Tiivistelmä

Tässä tutkimuksessa kuvaillaan ja analysoidaan metsästyksen ongelmapuheita. Niitä on alkanut lisääntyvästi esiintyä toisen maailmansodan jälkeen. Näissä puheissa kritisoidaan metsästystä aina sen lopettamisen vaatimiseen saakka. Metsästystä arvostellaan ja vastustetaan sekä ekologisilla että muilla perusteilla. Näitä muita perusteita ovat uskonnolliset, filosofiset ja eettiset näkökohdat.

Tutkimusaineistona on käytetty sosiologista, antropologista, filosofista ja muuta tieteellistä kirjallisuutta, yleistä kirjallisuutta, sanomalehti- ja muita lehtikirjoituksia, videonauhoja, satuja: kaikkea sitä, joka tiedonsosiologian mukaan käy tiedosta yhteiskunnassa.

Menetelminä on käytetty diskurssianalyysiä, taulukointia ja matemaattisia malleja (Boolen algebra).

Toisessa luvussa selostetaan ja analysoidaan kirjallisuutta ja pyritään osoittamaan, miten metsästyksen oikeutusta mielletään erityisesti viime aikoina. Seuraavissa kolmessa luvussa analysoidaan Helsingin Sanomissa vuosina 1992–1996 julkaistuja kirjoituksia. Kuudennessa luvussa kuvataan arvostelijoiden ryhmää. Johtopäätöksissä pohditaan sitä, miten noihin kriittisiin kannanottoihin on tultu.

Metsästys pyritään mitoittamaan ekologisilla perusteilla, niin että kysymyksessä olevan riistaeläimen kanta kestäisi kulloisenkin metsästyksen. Ekotuhlaus taas on kysymyksessä, kun spontaanisti uusiutuvaa luonnonvaraa, riistaa, jätetään käyttämättä, kun ihmisille on kuitenkin tuotettava ruokaa, joka on ekologisesti selvästi kalliimpaa kuin luonnosta vapaasti esimerkiksi metsästämällä saatava ruoka.

Ihmisen oma velvollisuusetiikka vaatii, ettei eläimiä niitä metsästettäessä kiduteta eikä kiusata.

Alussa vallitsi ruoan hankinnassa suora luonnon käyttö, ekologinen primariteettiperiaate, jossa kaikki ruoka tuli suoraan luonnosta. Mitään ei saatu ihmisen oman tuotannon tuloksena. Se oli ekototalismia, kun ei vielä viljelty kasveja eikä kasvatetettu karjaa. Nykyäänkin osa ruoasta saadaan yhä suoraan luonnosta. Se voi olla kuinka vähäinen osa tahansa. Tämä suora, osittainen luonnon käyttö, ekoprimarismi, ei voi loppua, koska aina on olemassa luonnon spontaania tuottoa, jota ihminen voi käyttää ruokanaan. Jollei sitä käytetä, aiheutetaan siltä osin turhaa viljelyä ja eläinten kasvatusta. Sellainen on ekotuhlausta.