1. Opettaja ja maailman tila

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivä oli yksi niitä päiviä, joka hätkähdytti ja pysäytti ihmiset ainakin hetkeksi. Tuona päivänä tuhannet ihmiset menettivät henkensä lentokoneiden törmättyä World Trade Centerin ja Pentagonin rakennuksiin. Voimakkaat tuntemukset risteilivät ihmisten mielissä: hämmennys, epäusko, suru, kauhistus… Kouluissa kehotettiin keskustelemaan lasten kanssa tapahtuneesta, sillä television välittämänä kuva hajoavista rakennuksista ja ihmisten hädästä toistui kuvaruudussa ilta illan jälkeen. Kehotettiin vastaamaan lasten kysymyksiin. Näissä tilanteissa opettajan taidot ja ammattietiikka joutuvat erityisen tiukalle, varsinkin kun kysymykset vaihtelevat eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa keskusteltaessa. Opettajana ja opettajankouluttajana kysyy onko opettajilla tietoa ja taitoa vastata näihin kysymyksiin.

Useat kysymyksistä nostavat esiin vaikeita eettisiä ongelmia. Teon tuomitseminen ja suru on selvää. Lukemattomat muut kysymykset kuitenkin askarruttavat, päällimmäisenä kysymys miksi. Mitkä ovat teon syyt ja motiivit? Mistä kaikesta kumpuavat tällaiset teot, mikä on niiden mieli, mistä ne kertovat ja mitä niillä tahdotaan sanoa? Mikä on toimittajien etiikka heidän rakentaessaan kuvaa ja tietoa tapahtuneesta? Rakennettiinko nyt ainakin aluksi muuria ja vastakkainasettelua islamilaisen ja kristillisen maailman välille? Mitä tarkoittivat ne monet puheenvuorot siitä, että tämä oli hyökkäys länsimaista sivistystä, demokratiaa ja kristillisiä arvoja kohtaan? Ovatko länsimaat sivistyneempiä kuin muut maat? Toimiiko demokratia täydellisesti länsimaissa? Mitä ovat ne kristilliset arvot, joihin vedotaan? Onko kristillisten arvojen mukaista kostaa? Tuleeko asia sillä korjattua ja pysäytettyä tulevaisuudessa? Mitä länsimaisista ja kristillisistä arvoista kertoo se, että jo tapahtumapäivän iltana alkoi keskustelu tapahtumien vaikutuksista talouteen ja pörssikursseihin? Ovatko katastrofit ja kärsimys muualla järkyttäneet yhtä paljon? Miksi eivät? Jos tiedettiin, millaisia julmuuksia Afganistanissa tapahtui, miksi asioihin ei puututtu päättäväisesti aiemmin? Eikö ihmisarvo olekaan kaikkialla sama ja suru yhtä suuri? Entä surettavatko meitä lukuiset hiljaiset kuolemat nälkään ja puutteeseen joka päivä?

Tapahtuman yhteydessä on usein todettu, ettei maailma ole sama sen jälkeen. Toivottavasti ei ole. Toivottavasti tapahtunut pysäyttää jokaisen katsomaan peiliin ja pohtimaan millaisen maailman haluamme lapsillemme jättää. Tapahtuma osoitti myös selvästi, että elämme yhteisessä maailmassa, jossa valtioiden välisillä rajoilla ei välttämättä ole paljonkaan merkitystä, ja yhteistyö valtioiden ja kulttuuripiirien välillä on välttämätöntä ongelmien ehkäisyssä ja ratkaisussa. Hämmästyttävältä tuntuu siitäkin syystä se vastakkainasettelu ja rajojen vetäminen eri kulttuuripiirien välille, jota useissa tapahtumien jälkeisissä puheenvuoroissa esiintyi. Eikö nyt, jos koskaan, tarvittaisi yhteistyötä ja dialogia paitsi oman maan etnisten ryhmien myös maapallon eri kulttuuripiirien välille? Ylemmyydentunteeseen ei myöskään pitäisi olla varaa lännessä aikana, jolloin väkivallasta tehdään viihdettä, kulttuurit häviävät globalisaation paineessa ja epätasa-arvo ja köyhyys tappaa ja katkeroittaa osaksi sen vuoksi, että lännessä halutaan elää ylellisesti.

