| Kasvatuksellinen hyväksyntä ja torjunta kolmessa sukupolvessa | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Luku 5. Aineiston keräämisestä | Seuraava |
Aloittaessani haastattelujen rakentamisen olin hivenen kauhuissani siitä, kuinka herkästä aihepiiristä joudunkaan tenttaamaan informanttejani, saattaahan kotikasvatukseen liittyvä hyväksyntä ja torjunta kalskahtaa äitejä syyllistävältä aiheelta. Voihan yksistään äiti-tytär-suhteen puiminen tasolla kuin tasolla olla rankkaa, saati sitten, että sitä pitäisi käsitellä informanttien kanssa erityisesti hyväksynnän ja torjunnan näkökulmasta. Mieleeni nousi tuolloin myös ajatus: Miksi sitten oikeastaan äiti-tytär-suhteen ruotiminen ja muistelu saattaa olla rankkaa? Kysymykseen ei liene yksiselitteistä vastausta, mutta sitä ei kai voi kiistää, että äidin ja tyttären välinen suhde edustaa erikoislaatuista ihmissuhdetta. Lähden siitä, että alussa äiti on pikku tyttärelle erittäin tärkeä, ja vähän myöhemmin roolimalli. Mutta toisaalta varsinkin murrosiässä äitien ja tyttärien välinen sosiaalinen dynamiikka pursuaa usein arvostelua, molemmin puolista vähättelyä ja piikittelyä.
Äitien ja tyttärien suhteen muistelun ja puimisen taakkaa on näihin päiviin saakka rasittanut myös psykologian ja psykiatrian tapa syyttää vanhempia perimmältään lähes kaikista jo aikuistenkin lasten isommista ja pienemmistä henkisistä ongelmista (ks. esim Furman 1997). Nykyään on kuitenkin alettu ajattelella yhä enenevässä määrin, että lapsuuden aikaisten ongelmien kaivelu ei ehkä olekaan kovin viisasta, ja vielä vähemmän viisaana pidetään sitä, että ihminen kantaa kaunaa koko aikuiselämänsä omille vanhemmilleen. Konstruktivismin hengessä ajatellaan pikemminkin, että mahdolliset kipeätkin lapsuusmuistot voisi yrittää nähdä jollakin tapaa myönteisessä valossa. Tässä ajatusmallissa pidän jalona sitä, että siinä lähdetään ajatuksesta, että aikuisen tulisi pyrkiä ymmärtämään omia vanhempiaankin ja antamaan heille mahdolliset vääryydet anteeksi. (emt.) Rotkirch ja Roos (1997) kirjoittavat, että:
Lapset antavat paljon anteeksi ja unohtavat vielä enemmän, kunhan he vain uskovat, että loppujen lopuksi vanhemmat välittivät ja tarkoittivat hyvää. Mutta jos tämä luottamus menee, jos vanhempi ei välitä, ja mikä vielä pahempaa, pitää lasta arvottomana, niin sellaisen vian korjaaminen vaatii mielettömästi töitä. (emt., 14.)
Toisaalta ajattelin haastattelukysymysten tekoa aloittaessani, että haastatteluista jäisi turha dramatiikka ja rasite pois pysyttelemällä haastatteluissa ns. yleisellä tasolla kajoamatta henkilökohtaisiin tunteisiin ja kokemuksiin. Mutta koska osa tutkimuksen ongelmanasettelusta kuitenkin vaati myös käsitysten muistelua ajalta jolloin lapset olivat pieniä, en voisi haastattelussa paeta muisteluongelmaa, vaikka dramaattisia tunnekuohahduksia pystyisinkin ehkä välttämään.
