1. Luostarilaitoksen synty ja luostarilaitos Suomessa

Luostarit ja luostarilaitos saivat alkunsa 300-luvulla, kun kristillistä asketismia harjoittavat erakot hylkäsivät maailman, vetäytyivät autiomaahan ja kokosivat oppilaita ympärilleen. Egyptiä on ollut tapana pitää luostarielämän synnyinseutuna: ilmeisesti se kuitenkin sai alkunsa monilla eri seuduilla. Athanasioksen kirjoittama Pyhän Antoniuksen elämästä kertova teos levitti luostareiden maineen kaikkialle kristilliseen maailmaan. Luostareista tuli tärkeä osa sekä idän että lännen kirkkoja.[1]

Suomeen kristinusko, ja sitä kautta myös luostarilaitos, levisi sekä idästä että lännestä käsin.[2] Katolisella kirkolla oli Suomessa keskiajalla useita luostareita mm. Turussa, Viipurissa, Raumalla, Ahvenanmaalla sekä Naantalissa. Uskonpuhdistus 1500-luvulla kuitenkin lopetti katolisten luostareiden toiminnan. Bysanttilaista perinnettä edustava idän ortodoksinen kirkko perusti Karjalaan 1500-lukuun mennessä yhteensä neljä luostaria: Valamon, Konevitsan ja Petsamon luostarit sekä yhden nunnaluostarin.[3]

2. Valamon luostarin historia

Varhaisimpia pysyviä asukkaita Valamon saarella olivat ortodoksiset munkit ja vanhin asutuskeskus Valamon luostari. Luostarin syntyaika on epävarma, mutta todennäköisesti se sai alkunsa 1100-luvulla. Ensimmäisenä Valamon saarelle asettui kreikkalainen munkki Sergei: tästä kertoo myös perimätieto. Hän toi luostariin mukanaan aidon bysanttilaisen perinteen. Valamosta tuli Laatokan Karjalan kristillisen lähetystyön ja kulttuurin keskus. Aluksi jumalanpalvelukset toimitettiin kreikaksi ja myös evankeliumia luettiin kreikaksi. Venäjän kirkollinen perinne kuitenkin kansallistui vähitellen ja samalla myös Valamon luostarin ortodoksinen kulttuuri sai karjalaisia ja slaavilaisia piirteitä. Alkuaikoina luostari oli pieni ja köyhä erämaaluostari, mutta keskiajan lopulla se alkoi vaurastua. Uuden ajan alussa Valamo oli jo vauras suurluostari.[4]

Ruotsin ja Venäjän välinen sodankäynti 1500- ja 1600-luvuilla tuhosi Laatokan Karjalan vaurauden ja hävitti suurelta osin sen kulttuurin ja luostarit. Myös Valamo autioitui.[5] Pietari Suuren toimesta aloitettiin Valamon jälleenrakennustyöt ja luostarin kirkko vihittiin käyttöön 1719. Jo 1781 jouduttiin kuitenkin aloittamaan jälleen uusi rakennustyö, koska puiset rakennukset olivat alttiina sekä tulipaloille että rapautumiselle. Rakennusmateriaalina käytettiin tällä kertaa pääasiassa kiveä. Luostarin toiminta vilkastui uudelleen rakentamisen myötä. 1800-luvulle tultaessa Valamo olikin sekä taloudellisesti että henkisesti vakaalla pohjalla.[6]

Suomi liitettiin vuonna 1809 Venäjään, jonka yhteydessä se sai autonomisen aseman. 1812 ns. Vanhan Suomen alue, johon Laatokan Karjalakin kuului, liitettiin muun Suomen yhteyteen. Valamon luostarin työ Karjalan hengellisenä keskuksena jatkui muutoksista huolimatta.[7] Luostari jatkoi toimintaansa myös läpi ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen vaikeiden aikojen. Suomen itsenäistyminen ja Venäjän vastaisen rajan sulkeutuminen vaikuttivat luostarin veljestön lukumäärään, sillä aikaisemmin uudet kilvoittelijat olivat tulleet pääosin Venäjältä. Valamo oli kuitenkin edelleen Suomen luostareista tärkein ja tunnetuin.[8]