Toisen maailmansodan raunioilla syntyi päätös, ettei samanlainen tilanne saa toistua. Alkoi Yhdistyneiden kansakuntien koordinoima pitkä ihmisoikeusprosessi, joka ei ole ollut helppo, mutta jossa on myös edistytty. YK on myös taannut keskustelufoorumin, jossa eri kulttuuripiirien edustajat ovat voineet vaihtaa näkemyksiä ja hakea yhteisiä ratkaisuja ongelmiin. Viime aikojen tapahtumien pohjalta tuntuisi, että juuri tällaisia foorumeja tarvittaisiin entistä kipeämmin; foorumeja, joissa opiskeltaisiin toisten kulttuurien kuuntelua ja ymmärtämistä, käytäisiin tasavertaista dialogia; foorumeja, joissa ei pyrittäisi muuttamaan kulttuureja samanlaisiksi, mutta silti sopimaan yhteisistä periaatteista, joilla taattaisiin ihmisarvon mukainen elämä ja ihmisoikeudet kaikille. YK tarvitsee kiireesti uudistamista sen toimintakyvyn parantamiseksi nykytilanteeseen sopivaksi, mutta sen perusajatus lienee ainoa mahdollinen, jos asioista pyritään yhdessä sopimaan.

YK:n alajärjestöistä nimenomaan Unesco on tuottanut runsaasti oppimateriaalia kouluille ja julkaissut kaksi suositusta kasvatusta varten: 1) vuonna 1974 Kasvatusta kansainväliseen ymmärtämykseen, yhteistyöhön ja rauhaan sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien opetusta koskeva suositus ja 2) 1995 Rauhan-, ihmisoikeus- ja demokratiakasvatuksen yhteiset perusteet. Jälkimmäisessä lähdetään siitä, että rauha on edellytys ihmisoikeuksien toteutumiselle ja ihmisarvoiselle elämälle sekä demokratian toteutumiselle. Suositukset vaikuttavat taas kerran erittäin ajankohtaisilta sekä kouluissa että opettajankoulutuksessa varteenotettaviksi. Toisaalta voisi kysyä, kuinka paljon näitä kysymyksiä tarkastellaan nykyään opettajankoulutuksessa ja kuinka kykeneviä opettajat ovat tarkastelemaan niitä oppilaittensa kanssa. Oma kokemukseni on, että tällaiset julkilausumat ovat opettajankoulutukselle suhteellisen vieraita, ja niissä esitetyt asiat on marginalisoitu taistelussa eri oppiaineiden ja tieteen puolestapuhujien välillä.

Paineet opettajankoulutuksen sisältöjen suhteen ovat suuret ja ne ovat jo nyt hyvin moninaiset. Muodikasta on vaatia lisää matemaattisia aineita ja kieliä ja teknologiaa eri muodoissa. Huomiota on kiinnitetty erityisesti myös taito- ja taideaineiden osuuden vähenemiseen. Reaaliaineista puhutaan harvoin – on aivan kuin tätä maailmaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ei enää tarvitsisi ymmärtää – puhumattakaan, että niitä pitäisi kehittää. Näyttää riittävän kun kehittää itseään ja saa ammatin. Vaikka puhutaan runsaasti globalisaatiosta, moniarvoistumisesta, monikulttuurisuudesta ja asioiden kompleksisuudesta, niiden käsittelyllä on koulutuksessa vähän tilaa ja opettajankoulutus pohjautuu hyvin paljon vanhalle traditiolle, jossa ei ehkä olekaan niin toivottavaa ajatella runsaasti ja moniperspektiivisesti ainakaan koulun ulkopuolista maailmaa, tai riittää kun tuntee pelkästään Suomen tilanteen.

Maailman poliitikot ovat yli kulttuuripiirien vakuuttaneet yhteistyötään muuttuneessa maailmantilanteessa yrittäessään kukistaa terrorismin. Peiliin on lännessä katsottu vähän, mutta toivottavasti sitäkin tehdään, jotta päästäisiin tasavertaiseen keskusteluun. Voisiko opettajankoulutuksessakin päästä pohtimaan yhteisiä tavoitteita ja arvopohjaa yli aine- ja oppiainerajojen peilaten niitä nykyiseen maailmaan? Yhteistyön lisäksi olisi varmaan syytä tarkastella uudelleen myös sisältöjä sekä kasvatustieteessä, opetusharjoittelussa että opetettavissa aineissa. Kasvattajia ja erityisesti opettajankouluttajia uskoisi huolettavan lähinnä kysymyksen: millaisen maailman jätämme tuleville sukupolville? Pelkästään yksilöllisen kehityksen varaan ei voi laskea. Myös kasvuympäristön on oltava sellainen, että ihmisten elämä on mielekästä ja että eettinen toiminta on ylipäänsä mahdollista ihmishenkiä uhraamatta.