4.1.1. Naisten työssäkäynti ja lasten päivähoito Suomessa

Naisten työssäkäynti -teemaa täytyy tarkastella juuri suomalaisen päivähoidon ja esiopetuksen kehittymisen rinnalla, koska suomalaisten naisten asema on eronnut ja eroaa eurooppalaisten kanssasiskojensa asemasta siinä, että naisten työvoimaosuus on noin 20 prosenttia suurempi Suomessa. Naiset tekevät yleensä kokopäivätyötä perhevaiheesta riippumatta eikä myöskään naisten siviilisääty enää oleellisesti vaikuta työvoimaan osallistumiseen. (Majava 1996, 129–130, Naisten ja miesten työolot Euroopan unionissa 1996, 1, Tilastokeskus 2002b.) Seuraavissa kappaleissa selvitän tarkemmin naisten työssäkäynnin muotoutumista.

Pohjoismaissa naisen asema on viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana muuttunut ratkaisevasti muun yhteiskunnallisen muutoksen mukana. Koulutusmahdollisuuksien lisääntymisellä on ollut tärkeä merkitys. Toisaalta naisen aseman kehitys on ollut riippuvaista tekniikan kehityksestä: Liljan (1983, 240, 247) mielestä säilykkeet ja pesukoneet ovat auttaneet naisen vapautumista jopa enemmän kuin mitkään naisliikkeet ja vallankumoukset.

Vaikka naisilla olikin kasvatustehtävästä huolehtijoina kasvatuksellista valtaa poliittis-taloudellisen vallan sijasta (Lampinen, Savola & Välke-Salmi 1982, 59), niin 1900-luvun alussa naiset rupesivat vaatimaan myös poliittisia, taloudellisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. 1900-luvun alussa naisille annettiin oikeus yliopisto-opiskeluun ja Helsingin yliopiston opiskelijoista oli vuonna 1915 naisia jo 30 prosenttia. Suomessa naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa vuonna 1906 ja laki naisten oikeuksista valtion virkoihin astui voimaan vuonna 1926. (Muun muassa Lampinen ym. 1982, 70, Kanerva 1983, 187, 197.) Naisten vaatimukset eivät olleet turhia, koska Suomen nykyisessä hallituksessa ja eduskunnassa on huomattavasti enemmän naisia kuin yhdessäkään EU-maassa, EU-komissiossa tai europarlamentissa (Naiset Suomessa ja EU-maissa 1994, 10). Vuoden 1999 vaaleissa valittiin naisia eduskuntaan 37 prosenttia kansanedustajista (Pulkkinen 2000, 7). Hallituksessa oli naisia 39 prosenttia (emt. 9) ja ministereitä 39 prosenttia vuonna 2000 (Naiset ja miehet Suomessa 2001, 84).

Koska 1950- ja 1960-luvulla työssäkäyvien äitien määrä kohosi 10 prosentista 58 prosenttiin, vaatimus roolin muutoksesta perheessä ja työelämässä kasvoi. Vuonna 1970 57 prosenttia naisista ja yli 79 prosenttia miehistä oli mukana työmarkkinoilla. Tällöin esitettiinkin kritiikkiä miesten rakentamaan maailmaan. (Lampinen ym. 1982, 60.) 1970-luvun puolivälissä omaa kotitalouttaan hoitavia, joilla ei ollut lainkaan ansiotyötä, oli 200 000, 1980-luvun puolivälistä noin 150 000 (Tilastokeskus 1985) ja 1980-luvun lopulla noin 100 000 (Tilastokeskus 1988a, 12–13). Syksyllä 1986 naimisissa olevista naisista, joilla oli alle seitsemänvuotiaita lapsia, 2/3 kuului työvoimaan (79,7 prosenttia), äitiyslomalla oli 13,9 prosenttia. Loput työvoimaan kuulumattomat olivat kotitaloustyötä tekeviä, opiskelijoita ja muita. Niissä lapsiperheissä, joilla oli neljävuotiaita lapsia, molempien vanhempien työvoimaan kuulumisen osuus oli 67,4 prosenttia (Tilastokeskus 1988b, 135). Työvoiman prosentuaaliset osuudet ovat nykyään hieman pienemmät, 0–17-vuotiaita lapsia omaavia naisia kuuluu työvoimaan 77 prosenttia ja alle seitsemänvuotiaiden lasten äitejä 63 prosenttia (Tilastokeskus 2002b).

