| Akuutin psykiatrisen osastohoidon yhteistyöneuvottelun keskustelussa rakentuvat kertomukset | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Luku 3. Yhteistyöneuvottelun kertomistilanteen arviointi | Seuraava |
Tässä tutkimuksessa olin kiinnostunut kertomistapahtumassa syntyvistä sanattomista ja sanallisista kertomuksista akuutissa psykiatrisessa yhteistyöneuvottelussa. Näitä sanallisia ja sanattomia kertomuksia oli mahdollista tutkia narratiivisella lähestymistavalla. Narratiivinen lähestymistapa mahdollisti myös mahdollisten kertomattomien kertomusten kuvaamisen.
Hatchin ja Wisniewskin (1995) mukaan keskeisin ero perinteisen laadullisen tutkimuksen ja narratiivisen tutkimuksen välillä on tietämisen subjektiivisuus. Narratiivisen tutkimuksen totuus muodostuu konstruoinnin tuloksena. Totuus on suhteellinen ja se rakennetaan sosiaalisessa prosessissa. (Abma 2002.) Narratiivinen tutkimus ei pyri yleistettävään tai objektiiviseen tietoon, vaan paikalliseen, henkilökohtaiseen ja subjektiiviseen tietoon. Gubriumin ja Holsteinin (1997) mukaan narratiivi tarjoaa joko implisiittisen tai eksplisiittisen skeeman, organisoida ja ymmärtää tapahtuminen ja ilmiöiden välisiä suhteita. Heikkisen et al. (1999) mukaan narratiivinen tutkimus voidaan ymmärtää väljäksi metodiseksi viitekehykseksi, jonka ydin on siinä, että huomio kohdistetaan kertomuksiin todellisuuden ja maailman merkitysten välittäjänä ja tuottajana. Narratiivisen tutkimuksen avulla voidaan lisätä potilaslähtöisyyttä hoidossa (Janhonen 1999, Vuokila-Oikkonen et al. 2001), se mahdollistaa tutkijan analyysiprosessin kehittymisen (Greenhalgh & Hurwitz 1999, Vuokila-Oikkonen et al. 2001) ja narratiivinen tutkimus voi tuottaa uusia hypoteeseja tutkittavasta ilmiöstä (Greenhalgh & Hurwitz 1999). Narratiivinen tutkimus tarjoaa mahdollisuuden vähentää lääketieteen ylivaltaa potilaan hoitamisessa. Se voi toimia välineenä lääketieteen kehittämisessä humanistisista lähtökohdista, mutta yhtälailla se on myös avainasemassa luomassa uutta lääketieteellistä tietoperustaa potilaan kohtaamiseen. (Hurwitz 2000.)
Narratiivi voidaan ymmärtää tutkimuksen lähestymistapana, jolloin puhutaan tutkittavan ilmiön ontologiasta eli tiedon luonteesta ja epistemologiasta eli, siitä millä menetelmillä tietoa saadaan. Narratiivin ontologiset lähtökohdat määrittelevät ihmisen aktiiviseksi ja merkityksiä antavaksi toimijaksi. Ihmisen elämään liittyvät ilmiöt ovat prosessimaisia; niitä voidaan tulkita kielen avulla ja ne ovat aikaan ja paikkaan sidottuja. Ihminen on luonnostaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa ja tässä vuorovaikutuksessa hän muodostaa oman käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta. Yksityisen ihmisen käsitys muokkaa puolestaan yhteistä kokemusta. Kun ihminen kertoo tarinaansa, hän samalla elää sitä. (MacIntyre 1981, Mishler 1986, Poirier & Ayres 1997.) Käytännössä ihmisen kertomus ja kertominen sisältää sekä kerrotut tapahtumat ja sen, miten kertomus kerrotaan. Narratiivisen lähestymistavan mukaan eri kertomuksen elementit muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden (Gubrium & Holstein 1997).
