| Esineiden antaminen: Kehityksen peili ja kieltä ennakoiva sosiaalinen merkki 9-34 kuukauden iässä | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Luku 1. Johdanto | Seuraava |
Esikielellisen vaiheen kommunikaation tutkimukseen on piagetilaisella tutkimustraditiolla ollut suuri vaikutus. Piaget (1954, 1962) perusti psykologiset tutkimuksensa kolmen lapsensa havainnointiin, missä hän tutkijana ikään kuin ulkopuolelta tarkasteli lapsen toimintaa esineiden parissa ja teki siitä päätelmiä lapsen kehityksestä. Tämä näkökulma alkoi yksipuolisuutensa vuoksi saada arvostelua kommunikaation tutkijoiden piirissä 1960-luvun lopulta lähtien. Lasta alettiin tarkastella sosiaaliseen ympäristöönsä integroituneena; lapsen jokapäiväinen elämä vaikuttaa hänen kehitykseensä (Bronfenbrenner 1979, Donaldson 1978). Tärkeä osa oli myös Jerome Brunerin tutkimustyöllä (1982, 1983).
Tutkimusmetodiikan kehittyminen johti vähitellen siihen, että tutkimuksen kohteeksi otettiin laajemmin itse vuorovaikutustapahtuma ja vuorovaikutusprosessit (eri tieteenalojen tutkijoista koostuva kansainvälinen tutkimustyö ryhmissä 1960-luvulta lähtien: esim. The Developing Child -sarja toim. Bruner & Cole & Lloyd 1977, Bullowa 1979, Schaffer 1977). Alkoi löytyä yllättäviä faktoja pienten vauvojen valmiuksista vastavuoroiseen kommunikaatioon. Havaittiin, että lapsi on syntymästään asti aktiivinen ja aloitteinen olento. Vuorovaikutustapahtumalla on aina kaksisuuntainen vaikutus; lapsesta aikuiseen ja päinvastoin. Havaittiin, että Piaget`n tutkimusorientaatio oli ohjannut tutkimusaiheiden valintaa yksipuoliseksi. Esimerkiksi jäljittelyn alueella tutkimuksen kohteena oli enimmäkseen ollut Piaget`n (1962) teorian keskeinen ilmiö viivästetty jäljittely. Kuitenkin uudet tutkimustulokset (esim. Meltzoff & Gopnik 1989) havahduttivat huomaamaan , että jäljittely onkin alle vuoden ikäisen lapsen koko kehityksen yksi tärkeimmistä kulmakivistä (esim. Nadel & Camaioni 1993).
Tutkimustyö, joka oli alkanut 1970-luvun lopulla, vahvisti sosiaalisten tekijöiden merkitystä kommunikaatiotutkimuksissa. Kirjallisuudessa alkoi näkyä uusia tutkimuksen näkökulmia: kontekstuaalinen lähtökohta; sosiaaliskulttuurinen perspektiivi. Kyse oli piagetilaisen tutkimustradition uudelleenarvioimisesta, jota ”täydennettiin” sosiaalisella aspektilla. Itse teorianäkemyksen peruslähtökohta jäi ennalleen. Tuli uusia ajankohtaisia aiheita: Miten ympäristö ohjaa lasta kulttuurisiin merkityksiin (esim. Camaioni 1993 a, Trevarthen 1988).
Kommunikaatiotutkimuksille oli — ja on osittain vieläkin — tyypillistä, että niissä tutkittava kohde ikään kuin pilkotaan osiin ja osat analysoidaan toisistaan erillisinä (esim. intentiotutkimukset, Bates & Camaioni & Volterra 1975). Vastapainona tälle vahvistui 1980-luvulla kommunikatiivisten vaihtojen tutkimus, jolle oli ominaista kokonaisvaltainen näkemys havainnoitavan parin vuorovaikutuksesta. Tuli uusia perspektiivejä, uusia käsitteitä kuten synkronisaatio (esim. Collis 1979, Isabella & Belsky 1991), yhteensovittaminen eli matching (esim. Tronick & Als & Brazelton 1980, Uzgiris 1983) , korregulaatio (esim. Fogel 1993). Tätä seurasi empiirinen observointitutkimus, joka jatkuu. Tutkimuksiin on tullut mukaan erilaisia sosiaalisia konteksteja, esimerkiksi lapsi-aikuinen-vuorovaikutus sekä lapsi vertaisryhmissä (esim. Bakeman & Adamson 1984, 1986, Camaioni 1993b, Vandell & Wilson 1987).
