| Esineiden antaminen: Kehityksen peili ja kieltä ennakoiva sosiaalinen merkki 9-34 kuukauden iässä | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Luku 8. Diskussio | Seuraava |
Lasten yksilölliset erot esineiden antamisessa olivat suuria. Huomattavia eroja oli sekä esineiden antamisen aloittamisiässä että ikävaiheissa, jolloin antaminen päättyi. Esineiden antaminen aloitettiin ikävälillä 9–15 kuukautta eikä sitä juuri enää ilmennyt 27–30 elinkuukaudesta eteenpäin. Yhdellä lapsella esineiden antamista oli vielä seurantatutkimuksen päättyessä, lähellä kolmen vuoden ikää, mutta ei enää nelivuotiaana, kun hän oli oppinut puhumaan.
Seuraavassa pohdin esineiden antamista ensin lapsen kehityksen peilinä ja sitten kieltä ennakoivana sosiaalisena merkkinä. Erityistä huomiota kiinnitän äiti-lapsiparien välisiin eroihin.
Esineiden antaminen lapsen kehityksen peilinä. Esineiden antaminen saa alkunsa äidin aktiivisuudesta, äidistä lapsen toiminnan tulkitsijana. Jos äiti ei ole aktiivinen osapuoli siinä vaiheessa, jolloin lapsi yhteisessä esineellisessä toimintatilanteessa ojentelee esinettä, esineiden antamisen ajankohta siirtyy ja saattaa viivästyä. Äideissä oli suuria eroja siinä, miten he tulkitsivat lastensa toimintaa. Tämä toimintatapojen ero näkyi jo hyvin varhain, ensimmäisillä käyntikerroilla. Esimerkiksi, kun puolivuotiaan helistin suuntautuu äitiin päin, äiti kiittelee ja tarjoaa helistintä takaisin sanomalla ”ole hyvä” siitä huolimatta, että lapsella ei ole minkäänlaista intentiota ojentaa esinettä toiselle, vielä vähemmän kuin pari kuukautta myöhemmin vaiheessa, jolloin lapsi toistuvasti ojentelee esinettä äitiä kohti. Vastaavasti, kun toinen lapsi, puolivuotiaana, kokeili puutappia suuhun, äiti otti tapin pois ja vetäytyi tapin kanssa kauemmaksi eikä antanut sitä enää takaisin. Kyse on äitien tulkinnan erilaisuudesta siitä, miten he kokevat lapsen ja tämän tarpeet ja miten he näkevät tilanteen. Edellinen äiti näki sen esinetoimintatilanteena, sosiaalisena: jälkimmäisellä äidillä hygieeniset ja terveydelliset näkökulmat nousivat etusijalle eikä tilanne päässyt kehittymään sosiaaliseksi äidin ja lapsen yhteiseksi esineelliseksi vuorovaikutukseksi.
Äiti voi toiminnassaan keskittyä lapseen henkilönä, ei niinkään hänen tekemisiinsä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että äidin katse on pääasiassa kiinnittyneenä lapsen kasvojen alueelle. Kyse on tietoisesta toiminnasta, jossa on nähtävissä kokemuksen ja mahdollisesti koulutuksen vaikutus. Kuitenkin lapselle läheisten aikuisten sinänsä positiivinen perusasenne voi olla puutteellinen tai yksipuolinen lapsen esinekäsittelyn sosiaalisten toimintamallien kehittymisen kannalta. Äiti ei näe tai huomaa, mitä lapsen käsi tekee eli että lapsi ojentaa esinettä. Äiti on hymyssä suin suuntautunut lapsensa kasvoihin. Lapsi muuttaa toimintastrategiaansa, hän itse tulee äidin lähelle, äitiä vasten. Äiti ottaa hänet äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti vastaan. Myös muut esimerkit osoittavat äidin ammatillisten taustatekijöiden vaikutuksen itse vuorovaikutustapahtumaan. Omakohtaiset lapsuudenkokemukset ja ammatillinen koulutus vaikuttavat siihen, mitä äiti näkee tai mitä hän pitää ensiarvoisena. Näitä tekijöitä pitäisi tutkimuksin selvitellä, koska ne tulevat merkityksellisinä esiin suomalaisissa neuvoloissa, jotka kattavat ikäluokat ennen koulua.
Äidin tulkinta tilanteesta on tärkeä ja edellytys vastavuoroisen kommunikaation kehitykselle (Vygotsky 1998b). Tärkeää on, mitä tapahtuu äidin mielessä, kun hän on yhteisessä esineellisessä toiminnassa lapsensa kanssa.