Talvisodassa osa Valamon luostarin rakennuksista tuhoutui venäläisten ilmahyökkäyksissä ja luostari jouduttiin evakuoimaan. Luostarin veljestö siirtyi evakkoon Keski-Suomeen, Kannonkosken pitäjään. Kesäkuussa 1940 veljestö osti Papinniemen tilan Heinävedeltä, jossa luostari aloitti toimintansa uudestaan. Syksyn 1940 kuluessa koko veljestö muutti Heinävedelle. Kun Suomi sodan lopputuloksena menetti Karjalan Neuvostoliitolle, tuli Heinäveden Papinniemestä, Uudesta Valamosta, veljestön uusi, pysyvä asuinpaikka.[9]

3. Uusi Valamo

Ensimmäinen tehtävä Uudessa Valamossa oli vanhan kartanon muuttaminen luostariksi: rakennuksia piti korjata ja pellot kunnostaa. Aluksi pystytettiin vaatimaton, kasarmimainen asuinrakennus sekä parakkimainen kirkko, joka toimi myös ruokasalina. Alun perin väliaikaiseksi tarkoitetussa kirkkorakennuksessa toimitettiin päivittäiset jumalanpalvelukset lähes 40 vuoden ajan. Vanhaan Valamoon verrattuna Uuden Valamon kirkkorakennus oli vaatimaton, mutta Vanhasta Valamosta pelastetut pyhäinkuvat sekä muu arvokas sisustus tekivät kirkkosalista kuitenkin hartaan ja arvokkaan.[10]

1970-luvulla Valamoon alettiin puuhata uutta kirkkoa, koska vanha, aikanaan väliaikaiseksi tarkoitettu kirkko oli käynyt huonokuntoiseksi. 1977 vihittiin käyttöön uusi Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitetty kirkko. Kirkon on suunnitellut arkkitehti Ivan Kurdjavzev. Hän käytti esikuvinaan 1300- ja 1400-luvuilla rakennettuja, Bysantista periytyviä ortodoksisen pohjolan kivikirkkoja, joita on säilynyt mm. vanhan Novgorodin alueella.[11]

Kirkon ikonit ja kirkkokalusto ovat lähes kokonaan Vanhasta Valamosta pelastettuja ja pääosin peräisin 1700- ja 1800–luvuilta. Kirkon ikonostaasi on osittain kolmikerroksinen ja koostuu enimmäkseen vanhoista ikoneista. Ikonostaasin keskellä sijaitsee runsaasti koristettu Kuninkaan ovi.[12] Pyhän portin sivuilla olevat Kristus Kaikkivaltias – ja Jumalanäidin ennusmerkki –ikonit on maalannut Margit Lintu.[13] Ikonostaasin toisen kerroksen muodostavat juhlapäivien ikonit, jotka ovat aikanaan kuuluneet Vanhan Valamon pääkirkkoon. Kuninkaan oven yläpuolella olevat kaksi ikonia on maalannut japanilaissyntyinen ikonimaalari Petros Sasaki. Hänen tekemiään ovat myös kuusi sivuovissa olevaa pyhittäjiä esittävää ikonia sekä oikealla sivulla oleva Kristuksen kirkastus –ikoni.[14] Ikonostaasin ylimmän rivin muodostavat Kristus Käsittätehty, Johannes Kastaja ja Neitsyt Maria –ikonit.[15]

Kirkkosalissa ikonostaasin vasemmalla puolella sijaitsee suuri Golgata-ikoni, joka esittää ristiinnaulittua Kristusta. Ristin juureen on kuvattuna Neitsyt Maria ja Johannes Teologi. Ristin alaosassa on reliikki, palanen Kristuksen eläväksitekevää ristiä. Ikonin vasemmalla puolella on 1800-luvun lopulla maalattu Valamolainen Jumalanäiti –ikoni, johon on perimätiedon mukaan kiinnitetty pala Neitsyt Marian viittaa.[16] Kirkkosalissa, ikonostaasin oikealla puolella, on Konevitsan Jumalanäidin Ihmeitätekevä ikoni.[17]

Uuden Valamon laajempi rakentaminen alkoi Kristuksen kirkastumisen kirkon valmistuessa. Luostari sai mm. Antero Turkin suunnittelemat kaksi uutta asuintaloa, luostarihotellin, palvelukeskuksen, kirjastorakennuksen sekä ikonien konservointirakennuksen. Luostarin laivarannassa sijaitseva pieni puuleikkauksin koristeltu Pyhän Nikolaoksen tsasouna vihittiin käyttöön 1987. Jonkin matkaa luostarin pihapiiristä sijaitsee nykyisin luostarin hautausmaa. Hautausmaalla sijaitsevat rakennukset ja puuristit edustavat vanhaa karjalaista puurakennustaidetta.[18]