Vuonna 1995 69 prosenttia 15–74-vuotiaista miehistä ja 61 prosenttia naisista kuului työvoimaan. Vuona 2001 naisten osuus oli noin 64 prosenttia (Tilastokeskus 2002), eli Suomessa naisten työvoimaosuus lähenee miesten vastaavaa koko ajan. Euroopan unionin maissa vuonna 1994 naisten osuus työvoimasta oli keskimäärin vain 40 prosenttia. Ainoastaan Ranskassa vuonna 1996 naisten osuus oli jo yli 50 prosenttia. Suomessa naisten siviilisääty ei enää oleellisesti vaikuta työvoimaan osallistumiseen (Majava 1996, 129–130, Naisten ja miesten työolot Euroopan unionissa 1996, 1) ja naiset tekevät yleensä kokopäivätyötä perhevaiheesta riippumatta. (Lehto 1988, Naiset Suomessa ja EU-maissa 1994, 1, 7.) Mitä korkeampi koulutustaso naisilla on, sitä suurempi osuus naisia kuuluu työvoimaan (Laukkanen 1994, 30, Repo 1994, 169, Takala & Heikkilä 2000).

Toisaalta Siekkisen (1992, 61) ja Naiset Suomessa ja EU-maissa -raportin (1994, 8) sekä Tilastokeskuksen tietojen (2002) mukaan alle kouluikäisten lasten lukumäärä ja ikä vaikuttavat naisten työvoimaan kuulumiseen. Lasten lukumäärän kasvu vähentää työvoimaan kuulumista ja toisaalta lisää kotitaloustyötä tekevien osuutta. Vastaavasti mitä nuorempi lapsi on, sitä vähemmän äidit osallistuvat kodin ulkopuoliseen työhön. Isä taas osallistuu kotitöihin ja lasten hoitoon enemmän silloin kun äiti käy työssä. (Siekkinen 1992, 57–58.) Toisaalta työttömien määrä on noussut 1990-luvun alussa 200 000:sta yli 300 000:een (Kuikka 1992, 150), mutta naisten työttömyys on ollut kaikilla koulutusasteilla vähäisempää kuin miesten (Repo 1994, 169). Tilastokeskuksen (2002) mukaan naisten osuus kaikista työttömistä vuonna 2001 oli 51 prosenttia eli naisten työttömyysaste on noussut 1990-luvulla ja on hieman miesten työttömyysastetta korkeampi. Suomessa avioerot ovat EU-maiden kaskiarvoa yleisempiä, joten myös yksinhuoltajaperheiden määrä on lisääntynyt (Naiset Suomessa ja EU-maissa 1994, 1).

Äitien siirtyminen kodin ulkopuoliseen työhön muutti perheen tehtävärakennetta ja siten myös lisäsi yhteen sovitettavia rooleja (esimerkiksi vanhemman rooli, ammattirooli, kansalaisrooli ja vapaa-ajan rooli). Äitien siirtymisen töihin kodin ulkopuolelle on katsottu johtuvan muun muassa koulutustason kohoamisesta, heikosta työllisyystilanteesta ja perheen taloudellisen toimeentulon tekijöistä (mm. Pulkkinen 1977, Stranden 1982, Vähätalo 1996, 127). Myös vuonna 1976 siirtyminen puolisoiden erillisverotukseen samoin kuin julkisen sektorin työpaikkojen määrän kasvu lisäsivät naisten motivaatiota hakeutua työelämään (Vähätalo 1996, 127). Naisten työssäkäyntiin ovat vaikuttaneet myös lastenhoitojärjestelyt. Pitkälle kehitetty lastenhoitojärjestelmä (kuten Suomessa ja Tanskassa) mahdollistaa työn ja perheen yhteensovittamisen. Usein niissä maissa, joissa lastenhoitojärjestelyt ovat puutteelliset, esimerkiksi kouluruokailua ei yleensä ole vaan lapset tulevat kesken koulupäivän kotiin syömään, naiset tekevät osa-aikatyötä. (Laukkanen 1994, 30, Naisten ja miesten työolot Euroopan unionissa 1996, 4, Naiset Suomessa ja EU-maissa 1994, 8–9.)

