| Ikkunoita Bysanttiin: Näyttely Oulun yliopiston Snellmanian kirjastossa 10.12.2002–28.2.2003 | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Seuraava | |
Piispa Henrik toi kristinuskon Suomeen. Näin meille opetettiin koulussa. Arkeologiset löydöt todistavat toista. Ristin Kiesus tunnettiin täällä ainakin sata vuotta ennen piispallista "käännytysretkeä", todennäköisesti sitäkin varhemmin. — Piispa ja kuningas purjehtivat Suomen rannikolle, kumpikin omassa laivassaan. Kuninkaan laivassa liehuvat ristikoristeiset viirit ja Ruotsin lippu, Tre kronor. Jalo kuningas seisoo miekka paljastettuna, ristisotilas tähtää jalkajousellaan, nuijat ja sotakirveet kohoavat. Alemmassa laivassa rukoilee piispa. Hänen seuranaan on munkkeja ja yksi nunnakin. Laivan keulassa diakoni kohottaa ristisauvaansa kohti pakanallisia suomalaisia. Nämä, useat ritarivarusteissa ja rautakypärä päässä, tervehtivät ristiretkeläisiä tykein ja jalkajousin. Lohikäärmeviiri osoittaa heidän pakanallista riettauttaan. Ensimmäinen kohtaus kuvasarjasta, joka kertoo piispa Henrikin toiminnasta Suomessa.
Kahdeksan kuvan piispallinen tarina koristaa pyhän Henrikin muistohautaa Nousiaisten kirkossa. Suomen keskiajan taidejäämistön upeimpiin kuuluvat koristelevyt tilasi piispa Maunu Tavast 1420-luvulla luultavasti Flanderista, Belgiasta. Ensimmäinen ristiretki esitetään niissä historiallista aikaa vääristäen, 1400-lukuun sijoitettuna. Vuoden 1155 Suomeen eivät kuuluneet tykit, tuskin myöskään ritarivarusteiden rautaiset säärystimet, kintaat, silmikkokypärät ja hilparit eli tapparakeihäät. Jalkajousetkin lienevät kotiutuneet tänne vasta retken jälkeen. Myös vaatetus on myöhäiskeskiaikainen, ja piirtojen sulokkaat s-kaaret edustavat myöhäisgotiikan haaveellisen henkistynyttä tyyliä.
Kuningas Eerikin miehet eivät voineet olla ritareita — ensimmäiset ritarit lyötiin Ruotsissa vasta l200-luvun jälkipuolella. Kyseessä olikin ns. ledung-retki, merisotaretki, johon osallistuivat sodan- ja ryöstönhaluiset nuoret miehet ja joka saattoi kestää vain kevätkylvöstä heinäntekoon. Henrikin seurueen nunna viitannee Maunu Tavastin omiin naisluostarihankkeisiin, sillä ledung-retkille naiset eivät lähteneet.
Kirkollista traditiota sarkofagiin ikuistetun ristiretkinäytelmän kohtaukset seuraavat tarkkaan. Tuntemattomaksi jääneen taiteilijan on täytynyt saada yksityiskohtaiset ohjeet aiheista sekä henkilöistä ja heidän tunnuksistaan. Kuvien rikkaat ikonografiset piirteet — niitä ei ole analysoitu kokonaisuutena — saattavat siis sisältää viittauksia asioihin, joista ei ole kirjallisia tietoja. Kiinnitän huomiota ensimmäisen kuvan yhteen yksityiskohtaan: pakanallisten suomalaisten joukkoon on kuvattu kiharapäinen asemies vyöllään käyrä sapeli. Kiharapäisyys ei ole suomalainen piirre, ja käyrä sapeli viittaa itään. Lisäksi soturi seisoo joko keihäskimpun tai paaluvarustuksen takana.
Mitä näillä piirteillä on haluttu kertoa? Onko kyseessä vain gotiikan ja taiteilijan mieltymys kaareviin viivoihin tai kiharaan tukkaan? Luultavasti fantasiaselitys on yksinkertaisin ja kaiketi todennäköisinkin, mutta mahdoton ei ole sekään ajatus, että tällä hahmolla olisi haluttu sanoa jotakin.