Lapsi alkoi antaa esineitä aktiivisesti äidilleen 9 kuukauden iästä ja sitä jatkui yleensä vähän yli kahden vuoden iän. Tulos tuki Clarkin (1978) ja Trevarthen ja Hubleyn (1978) tulosta lapsen aluksi passiivisen roolin muuttumisesta aktiiviseksi, lapsesta lähteväksi. Lapset alkoivat tuoda äidilleen oma-aloitteisesti esineitä yhä enemmän. Näki, että kyse on lapselle mielekkäästä toiminnasta (Lisina 1985). Lapset ilmensivät esineiden antamisessa yksilöllisyyttään ja samalla suhdetta äitiinsä; yksi lapsista tuli esineiden kanssa useimmiten itse syliin; toinen antoi ajoittain hyvin paljon esineitä vieraalle aikuiselle mieluummin kuin äidilleen. Lasten huomio oli tässä vaiheessa selvästi kiinnittynyt esineiden merkityksiin. He pyörittelivät esinettä kädessään, saattoivat nimetä sen ja tuoda sitten äidilleen. Voi kysyä, mikä oli lapsen intentio tässä vaiheessa. Miksi hän toi esineen äidilleen? Halusiko hän tietää esineestä enemmän, halusiko hän äidin tekevän sillä jotakin? Kehityksellisesti tärkein asia tässä oli, että lapsen huomio esineiden antamisessa kohdistui itse esineeseen ja samalla toiseen ihmiseen. Kyse on laadullisesta muutoksesta lapsen kommunikaation kehityksessä. Ensimmäisen elinvuoden viimeiseen neljännekseen kohdistunut tutkimustyö erityisesti jaetun huomion eri ilmenemismuotojen kehityksestä tukee tätä tulosta. Systemaattinen katseenvaihto äidin ja kohteen välillä, sosiaalinen viittaus sekä esineellisten toimintojen jäljittely (Moore & Corkum 1994, Meltzoff & Gopnik 1989, Tomasello 1995, Tomasello & al. 1993) on nähtävissä lapsen käyttäytymisessä.
Vähitellen esineiden antaminen alkoi ritualisoitua. Aluksi tämä näkyi toistuvana ranneliikkeenä. Ritualisoituminen näkyi myös siten, että lapsi alkoi tuoda esineitä paljon samasta paikasta. Hän toi esimerkiksi helistinkorin äidin lähelle ja antoi helistimiä yksitellen äidille. Eroja oli jälleen äitien tulkinnassa siitä, mitä pitäisi tehdä. Yleensä äidit ottivat esineet vastaan ystävällisesti, kämmen ulospäin ja kiittelivät. Kuitenkin, jos lähtee lapsen intentiosta tulkitsemaan tilannetta, esineen antaminen on kutsu kommunikaatioon. Se on pyyntö näyttää, miten esineellä voi toimia. Äidit menettelivät noissa tilanteissa eri tavoin. Harvinaista oli äitien toiminnallinen panos. Idan äiti oli tässä johdonmukainen poikkeus: Ida (15 kk) tuo puhelimen äidille. Äiti: ”Ai minulleko puhelu…” Vastaavassa tilanteessa voi toinen äiti kysyä lapsen ojentaessa kuuloketta: ”Kenelle sinä soitat?” Äidillä ei ole näkemystä tilanteesta vastavuoroisena toimintana, vaan hän kokee tilanteen lapsen omana. Äiti näkee itsensä läsnä olevaksi emotionaalista tukea antavaksi osapuoleksi.
Yhteinen esineellinen toiminta ei ollut kaikille äideille luonteenomaista. Kotona kotiaskareisiin ja käytännön töihin suuntautuneet ja hoitoammateissa toimivat äidit kokivat tilanteet ajoittain kiusallisina. Kirjan luku sujui helposti, mutta jos lapsi toi esineitä, jotkut äidit saattoivat kokea asian ainakin kuvaustilanteissa kiusallisena kameraefektinä. Lapsen tuomien esineiden määrään vaikutti äidin sijoittuminen tilassa. Äidille, joka istui kauempana, tuotiin enemmän esineitä kuin äidille, joka kaiken aikaa oli lapsen lähettyvillä samalla tasolla lattialla. Sinänsä paradoksaalista, koska juuri kauempana istuva äiti ehkä halusi pysytellä ulompana rauhassa ja vain kommentoida sanallisesti lapsensa tekemisiä.