Ojalan (1993a) mukaan Suomi tarjosi ensimmäisenä Skandinaviassa päivähoitopalveluja. Cygnaeus vaati sekä äitien että hoitajien koulutusta ja uusia pedagogisia metodeja toimintaan (ks. luku 2.2.1). Maaseudulla olisivat toimineet kyläkoulut ja kaupungeissa pienet koulut ja kindergarten yhdistyneenä turvapaikkoihin (asylums). Tämä malli evättiin. Suomalaisista kindergarteneista tuli kindergarteneita köyhille lapsille, ja ne levisivät opettajien koulutuksen alkaessa ja toimivat yksityisesti vuoteen 1917 saakka (Siekkinen 1999, 58). Määrä kasvoi hitaasti 1940-luvun loppupuolelle asti. Lisäksi oli yksityisiä ja yleisiä päiväkoteja, päiväkerhoja kirkkojen toimesta, leikkikenttäohjelmia ja puistotätejä. Näin lapset Suomessa olivat ”esiopetuksen piirissä”, vaikka silloin ei puhuttukaan esiopetuksesta.

Päivähoitoalaa alettiin kehittää voimakkaasti 1960-luvun lopulla sekä yhteiskunnallisten että ideologisten tekijöiden vuoksi. Päivähoitoalan komiteoiden suunnittelutyössä korostettiin virallista yhteiskunnan ylläpitämää valtiollistettua päivähoitojärjestelmää. Myös työmarkkinajärjestöt pitivät tärkeänä, että luodaan pikaisesti erilaisia työvoimapoliittisesti merkityksellisiä päivähoitopalveluja. (Kinos 1997, 54, 65.)

Lasten päivähoidosta annettiin laki (36/1973) 1.4.1973. Tämän seurauksena päivähoito laajeni määrällisesti kolminkertaiseksi. Laki oli kulminaatiopiste; se antoi hallinnolliset ja taloudelliset mahdollisuudet päivähoitopalvelujen ja opetuspalvelujen suunnitelmalliselle kehittämiselle ja lisäämiselle alle seitsenvuotiaille lapsille Suomessa. Päivähoidosta tuli olennainen osa yhteiskunnan perhepolitiikkaa ja sosiaalipalvelujärjestelmää. Päiväkotia ei enää nähty koulutusjärjestelmän osana, kuten lastentarha nähtiin. (Kinos 1997, 116, 240, Ojala 1989b, Siekkinen 1992, 62.) Lastentarhat muuttuivat päiväkodeiksi. Puoltavina argumentteina olivat ammatillisuus ja ammattitaito lastenhoidossa. Päivähoito otti osan pienten lasten kasvatuksen vastuusta, vanhemmat menettivät yksinoikeutensa lastensa kasvattamiseen. (Kinos 1997, 10, 20.)

Koska naisten työssäkäynti kasvoi, tarvittiin uusia päiväkoteja ja opettajia niihin. Hallinnollisesti koulutus jakaantui opetusministeriön, kouluhallituksen ja ammattikasvatushallituksen kanssa. Varhaiskasvatuksessa oli yhteiskunnallista jännitystä, joka heijastui myös kuusivuotiaiden opetussuunnitelmiin, joista ei sosiaali- ja kouluhallinnon välillä syntynyt yksimielisyyttä 1970-luvulla. (muun muassa Kuikka, 1992, 126, Peltonen 1998.) Päivähoitolain mukaan päivähoitoon sisältyvät päivähoitokeskukset, perhepäivähoito ja joko täysi- tai osapäiväiset leikkiaktiviteetit. Perhepäivähoidossa pääasiakkaita olivat alle kolmevuotiaat lapset. (Siekkinen 1999, 61.)