Historiantutkimus päätyi jo l920- ja 1930-luvulla käsitykseen, että kristinusko oli tehnyt tuloaan Suomeen jo ennen ensimmäistä ristiretkeä. "Itämeren saarten piispaksi" nimitetyn Johanneksen otaksutaan organisoineen seurakuntia Ahvenanmaalla ja Muinais-Kalannissa 1020–1030-luvulla.
Ilmeistä onkin, ettei Henrik olisi puolisen vuotta kestäneen toimintansa aikana kyennyt perustamaan "Nousiaisten hiippakuntaa", ellei täällä olisi jo ollut jonkinlaisia kristillisiä yhteisöjä, seurakuntia. Sitä paitsi hiippakunta tuntuu Henrikin legendan ihmeiden mukaan olleen laaja, ulottuneen Nousiaisista Köyliöön, Kokemäelle, Sastamalaan eli nykyisen Vammalan seudulle ja tuolloin Kyröksi nimitettyyn Hämeenkyröön. Se käsitti alueen Pohjanlahdelta melkein Tampereelle. Hiippakunnan ulkopuolelle jäi vain kaistale Ylä-Satakuntaa, Häme, Aurajoen laakso ja kaakkoisempi Varsinais-Suomi.
Hiippakunnan perustaminen edellytti seurakuntia, ja seurakuntien olemassaolo puolestaan edellytti joko pakkokastetta, jollaisesta kirkollinen traditio puhuu, tai kristinuskon varhaisempaa suodattumista. Arkeologisista havainnoista ja löydöistä kuvastuu jälkimmäinen.
Vuoden 1000 tienoilla Länsi-Suomeen ilmaantuu aiemman polttohautauksen rinnalle uusi hautaustapa, ruumishautaus. Sitä on pidetty kristillisenä piirteenä, vaikka vainajat yhä haudattiin juhlapuvuissaan, naiset koruineen, miehet aseineen, ja vaikka hautoihin pantiin muitakin esineitä. Esineet eivät välttämättä todista vainajaa pakanaksi. Tällainen hautaus säilyi näet Keski-Euroopassa paikoin kristillistymisen jälkeenkin, samoin Suomen Karjalassa vielä 1300-luvulla. Näin on voinut olla Länsi-Suomessakin.
Polttamaton vainaja peitettiin usein vanhaan polttokalmistoon. Tämä osoittanee ns. barbaarikristillisyyttä, uskontoa, jossa ristin Kiesus oli jumala jumalten joukossa, ei vielä ainoan Jumalan poika. Paikoin vanhat kalmistot hylättiin, sillä myös varhaisimmat vain ruumishautoja käsittävät kalmistot syntyvät vuoden 1000 tienoilla. Niitä ovat mm. Rikala Halikossa sekä Kaarinan Pappila, Ristimäki II ja Maarian Taskula nykyisessä Turussa. Nekin ovat vielä polttokalmistojen lailla suku-, talo- tai kyläkalmistoja, eivätkä siten todista järjestäytyneestä kristinuskosta.
Taskulan, Virusmäen ja Ristimäki II:n kalmistoista on löydetty useita ristiriipuksia. Niitä tunnetaan myös Liedosta, Laitilasta, Tampereelta, Hattulasta, Mikkelistä ja vanhasta Suomen Karjalasta. Ristiriipukset ovat historiallisesti hyvin merkittäviä. Ensinnäkin ne ovat kristinuskon kiistattomia tunnuksia. Toiseksi ne todistavat myös henkilökohtaisesta uskosta, mikäli niitä on kannettu asiaan kuuluvalla tavalla, tunnustuksellisesti. Tällaisesta todistavat ne miehenhautojen ristit, jotka löydettäessä ovat olleet joko kaulalla tai riipusketjuun kiinnitettyinä. Kun miehet eivät muutoin käyttäneet kaulakoruja, tällaisten ristien on päätelty osoittavan kasteen ottanutta vainajaa.