Epistemologisissa lähtökohdissa on keskeistä, että ihminen käyttää kieltä kokemuksensa tuottamiseen. Kielen avulla hän tekee kokemuksen ymmärrettäväksi muille. Siten narratiivinen aineisto perustuu kieleen. Narratiivinen aineisto voi olla puhetta ja kirjoitettua tekstiä, mutta myös ei-kielellistä viestintää. Narratiivista lähestymistapaa käyttävän tutkijan lähtökohtana on ajatus siitä, että tieto on luonteeltaan kertomuksellista ja todellisuutta voidaan jäsentää kielen avulla. (Gubriumin & Holsteinin 1997, Lieblich et al. 1998.)
Tutkimuksessani narratiivinen lähestymistapa fokusoituu ”storytelling” -näkökulmaan. ”Storytelling” -käsitteellä tarkoitan kertomista yhteistyöneuvottelussa. Yhteistyöneuvottelu on kertomistilanne, jossa on mahdollista rakentaa sanallisia tai sanattomia kertomuksia. Sanallinen kertominen on puhetta ja sanaton kertominen on sitä, miten ihminen muulla viestinnällään osallistuu kertomistapahtumaan. Kertominen mahdollistaa omien toiveiden, asenteiden, arvojen, pelkojen ja unelmien yksilöllisen tiedostamisen ja niiden jakamisen kertomiseen osallistuvien kesken. (Banks-Wallance 1998, 1999, Evans & Severtsen 2001.) Potilaan kertomuksen ja kertomisen tulisi olla lähtökohta hoitamisessa (Banks-Wallance 1998, 1999, Lehna 1999, Chelf et al. 2000). Kertomisen tutkimisen avulla voidaan saada selville, miten potilas, hänen läheisensä ja asiantuntijat työskentelevät yhdessä ja rakentavat potilaan tilanteesta asiaankuuluvaa kertomusta (Laurer 1999). Kertomisen tutkimisella voidaan löytää muuten kertomattomiksi jääneitä kertomuksia. Riippuen ihmisestä ja hänen kokemuksistaan kertominen voi olla vaikeaa tai helppoa. Kertominen on vaikeaa ihmisille, joilla on pelkoja ja vaikeita kokemuksia elämässään. Tällaisia ryhmiä ovat seksuaaliset vähemmistöt ja psykiatriset potilaat. Heidän kertomuksensa jäävät helposti kuulematta tai niitä ei oteta vakavasti jokapäiväisessä elämässä. Siksi heidän kertomustensa tutkiminen on tärkeää, koska tällöin voidaan julkistaa mahdollista kertomatonta kertomusta. (Abma 2002.)
Tutkimuksessani yhteistyöneuvottelun jokainen osallistuja ilmentää omaa tarinaansa tai kertomustaan kertomistilanteessa (Holstein & Gubrium 1997). Kertominen toimii kertojan tiedon, taidon, ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja ihmisen persoonan ilmentäjänä. Näin yhteistyöneuvottelussa asiantuntijat paljastavat tietoperustansa kertomuksessaan (Lehna 1999, Ramsey 2000, Evans & Severtsen 2001), joka voi Janhosen (1999) mukaan olla yhteistoiminnallinen tai asiantuntijalähtöinen. Lisäksi jokaisen asiantuntijan kertomuksessa heijastuu hänen kulttuurinsa, asenteensa, arvonsa ja kokemuksensa psykiatrisesta hoitamisesta. Ramseyn (2000) mukaan kertomisen tutkiminen ja analysointi on kertomukseen osallistujien, kertomuksen tapahtumien, asetelman ja viestin kuvaamista narratiivisella lukutavalla tai narratiiviseen lähestymistapaan yhteensopivalla tutkimus- ja analyysimenetelmällä.
Narratiivi -käsite on peräisin latinan kielestä, jonka substantiivi ”narratio” tarkoittaa kertomusta ja verbi ”narrare” kertomista. Englannin kielessä kantasanat ovat muuttuneet substantiiviksi ”narrative” ja verbiksi ”narrate”.
