Tiivistelmä

Vainajan omaehtoinen yhteys elävien yhteisöön katkeaa vasta yhteisöllisen kuolemanrituaalin lopullisesti päätyttyä. Monissa kulttuureissa kuolemanrituaalin jälkeiset yhteydet vainajaan kiteytyvät muodollisiksi käytännöiksi, jotka voivat tulla arkeologisesti näkyviin aineellisissa jäännöksissä tai luonnonmaiseman paikkojen, tilojen ja elementtien suhteissa. Työssä tarkastellaan, ovatko Turunmaan saariston pronssikauden ja rautakauden hautarauniot (1200 e.Kr. - 1000 j.Kr.) tulkittavissa monumenteiksi, jotka yhdistivät maiseman symbolisten merkitysten uskomukselliseen kontekstiin.

Kenttätutkimuksiin kuuluu kaivauksia, inventointi, lohkaretutkimuksia ja rapautumismittauksia. Hautoja on 444. Lohkaretutkimukset osoittivat kivien tulleen kerätyiksi hautapaikkojen läheisyydestä. Tapaustutkielmissa kiveyksen basaali- ja lateraalipintojen välistä rapautumiseroa ja sekundaarisia vaurioita tutkittiin kimmovasaramittauksin.

Hautaraunioiden kronologia perustuu aikaisempiin tutkimuksiin kronologisista tunnusmerkeistä sekä saariston ajoitettuihin hautoihin. Erotteluanalyysissa kiveyksen laajuus, hautapaikan maanpinnan kuperuus ja hautapaikan suhde ympäröiviin huippuihin osoittautuivat muuttujiksi, jotka selvimmin jakavat aineiston pronssikauden tyypin P-ryhmään (147 hautaa) ja rautakauden tyypin R-ryhmään (218 hautaa).

Numeerisesta korkeusmallista laskettiin kaksi maastomallia, jotka vastaavat rannansiirtymisen kehitysvaihetta 500 e.Kr. (P-ryhmä) ja 1000 j.Kr. (R-ryhmä). Hautapaikoilta näkyvissä olleita alueita verrattiin satunnaisesti valittuihin verrokkipaikkoihin Monte Carlo -testauksen avulla. Merkittävin ero oli, että P-ryhmän hautapaikat olivat tyypillisesti suuntautuneet merta ja R-ryhmän hautapaikat maata kohti. Ero liittynee toimeentuloon latautuneisiin odotuksiin ja epävarmuuksiin. Hautarauniot merkitsevät konservatiivista hautaustapaa, joka kuului enemmän mereisten ja pohjoisten paikallisyhteisöjen kuin agraarisen ja eteläisen asutuksen piiriin.