Mutta mitä muisti, muistot ja muistaminen oikeastaan merkitsevät? Muistia on aikojen saatossa kuvattu mm.sanakirjaksi, kirjastoksi, varastoksi, tietokoneeksi, ja tehtaaksi. Augustinus käytti muistista puhuessaan käsitteitä ”suuri säiliö” ja ”avarat kedot”. (ks. esim. Määtänen & Nevanlinna 1996.) Viime aikoina on tieteellisissä esityksissä muistista puhuttaessa nostettu esiin erityisesti se, että 1800-luvun lopulta alkaneessa ns. kokeellisen muistitieteen perinteessä muistia on tarkasteltu lähes 100-prosenttisesti ”suurena säiliönä”. Tämä asiantila ei ole kuitenkaan tyydyttänyt, vaan viime vuosina on ryhdytty kirjoittamaan muistista myös ”avarana ketona”. Kyseinen käänne lienee ollut hyväksi, mutta ei sovi unohtaa sitä, että tuon ”kedon” lisäksi muisti näyttää toisaalta tarkasteltuna myös ”säiliöltä”.
Mutta miten nuo kaksi muistin puolta – keto ja säiliö – nykyään ymmärretään? ”Säiliö”-paradigma pitää muistamista toistamisena, johon ryhdytään ulkoisesta tai sisäisestä käskystä. Muistaja taas ajatellaan kuuliaiseksi käskyjen noudattajaksi. ”Keto”-paradigman perusoletus on, että jokainen ihminen muistaa alati ja herkeämättä, halusi tai ei. Paradigma väittää, että muistaminen on tapamme olla olemassa, että muistaminen on kokemista, tuntemista, sitä, että olemme avoinna maailmalle. (Määttänen 1996.)
Voitaneen siis todeta, että säiliömuistiin turvaudutaan silloin, kun esimerkiksi historia-aiheisessa tietokilpailussa muistellaan vuosilukuja. Kedolla sitä vastoin ollaan aina ja joka tapauksessa. Esimerkiksi historia-tietokilpailussa saattaa vuosilukujen muistelun lomassa mieleen välähtää äkkiarvaamatta viimetalvinen lomamatka Kreikkaan.
Omassa tutkimuksessani muisti näyttäytyy enimmältään avarana ketona, sillä siinä keskitytään muistin osalta yksilöllisiä elämyksiä, kokemuksia ja käsityksiä käsitteleviin muistikuviin l. muistoihin. Kun muistista puhutaan elävänä olemisena, voidaan oikeutetusti kysyä, kuinka tarkasti muistot vastaavat elettyä elämää, sen tapahtumia ja kokemuksia. Muistojen ja totuuden suhteesta on esitetty kolme erilaista teoriaa: kopioteoria, konstruktioteoria ja osittaisen konstruktion teoria.
Brewer esittää (1986) että kopioteoriassa muistot ovat identtisiä muistelijan kokemusten kanssa. Muistelija ottaa menneen haltuunsa aivan kuin sitä ei olisi menetettykään, ja muistot kaikkine mieleenpainuvine yksityiskohtineen olisivat tosia.
Konstruktioteoriassa (emt.) lähdetään siitä, että muistot muuntuvat, vääristyvät tai unohtuvat kokonaan. Ajatellaan, että muistamisessa ihmiset valikoivat, jäsentävät, ja muokkaavat muistettavaa aineista jatkuvasti uudelleen. Näin käsitettynä muisteltaessa koostetaan menneitä tapahtumia uudelleen nykytilanteen tarpeita, asenteita ja odotuksia palvelevalla tavalla.
Kopioteorian ja konstruktioteorian kompromissi, osittaisen konstruoinninteoria (emt.) olettaa, että äskettäiset kokemukset ja voimakkaita tunteita herättäneet tapahtumat saatetaan muistaa hyvin tarkasti. Mutta ajan myötä muistojen ajatellaan voivan sulautua toisiinsa siten, että niihin saattaa yhdistyä piirteitä ja yksityiskohtia toisten ihmisten samoja asioita käsittelevistä muistoista ja kertomuksista.
On arvioitu, että yksityisen ihmisen omien kokemusten muistelussa keskeisessä asemassa ovat usein välähdyksenomaiset tai eloisat muistot (flashbulb memories, vivid memories) (Conway 1995). Tällaisiksi muistoiksi voivat muodostua muistelijalle emotionaalisesti merkittävät tapahtumat. Koska ajatellaan, että eloisat muistot ovat yksi väylä etsiä enemmän tai vähemmän aitoja menneisyyden kokemuksia, on eloisien muistojen ajateltu jossain määrin tukevan muistin kopioteoreettista tulkintaa (Fizgerald 1988).
