1. Toiseuden kahleluonteesta

Kahden henkilön kohtaaminen on interkulttuurinen tapahtuma.[1] Toisen henkilön kohtaaminen on joskus mahdollista kun on ensin kohdannut itsensä (Ks. Burbules & Rice 1991, Kristeva 1992, Talib 1999, 244–245). Itsensä kohtaaminen on omien persoonallisten ja kulttuuristen sidostensa tiedostaminen. Juha Varto sanoo suoraan, että sen ymmärtämistä, ettei ole jumala. Tämä taas tarkoittaa, että hahmottaa itsensä ihmisenä muitten joukossa ja toisen samalla tavoin ihmisenä kuin itsensä. (Varto 2000, 4.)

Toiseus on käsite ilmiölle, joka tekee vaikeaksi toisen henkilön kohtaamisen. Toiseus on itselle tai toiselle tuotettu identiteetti, jonka perusaineksina on yhteenkuulumattomuus ja vieraus sekä usein toissijaisuus. Nämä ainekset lienevät todellisia kokemuksia ja tunteita, mutta tässä artikkelissa keskitytään tarkastelemaan niiden sosiaalisesti tuotettua ja uusinnettua, konstruktiivista puolta. Rajaus tehdään sillä perusteella, että tähän puoleen käsitteestä päästään kielen avulla tukevasti käsiksi. Toiseuden kokemuksellista tai essentialistista ulottuvuutta ei kielletä, mutta se jätetään konstruktivistisesta näkökulmasta katsoen tavoittamattomana tarkastelun ulkopuolelle.

Toiseus perustuu ennakkoluuloon, mutta on sitä syvällisempää: toiseus on varmaa, kokemuksen kautta vahvistunutta tietoa (esim. Kristeva 1992). Määrittelen toiseuden eron stereotypiaan tunnesuhteen kautta: stereotyyppinen käsityskin perustuu kokemukseen, mutta toiseus sisältää voimakkaan emotionaalisen latauksen, jonka takia sitä on rationaalisin perustein vaikeampi muuttaa kuin stereotypiaa.[2] Toiseuden valta on maaginen, se saa meidät kuulemaan ja näkemään tapahtumat mielemme käsikirjoituksen mukaisina tahtomattammekin. Se sitoo pienetkin rekistöröimämme yksityiskohdat osaksi suurta kertomusta. Toiseus on ajattelumalli, skeema, havainnoille ja niiden tulkinnoille silloin, kun törmäämme ilmiöön tai henkilöön, jonka tiedämme erilaiseksi. Kun meillä olisi tilaisuus kohdata erilainen ihminen, estää toiseus kuin pimentävä varjo näkemästä sitä, mitä emme jo valmiiksi tienneet. Kuin värillinen tai vääristävä linssi se saa meidät näkemään näkemämme sellaisena kuin osasimme sitä odottaakin. (Lamminmäki-Kärkkäinen 1999, vrt. Banks 1988, 85, 87–88, Liebkind 1988, 72 82, Salo-Lee 1996.)

Toiseuden mahti ei anna tilaisuutta kuunnella, mitä toinen sanoo. Koska tiedämme, millainen hän on, miten hän ajattelee ja mitä hän haluaa, tulkitsemme hänen sanansa suoraan ilman tarvetta pysähtyä miettimään, mitä kuulimme. Toiseuden konstruktiivisuus on sitä, että jos tiedämme henkilön lestadiolaiseksi ja lestadiolaiset patriarkaalisiksi, kuulemme ja näemme kaiken henkilön tekemisen osana suurta patriarkaattikertomusta. Olennainen piirre toiseuden määrittämässä suhteessa on, että henkilö antaa itselleen luvan määritellä toisen ihmisen olemuksen tätä itseään kuulematta. Tämä edellyttää suhtautumisen sisäänrakennettua toissijaistamisen mekanismia.

Toiseus voi olla myös henkilön itsetulkintamalli. Silloin henkilö kokee itsensä erilaiseksi, joukkoon kuulumattomaksi omassa ympäristössään. Tällaisessakin tilanteessa toiseus saattaa nousta kaikkea havainnointia ja tulkintaa ohjaavaksi viitekehykseksi. Henkilö selittää kaikki itsessään ja toiminnassaan toiseutensa ilmentäjäksi. Esimerkiksi uskonnollisesta orientaatiosta tuntuu löytyvän selitys kaikelle itsessä, sisustusmakua ja älykkyysosamäärää myöten. Tämäkin edellyttää yksilön toissijaistamista tai depersonointia (ks. Liebkind 1988): itsessä merkityksellistä on vain viiteryhmä.