Useiden esineiden kantamista eri paikoista alkoi ilmetä jokaisella lapsella ikävaiheessa 15–17 kuukautta. Lapsen käyttäytyminen muuttui. Hän liikkui laajalla alueella, kantoi paljon ja isoja esineitä äidilleen ja tutkijoille. Näki, että esineiden antamisen funktio oli muuttunut aikaisemmasta; lapsen huomio ei ollut ensisijaisesti esineissä ja niiden merkityksissä. Esineiden antaminen näytti olevan lapselle itsetarkoitus. Jos aikuinen aikoi tehdä esineellä jotakin, lapsi ei keskittynyt, vaan lähti hakemaan tavaroita lisää. Ilmiötä kesti eri lapsilla noin 18–19 kuukauteen asti. Eniten sitä näkyi 17 kuukauden iässä. Tässä yhteydessä näkyi hyvin selvästi esineiden antamisen kommunikatiivinen luonne.
Yksi esineiden antamisen ilmenemismuoto oli samanlaisten esineiden antaminen itselle ja äidille tai tutkijalle. Ilmiö tuli esille ensimmäisiä kertoja ikävaiheessa 15–18 kuukautta. Kehittyneemmässä muodossa sitä ilmeni jälkimmäisen siirtymävaiheen päättyessä, 18–20 kuukauden iässä. Lapsen kehityksellisestä tilanteesta katsoen mikroanalyyttisessä tulkinnassa tuli esille, että samanlaiset esineet voivat ilmentää suhdetta toiseen ihmiseen, toisaalta se on suuntautumista toisen ihmisen toiminnan ja kielen jäljittelyyn. Lapsi käsittelee toista ihmistä intentionaalisena toimijana. Ilmiö ajoittuu kehitysmuutoksen vaiheeseen, jolloin lapsi alkaa muodostaa symbolista suhdetta ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. On luonnollista, että lapsi hankkii itselleen välineitä, taitoja, joita hän tarvitsee myöhemmin ja toiminta suuntautuu toisen ihmisen intentioihin sekä toiminnan että kielen alueella (Meltzoff 1995, Tomasello 1999). Lapsi on avaamassa puhekielen portteja.
Samanlaisten esineiden antamista ilmeni jokaisella lapsella ennen puhetta. Esimerkiksi Mari, jonka puhe viivästyi, toi äidilleen samanlaisia esineitä paljon myöhemmin kuin toiset, kahden vuoden iässä, vaiheessa jolloin ei vielä tuottanut puhetta.
Suhteiden uudelleenorganisoituminen. Seurantatutkimuksen aikana lapsissa erottui kaksi siirtymävaihetta, jolloin heidän suhteensa ympäristöön ja ihmisiin organisoituivat uudella tavalla. Ensimmäinen vaihe, joka erottui selvästi vain kahdella lapsella, alkoi 8–9 ja päättyi 11–12 kuukauden iässä. Ennen siirtymää aktivoitui lasten omaehtoinen liikkuminen. Lapset olivat suuntautuneet toisen ihmisen toimintojen seuraamiseen ja jäljittelivät sitä. Kotona kodin erilaiset tavarat kiinnostivat enemmän kuin omat. Siirtymän jälkeen molemmilla lapsilla tuli kuvitteellisia aineksia leikkiin vaiheessa, jolloin hän oli alkanut antaa esineitä äidilleen oma-aloitteisesti. Sama ilmiö näkyi myös muiden tutkimuksessa mukana olevien lasten leikeissä.
Toinen siirtymävaihe alkoi vaiheessa, jolloin lapset alkoivat kantaa aikuisille esineitä eri paikoista, erilaisia, jopa isoja ja suuria määriä. Siirtymä alkoi ikävaiheessa 16–19 kuukautta ja päättyi ikävälillä 18–20 kuukautta. Äidit hämmentyivät: ”Minunko näillä pitäisi leikkiä?” Mielenkiintoista on, että lasten liikkuminen tilassa oli ritualistista. Se toi myös mieleen mielikuvan muistelusta. Kun ilmiötä tarkastelee lapsen kehityksen perspektiivistä, lapsen käyttäytymisen muuttuminen on alku kehitykselliselle muutokselle. Jälkimmäinen siirtymävaihe (ikävälillä 15/17–18/19 kk) vaihteli lapsiyksilöittäin kahdesta viiteen kuukauteen. Myös ilmiön alkamisen ja päättymisen selkeydessä oli eroja. Siirtymävaiheen alku näkyi parhaiten aktiivisesti liikkuvilla lapsilla, joiden äidit antoivat mahdollisuuden vapaaseen liikkumiseen. Siirtymävaiheen päättyminen oli epämääräisempi. Se on ehkä symbolisen aspektin liittymistä ympäristön hahmottamiseen, esineillä toimimiseen ja toisen ihmisen kohtaamiseen eikä ole kovin selvästi näkyvissä heti. Tässä kohdin minulla oli tulkintavaikeuksia erityisesti lapsen suhteessa ympäristöön.