4. Lintulan luostari

Karjalan Kannakselle, Kivennavalle, perustettiin 1895 Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisyhteisö, josta sittemmin tuli luostari. Lintula oli ensimmäinen ortodoksinen naisyhteisö Suomessa. Se sai alkunsa, kun salaneuvos Neronov vaimoineen antoi osan Lintulan hovitilasta kirkollista käyttöä varten. Lahjoittamisen ehtona oli naisten työ- ja hyväntekeväisyysyhteisön perustaminen ja sen muuttaminen myöhemmin luostariksi. Maataloudesta tuli luostarin pääelinkeino.[19] Vaikka luostari kasvoikin melko nopeasti, sillä oli aluksi taloudellisia vaikeuksia.[20] Lisäksi vuonna 1907 paloi luostarin navetta[21] ja 1916 kirkko. Kirkon palossa tuhoutuivat mm. ikonit, kirkkopuvusto, arkistokirjat sekä jumalanpalvelus- ja nuottikirjat. Luostarin kehityksessä tapahtui kuitenkin myös edistystä: esimerkiksi 1911 luostarin yhteyteen perustettiin orpokoti ja koulu. Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous sekä Suomessa 1918 käyty sota kuitenkin vaikeuttivat Lintulan toimintaa. Venäjän rajan sulkeutuminen vaikutti Venäjältä tulleen taloudellisen avun loppumiseen sekä sisariston lukumäärän vähenemiseen, sillä venäläisiä ei luostareihin enää otettu.[22]

Ennen talvisodan syttymistä Lintulan luostari evakuoitiin. Evakuoitu luostarin väki päätyi toukokuussa 1940 Kulmalahdelle, jossa se vietti yhteensä kuusi vuotta. Luostarin ja kirkon omaisuus jäi lähtökiireen vuoksi lähes kokonaisuudessaan Kivennavalle. Melkein kaikki Lintulan rakennukset tuhoutuivat jo talvisodan alkuvaiheessa ja kun Karjala menetettiin sodan seurauksena Neuvostoliitolle, ei Kivennavallekaan ollut enää paluuta. Vuonna 1946 ostettiinkin Heinäveden Palokista Koskijärven kartanon maatila, jonne Lintulan nunnat muuttivat.[23]

Aluksi Lintulan sisaret asuivat kartanon päärakennuksessa. Tilat kävivät pian ahtaiksi, mutta parannuksia luostarin rakennuskantaan piti odottaa 1960-luvulle saakka. Luostarilla ei aluksi ollut edes omaa kirkkoa, vaan kartanon salista sisustettiin päivittäisten jumalanpalvelusten toimituspaikka. Se pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle Lintulan perinteen mukaisesti. 1966 valmistui Lintulan uusi asuntorakennus ja kesällä 1967 pystytettiin pääsisäänkäynniksi Uuden Lintulan tunnusmerkki, korkea kaariportti. 1972 alettiin vihdoin rakentaa asuntolaan liittyvää kirkkoa kellotapuleineen. Pyhälle Kolminaisuudelle pyhitetty kirkko valmistui syksyllä 1973. Kirkon suunnitteli arkkitehti Vilho Suonmaa. Alttarin ja ikonostaasin ikonit maalasi ikonimaalari Petros Sasaki.[24] Vuosituhannen vaihteessa kirkossa tehtiin laaja remontti, jossa kirkkosali sekä ikonostaasi uusittiin perusteellisesti.

Luostarin asuntolan läheisyyteen valmistui 1988 arkkitehti Antero Turkin suunnittelema uudisrakennus. Sisariston asuntolaa puolestaan peruskorjattiin ja laajennettiin vuosina 1992-1993. Rakennuksen ulkonäkö muuttui, kun siihen lisättiin perinteistä luostarityyliä ja sen kulmikasta ulkonäköä lievennettiin. 1995 luostarin hautausmaalle rakennettiin Antero Turkin piirtämä hirsitsasouna, jonka esikuvana on vanha äänisniemeläinen malli. Tsasouna pyhitettiin Jumalanäidille. Sen sisällä on suuri Jerusalemin Jumalanäidin ikoni, joka muistuttaa vanhan Lintulan sisarten vaelluksesta Heinävedelle. Luostarin ympäristö on nykyisin rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi ja vanhan Koskijärven kartanon rakennukset ja pihapiiri on pyritty säilyttämään.