Toiseus on käsite, joka saattaa jopa samanaikaisesti, mutta eri tavoin, kattaa sekä yksilön toiselle että itselleen tulkitsemat identiteettikonstruktiot. Tällöin sekä toisen henkilön, että itsensä stereotyyppinen luokittelu vaikeuttaa avointa kanssakäymistä. Interkulttuurinen kompetenssi[3] taas on kykyä tämän toiseusilmiön ylittämiseen.

Miksi sitten pitäisi kohdata toisenlaisia henkilöitä? Opettajakoulutuksessa vastaus on teoriassa itsestään selvä, koska tuleville opettajille tulee antaa valmiudet opettajantyöhön suomalaisessa perusopetuksessa. Siinä taas on keskeistä oppijan, lapsen tai nuoren, kasvun tukeminen. Tähän ei pysty, ellei pääse kohtaamaan lasta. Opettajan olisi pystyttävä myös lasten vanhempien kohtaamiseen voidakseen tukea heidän kasvatustyötään.

Käytännön opetustyössä edellä esittämäni kysymys on usein väistetty. Tästä kertoo Mirja-Tytti Talibin tutkimus maahanmuuttajien opettajista: opettajat eivät tiedosta omaa ja kouluinstituution mahtia oppilaittensa elämässä, eivätkä koulukulttuurin ideologian tuottamaa toiseutta. Toiseuden läsnäolo saa aikaan noidankehän, jossa opettajan negatiiviset odotukset saavat oppilaan toiminnallaan vahvistamaan toiseuden sisältämiä stereotypioita entisestään ja johtavat oppilaan syrjäytymisvaaraan. (Talib 1999, erityisesti 137–138, 244–245. Vrt. McCarthy 1994, 88–89.)

Kuten edellä on todettu, toiseus yksilön henkilökohtaisiin kokemuksiin liittyvänä psykologisena ilmiönä rajautuu tämän artikkelin ulkopuolelle. Keskityn toiseuteen konstruktiivisena sosiaalisen identiteetin käsitteenä, jolloin se liittyy johonkin kuulumisen tai kuulumattomuuden prosesseihin. Tarkastelen teoreettisia mahdollisuuksia tällaisen toiseuden ilmiön avaamiseen sekä käytännöllisiä edellytyksiä näiden mahdollisuuksien toteutumiseen. Aluksi esitän kaksi eri näkökulmaa toiseuteen: 1)toiseus kollektiivisen identiteetin diskursiivisena sivutuotteena ja 2) toiseus moninaisuuden stereotypioihin perustuvana tulkintana. Sitten tarkastelen mikrokulttuurin ja kulttuuriprofiilin käsitteitä, joiden avulla voidaan teoriassa purkaa esittelemäni toiseuden rakentamisprosessit. Lopuksi teen interkulttuurisen kompetenssin käsitteen avulla yhteenvetoa mikrokulttuurin, kulttuuriprofiilin ja toiseuden käsitteiden analyysistä.

Mikrokulttuurin käsite voi siis toimia apuna itsensä ja sitä myötä toisen kohtaamisessa toiseuden yli kahdella eri tavalla. Se voi auttaa kokemukselliseen tietoon toisesta, sympatian tai empatian tunteeseen. Lisäksi se voi osana kulttuuriprofiilin ajattelumallia auttaa tulkitsemaan omia havaintoja analyyttisesti ja kriittisesti, vaikkei toisen ymmärtämisen kokemusta syntyisikään. Tiedostaessaan mahdollisen toiseuden tuomat rajoitukset voi jossain määrin tarkkailla omien käsitystensä vaikutuksia havaintoihin. Vaikka artikkelissa pitäydytään sosiaalisen todellisuuden konstruktiivisessa luonteessa, perustavanlaatuisen mielekkyyden tälle pohdinnalle tuo taustalla vaikuttava näkemys ihmisen tunteiden ja kokemuksen yhteydestä kielen ja ajattelun konstruktiiviseen puoleen.