Narratiivista on suomen kieleen vakiintuneet käsitteet tarina (story) ja kertomus (narrative). Käsite tarina viittaa ihmisen mielen sisäiseen tapaan hahmottaa elämää ja maailmaa (Wiltshire 1995). Tarina on ihmisen kokemus, joka ei välttämättä avaudu koskaan sellaisenaan ulkopuoliselle. Tarinan osia ovat tapahtumat, tapahtumiin liittyvät henkilöt, tapahtumapaikat ja aika. Tarinalla ei välttämättä ole kertojaa ja se voi esiintyä eri konteksteissa erilaisena. Tarina voi olla osa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tuotettua kertomusta. Samaa tarinaa voidaan myös kertoa useissa kertomuksissa. (Ball 1999.) Ihmisen tarina muovautuu kertomukseksi sen mukaan, missä se kerrotaan ja kenelle se kerrotaan (Wiltshire 1995, Hänninen 1996). Tarina voi olla myös Hännisen (1999) kuvaama sisäinen tarina. Sisäinen tarina on sosiaalisesta tarinavarannosta tuotettu tulkintamalli, jonka mukaan ihminen tekee tulkintoja ja valintoja eri tilanteissa. Sisäisen tarinan avulla ihminen määrittelee identiteettiään, arvojaan, tavoitteitaan ja asemaansa suhteessa muihin ihmisiin. Ihmisen sisäinen tarina saa uusia piirteitä tai muuttuu kun ihminen joutuu elämässään uusien tai erilaisten tilanteiden eteen. Tarinallisuudella taas voidaan viitata tarinatyyppeihin. Tarinatyyppejä ovat sairaus tarinana ( Williams 1984, Hänninen 1999), tarina sairaudesta (Berman 1999, Draucker 1998) tai tarina sairautena (Hydén 1997)
Kertomus -käsitteen ymmärtämiseksi etenen seuraavan ”minikertomuksen” analyysin avulla:
Kuningas kuoli
Sitten kuoli kuningatar.
Edellä kuvattu on vasta raporttia tai kronikkaa, mutta seuraava on kertomuksen minimaalisin muoto, koska se sisältää arvioinnin kertomuksen tapahtumasta:
Kuningas kuoli
Sitten kuningatar kuoli suruun.
Kertomuksen ja tarinan välistä eroa voi tarkastella myös kaikille tutun ”Tuhkimo”-tarinan avulla. ”Tuhkimo”-tarinasta on olemassa eri versioita, joita ovat ainakin teksti-(eri kielille käännetty tai eri-ikäisille kuulijoille tarkoitettu), elokuva- ja balettiversio. ”Tuhkimo”-tarinasta voi paikantaa myös tietyn tapahtumien kulun. ”Tuhkimo”- sadussa on aina myös spesifi teksti. Kertomus sisältää myös tarinan spesifin kertomisen tavan (Bal 1999). Kertomus on tekstuaalinen ja siitä voidaan paikantaa kertomuksen tapahtumien kulku. Kertomukseen liittyy olennaisesti kertomuksen konteksti, kertoja, kertojan ääni, kertomisen tapa ja kertomukselle ajateltu yleisö. Kertomus on myös ajallinen, merkitysten rajaama kokonaisuus. (Bal 1999.) Kertomus etenee prosessina (MacIntyre 1981) ja se sisältää alun, keskivaiheen ja päätöksen. Dienstagin (1997) mukaan kertomuksen loppua voi olla vaikea paikantaa ja kertomus voi jäädä kesken tai se voi jatkua eri yhteydessä. Kertomus voidaan kertoa myös lopusta alkuun. Kertomus itsessään osoittaa ajallisen järjestyksen, tapahtumien loogiset suhteet, mutta myös tapahtumien taustat ja ennakoinnit. Kertomus voi sisältää erilaisia tarinoita ja toisia kertomuksia lähes loputtomasti (Bal 1999, Aaltonen 2002). Kertomuksen juonellisuus tarkoittaa sitä, että tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa inhimillisten syiden ja seurausten ketjuina, jolloin lähestymistapa mahdollistaa myös kertomusten loogis-kronologisen rakenteen tutkimisen. Tällä juonellisella kokonaisuudella on aina moraalinen ulottuvuus, joka välittää ja ylläpitää yhteisön traditioita ja arvoja (MacIntyre 1981). Kertomuksia voidaan luokitella sen juonien perusteella. Juonia voivat olla esimerkiksi komedia, romanssi, tragedia ja ironia. (Alasuutari 1999, Greenhalgh & Hurwitz 1999.)
