6. Eteninkö interkulttuurisuuden tiellä?

On selvää, että tutkimusta tehdessään ihminen oppii uutta ja kehittyy. Itse koin tutkimusta tehdessäni, että sain valtavasti tietoutta Suomen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikasta ja -hallinnosta. Sain todentuntuisen käsityksen siitä, miten Suomen pakolaispolitiikka toimii. Jälkeenpäin huomaan myös, että kiinnitän jatkuvasti huomiota mediassa esiintyviin kommentteihin maahanmuuttajien, ja erityisesti turvapaikanhakijoiden, tilanteesta.

Tunnen saaneeni uusia ajatuksia myös elämänhallintaan ja identiteettiin liittyvistä teorioista. Ymmärrän nyt ehkä paremmin näiden käsitteiden monimuotoisuuden ja riippuvuuden henkilön taustasta, elämäntilanteesta ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Samalla pohdin elämänhallintaa omalla kohdallani sekä identiteettiäni ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Turvapaikanhakijan elämänhallinnan teoreettisen viitekehyksen muodostaminen oli pitkä ja ajatusta vaativa prosessi.

Konkreettinen keskustelu monista eri kulttuureista tulevien haastateltavieni kanssa oli minulle kuitenkin tutkimuksen tekemisessä antoisinta. Koin oppivani uusia asioita kaikista haastateltavistani, ja samalla kenties opin paremmin ymmärtämään eri kulttuureista tulevia ihmisiä. Monta kertaa haastattelun edetessä huomasin, että asiat, joita kenties ennakkoon olin pitänyt merkittävinä, eivät saaneet haastateltavan ajatus- ja kokemusmaailmassa samaa merkitystä kuin omassani. Turvapaikanhakijana maahan tulleiden ihmisten elämäntarinoiden kuuleminen herätti minussa monenlaisia tuntemuksia, useimmiten kauhistusta ja epätoivoa, epäuskoakin. Koin myös hämmästystä siitä, kuinka suojatussa ympäristössä olen omasta mielestäni hyvinkin kokemusrikkaan, myös pelkoa ja ahdistusta sisältäneen elämäni elänyt. Mietin monet kerrat, miten itse olisin selvinnyt pakolaisuudesta, ja aina päädyin samaan lopputulokseen: en mitenkään. Nämä ihmiset kuitenkin istuivat vuoron perään edessäni ja avautuivat minulle, miltei tuntemattomalle ihmiselle. He jakoivat kokemuksensa kenties elämänsä kauhistuttavimmista hetkistä minun kanssani ja vastasivat ystävällisesti kysymyksiini kulttuuristaan, uskonnostaan ja tulevaisuudestaan. Etenkin heidän vastauksensa tulevaisuudesta hämmensivät minua: joillakin oli tarkat suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen, mutta myös ne, joilla ei ollut mitään käsitystä tulevaisuudestaan, kertoivat minulle vaivaantumatta koti-ikävästään, elämänsä epämääräisyydestä ja siihen liittyvästä epätietoisuudesta. He totesivat hymyssä suin, että elämän on pakko jatkua ja asioiden yli täytyy päästä. Ei sovi jäädä liiaksi miettimään menneitä. Monet omaan elämääni kuuluvat ongelmat ja haasteet saivat näiden keskustelujen myötä uuden mittapuun.

Kyllä, tunnen edenneeni tutkimukseni myötä askeleen verran interkulttuurisuuden tiellä. Olen voinut hyödyntää kokemuksiani, kuulemiani ja oppimiani uusia asioita myös työssäni maahanmuuttajien opettajana. Työtä tehdessäni törmään kuitenkin jatkuvasti uusiin haasteisiin sekä käytännön työssäni, omissa ajatuksissani ja asenteissani että meitä ympäröivässä todellisuudessa. Räsänen (1996, 98) pitää yhtenä kasvun ja kehityksen tuskallisena, mutta opettavaisena ehtona omien ennakkoluulojen ja oman ajattelun rajoittuneisuuden myöntämistä. Talib (1999, 13, 19) taas viittaa tunnetun maahanmuuttajafilosofin, Julia Kristevan, ajatuksiin toteamalla, että vain tiedostamalla oman erilaisuutemme ja tutustumalla omaan muukalaisuuteemme voimme avoimesti kohdata toisen, kenties vieraankin, ihmisen. Chilestä pakolaisena Suomeen tullut Soledad Chuaqui (1981, ks. Anne Rouhiainen 2001) tiivistää mielestäni hyvin pakolaisuutta kuvaavassa runossaan ihmisen ”sisäisen pakolaisuuden”:

”Minä löydän outoudesta

kauneuden ja rauhan

ja alan aistia tuntemattoman tutukseni;

minun sielussani takoo menneisyys,

en unohda sitä.

Minulla on kaukainen olo,

olen hereillä pitkässä unessa

ja tunnen olevani uusi

jokaisessa hetkessä

joka elämässä sykähtää;

täällä, keskellä kylmyyttä

johon yhtäkkiä saavuin,

ja se otti minut vastaan…”