1980-luvulla sosiaalihallituksen tilastojen mukaan kunnallisen päivähoidon osuus (päiväkodit, ohjattu ja valvottu perhepäivähoito, leikkitoiminta) oli neljävuotiaiden kohdalla noin 1/3 (35,2 prosenttia) kyseisestä ikäluokasta (Tilastotiedotus 1985:7). Noin 2/3:n osuus ikäluokasta oli muunlaisessa hoidossa, heistä ei ollut kuitenkaan tarkkaa tietoa. (Siekkinen 1992, 62). Tilastokeskus (1988c, 36) on kartoittanut lasten päivähoitomuotoja alle kouluikäisten lasten työssäkäyviltä vanhemmilta. Syksyllä 1986 kokopäivähoitomuodot jakaantuivat seuraavasti:

Myös koulua käymättömien lasten päivittäisiä hoitojärjestelyjä, kunnallisen päivähoidon tarvetta, kysyntää ja tarjontaa selvitettiin toukokuussa 1987 (Sihvo 1988). Valtaosa (56 prosenttia) lapsista hoidettiin päivittäin kotona, kunnallisen päivähoidon piirissä oli 33,5 prosenttia, yksityisessä perhepäivähoidossa oli 6,5 prosenttia ja useita eri hoitomuotoja oli 4 prosentilla lapsista. Kotihoito oli yleisintä pienissä kunnissa ja silloin kun lapsia oli enemmän kuin kaksi. Sosio-ekonomisen aseman mukaan kotihoito oli yleisintä maatalousyrittäjien, eläkeläisten ja työntekijöiden keskuudessa. Alueellisesti Pohjois-Karjalassa oli eniten kotihoitoa. (Emt.) Leikkiaktiviteetit (kerhot, leikkikentät, lelukirjastot) täydensivät muita päivähoidon muotoja, erityisesti perhepäivähoitoa ja muita erityisryhmiä. Leikkikerhot järjestää pääasiassa luterilainen kirkko. (Siekkinen 1999.)

Vuonna 1990 taattiin alle 3-vuotiaille ja vuonna 1996 alle kouluikäisille oikeus kunnalliseen päivähoitopaikkaan (Naiset ja miehet Suomessa 2001, 4, 14). Hermansonin, Karvosen ja Saulin (1998) raportin mukaan vuonna 1996 lapsia oli päivähoidossa yhteensä 48 prosenttia lapsista, heistä 64,7 prosenttia oli kokopäivähoidossa päiväkodeissa ja 35,3 prosenttia perhepäivähoidossa. Kunnallisen päivähoidon määrä lisääntyi noin 10 prosenttia 1990-luvulla.

Takalan ja Huttusen (1988, 39) mukaan perhepäivähoidossa olleiden lasten vanhemmat olivat korkeammin koulutettuja kuin päiväkotilasten äidit. Yksinhuoltajaperheiden lasten hoitomuotona päiväkoti näytti olevan perhepäivähoitoa yleisempää. Lahikainen ja Strandell (1988, 100) ovat esittäneet, että kunnallinen päivähoito palvelee Suomessa erityisesti alemman keskiluokan ja työväenluokan perheitä. Tätä tukevat myös Sihvon (1988), Takalan ja Heikkilän (2000) kartoitustutkimukset. Heikkilän (2000) ja Naiset ja miehet Suomessa -julkaisun (2001, 12) mukaan lähes puolet suomalaislapsista hoidetaan edelleen kotona, kuusivuotiaista neljännes. Tilastokeskuksen (2002) mukaan noin 31 prosenttia naisista tekee työtä maa- ja metsätaloudessa, suuri osa juuri näiden naisten lapsista hoidettaneen kotona.

Psykodynaamisella kiintymysteorialla on ollut käytäntöön liittyviä vaikutuksia: esimerkiksi lasten päivähoitopaikan pysyvyys on turvattu. Kiintymysteoriassa (Bowlby 1969) korostuu hypoteesi, jonka mukaan lapsen ja äidin välisiä kontakteja ei pitäisi ”deprivoida” sinä kriittisenä aikana (noin kuudesta kuukaudesta kolmeen vuoteen), jolloin kiintymyssuhteet muodostuvat. Lapsia ei siis saisi erottaa äidistään esimerkiksi työssäkäynnin vuoksi, sillä tämä voi haitata lapsen sosiaalista ja kognitiivista kehittymistä. (Siekkinen 1992).