Kertomus voidaan kertoa eri tavalla eri yksilöille ja jälleen eri tavalla eri ryhmille. Jokainen kertomukseen osallistuja on vuorovaikutuksellaan vastuussa siitä, millaiseksi ihmisen tarina tai kertomus muodostuu. (Sandelowsky 1991.) Kertomistilanne, kerronnan säännöt ja kuulijoiden odotukset ohjaavat tapaa, jolla ihminen kertoo kokemuksiaan: hän voi esittää itseään arvostettavana, hakea myötätuntoa tai osoittaa viattomuuttaan. Kerronnan avulla ihminen antaa kokemukselleen ulkoisen muodon, mikä auttaa häntä jäsentämään ja muovaamaan kokemustaan. Tarinan kertominen voi myös muokata sisäistä tarinaa ja auttaa etsimään elämäntilanteelle uusia tulkintoja (Hänninen 1996).
Kertomuksen tulkinta määrittelee ihmisen elämän tapahtumat ja kokemukset toivoa herättäviksi, kunnian, häpeän tai suuttumuksen aiheiksi. Kertomus voi olla myös dramaattinen, eli sen tapahtumat liikkuvat moraalisessa ja emotionaalisessa jännitekentässä, jossa onni ja epäonni, vaara ja pelastus, kunnia ja häpeä, tappio ja voitto, ykseys ja erillisyys kamppailevat keskenään ja vaihtuvat toisikseen. (Sandelowsky 1991, Saleebey 1994, Bowers & Moore 1997, Lieblich et al. 1998.)
Hänninen (1996) tarkastelee narratiivisuutta myös käsitteen draama avulla. Hännisen (1996) käyttämä draama viittaa siihen todellisuuden puoleen, missä ihmisen tarinat toteutuvat tai jäävät toteutumatta elävässä elämässä. Sisäistä tarinaa ei siis voi elää sellaisenaan ilman törmäystä toisiin ihmisiin ja toisiin tarinoihin. Sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissa ihmiset kommunikoivat keskenään tavalla tai toisella draaman tapahtumia ja sisäistä tarinaa. Kertomalla pyritään selostamaan tapahtuneita asioita ja omia pyrkimyksiä, mutta kertomiseen liittyy myös enemmän tai vähemmän tietoisia, retorisia tarkoituksia, jotka vaikuttavat siihen, mitä kerrotaan ja miten. Kertominen auttaa ihmistä jäsentämään yksilöllistä, joskus jopa kaaosmaista kokemusta itselleen (Poirier & Ayres 1997, Abma 2002).
Tutkijoiden mukaan narratiiville ja narratiiviselle tutkimukselle tai lähestymistavalle ei ole kuitenkaan olemassa selvärajaista ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Narratiivinen tutkimus ei myöskään nojaa selvästi mihinkään yhteen traditioon tai tieteeseen (Heikkinen 2000, 2002). Narratiivisessa tutkimustraditiossa on erikseen narratiivien tutkimusta ja narratiivista tutkimusta. Narratiivien tutkimuksessa kiinnitetään huomiota kertomisen muotoon, tekstiin tai puhuntaan sellaisenaan. Narrartiivisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita niistä tapahtumista, joista kerrotaan, siis kiinnostuksen kohde on kertomuksen sisältö. Tällöin tutkimuksen tavoitteena on erilaisten kertomusten tai äänten kuuntelu, analysointi ja tutkimuksen avulla yhteiseksi tiedoksi saattaminen. (Lieblich et al. 1998, Heikkinen 2002.) Tässä tutkimuksessa kuuntelen, analysoin ja rakennan kertomistapahtumassa syntyviä sanallisia ja sanattomia kertomuksia ja tuon ne tutkimukseni avulla yhteiseksi tiedoksi. Rakentamillani kertomuksilla on konteksti ja olen itse niiden kertoja. Kertomusten ääni on minun ääneni ja kertomisen tapa on syntynyt aineistoni lukutapojen tuloksena. Kertomukseni yleisönä on tutkimukseni lukijat.
