5. Opettajankoulutus, tahto ja toivo

Yhteiskunnalliset muutokset haastavat opettajankoulutusta pohtimaan tavoitteitaan ja sisältöjään, vaikka opettajan päätehtävä kasvun ja kasvatuksen tukijana on edelleenkin sama. Opettajankoulutuksen muuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa, opetusohjelmat ovat jo nyt erittäin täysiä eikä halukkuutta entisten ainesten poistamiseen hevillä löydy. Sekä opettajat että opettajankouluttajat ovat monien hallinnollisten ja arviointitehtävien vuoksi niin kiireisiä, ettei aikaa olennaisen pohtimiseen tahdo löytyä. Sama pätee valitettavasti opiskelijoihin – palautteissa toistuu jatkuvasti moite opiskelun liiasta tiiviydestä sekä monien erillisten opintojaksojen runsaudesta. Opinnoissa korostetaan reflektiota, mutta aikaa pysähtymiseen tai kirjojen lukemiseen ei tahdo löytyä. Useat yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ja haasteet ovat kuitenkin sellaisia, että niitä on vaikea kuitata pienellä erillisellä opintojaksolla vaan ne vaatisivat kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa. Tällaisia haasteita ovat muun muassa opettajan ammattietiikka, kasvatukseen liittyvät arvot ja eettiset kysymykset. Oma osa-alueensa tässä on se, miten arvokasvatus hoidettaisiin nopeasti muuttuvassa, kansainvälistyvässä ja moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Kulttuurinen moninaisuus on tosiasia, joka näkyy entistä enemmän kouluissa, mutta kulttuurien tuntemuksen tärkeys on entistä keskeisempää myös kaikkien kansalaisten perusvalmiutena. Tämän huomioiminen vaatisi esimerkiksi opettajankoulutusohjelmien sisältöjen ja materiaalien kokonaisvaltaista tarkastelua siitä näkökulmasta, onko lähestymistapa niissä täysin etnosentrinen vai huomioidaanko myös kulttuurinen moninaisuus sekä Suomen sisällä että kansainvälisesti. Puolivapaaksi syntynyt opettaja ja monien intressien ristipaineessa elävä opettajankoulutus uudistuu usein hitaasti ja rajoitteittensa puitteissa. Siitä huolimatta uusiutumista tapahtuu ja usein niihin liittyy tiedostamista ja transformaatiota, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti asennoitumiseen omaan työhön, koulun ja opettajankoulutuksen sisältöihin ja käytänteisiin sekä laajemmin toimintaan yhteiskunnassa.

Oulun yliopiston opettajankoulutuksessa ammattietiikkaan liittyvä voimakas kehittelytyö alkoi 1990-luvun alussa. Se on sisältänyt sekä koulutuksen käytännön uudistamista että henkilökunnan ja opiskelijoiden tutkimustoimintaa. Etiikan opintojaksojen sisältöjä ja menetelmiä kehiteltiin ensin kolmen vuoden ajan vapaavalintaisina opintoina, jonka jälkeen ne siirtyivät osaksi luokan- ja aineenopettajakoulutuksen opintoja neljän opintoviikon kokonaisuutena. Erilaisuuden kohtaaminen, monikulttuurisuus, kansainvälistyminen ja opettajankoulutuksen arvopohja muotoutuivat hyvin nopeasti tärkeiksi kysymyksiksi ammattietiikan opintokokonaisuuksissa. Yhteistä arvopohjaa etsittiin ihmisoikeusasiakirjoista osaksi senkin vuoksi, että Oulun opettajankoulutuslaitos on Unesco-opettajankoulutuslaitos. (Räsänen 1993, Räsänen & Sunnari 1997, Sunnari & Räsänen 2000.)