Suomen lasten kotihoidon tuki on kansainvälisesti ottaen ainutlaatuinen järjestelmä ja Suomen perhetukeen kuuluvat myös äitiysavustus, lapsilisä ja vanhempainraha. Perhetuen osuus sosiaalimenoista on huipputasoa muihin EU-maihin verrattuna mutta pohjoismaisittain keskitasoa. Suomessa äitiys- ja vanhempainloma (44 viikkoa) on yli puolet pitempi kuin yleensä EU-maissa (esimerkiksi Ranskassa 16 viikkoa, Italiassa 20 viikkoa, Irlannissa 14 viikkoa). Toisaalta äitiysloman korvaustaso on meillä alempi kuin missään muussa EU-maassa. (Naiset Suomessa ja EU-maissa 1994, 6.)

Lapsuuden periodi vaihtelee maasta maahan kasvatuksellisten ja hoitopalveluiden vaihdellessa niin paljon, että ei ole yleistä lapsuuden ymmärtämistä. Makrosysteemillä on vaikutusta lapsen sosiaaliseen todellisuuteen, ja siten lasten kokemukset ovat hyvin erilaisia eri maissa; esimerkiksi Belgiassa tehdään päätös joko käyttää tai olla käyttämättä saatavissa olevaa esikoulua, Suomessa perheiden on ajateltava äidin osallistumista työelämään ja sitten etsittävä ja päätettävä valita jokin saatavissa olevista hoitomuodoista. (Siekkinen 1999, 31, 153.) Belgiassa lasten toimintaympäristöjä ennen oppivelvollisuuskoulua ovat kodit ja esikoulut, Suomessa kodit, perhepäivähoitopaikat ja päivähoitokeskukset. Pääasialliset aikuiset lasten elämässä ovat Belgiassa äidit ja opettajat, Suomessa äidit ja päivähoitoäidit, myös opettajat päivähoitokeskuksissa. Suomalaiset lapset viettävät keskimäärin 1,4 tuntia enemmän perhemäisissä olosuhteissa kuin belgialaiset. (Siekkinen 1999, 115–116.)

Suomessa naiset osallistuvat päätöksentekoon ja työelämään. Seuraavassa luvussa tarkastelen, kuinka tasa-arvo on huomioitu koulutuksessa ja työelämässä.

4.1.2. Naisten tasa-arvo koulutuksessa ja työelämässä

Kuten edellisestä luvusta ilmeni, Suomen esiopetusikäisten lasten äidit ovat monessa mielessä isien kanssa tasa-arvoisempia kuin kanssasisaret monessa muussa maassa. Kuitenkin positiivinen diskriminaatio näkyi aikaisemmin esimerkiksi kiintiöinä vähemmistösukupuolen eli miesten suosimisessa oppilasvalinnoissa (esimerkiksi luokaopettajakoulutuksessa). Kiintiöillä haluttiin turvata miesten pääsy opiskelemaan, sillä heitä pyrki joillekin aloille naisia vähemmän, ja miesten sisäänpääsymahdollisuuksia pidettiin huonompina kuin naisilla. Vastaavasti naisia suosivaa kiintiöintiä ei ollut millään miesvaltaisella koulutusalalla. (Kanerva 1983, 217, 249.)