Kertomuksen tutkimuksen perinteet ovat lähtöisin humanistisista tieteistä, kuten filosofiasta, kirjallisuustieteistä ja kielitieteistä. Genette (1980) ja Todorov (1980) loivat narratologian käsitteen ja lähestymistavan kirjallisuustieteisiin. Myös semiootikoille (Greimas 1970, Eco 1984, Barthes 1967) narratologian käsite on keskeinen. Narratiivisella tutkimuksella ja elämänkertatutkimuksella on yhteisiä intressejä ja rajapintoja, mutta näkökulma on molemmissa erilainen (Hyvärinen 1998a,b). Elämänkertatutkimuksen ja narratiivisen tutkimuksen erottaa toisistaan narratiivisen tutkimuksen suhde aikaan ja narratiivisen tutkimuksen juonellisuus. Lisäksi perinteisesti elämänkertatutkimuksella on tutkittu yksilöiden elämänhistoriaa (Bertaux 1981). Elämänkertatutkimuksen yksi analyysi- tai lukutapa on narratiivinen. Tällöin ydin on haastateltavan ja haastattelijan välisessä vuorovaikutuksessa muotoutuva tarina. (Backman et al. 2001.)
Kertomuksen tutkimisen erilliset näkökulmat kohtasivat 1980-luvulla. Ensimmäiseksi Mitchelin (1981) teos, On Narrative, yhdisti ensimmäistä kertaa omaelämänkerran tutkijat, taiteen tutkijat, filosofit, sosiologit ja humanistit. Toiseksi, MacIntyren (1981) julkaisemassa teoksessa, After Virtue, esitettiin ajatus siitä, että ihmisen identiteetti rakentuu ja on olemassa kertomuksena. MacIntyre (1981) myös esitti ajatuksen siitä, että ihmiset myös elävät kertomuksia. Kolmas kertomuksen yleiseen läpimurtoon vaikuttanut tekijä oli Ricoeurin (1984) kolmiosainen projekti Time and Narrative, jossa hän yritti ratkaista ajan kokemisen fenomenologisia umpikujia suhteessa kerronnan muotoon. Ricoeur (1984) pyrki yhdistämään filosofian, narratologian ja historiatieteen erilliset keskustelut yhdeksi tulkinnaksi kertomuksen luonteesta (KERTONET 2000).
Narratiivisen tutkimuksen käsitettä täsmennettiin ja samalla metodologian käyttö laajeni. Yleisestä narratiivisesta käänteestä puhuttiin 1990-luvulla. (Hyvärinen 1998, KERTONET 2000.) Narratiiviselle käänteelle on tunnusomaista se, että huomion kohteeksi nousivat kertomukset tiedon rakentajina. Samalla sen käyttö laajeni terveystutkimukseen ja urheilusosiologiaan. Sairauskertomusten tutkimuksen kautta narratiivisesta lähestymistavasta tuli suosittua terveyssosiologian alueella (Kleinman 1985, Mishler 1984). Tämän muutoksen jälkeen narratiivisuudella viitataan sekä teoriaan (Somers 1994), haastattelemisen tapaan (Misher 1984), analyysitapaan että tiedeproosan vaihtoehtoiseen muotoon. Narratiivista otetta käytetään myös ammatillisessa työssä psykoterapiassa (Papadopoulos & Byng-Hall 1997, Weingarten 1998, Holma 1999, Laurer 1999, McLeod & Lynch 2000, Speedy 2000), terveydenhoidossa (Holmes 1998), somaattisessa lääketieteessä (Evelyn & Gwyn 1999, Greenhalgh & Hurtwitz 1999, Charon 2001 a,b) kasvatuksessa, opetuksessa (Kaasila 2000, Heikkinen 2001, 2002), sosiaalityössä ja kuntoutuksessa (Hänninen 1999).