Marilla siirtymävaihe ei päättynyt selkeästi koko tutkimusprosessin aikana, koska hän ilmensi käyttäytymisessään vielä kolmannella elinvuodella sellaista, mikä kuului siirtymävaiheen aikaiseen käyttäytymiseen. Hän esimerkiksi toi isoja esineitä äidilleen.
Myös jälkimmäisen siirtymävaiheen alussa, puolentoista ikävuoden paikkeilla, ilmeni lapsen liikkuvan käyttäytymisen lisääntymistä. Esineiden kanssa liikkuminen oli yleistä laboratoriossa. Esineitä käytettiin ei-tarkoituksenmukaisella tavalla. Lapset saattoivat heitellä esineitä ja tuottaa niillä ääniä, joihin saattoi liittyä sosiaalisen referenssin ilmiö. Myös lapsen jäljittelevä asenne oli saanut kotona huomiota kuten myös laboratoriossa. Vaiheen päättyessä lapset suuntautuivat enemmän esineelliseen toimintaan ja leikkiin; aktiivinen liikuskelu tilassa oli vähäisempää. Esineellinen toiminta kiinnosti ja toimintaan tuli uusia laadullisia piirteitä; esineiden käyttötarkoituksen mukaan toimimista, kuvitteellista leikkiä. Kommunikointiin toisten kanssa tuli enemmän puhetta ja dialogia. Eleet, esineiden antaminen ja osoittelu, olivat vielä olennainen osa lapsen kommunikaatiota. Nyt niihin liittyi sanoja.
Esineiden antaminen kieltä ennakoivana sosiaalisena merkkinä. Tutkimukseni tehtävänä oli selvittää esineiden antamisen, osoittavan eleen ja alkavan puheen välistä suhdetta. Vygotskyn näkemyksen mukaan kieli ilmenee esikielellisessä vaiheessa elekommunikaation muodossa: esineiden antamisena tai osoittamisena, josta se vähitellen korvautuu puhekielellä. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan esineiden antaminen ja osoittaminen noudattivat hyvin samanlaista kehityskaarta: osoittava ele ilmaantui ikävaiheessa 10–13 kuukautta; esineiden antaminen vähän pitemmällä aikavälillä 9–15 kuukautta. Kahta lasta lukuun ottamatta esineiden antamista ilmeni ennen osoittamista.
Kommunikatiivista osoittamista edelsi jokaisella lapsella omaehtoinen esineiden antaminen äidille. Vastaavasti kommunikatiivinen osoittaminen ilmeni ennen esineiden antamisen tiettyjä ilmenemismuotoja; esimerkiksi lapsi tuo paljon, isoja, eri paikoista tai samanlaisia esineitä. Siis ennen siirtymävaihetta lapsi kommunikoi esineitä tuomalla. Myös kommunikatiivinen osoittaminen oli tärkeä kommunikaation muoto.
Siirtymävaiheen jälkeen tärkein muutos oli, että lapset alkoivat kommunikoida yhä enemmän puheen avulla. Myös esineiden antamiseen ja osoitteluun alkoi liittyä aluksi yksittäisiä sanoja — myöhemmin useampia (myös Zinober & Martlew 1985). Siirtymävaiheen jälkeen lasten tuottamien sanojen määrä alkoi kasvaa. He kommunikoivat myös laboratoriossa yhä enemmän puheen avulla. Esineiden tuominen ja osoittelu vähenivät . Ikävaiheessa 27–31 kuukautta esineiden antamista ja osoittelua ei juuri enää esiintynyt. Samanaikaisesti lapsi oli alkanut kommunikoida kokonaisin lausein. Puhekielestä oli tullut riittävä kommunikoinnin väline. Marilla esineiden antamista oli vielä 3-vuotiaana. Hänen puheensa oli epäselvää ja hän toi äidilleen esineitä ja osoitteli. Vähitellen sanat alkoivat seurannan loppuvaiheessa liittyä esineiden antamiseen ja osoitteluun.