Sukupolvikolmikon tytär kertoi omien kasvatuskäsitystensä juontavan omasta kasvatuksesta, aikaisemmasta työstä ja yleensä matkan varrelta. Hän toi esille, että on työskennellyt aiemmin sosiaalialalla huostaanotettujen lasten parissa. Tuosta työstä hän sanoi saaneensa käsityksen ainakin siitä, miten käy lapsille, joiden kotona on paljon ongelmia. Mutta työ oli valottanut myös sitä, kuinka vaikeistakin ongelmista voi selviytyä. Yleensä matkan varrelta saamallaan tiedolla hän tarkoitti kokemuksiaan kasvatuksellisista tilanteista sekä tietoa, jota hän on ammentanut tiedotusvälineistä, lehtiartikkeleista ja joistakin kasvatusta käsittelevistä kirjoista. Hän mm. mainitsi lukeneensa jokin aika sitten Furmanin kirjan Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Tytär oli siis sukupolvikolmikosta ainut, joka mainitsi kasvatuskäsitystensä lähteeksi eksplisiittisesti myös television kasvatusta käsittelevät ja sivuavat ohjelmat.
Tytär toi esille hyväksynnän oikeutuksesta puhuttaessa, että hyväksyntää tulisi osoittaa lasta tukemalla. Erityisesti hän esitti, että tukea tulisi osoittaa ylipäätään niin, että vanhemmat jättäisivät turhan nalkuttamisen pois. Hän totesi:
kehutaan silloin, kun on aihetta, eikä vain sanottais kielteisistä asioista.
Tytär siis esitti, että hyväksyntää tulisi osittaa lapselle kehumalla silloin, kun hän on kehumisen ansainnut. Kontrastiksi tyttären ajatuksille esimerkiksi Liisa Keltinkangas-Järvinen on nostanut viime aikoina esille ajatuksen siitä, että lasta tulisi korostetusti hemmotella, kasvattaa pumpulissa, suojata. Keltinkangas-Järvinen toteaa:
Mitä pitempään lasta suojellaan, sitä enemmän hänelle annetaan hänen ikänsä ja kehityskykynsä mukaisia oppimismahdollisuuksia löytää ne oikeat selviytymiskonstit, joiden avulla hänestä tulee aikuisena vahva… (Keltinkangas-Järvinen 2001.)
Toisin sanoen tyttären ja Keltinkangas-Järvisen ajatukset poikkeavat siinä suhteessa, että tytär asettaa hyväksynnän osoittamisen ikään kuin ehdolliseksi ja Keltinkangas-Järvinen ehdottomaksi. Toisin sanoen tulkitsen tyttären tarkoittavat, että hyväksyntä tulee ansaita, kun taas Keltinkangas-Järvinen painottaa sitä, että lapsi tulee hyväksyä ehdoitta.
Toisaalta tulkintaa siitä, että tytär asettaisi hyväksynnän osoittamisen tiukasti ehdolliseksi, pehmentää se, että tytär toi esille haastattelussa kantansa siitä, kuinka tärkeää hänen käsityksensä mukaan kehujen saaminen lapsille on. Hän toi esille, että pohjimmiltaan kaikki lapset taustasta ja teoista huolimatta ansaitsevat edes jonkun aikuisen huolenpidon ja hyväksynnän.
Tytär ei suoranaisesti ilmaissut haastatteluissa mielipidettään torjunnan oikeutuksesta. Mutta tulkitsen hänen ajatuksensa siitä,
että ei aina vain sanottais kielteisistä asioista,
ilmaukseksi siitä, että ”lyötyä koiraa ei pitäisi lyödä”. Toisin sanoen tulkitsen tyttären tarkoittavan, että torjunta ei ole hänen mielestään oikeutettua ainakaan silloin, jos lapsen elämä on muutenkin sillä hetkellä ”täynnä” ikäviä asioita. Tytär viittasi myös siihen, että aikaisemmassa työssään huostaan otettujen lasten parissa hän näki läheltä miten huonoja vaikutuksia jatkuvalla torjunnalla ja suoranaisella heitteillejätöllä on monen lapsen itsetunnolle. Hän totesi:
Ei sellaiset paljon torjuntaa kokeneet lapset osaa edes ottaa hyväksyntää vastaan.
Toteamuksellaan tytär tarkoitti sitä, että monesti heitteille jätettyjen lasten on vaikea ymmärtää sitä, että joku haluaa pitää heistä huolta. Tytär toi myös esille, että runsaasti torjuntaa kokeneiden lasten oli vaikea uskoa sitä, että aikuinen voi välittää heistä heidän itsensä takia ilman ehtoja.
Tytär sanoi, että
hyväksynnän kautta lapsi tuntee kuuluvansa perheeseen. Ja osaa sitten myös hyväksyä muita. Jos ei ole tuntenut lapsena hyväksyntää, ei osaa antaa sitä aikuisena muille. Jos on kokenut lapsena liikaa torjuntaa ei kykene hyväksyvän käyttäytymiseen. Saattaa hakea hyväksyntä siten jotenkin muuten. Ehkä vähän huonojakin teitä.
Tytär toi myös esille, että hän on pääsääntöisesti aina saanut tuntea kuuluvansa perheeseensä ja laajemmaltikin sukuunsa. Erityisen merkitykselliseksi läheisekseen hän halusi tässä yhteydessä mainita isoäitinsä, joka viisaana ja vahvana naisena on osannut tukea ja opastaa häntä.
Tytär nosti vahvasti esille hyväksynnän vaikutukset sosiaaliseen käyttäytymiseen. Tässäkin hän viittasi kokemuksiinsa aiemmasta työstään sosiaalialalla. Hän nimittäin sanoi, että hyväksyntää vanhempiensa taholta vaille jääneet nuoret eivät hänen kokemuksensa mukaan tunne kuuluvansa perheeseensä. Edelleen hyväksyntä vaille jääneet nuoret eivät hänen kokemuksensa mukaan osaa antaa hyväksyntää muille.
Myös Rohner on tuonut tyttären esittämiä asioita esille. Rohner on nimittäin esittänyt, että hyvin voimakasta torjuntaa kokeneet lapset eivät kykenisi tunneilmaisuihin tai vastaamaan toisten tunneilmaisuihin (Rohner 1986, 83). Puheena olevista lapsista saattaa myös kasvaa emotionaalisesti eristyneitä aikuisia, jotka eivät kykene muodostamaan lämpiä ja läheisiä ihmissuhteita avoimesti ja vapaasti (ks. emt.) Rohner on lisäksi esittänyt, että voimakasta torjuntaa kokeneet lapset saattavat muuttua vihamielisiksi, aggressiivisiksi tai passiivis-aggressivisiksi (Rohner 1975, 71–74).