Hoitotieteessä narratiivista tutkimusta on tehty jonkin verran, mutta tutkimusperinne on vasta kehittymässä (Graham 1999, Bottorff et al. 2000. McCance et al. 2001, Abma 2002). Narratiivista lähestymistapaa on käytetty, kun on tutkittu väkivaltaisessa ympäristössä elävien ihmisten ja heidän terveytensä yhteyttä (Draucker 1998, Berman 1999) sekä ikääntyvien naisten kokemuksia terveydenhuollosta (Feldman 1999). Dementiaa hoitavien kertomuksissa tuli esiin hoitajien tarve kehittää keinoja, miten käsitellä hoitamiseen liittyviä tunteita (Graham 1999). Psykiatriseen hoitamiseen liittyvä pakottaminen oli vaikea ja herkkä asia, joka tuli esiin psykiatrisessa hoidossa työskentelevien hoitajien kertomana (Olofsson et al. 1998). Kertomista on käytetty auttamismenetelmänä kehitettäessä potilaan ja hoitajan vuorovaikutusta tavoitteena potilaan aktiivinen osallistuminen omaan hoitoonsa (Banks-Wallance 1998, 1999), selviytymisessä erilaisista elämään liittyvistä vaikeista tilanteista (Bowers & Moore 1997, Banks-Wallance 1998, Moore 2001), kuten vakavasta sairaudesta (Byrne 2001) ja vakavasti sairaan potilaan pelkojen ja yksinäisyyden tunteen kohtaamisessa (Kirkpatrick et al. 1997, Chelf et al. 2000).
Terveysalan opiskelijoiden oppimisen lähestymistapana narratiivinen lähestymistapa on tarjonnut uuden näkökulman oppimiseen ja opettamiseen (Daves 2001). Oppimisen lähtökohtana on potilaan kertomuksen kuuntelemisen oppiminen. Potilaan kertomus on lähtökohtana opiskelijan ja potilaan ongelmanratkaisussa. Opettajan rooli muuttuu asiantuntijasta tai tutorista yhdessä oppimiseen ja osallistuvaan oppimiseen. Opiskelija ja opettaja ovat yhdessä vastuussa oppimisesta ja näin vastuu oppimisesta on jaettu opettajan ja opiskelijan kesken (Swenson & Sharon 2001).
Narratiivinen analyysimenetelmä määräytyy tutkittavan ilmiön, tutkimuskohteen, tutkimusongelman ja tutkimuksen käytännön toteuttamisen mukaan. Narratiivisen aineiston analyysitapa on usein vapaamuotoinen, mutta myös tarkkoja analyysimenetelmiä on kehitetty (Alasuutari 1999, Hänninen 1996). Hyvärisen (1998 a,b) mukaan narratiivinen analyysi on tapa lukea tutkimusaineistoa, mutta yhtä ainoaa lukutapaa ei ole olemassa. Aineiston analyysissa tutkija esittää aineistolleen teoreettisia kysymyksiä. Narratiivisen aineiston analyysissä tulee kiinnittää huomiota kahteen tärkeään asiaan. Ensinnäkin tutkijan on oltava tietoinen, mitä kysymyksiä hän aineistolleen esittää. Toiseksi, hänen tulee olla tietoinen siitä, miten hän näitä kysymyksiä esittää. (Hyvärinen 1998.) Analyysin tavoitteena on alkuperäisen kertomuksen välittäminen mahdollisimman tarkasti, jotta lukija voi arvioida tehtyjen tulkintojen luotettavuutta (Arvilommi 1998, Hänninen 1999). Lieblichin et al. (1998) mukaan narratiivinen lukutapa tai analyysi vaatii kolmen eri kertomuksen tai äänen (Bakhtin 1986) jatkuvaa keskinäistä dialogia. Narratiivinen lukutapa tai analyysi vaatii kertomuksen kertojan äänen mukana oloa, joka on nauhoitettua tai kirjoitettua kertomusta. Edellytetään teoreettista analyysia, joka tarkoittaa sitä, että tutkija tarkastelee tulkintojensa oikeellisuutta suhteessa aikaisempiin tutkimuksiin ja teorioihin. Lisäksi on käytettävä reflektiivistä aineiston lukutapaa ja tulkintaa, joka on tietoisuutta aineiston analyysiin tuloksena syntyvistä johtopäätöksistä.
Polkinghorne (1995) ehdottaa narratiivisen aineiston analyysiin kahta eri tapaa, joita voi hänen mukaansa myös yhdistää. Toisen analyysimenetelmän avulla etsitään kertomusta kuvaavia yhteisiä teemoja ja toisilleen vastakkaisia teemoja. Analyysin tuloksena syntyy tutkittavaa ilmiötä kuvaava yleisempi käsite. Edellä mainittua analyysia voi tehdä myös deduktiivisesti, jolloin aikaisempi tutkimus tai teoria ohjaa analyysia tai aineistolähtöisesti, jolloin kertomus tuottaa sitä kuvaavat käsitteet. Toisen analyysimenetelmän avulla kertomuksesta etsitään juonia, jotka analyysin kuluessa rakentuvat tutkittavaa ilmiötä kuvaavaksi kokonaisuudeksi.
