Tiivistelmä

Olen tutkinut metsähallituksen ja pohjoissuomalaisten kanssakäymistä ja suhteiden muotoutumista Pohjois-Suomen kruununmetsissä 1800-luvulla. Lähtökohtina ovat metsähallinnon perustaminen, toiminnan vakiinnuttaminen sekä metsähallinnon vaikutus paikallisiin elinkeinoihin ja asutustoimintaan. Kangertelu metsänhoidossa ja liiketoiminnan aloittamisessa sekä yhteenotot paikallisen väestön ja lehdistön kanssa sävyttivät metsähallinnon ensimmäisten vuosikymmenten toimintaa.

Hidastunut isojako sekä kruununmetsiin hakeutunut asutus, kruununmetsätorpat ja uudistilat, ylläpitivät jännittynyttä suhdetta. Suuri kysymys oli, olivatko kruununmetsät valtion metsätaloutta vai Pohjois-Suomen asutusta varten. Tutkimuksessa myös selitetään, miten metsähallinto suhtautui perinteisiin, juuri kruununmetsiin suuntautuneisiin metsänkäyttötapoihin, kuten kaskenpolttoon, tervatalouteen ja puun kotitarvekäyttöön. Metsähallinnon osuus kaskeamisen ja tervanpolton ohjailussa nousee esille uudella tavalla.

Kruununmetsien haaskaajat eli varkaat ovat myös ennen tutkimaton teema. Kruununmetsien varastaminen oli yleistä erityisesti Tornionjokilaaksossa ja Iijokilaaksossa. Ruotsin rajan läheisyydessä toimineet metsänvartijat jopa aseistettiin pistoolein metsävarkaita vastaan. Varastetun puutavaran toimittaminen niin Suomen kuin Ruotsin sahoille oli maan tapa. Iijokilaaksossa turvauduttiin metsähallinnon käsikauppa- eli lupapuihin, joista tuli köyhäinavun, mutta myös keinottelun muoto. Keinottelu varsinaisilla valtionmailla eli haku uudistilalliseksi vain puutavaran vuoksi, kuuluu myös Pohjois-Suomen metsähistoriaan.

Eläinten laiduntaminen kruununmetsissä myös asetti metsähallinnon virkamiehet ja paikallisen väestön vastakkain. Vielä 1900-luvulla lehmä kruununmetsissä oli kiistan kohteena. Lopullista selvyyttä siihen, mitä vahinkoa lehmä teki kruununmetsille, ei saatu koskaan. Lisäksi porojen käyttämät luppopuut eli naavakuuset hiersivät suhteita tilanteessa, jossa kuusipuulle oli syntymässä kysyntää paperipuuna.

Metsänhoitajat saivat kritiikkiä toimiessaan viran ja lain vaatimalla tavalla Pohjois-Suomessa. Metsäherroja polemisoitiin sanomalehdissä, valtiopäivillä ja kirjallisuudessa. Metsähallinnon ja metsäherrojen osana oli 1800-luvulla olla epäluulon ja suorastaan vihamielisyydenkin kohteena. Puuttuminen perinteisiin elinkeinoihin, maankäyttötapoihin ja muinaisiin tapaoikeuksiin synnytti kitkaa suhteisiin ja ylläpiti epäluuloa molemmin puolin. Pentti Haanpään teksti "Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken" on saanut uutta, selittävää ainesta ympärilleen. Nykyiset metsäkonfliktit avautuvat paremmin ja tulevat ymmärrettävimmiksi 1800-luvun metsähistorian kautta.