Tiivistelmä

Vapauden rajoittaminen on aina kajoamista ihmisen perustuslailliseen oikeuteen ja siten tahdosta riippumaton hoito psykiatriassa on ongelmallinen alue. Länsimaissa on herätty keskustelemaan tästä aiheesta viime vuosikymmeninä ja tahdosta riippumatonta hoitoa on pyritty vähentämään lainsäädännöllisin keinoin. Jotta tahdosta riippumattoman hoidon ja toimenpiteiden käyttöön voidaan vaikuttaa, tarvitaan vertailukelpoista tietoa sen määrästä ja laadusta.

Tämä tutkimus on osa yhteispohjoismaista tutkimushanketta "Paternalism and Autonomy – A Nordic Study on the Use of Coercion in the Mental Health Care System". Tähän väitöskirjaan on käytetty em. tutkimushankkeen kahta suomalaista aineistoa: rekisteritutkimusta ja haastattelututkimusta. Rekisteritutkimukseen kerättiin kaikki 6 kuukauden aikana tutkimussairaaloihin (Tampere, Turku ja Oulu) tulleiden potilaiden tiedot. Haastattelututkimukseen pyydettiin 6 kuukauden aikana 50 tahdosta riippumattomalla lähetteellä tullutta ja heille 50 vapaaehtoisesti tullutta verrokkia. Molemmissa tutkimuksissa käytettiin aiempiin tutkimuksiin pohjautuvia kyselylomakkeita. Rekisteritutkimukseen kerättiin sosiodemografiset taustatiedot, aiempi sairaalahoitohistoria ja ajankohtaisen hoitojakson vapauden rajoittamista koskevat tiedot sekä diagnoosit. Haastattelututkimukseen kerättiin tietoja potilaan kokemuksesta sairaalaantoimittamisesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa toteutuvaan hoitoon. Potilaiden psyykkinen tila arvioitiin haastattelututkimusosiossa käyttäen standardoituja psykiatrisia arviointiasteikkoja.

Vapauden rajoittaminen psykiatriassa on Suomessa yleistä, tahdosta riippumattoman hoidon osuus on suuri. Vapautta rajoitetaan kuitenkin potilaan etua ajatellen (hoidon tarve ja potilaan vaarallisuus itselle). Psykoosi oli vapauden rajoitusta ennustava tekijä, kuten kuuluukin olla, koska psykoosi on tahdosta riippumattoman hoidon edellytys. Selittäväksi tekijäksi nousi myös aiempi tahdosta riippumaton hoito. Vaarallinen muille-kriteeriä käytettiin harvoin tahdosta riippumattoman hoidon perusteena, tässä aineistossa sitä ei käytetty yksinään sitovassa hoitopäätöksessä koskaan. Agitaatio/desorientaatio oli yleisin syy eristämiselle (eristys huoneeseen/leposide-eristys). Miehiä eristettiin hieman yleisemmin kuin naisia ja naisten eristys edellytti ajankohtaisen väkivaltaisuuden, kun miehiä eristettiin uhkaavan väkivallan vuoksi. Väestöön suhteutetut eristysluvut erosivat eri tutkimussairaaloiden välillä: Oulussa leposide-eristettiin muita sairaaloita yleisemmin. Eristystä ennusti parhaiten tutkimussairaala, mutta vapauden rajoituksen runsasta käyttöä ennusti aiempi tahdosta riippumaton hoito sekä ajankohtainen tahdosta riippumaton status.

Tahdosta riippumattoman hoidon samoin kuin eristysten yleisyyden kansainvälinen vertailu on hankalaa aiempien tutkimusten vähäisyyden ja eri maiden välisten lainsäädännöllisten erojen vuoksi. Luotettavaa vertailua vaikeuttavat myös erilaiset hoitokäytännöt sekä rekisteröintimenetelmät. Saadut tulokset tukevat käsitystä, että psykiatristen potilaiden vapauden rajoittaminen on Suomessa yleisempää kuin monissa muissa maissa.