Alasuutari (1999) mainitsee kirjassaan Proppin kehittämän lukutavan, jonka hän nimeää juonirakenneanalyysiksi. Juonirakenneanalyysin avulla löydetään eri kertomusten väliset erot ja yhtäläisyydet. Se on myös avain kertomusten merkitysrakenteiden tutkimiseen. Juonirakenneanalyysin avulla tekstistä etsitään niissä itsessään olevia rakennepiirteitä. Juonirakenne on kuitenkin vasta alku aineiston analyysissa, mutta se on väylä kohti tulkintoja kertomusten merkitysrakenteesta.
Lieblich et al. (1998) ehdottavat narratiivisen aineiston lukemiseen, tulkintaan ja analysointiin kahta toisilleen vastakkaista lähestymistapaa: laaja-alaisuuteen (holistic) tai luokitteluun (categorcial) perustuva lähestymistapaa ja kerronnan sisältöön (content) tai kerronnan muotoon (form) perustuvaa lähestymistapaa. Holistic-Content -lukutapa tarkastelee koko kertomusta ja tarkentuu kertomuksen tuottaman sisällön analysointiin. Holistic-Form -lukutavalla voidaan löytää juonia tai kertomuksen struktuuria. Kertomus voi esimerkiksi muodostua komediaksi, tragediaksi tai romanssiksi.
Categorical Content -lukutavalla ja sisällön analyysissä on yhteisiä piirteitä. Aineistosta löydetään teemoja, juonia tai viestejä, joita abstrahoimalla löydetään sisältöä kuvaava kertomus. Edellistä lähestymistapaa voidaan myös käyttää, jos aineistoa halutaan kvantifioida. Categorical-Form -lukutavalla voidaan erottaa tyylillisiä (millaisia metaforia kertoja käyttää) tai kielellisiä (miten tiheään kertoja käyttää passiivisia tai aktiivisia ilmaisuja) ominaisuuksia, joita kertomuksessa esiintyy. (Lieblich et al. 1998.) Tässä tutkimuksessa käytin mukaillen Categorical Content- ja Holistic-Content -lukutapaa tutkimukseni aineiston analysoimiseksi. Tutkimukseni lukutavat määräytyivät tutkimuksen tarkoituksen ja tutkimustehtävien perusteella. Lisäksi käytin dialogianalyysimenetelmää aineiston lukutapana, koska halusin tutkia potilaan ja hänen läheistensä hoitoon osallistumista.
Dialogianalyysimenetelmällä tunnistin kertomisen, joka mahdollisti tai esti potilaan ja hänen läheisensä aktiivisen yhteisyöneuvotteluun osallistumisen. (Joiner 1993, 1995, Janhonen & Sarja 2000.)
Dialogi on kommunikatiivinen suhde, jonka tarkoituksena on uuden luominen ja yhteisen ymmärryksen synnyttäminen. Lisäksi Bakhtin (1973,1986) kytkee ristiriidat (niin sisäiset kuin ulkoisetkin) kiinteästi dialogiin kuuluvaksi ominaisuudeksi. Hänelle kieli on muutosta ja vastakkainasettelua yhtenäistävien ja normatiivisten sekä moninaisuutta ja erilaisuutta vaativien pyrkimysten välillä. Käytännön vuorovaikutustilanteissa, esimerkiksi moniammatillisissa yhteistyöneuvotteluissa, samasta kohteesta tuotetaan usein erilaisia kertomuksia (Laurer 1999). Tätä kertomusten moniäänisyyttä Bakhtin (1986) kutsuu polyfoniaksi, joka syntyy moninaisten näkökulmien ja kielten vuorovaikutuksesta. Moniäänisyys voi ilmetä myös puhujan sisäisenä dialogina, niinä vastakkaisina ja ristiriitaisina pyrkimyksinä, joita henkilökohtaiset kokemukset, tuntemukset ja mieltymykset hänessä synnyttävät. Tätä kerronnan yksilöllistä tasoa, yksilön tietoisuutta vuorovaikutustilanteessa, Bakhtin (1986) kuvaa äänen käsitteellä. Ääni kertoo puhujan tietoperustan kulloisestakin kertomisen kohteesta. Huomattava myös on, että puhujien kertomukset voivat koostua erilaisista historiallisista äänistä.