”Säiliö”-paradigman perusoletuksia on se, että muistaminen voidaan aloittaa tietoisesta käskystä. ”Keto”-paradigma taas lähtee siitä, että muistaminen on tapamme olla olemassa. Toisaalta, kun puhutaan ehkä juuri ”keto”-paradigman alle sijoittuvasta tunnepitoisten kokemusten muistelusta, voitaneen kysyä, että jos haluaa muistella joitakin tiettyjä tunnepitoisia kokemuksia, eikö muistelija kuitenkin tarvitse joitakin tietoisia virikkeitä näiden muistojen esiin kaivamiseksi. Tätä on mietitty. Ja on esitetty sellainen ajatus, että tämän tyyppinen muistelu näyttäytyisi ikään kuin palapelin kasaamisena. Toisin sanoen tunnepitoisten kokemusten muistelija olisi kuin palapelin rakentaja, joka loksauttaa jotkut palat kohdalleen järjestelmällisesti, mutta toiset palaset löytää yllättäen. Yhtä kaikki, sekä järjestelmällisesti että yllättäen löydetyt palat saattavat antaa vinkkejä seuraavista paloista. (ks. esim. Määttänen & Nevanlinna 1996.)
Itse lähden siitä, että muistelu on osin tahdonalaista ja tietoista, osin taas tahdotonta ja tiedostamatonta. Haastattelukysymyksiä kirjoittaessani toivoinkin, että haastattelutilanteessa haastateltavani tahtovat muistella niitä asioita, joita heiltä kysyn!
Idea siitä, että haastattelisin sukupolvikolmikon jäseniä sekä yksin että ryhmässä, lähti ajatuksesta, että ehkä etenkin muistelua vaativiin kysymyksiin olisi helpompi vastata kolmen sukupolven yhteisvoimin kuin yksin. Toisaalta mielsin kuitenkin osan muistelua vaativista kysymyksistä sellaisiksi, että ne olisi henkilökohtaisuutensa vuoksi parempi kysyä yksilöllisesti.
Päädyin siihen ratkaisuun, että yksilöhaastattelut käsittelisivät sekä hyväksyntää, torjuntaa että kasvatusilmapiiriä nykyisyyden ja menneisyyden kannalta. Ryhmähaastatteluissa taas keskusteltaisiin yhteiskunnassa nykyisin vallitsevasta kasvatus-ilmapiiristä ja kasvatusilmapiiristä silloin, kun sukupolvikolmikon jäsenet olivat itse lapsia ja kun isoäidin ja äidin jälkikasvu eli lapsuuttaan.
Ryhmähaastattelu mielletään yleisesti ottaen tehokkaaksi tiedonkeruun muodoksi, koska sen avulla saadaan kerralla tietoja usealta henkilöltä yhtä aikaa. Erityisen käyttökelpoisena ryhmähaastattelua on pidetty silloin, kun voidaan ennakoida, että haastateltavat arastelevat haastattelua. Ja onkin todettu, että haastateltavat olisivat luontevampia ja vapaantuneempia kun he saavat osallistua tutkimushaastatteluun ryhmänä (Grönfors 1982, 109). Tosin näkisin, että on myös henkilöitä, jotka ovat vapaantuneempia yksilö- kuin ryhmähaastattelutilanteissa.
Käsillä olevan tutkimuksen tapauksessa erityisesti hyväksynnän ja torjunnan käsitteleminen haastattelussa on mielestäni melko intiimiä. Ajattelin ennakkoon, että haastateltavat saattaisivat arastella juuri hyväksyntää ja torjuntaa käsitteleviä kysymyksiä. Mutta toisaalta mielsin aiheen käsittelyn niin henkilökohtaiseksi, etten halunnut kysyä sitä koskevia kysymyksiä ryhmässä. En usko, että näin henkilökohtaisten kysymysten vastaamiseen olisi ryhmästä saanut lisää rohkeutta.