Kehityspsykologian laboratoriotutkimukset ovat olleet tyypillisesti strukturoituja äiti-lapsitilanteita, joissa äidit toimivat tutkijoiden antamien ohjeiden mukaan. Tätä menetelmää on käytetty lapsen mielen teoriaa käsittelevissä tutkimuksissa. Tutkimuksissa on selvitetty esimerkiksi, miten lapsi alkaa kommunikoida intentionaalisesti ja miten yhteinen huomio alkaa rakentua lapsen ja aikuisen välille. Laboratoriossa on havainnoitu esimerkiksi lapsen katseen seuraamisen kykyä (Bornstein & Tamis-LeMonda 1990, Corkum & Moore 1995, Dunham & Dunham & Curvin 1993).
Varhaisvaiheen kommunikaation tutkimus on perinteisesti kuulunut psykologian ja kielitieteen alueille. Vähitellen se on yleistynyt myös muilla tieteenaloilla (esimerkiksi antropologia: Hanks 1998, Ochs 1988). Viime vuosikymmeninä varhaisesta kommunikaatiosta on tullut monitieteisen kiinnostuksen kohde. Tästä kertoo se, että eri tieteenalojen tutkijoiden artikkeleita on koottu samaan julkaisuun (esimerkiksi Ochs & Schegloff & Thompson 1996). Suuntaus tuntuu hyvin luontevalta; kommunikaatio tutkimuskohteena on niin globaali, että tarvetta näkökulman laajentamiseen on varmasti olemassa, edusti tutkija sitten mitä tieteenalaa tahansa. Saadaksemme uutta, monipuolista tietoa pienen lapsen käyttäytymisestä ja kommunikaatiosta meidän tulee murtaa piintyneen ajattelumme raja-aitoja ja katsoa asioita uudelta laidalta. Siksi monitieteinen tutkimusote on jopa välttämätön varhaisen kommunikaation tutkimuksessa. Mitä esimerkiksi neurokognitiivinen käsitys kehityksestä (Elman & al. 1998) voi antaa kommunikaatiotutkimukselle? Neurobiologinen tieto yhdistyneenä näkemykseen kehityksestä, joka tapahtuu kontekstissaan, panee arvioimaan uudelleen kehityksen alkujuuria. Mistä ja milloin kommunikaatio alkaa?
Esikielellisen vaiheen kommunikaatiota on tutkittu kielitieteessä ja psykologiassa lähinnä lingvistisestä näkökulmasta; miten lapsi siirtyy esikielellisen vaiheen ääntelystä kielen hallintaan. Suomalaisista väitöskirjoista kaksi on käsitellyt esikielellisen vaiheen kommunikaatiota. Molemmat ovat psykologian alalta. Pirkko Niemisen (1991) väitöskirjassa tutkittiin äidin ja lapsen kommunikaatiota ja lapsen kielellistä kehitystä luonnollisissa olosuhteissa kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Tulosten mukaan äitien ilmaisutavat mukautuvat lapsen kehityksen kulkuun ja tukevat sitä. Kognitiivisella ja kielellisellä kehityksellä on läheiset yhteydet. Lapsen kielenomaksumisen reitit ovat hyvin yksilöllisiä.
Laakson (1999) väitöskirja kohdistui esikielellisen kommunikaation ja kognitiivisen käyttäytymisen välisiin yhteyksiin, eräiden ympäristön piirteiden (äidin vuorovaikutuskäyttäytyminen ja koulutus) yhteyksiin sekä esikielelliseen että kielelliseen kehitykseen. Varhaisen kielenkehityksen eri alueilta mainittakoon suffiksien hallintaa (Lyytinen 1978, Toivainen 1980), kielenkehityksen viivästymistä (Leiwo 1977), lauserakenteita (Lieko 1992) sekä fonologiaa (Kunnari 2000) käsittelevät väitöskirjat.