Narratiivinen lähestymistavan mukaisesti ihminen voi kertoa samasta asiasta erilaisia kertomuksia, ja eri ihmisillä on erilaisia tai samanlaisia kertomuksia kyseisestä ilmiöstä (Gubrium & Holstein 1997). Näin voidaan löytää yhtymäkohtia Bakhtinin (1986) äänen käsitteen ja narratiivisen tutkimuksen kertomus -käsitteen välillä.
Bakhtinille (1986) sana on ennen muuta merkki, joka saa merkityksensä vain sen ollessa vuorovaikutuksessa niiden muiden sanojen kanssa, joita yhteistyöneuvottelussa lausutaan. Näin yksittäisellä sanalla ei ole irrallista merkitystä, jos se irrotetaan siitä kontekstista, missä se on lausuttu. Toisin sanoen dialogianalyysissa korostuu sanojen ja puheen sosiaalinen ja historiallinen luonne. Sana on samalla yhteistyöneuvottelussa syntyvän institutionaalisen kertomuksen ja jokaisen yksilön sisäisen kommunikaation välittäjä. Tietoa totuudesta ja ihmisen ajattelusta voidaan Bakhtinin (1986) mukaan tutkia ainoastaan dialogissa sekä huomioimalla yksilöiden sisäinen ja yksilöiden välinen erilainen kerronta vuorovaikutuksen aikana.
Dialogi on prosessi, jonka lopputulos ei ole ennalta määritelty, vaan jää usein avoimeksi. Sen käynnistymisen tärkeimpänä edellytyksensä on kuitenkin yhteisen keskustelun kohteen luominen. (Janhonen & Sarja 2000, Sarja 2000.) Ainoastaan sama kohde, asia tai ongelman ytimeen keskittyminen mahdollistavat potilaan ja hänen läheisensä yhteistyöneuvotteluun osallistumisen. Yksittäisen kertomisen tarkoituksena on myös mahdollistaa erilaisten kertomusten esiintuominen sekä sellaisen uuden kertomuksen synnyttäminen, jota kukaan yhteistyöneuvottelun osapuolista ei olisi yksin tullut kertoneeksi. Näin erilaisten kertomusten jakaminen voi edesauttaa potilaan ja hänen läheisensä hoitoon osallistumista. (Bakhtin 1986, Seikkula 1991, Janhonen & Sarja 2000, Sarja 1995, 2000.)
Dialogianalyysimenetelmä pyrkii jäljittämään kohteen, josta kertomukseen osallistujat keskustelevat. Keskeistä on tällöin, että yhteistyöneuvottelun osapuolet rakentavat tietoisesti keskinäistä ymmärrystä, vaikka tuloksena ei olekaan välttämättä saman näkemyksen jakaminen. Dialogisen vastavuoroisuuden tulee näkyä koko vuorovaikutusprosessin ajan. Käytännössä ilmiö rajataan yhteisesti ja siitä tuodaan esiin vuorovaikutusprosessin kuluessa erilaisia perusteltuja kertomuksen osia tai kertomuksia. Tämä tapahtuu myös toisen puheesta sanoja lainaamalla, niitä laajentamalla ja toisen puhetta toistamalla. Yhteisneuvotteluun osallistuminen ei ole toteutunut, mikäli osapuolet eivät ilmaise vaihtoehtoisten ratkaisujen selitysmalleja myöhemmässä puheessaan. (Sarja & Janhonen 1999, Janhonen & Sarja 2000.) Dialogianalyysissa on keskeistä tuoda esiin käytännön tilanteissa nousevien ristiriitaisten kertomusten kokemukselliset ja teoreettiset perusteet, jotta kertomusten erilaisuutta pystyttäisiin hyödyntämään yhteisenä tietämyksenä.