Ryhmähaastattelun on arvioitu sopivan hyvin etenkin muistelua vaativiin haastatteluihin, sillä muut ryhmän jäsenet voivat ehkä auttaa, jos joku toinen ryhmän jäsen ei muista jotakin kysyttyä asiaa. Myös väärinymmärrysten korjaamisessa ryhmästä saattaa olla apua.
Kuten aiemmin mainitsin, valitsin ryhmähaastattelun sukupolvikolmikon kasvatus-ilmapiiriä käsittelevien kysymysten toteuttamismuodoksi juuri siksi, että ajattelin 50- ja 70-lukujen kasvatusilmapiirien muistelun helpommaksi ryhmässä. Toisaalta nykykäsityksen mukaan muistot ovat joka tapauksessa siinä määrin henkilökohtaisia konstruktioita menneiden aikojen tapahtumista, että lopulta ei voi sanoa, että jonkun muistot samoista ajoista ja tapahtumista ovat oikeellisempia kuin jonkun toisten.
Yksi ryhmähaastattelun huonoista puolista on se, että ryhmä voi jossain tapauksissa estää ryhmän kannalta kielteisten asioiden esiintulon. Toisekseen ryhmässä voi olla dominoivia henkilöitä, jotka pyrkivät määräämään keskustelun suunnan. Nähdäkseni se ei ole kuitenkaan huono asia, että ryhmä pyrkii ainakin osin sensuroimaan sille kielteisten asioiden esiintulon. Mielestäni tämänkin tutkimuksen sukupolvikolmikolla on täysi oikeus yksityisyyteen sellaisissa kasvatusilmapiirikuvauksiin liittyvissä asioissa, jotka he katsovat yksityisiksi tiedoikseen. Toisekseen ajattelen, että olisi jokseenkin omituista, jos haastattelemastani sukupolvikolmikosta ei löytyisi tuon kolmikon eräänlaista henkistä johtajahahmoa. Päteehän tällaiseen yhteen hitsautuneeseen ryhmään väistämättä tietyt rooliteorioiden ja ryhmädynamiikan perussäännöt ja onhan sukupolvikolmikolla varmasti tietyt sisäisesti omaksutut omat kulttuuriset jäsennyksensä, näkemyksensä ja arvonsa ja hierarkiansa. Sulkunen (1990) toteaakin ryhmähaastattelun olevan erityisen mielekäs tiedon keruu tapa erityisesti silloin, kun tutkitaan ryhmien kulttuureja: tietyissä ryhmissä omaksuttuja kulttuurisia jäsennyksiä, näkemyksiä ja arvoja.
Edellä olen siis kertonut, mitä asioita huomioin rakentaessani tutkimushaastatteluja. Seuraavassa on esillä tuon rakennustyön peruskivi eli sukupolvikolmikon yksilö- ja ryhmähaastattelujen kysymykset sekä muun informanttijoukon yksilöhaastattelujen kysymykset.
Sukupolvikolmikon yksilöhaastattelujen kysymykset ja ryhmähaastattelun teemat
Yksilöhaastattelujen kysymykset
tytär: Mistä ammennat kasvatuskäsityksesi? (lehdet, tv, elokuvat, kirjat, neuvolan ohjeet, vanhempien ohjenuorat)
äiti ja isoäiti. Mistä ammensit kasvatuskäsityksesi silloin, kun tyttäresi oli lapsi?
isoäiti, äiti ja tytär: Luonnehdi nykyisin yhteiskunnassa vallitsevaa kasvatusilmapiiriä!
isoäiti ja äiti: Luonnehdi tyttäresi lapsuusajan yhteiskunnassa vallinnutta kasvatusilmapiiriä!
isoäiti, äiti ja tytär: Missä tilanteessa mielestäsi lapselle osoitettava hyväksyntä on oikeutettua? Missä tilanteessa mielestäsi lapselle osoitettava torjunta on oikeutettua?