Jotta tasa-arvo sukupuolten välillä toteutuisi Suomessa entistä paremmin, vuonna 1982 valtioneuvoston tasa-arvolakitoimikunta teki ehdotuksen tasa-arvolaista (muun muassa Kanerva 1983, 187). Laki miesten ja naisten tasa-arvosta astui voimaan 1987 ja lain uudistamisen yhteydessä vuonna 1995 astui voimaan niin sanottu kiintiösäännös. Sen mukaan kumpaakin sukupuolta tulee olla vähintään 40 prosenttia valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja. Sama periaate ulotettiin myös julkishallinnon, kunta- ja valtioenemmistöisten yhtiöiden hallintoneuvostoihin, johtokuntiin tai muista luottamushenkilöistä koostuviin kollektiivisiin johto- ja hallintoelimiin. Tasa-arvolakiin lisättiin myös säädös tasa-arvosuunnittelusta. Työnantajan, jonka palveluksessa on vähintään 30 työntekijää, tulee sisällyttää toimenpiteet tasa-arvon edistämiseksi vuotuiseen henkilöstö- ja koulutussuunnitelmaan tai työsuojelun toimintaohjelmaan. Tasa-arvovaltuutettu seuraa kiintiö- ja tasapuolisuusperiaatteen toteutumista ja on teettänyt selvityksen kiintiösäännöksen toteutumisesta vuonna 1996. Samoin Suomen Kuntaliitto seuraa kuntasektorin toimielinten kokoonpanoa. Julkisia toimielimiä koskeva sukupuolikiintiöinti on Suomen lisäksi käytössä ainoastaan Norjassa. (Pulkkinen 2000, 5–6, 16.)

Esiopetusikäisten lasten äidit kuten muutkin naiset työskentelevät talous-, hoito-, huolto-, opetus- ja maataloustyössä, kotieläinten hoidossa, myymälä- ja toimistotyössä, elintarvike- sekä vaateteollisuustyössä. Miesten ammattialoja ovat lainopillinen, hallinnollinen ja kaupallinen työ, yritystehtävät, maatalouden yritys- ja johtotehtävät, tekninen, teollinen, liikenne- ja kuljetustyö. (Ks. Lampinen ym. 1982, 61–64.) Eri ammattisektorin sisällä naiset ja miehet sijoittuvat eri ammattialoille ja ammattialojen sisällä eri ammatteihin. Noin 95 prosenttia kaikissa ammateissa toimivista on jatkuvasti työskennellyt sukupuolirakenteeltaan yksipuolisissa ammateissa. (Kanerva 1983, 191.)

Sukupuolten eriytyminen eri aloille vaikuttaa koulutuspaikkojen valintaan. Koulutusjärjestelmämme tarjoaa arvostettavalla tavalla sekä tytöille että pojille tasaveroiset mahdollisuudet koulutusvalintoihin. Mahdollisuuksien käytön erot johtuvat vanhempien sosiaalisesta taustasta, perhetilanteesta, asuinpaikasta sekä traditionaalisista sukupuolen mukaan eriytyneistä koulutusmalleista (Lampinen ym. 1982, 70, Lilja, 1996, 155). Siis kulttuurin ja yhteiskunnan merkitys sukupuoliroolien muodostumisessa on suuri psykologien ja kasvatustieteilijöiden mielestä. Naisten osuus koulutusaloittain on miehiä suurempi terveys- ja sosiaali-, palvelu-, humanistisella ja taide-, kasvatustieteen, opettajankoulutuksen, kaupallisen ja yhteiskuntatieteen alalla. Miesten osuus koulutuksessa on suurempi vain luonnontieteen, maa- ja metsätalous- ja tekniikan alalla (Tilastokeskus 2002a). Kasvatustieteiden tiedekuntiin ja opettajankoulutukseen rekrytoituu miehiä vain noin 22 prosenttia (Tilastokeskus 2002a), niinpä Suortti (2002, 336–337) esittääkin, että joihinkin opettajankoulutusyksikköihin otettaisiin vuorovuosin miehiä tai naisia jo syntyneiden vinoutumien oikaisemiseksi.