Neljä miehenhaudoista on Taskulassa. Taskulan muinaissuku on siis kaiketi ollut kristitty, vaikka ristit löytyivätkin rikkain antimin varustetuista ja tässä suhteessa epäkristillisistä haudoista. Taskulan suku oli seudun varakkaimpia, ja sillä lienee ollut yhteyksiä ulkomaille. Kaupankäyntiin viittaa mm. erään ristihaudan pronssinen vaaka, jolla varmaankin punnittiin vaihdon välineenä käytettyä hopeaa.
Riipuksista päätellen kristinusko on juurtunut Suomeen viimeistään 1000-luvun puolivälissä, johon ajoittuu Taskulan risteistä ainakin yksi. Risteissä voi olla vanhempiakin. On syytä otaksua, että ruumishautauksen aloittivat kristinuskoon kääntyneet jo vuoden 1000 tienoilla. He lienevät levittäneet uusia vaikutteita myös ympäristöönsä, vaikka seurakunnista ei olekaan merkkejä.
Suomesta löydetyt ristit ovat varmasti tuontitavaraa, vaikka niiden täsmällistä alkuperää onkin vaikea määritellä. Tutkijat ovat kuitenkin jo varhain päätyneet pitämään näitä tasavartisia, sakaroiltaan symmetrisiä ristejä itäisinä; niille tunnetaan melko runsaasti vastineita Novgorodin–Kiovan vyöhykkeeltä sekä Väinäjoelta, mutta myös Skandinaviasta. Tasavartista muotoa on suosinut nimenomaan bysanttilainen kirkko, joka kuvaa Kristuksen mieluummin opettajana ja maailman hallitsijana kuin ristiinnaulittuna. Tällainen risti on enemmän uskon symboli kuin todellinen ristinpuu. Näin Suomeen l000-luvulla levinnyt kristinusko olisi ollut ainakin osaksi ortodoksista, vaikka löydettyihin risteihin kuuluu jokin Skandinaviassakin valmistettu.
Ortodoksista uskoa levisi Novgorodista Karjalaan, ja Novgorodin vaikutus kuvastunee Hämeen ja Tampereenkin risteissä. Ortodoksiset virikkeet saapuivat myös Aurajoen laaksoon. Siellä kristinuskon näyttävät omaksuneen ensin rikkaat kauppiaat; heillä täytyi siis olla yhteyksiä Novgorodiin.
Tähän viittaa myös Aurajoen suuhun perustettu "turku". Sana tulee muinaisvenäjästä ja tarkoitti alun perin toria, markkinapaikkaa. Idän vaikutteet kuvastuvat vain Aurajoen laaksossa, eivät muualla Varsinais-Suomessa tai Ala-Satakunnassa. Laakson ulkopuolelta ei ole löydetty ristiriipuksia — lukuun ottamatta Laitilan Heinikkalan ristiä — vaikka ruumishautaus oli erityisesti Euran seudulla jopa yleisempi tapa kuin Aurajoen rannoilla. Ristien niukkuuden selittää ehkä se, että Aurajoen ulkopuoliseen Varsinais-Suomeen levisi 1000-luvun alusta lähtien kristinuskon roomalaiskatolinen muoto, joka ei samassa määrin suosinut ristiriipuksia. Se juurtui toisaalta Nousiaisten ja Kalannin suunnalle, toisaalta Halikon ja Perniön vyöhykkeelle.
