Tiivistelmä

Väitöskirjani tehtävänä on selvittää pienten koulujen esiopetuksen järjestämistä. Esiopetusta on järjestetty Suomessakin jo yli kolmekymmentä vuotta, mutta laaja esiopetuksen järjestämisen aika kuusivuotiaille on vasta aluillaan vuoden 2001 alusta.

Teoreettisessa osassa 1 tarkastelen pienten koulujen historiallista kehittymistä, koulutuspolitiikkaa, pedagogiaa ja esiopetuksen järjestämistä osana koko koululaitosta. Vertailen Suomen naisten työssäkäyntiä, päivähoidon järjestämistä ja naisten tasa-arvoa muuhun Eurooppaan, samoin lasten koulumenestystuloksia. Esiopetuksen järjestämisen laatua tarkastelen Helakorven (1993) esittämästä opetuksen laatuelementtimallista kootun mallin avulla.

Empiirisessä osassa 2 analysoin hallinnon edustajien, vanhempien, opettajien ja lasten käsityksiä esiopetuksesta. Toteutin tutkimuksen kyselylomakkeilla neljässä vaiheessa vuosina 1999-2000 ja sain yhteensä 2271 palautuskirjettä. Faktorianalyysien tehtävänä oli jäsentää ilmiötä ja antaa tukea teoreettisen tiedon ja oman praktisen työkokemuksen pohjalta laaditulle tulkinnalle.

Esiopetuksen järjestämisessä on samankaltaisuutta 1800-luvulla maaseudun lapsille järjestetyn alkuopetuksen kanssa: maaseudun lapset ovat olleet opetuksen saamisessa huonommassa asemassa kuin taajamien lapset. Syrjäseudun esioppilaille tulisi antaa kuljetusetu erityispalveluna erityisesti vanhempien mielestä. Suomen pitäisi tiedostaa selkeästi oman identiteettinsä perustekijät eli suuri maa ja pieni väestö. Siksi yhdysluokkaopetusta ja eri-ikäisten lasten oppimista yhdessä pitäisi yleensäkin tutkia ja kehittää enemmän.

Esiopetukseen suhtautumisessa eri ryhmien vastaukset eroavat vain vähän toisistaan. Hallinnon edustajat, vanhemmat ja opettajat korostavat käytöstapojen ja tapakasvatuksen tärkeyttä. Lapset korostavat ulkoleikkiä ja yleensä leikkiä sekä ilmapiirin merkitystä samoin kuin vanhemmat. Kansainvälisyyden ja tieto- ja viestintätekniikan opetusta ei nähdä tärkeiksi alueiksi esiopetuksessa.

Koulutuksen tehtävä on ihmisyyteen kasvattaminen. Esiopetusikää pitäisi vaalia omana ikäkautenaan. Suomessa onkin satsattu opettajien koulutukseen ja päivähoidon kehittämiseen, ei lapsen varhaiseen koulunaloitukseen. Oppilaiden myöhemmät koulumenestystulokset tukevat Suomen linjan säilyttämistä, eivät muiden Euroopan maiden matkimista. Hallinnollisesti esiopetuksen johtamisen keskeinen haaste on päiväkodin johtajien sekä koulutoimen ja perusturvan esiopettajien asiantuntemuksen laajempi hyödyntäminen sekä paikallisuuden huomioon ottaminen.

Opettajat tarvitsevat täydennyskoulutusta erityisesti erityispedagogiikassa, vuorovaikutustaitojen harjoittamisessa ja vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä. Yhteistyöhön tulisikin saada resursseja ja aikaa hallinnolta. Jatkotutkimusvaiheessa voisi puolestaan toimintatutkimuksen avulla kehittää kodin ja koulun yhteistyötä.

Arviointimallin käyttö tapauskohtaisissa kuntatutkimuksissa, eri ryhmien edustajien haastattelut ja seurantatutkimus esiopetuksen järjestämisen vakiintumisen jälkeen tarjoavat mielenkiintoisia jatkotutkimusmahdollisuuksia.