Esiopetusikäisten lasten äidit ovat miehiä kouluttautuneempia, nimittäin nuorten naisten koulutustaso vuonna 1999 oli noin 6 prosenttia korkeampi kuin nuorten miesten (Naiset ja miehet Suomessa 2001, 17). Myös kansainvälisesti tarkastellen naisten koulutustaso on jo pitkään ollut korkea Suomessa. Naisten osuus 18–21-vuotiaista kokopäiväisessä, alemman korkea-asteen koulutuksessa olevista on kaksinkertainen miehiin verrattuna Australiassa, Belgiassa, Tekin ja Slovakian liittotasavalloissa, Suomessa, Saksassa ( = entisessä Saksan liittotasavallassa), Uudessa-Seelannissa ja Portugalissa. (Laukkanen 1994, 76.) Suomessa keski-iän ylittäneillä miehillä on edelleen selvä koulutusetu naisiin verrattuna mutta työvoimaan kuuluvat naiset ovat jonkin verran useammin tutkinnon suorittaneita kuin miehet. Naisten koulutustaso on alkanut kohota 1990-luvulla nopeammin kuin miesten ja on ylittänyt miesten koulutustason 2000-luvulle tultaessa (Tilastokeskus 2002a). Toisaalta jatkotutkintoja naiset suorittavat edelleen harvemmin kuin miehet. (Lehtisalo & Raivola 1999, 86, Lilja 1996, 133, Naiset Suomessa ja EU-maissa 1994, 1, 7, Naiset ja miehet Suomessa 2001, 19). Yleensä ottaen kaikkien naisten vuosiansiot ovat pienemmät kuin miesten, noin 48–72 prosenttia miesten vuosiansioista. Ylemmillä koulutusasteilla 25–64-vuotiaiden naisten ja miesten suhteelliset palkkaerot ovat yleensä pienemmät kuin alemmilla koulutusasteilla, poikkeuksina ovat Suomi ja Tanska. (Laukkanen 1994, 116.) Mitä korkeampi koulutus, sen suuremmat ovat miesten ja naisten väliset vuosiansioerot (Repo 1994, 170, Tilastokeskus 2002a).

Kun tarkastellaan muiden ryhmien kuin sukupuolten välisiä eroja, niin Suomessa koulutuserot nuorten ja vanhempien ikäluokkien välillä ovat OECD-maiden suurimpia (Laukkanen 1994, 23, Repo 1994, 168). Nuorten aikuisten (25–34-vuotiaiden) koulutustaso oli 26 prosenttia korkeampi kuin koko väestön (Lehtisalo & Raivola 1999, 87). Aikuisväestömme on kansainvälisesti vertaillen keskimääräistä huonommin koulutettua (Laukkanen 1997, 22). Esiopetukseen tulevien lasten ja nykyisin esiopetuksessa olevien lasten nuoret vanhemmat ovat edellä mainitun pohjalta tarkasteltuna muuta suomalaista väestöryhmää koulutetumpaa ja pärjäävät koulutustasossa myös kansainvälisesti.

Merkkejä sukupuolten uudesta työnjaosta on nähtävissä: isän merkitys korostuu esimerkiksi isyysloman tai isän vuosikymmenen muodossa (Väestöliiton julistaman). Naisten osuus on kasvanut miehisillä aloilla (Opetusministeriön suunnittelusihteeristön julkaisuja 1983, 250–251), nyt meillä on myös naispuolinen presidentti. Kuitenkaan tasa-arvon toteutuminen ei ole aina yksiselitteistä. Onkin huomattu, että valta vähenee ja päätösvalta siirtyy muualle, kun naisten osuus toimielimissä kasvaa (Pulkkinen 2001, 5). Myös työelämän ”lasikatto” näyttää estävän monen hyvin koulutetun naisen pääsyn työorganisaatioiden huipulle. Miesten pitkät ja usein jäykät työajatkaan eivät edistä sukupuolten välistä tasa-arvoa. (Naisten ja miesten työolot Euroopan unionissa 1996, 4.) Kuitenkin myös naiset tekevät Suomessa yleensä kokopäivätyötä eivätkä siten joudu useinkaan epäsuorasti syrjityiksi yritysten eläkejärjestelmän ulkopuolelle kuten osa-aikatyötä tekevät eurooppalaiset kanssasisaret (Naisten ja miesten yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet Euroopan unionissa 1996, 3). Mitattaessa YK:n indikaattoreilla naisten asemaa Suomi on toinen Ruotsin jälkeen ja yhteiskunnan edistyksellisyyttä yleisesti kuvaavalla kehitysindeksillä Suomi on 16. sijalla kansakuntien joukossa (Lehtisalo & Raivola 1999, 68).