isoäiti ja äiti: Missä tilanteissa mielestäsi lapselle osoitettava hyväksyntä oli oikeutettua silloin, kun tyttäresi oli lapsi? Missä tilanteissa mielestäsi lapselle osoitettava torjunta oli oikeutettua silloin, kun tyttäresi oli lapsi?
isoäiti, äiti ja tytär: Mitä / millaisia kasvatuksellisia vaikutuksia ajattelet hyväksynnällä olevan? Vaikuttaako vaikutuksiin mie lestäsi hyväksynnän satunnaisuus, jatkuvuus ja aste-erot? Mitä / millaisia kasvatuksellisia vaikutuksia ajattelet torjunnalla olevan? Vaikuttaako vaikutuksiin mielestäsi torjunnan satunnaisuus, jatkuvuus ja aste-erot?
isoäiti ja äiti: Mitä / millaisia kasvatuksellisia vaikutuksia ajattelit hyväksynnällä olevan silloin, kun tyttäresi oli lapsi? Mitä / millaisia kasvatuksellisia vaikutuksia ajattelit torjunnalla olevan silloin, kun tyttäresi oli lapsi?
Ryhmähaastattelun teemat: Ryhmähaastattelussa keskusteltiin yhteiskunnassa nykyisin vallitsevasta kasva tusilmapiiristä sekä kasvatusilmapiiristä silloin, kun sukupolvikolmikon jäsenet olivat itse lapsia ja kun isoäi din ja äidin jälkikasvu eli lapsuutta.
laajemman informanttijoukon kysymykset
20–35-vuotiaat naiset: Mistä ammennat kasvatuskäsityksesi? (lehdet, tv, elokuvat, kirjat, neuvolan ohjeet, vanhempien ohjenuorat)
45–55-vuotiaat ja 65–80-vuotiaat naiset: Mistä ammensit kasvatuskäsityksesi jälkikasvusi lapsuusaikana?
20–35-vuotiaat, 45–55-vuotiaat ja 65–80-vuotiaat naiset: Luonnehdi nykyisin yhteiskunnassa vallitsevaa kasvatusilmapiiriä!
45–55-vuotiaat ja 65–80-vuotiaat naiset: Luonnehdi jälkikasvusi lapsuusajan yhteiskunnassa vallinnutta kasvatusilmapiiriä!
Näiden haastattelurunkojen pohjalta voi todeta, että sekä sukupolvikolmikon yksilöhaastattelut että muun informanttijoukon yksilöhaastattelut ovat luokiteltavissa muodoltaan standardoiduiksi avoimiksi haastatteluiksi (Patton 1980, 197). Tämäntyyppisten haastattelujen haittana voidaan pitää sitä, että haastattelu voi jäädä kaavamaiseksi ja keinotekoiseksi valmiiksi muotoiltujen kysymysten syystä. Toisaalta lähden siitä, että vaikka haastattelut pääsääntöisesti toteutetaankin valmiiksi muotoiltujen kysymysten ohjaamana, voi haastattelutilanteissa maalaisjärkisesti joustaa ennakoidusta kaavasta.
Sukupolvikolmikon ryhmähaastattelua taas voitaneen luonnehtia muodoltaan teemahaastatteluksi. Teemahaastattelun olennaisin piirre lienee se, että haastattelu etenee yksityiskohtaisten kysymysten sijaan tiettyjen keskeisten teemojen varassa (Hirsjärvi & Hurme 2001, 48). On todettu (emt.), että teemahaastattelu pyrkii tuomaan kuuluviin haastateltavien ”äänen”. Tätä väitettä on perusteltu sillä, että teemahaastattelussa otetaan huomioon se, että merkitykset ja tulkinnat syntyvät vuorovaikutuksessa. Tämän tutkimuksen ryhmähaastattelun teemoiksi voisi nimetä nykyisen sekä 50- ja 70-lukujen kasvatusilmapiirien kuvailun. Näiden teemojen puitteet tarjosivat minulle haastattelijana vapauden muotoilla tilanteen vaatimia lisäkysymyksiä itse haastattelutilanteessa.