Syksystä 1994 avautui monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyskasvatuksen tutkimiselle erinomaiset mahdollisuudet M.Ed International -koulutuskokonaisuuden puitteissa. Koulutus on osa opettajankoulutusta ja tarjoaa opiskelijoille viiden vuoden ajan monikulttuurisuuten liittyviä opintoja, jotka ovat suureksi osaksi integroituneina muihin opintoihin. Erityisesti tämän koulutusohjelman yhteydessä on kehitetty pedagogiikkaa, josta on alustavasti käytetty nimitystä transformatiivinen interkulttuurinen pedagogiikka. Vaikka kehittelytyössä pedagogiikalla on ollut keskeinen rooli, ei koulun ja yhteiskunnan eri-arvoistavia rakenteita ole jätetty tarkastelun ulkopuolelle. Transformaation ja interkulttuurisuuden periaatteet edellyttävät nimenomaan pyrkimystä rakenteiden tiedostamiseen ja ympäristöolosuhteiden muuttamiseen sekä etnosentrismistä ja monoakkulturaatiosta vapautumiseen. Monikulttuurisuuden parissa tehtyä kehittely- ja tutkimustyötä on Oulun opettajankoulutuslaitoksessa ohjannut eettinen viitekehys ja tutkimusta on tehty tiiviissä yhteistyössä Kasvatuksen eettiset kysymykset -jatkotutkintoryhmän kanssa. Tavoitteena on tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden lisääminen kasvatuksessa ja yhteiskunnassa.

Ajatellen maailman tilannetta: väkivaltaa, epävarmuutta, konflikteja, köyhyyttä ja taloudellisen epätasa-arvon lisääntymistä haasteet ovat moninaiset. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat rajalliset. Opettajien ja opettajankouluttajien rajoitteet ovat sekä konkreettisia että ajattelutapoihin ja rohkeuden puutteeseen liittyviä, kulttuuriin ja ammattiin yhteydessä olevia esteitä. Onhan opettaja lisäksi monella tapaa itse osa valtakulttuuria, osaksi hänen tehtävänsä on vallitsevan näkemyksen välittäminen – joskin hän voi myös arvioida ja kyseenalaistaa sitä ja hänen tehtävänsä jopa velvoittaa siihen. Nimenomaan arviointi on tarpeen, sillä toivottavaa on, että valtakulttuurissa olisi myös jotain arvokasta ja eettisesti pohdittua ainesta, joka voidaan säilyttää ja jota voi vaalia. Merkillepantavaa ainakin Suomessa on se, että opettajakunta on etnisesti erittäin monokulttuurista, joten vähemmistöjen ääni ei sitä kautta tule koulutuksessa esille.

Palaan alussa esittämääni poliitikkojen toteamukseen siitä, että maailma ei ole sama syyskuun 11. päivän jälkeen. Millä tavalla se ei ole sama? Minkä asioiden suhteen ymmärryksen ja tiedostamisen olisi pitänyt kasvaa? Terrorismin vastustaminen tuskin riittää. Minkä pitäisi muuttua? Mikä on todella arvokasta tulevaisuuden maailmassa, joka todennäköisesti on monikulttuurinen? Miten maailman pitäisi kehittyä, jotta se olisi hyvä kasvuympäristö tuleville sukupolville? Kaikki ihmiset ovat kasvattajia jo siksi, että he ovat osa kasvuympäristöä ja siten vastuussa tulevaisuuden kehityksestä ja siitä kulttuuriympäristöstä, jossa lapset ja nuoret kasvavat.

Opettajilla on kasvatuksessa tietenkin erityistehtävä ja kaikkine rajoituksineenkin uskon, että koululla ja opettajalla voi olla suuri merkitys. Kysymys on ennen kaikkea tahdosta ja välittämisestä sekä olennaisen hahmottamisesta. Koulutuksen merkitys riippuu mielestäni siitä, miten se pystyy tarjoamaan oivalluksia, innostusta ja uusia näköaloja. Sen merkitys perustuu arvostuksen, yhteistyön ja ymmärryksen opettamiseen sekä yhteistyön edellytysten luomiseen. Siinä tarvitaan rohkeuden ja nöyryyden yhdistelmää. Nöyryyttä nähdä oma rajallisuus ja syyllisyys mutta rohkeutta muutokseen, ennakkoluulottomaan ja kriittiseen asioiden tarkasteluun sekä toimintaan väkivallattomuuden ja inhimillisen kasvun edistämiseksi. Väkivaltaisella 1900-luvulla tehtiin tärkeä johtopäätös – ei koskaan enää. Sen tuloksena syntyi YK, ihmisoikeusprosessi ja pyrkimys kasvattaa kansainväliseen ymmärtämykseen, yhteistyöhön ja rauhaan. Mikä on nyt kasvatusta ja yhteiskuntaa koskeva johtopäätös ja tulevaisuuden visio?