Samoille alueille perustettiin kaiketi jo 1000-luvulla myös kaupungeiksi nimitettyjä kauppapaikkoja: Rikala Halikkoon, Kurkela Nousiaisiin, Kalannin kaupunki Kalantiin sekä Telja ja Hahlo Kokemäelle. Kaupunki-nimitys on ruotsalaista perua ja osoittaa, että näille alueille omaksuttiin läntinen kauppainstituutio. Voidaan otaksua, että muinais-Kalanti ja Satakunta lienevät olleet liitto- tai verotussuhteissa Ruotsiin jo 1000-luvulla. Aurajoen laakso taas lienee ollut vielä 1150-luvullakin itsenäinen, ellei vihamielinenkin suhteissaan Manner-Ruotsiin. Uuden hiippakunnan piispanistuin ja tuomiokirkko perustettiin Nousiaisiin — valmistelemaan etelän valloitusta — sillä maakunnan sydäntä turvasi yhä Liedon Vanhalinnan luja varustus. Tämän saarekkeen liittolaisina lienevät olleet novgorodilaiset. Olisiko Henrikin sarkofagin käyräsapelisella kähäräpäällä tämäntapainen historiallinen tausta?
Muinais-Kalannista ja Satakunnasta käytiin jo 800- ja 900-luvulla vilkasta kauppaa Birkaan, ruotsalaisten tärkeään kauppakeskukseen. Piispa Ansgar oli perustanut sinne seurakunnan ja rakentanut kirkon vuosina 829–831, ja siellä asui kristillisiä kauppiaita. Ansgar-piispan elämäkerta tosin liioitellee lähetystyön tuloksia, sillä Birkan hautojen ristiriipukset ajoittuvat vasta 800-luvun lopulle ja 900-luvulle.
Siltikin Birkan kristillisyys on vanhempaa kuin meidän ristiriipuksemme. Miten Suomi olisi voinut jäädä kristillisten kosketusten ulkopuolelle aina l000-luvun alkuun? Ymmärtääkseni ei jäänytkään. Meiltä tunnetaan vuoden 800 tienoilta joukko puhkinaisia leveäkehäisiä rengassolkia, joissa toisissa on jokseenkin varmoja, toisissa epävarmempia kristillisiä piirteitä. Selvimmin nämä näkyvät rengasristisoljista, joista paras esimerkki on Kuhmoisten Papinsaaren solki. Sitä hallitsevat voitonseppele ja sen sisään sijoitettu tasavartinen risti, molemmat varhaiskristillisen taiteen suosimia symboleja.
Rengassoljille ei tunneta suoranaisia ulkomaisia vastineita. Ne ovatkin mitä ilmeisimmin kotimaisia. Valajat ovat siis tunteneet kristillistä symboliikkaa. Eivätkä vain tunteneet, vaan myös pyrkineet esittämään sitä tuotteissaan. Olivatko valajat kristittyjä? Solkien kristillisen julistuksen takia tekisi mieli vastata myöntävästi. Solkien käyttäjien ei silti tarvinnut olla uskovaisia, sillä useat soljet ovat peräisin polttohaudoista. Rengassolkien kristillissävyistä symboliikkaa tunnetaan Suomen eteläosista laajasti: Ahvenanmaalta ja Varsinais-Suomesta Satakuntaan, Hämeeseen, Pohjanmaalle ja Karjalaan asti. Merkitseekö tämä, että koko eteläisessä Suomessa tunnettiin myös kristinuskon sisältöä jo kolmisen vuosisataa ennen Henrikin käännytysretkeä?
Kielentutkimus on jo vanhastaan todennut, että muutamat kristinuskon keskeiset termit on lainattu suomeen ja muihin itämerensuomalaisiin kieliin muinaisvenäjästä, kielivaiheesta, josta on kirjallisia todisteita 900-luvulta lähtien. Näitä ovat pakana, pappi, raamattu ja risti. Näiden itäiseen tulosuuntaan viittaa venäläisten vastineiden lisäksi muun muassa se, että sana raamattu palautuu kreikan sanaan grammata, "kirjoitukset". Nämä muinaisvenäläiset lainat omaksuttiin myös Länsi-Suomeen. Se liitettiin Rooman kirkon yhteyteen viimeistään 1150–1240, joten lainojen täytyy olla tätä vanhempia. Ne voisivatkin rinnastua haudoista löydettyihin risteihin ja ajoittua 1000-luvulle. Mutta tämäkään ajoitus ei näytä tarpeeksi varhaiselta, koska kristillisiä vaikutteita suodattui Suomeen 1000-luvulla myös lännestä. Kun kielessämme on risti eikä esimerkiksi *korsa (vrt. ruotsin kors), lainojen pitäisi olla 900-luvulta, ehkä edelliseltäkin vuosisadalta.
0letus näyttäisi sopivan arkeologiseen aineistoon, eritoten rengasristisolkiin, mutta ongelmaton se ei ole. Jos risti on muinaisvenäläinen laina ja ajoittuu solkien mukaan vuoden 800 tienoille, muinaisvenäjäksi nimetyn kielivaiheen on täytynyt alkaa jo aikana, johon kirjoitetut lähteet eivät yllä. Tämä lienee hyvinkin mahdollista, koska sellaiset kielihistorian ajoitukset, jotka ulottuvat kirjallisten lähteiden taakse, ovat suuressa määrin arvionvaraisia. Näin varhainen ajoitus ei kuitenkaan sovi kristinuskon historiaan. Historiallisia tietoja kristinuskosta Venäjällä on vasta 840-luvulta.
Entäpä jos sana ei olekaan muinaisvenäläinen laina, vaan se on omaksuttu itämerensuomalaisiin kieliin etelä- tai länsislaavilaiselta alueelta? Yksi Määristä löydetty kohoreunainen ristiriipus, meidän 1000-luvun kristuskuvaisten riipustemme alkumuoto, on ajoitettu jo 700-luvulle.
Suur-Määri näyttää välittäneen kristillisiä termejä myös muinaisvenäjään. Näihin kuuluvat mm. ne latinalaisperäiset sanat, joihin suomenkin pakana, pappi ja risti palautuvat. Leveäkehäiset rengassoljet, joille ei ole kotoisia esiasteita mutta ei myöskään selviä ulkomaisia vastineita, edellyttävät ymmärtääkseni joka tapauksessa ulkoisia vaikutteita. Mistä ne saatiin, on vastineiden puuttuessa arvoitus. Solkiryhmää ja sen symboleja ei voi johtaa Birkasta eikä Ruotsin mantereelta muualtakaan. Ne eivät viittaa myöskään Gotlantiin, koska sen yhtä vanha kristillinen symboliikka esiintyy toisin muodoin.
Gotlannin varhaiskristillisyys on kuitenkin analogiatapauksena kiintoisa: siitäkään ei ole historiallisia tietoja. Näin voimme helpommin hyväksyä mahdollisuuden, että yhtä varhainen kristillinen vaikutus on ulottunut Suomeenkin. Vaikka lähteet eivät asiaa todista, solkien valajien on täytynyt tietää, mitä tekivät. Kristinuskon ensimmäinen aalto saapui meille siis kaksi–kolme vuosisataa otaksuttua aikaisemmin. Se rinnastuu ajallisesti Ansgarin lähetystyöhön Birkassa, ellei ole hiukan vanhempaakin!
Varhaiskristillisen vaikutuksen syvyyttä ei tietystikään pidä liioitella. Kolmisenkymmentä rengasolkea ovat vain pienehkö osa viikinkiajan kaikista soljista. Ajan mittaan solkien symboliikka sitä paitsi rappeutui, mistä päätellen niiden kristillinen taustakin hämärtyi. Kristinuskon varhaisvaihe oli siis vain lyhyt impulssi eikä liene perustunut organisoituun lähetykseen. Voimme ajatella, että muutamat täkäläiset solkisepät saattoivat tutustua kristinuskoon, sen käsitteisiin ja symboliikkaan Keski- tai Kaakkois-Euroopassa, kenties juuri slaavilaisalueella, ja ehkä ottivat siellä kasteenkin. Uutta uskoaan he saattoivat julistaa myös suullisesti, mutta joka tapauksessa he valoivat sitä solkiinsa. Näiden todistus on ymmärtääkseni yhtä luja kuin kirjoitetun sanan, vaikkakin vaikeammin luettavissa.
Kivikoski, E., Suomen varhaisin kristillisyys muinaistieteellisen aineiston valossa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 56. Helsinki.