2.3. Laadulliset muutokset ja kehityksen vaiheittaisuus

2.3.1. Kehityksen sosiaalinen tilanne

Kehitys on vaiheittaista, monen eri tekijän yhteisvaikutusta. Yksi kulttuurihistoriallisen teorian keskeisiä ongelmia on kysymys, mikä määrittää psyykkistä kehitystä ja mikä saa yhden kehityskauden muuttumaan toiseksi. Mikä saa aikaan kehitysmuutoksen?

Kehitys (Van der Veer & Valsiner 1994, 138–39, Vygotsky 1997b, 83–96) tarkoittaa laadullista muutosta psyykkisen funktion perusrakenteessa. Muutoksen, siirtymän seuraavaan kehitysvaiheeseen, taustalla on muuttunut suhde luonnolliseen ja esineelliseen todellisuuteen. Sen panevat alulle tietyt lait lapsen luonnollisessa kehityksessä, ulkoiset vaikutteet, joita lapsi kohtaa, sekä ulkoiset merkit, joiden kanssa lapsi operoi (Van der Veer & Valsiner 1994, 62). Kunkin ikävaiheen kehitystapahtumassa aikaisemmin muotoutunut rakenne muuttuu uudeksi rakenteeksi. Osien ja kokonaisuuden välinen suhde on dynaaminen, mikä osoittaa tapahtuman kehittyvää ja muuttuvaa luonnetta.

Kunkin kehitysvaiheen alkuun syntyy lapsen ja häntä ympäröivän sosiaalisen todellisuuden välille ainutlaatuinen, ikäkaudelle spesifi suhde. Tämä suhde on ikävaiheen kehityksen sosiaalinen tilanne (Hakkarainen & Veresov 1998, 457, Vygotsky 1998a, 198). Se on lähtökohta kaikille niille dynaamisille muutoksille, joita esiintyy tietyssä ikävaiheessa. Se on polku, jonka ansiosta sosiaalinen tulee yksilölliseksi. Kehityksen sosiaalinen tilanne on tietyntyyppinen suhteiden systeemi lapsen ja häntä ympäröivän sosiaalisen todellisuuden välillä. Ehtona lapsen muuttumiselle on, että nämä suhteet rakentuvat uudelleen.

Koska konkreettiset sosiaaliset suhteet, joihin lapsi osallistuu kommunikaatiossa, ovat ihmismielen alkuperä, tämä tarkoittaa Veresovin (1999, 12) mukaan sitä, että merkki psykologisena välineenä on olemassa kehityksen sosiaalisessa tilanteessa.

Ensimmäisen elinvuoden aikana kehityksen sosiaalisen tilanteen muodostavat keskeisesti kaksi perustekijää (Vygotsky 1998b, 215–216), joiden vastakkaisuus ja ristiriitaisuus ovat kehityksen perustana tässä ikävaiheessa: 1. Lapsen täydellinen biologinen avuttomuus. Lapsi on joka tilanteessa riippuvainen häntä hoitavasta aikuisesta. Lapsen riippuvuus aikuisesta luo täysin ainutlaatuisen suhteen todellisuuteen ja itseen. Nämä suhteet ovat aina toisen ihmisen välittämiä. 2. Lapsi sosiaalisena olentona. Lapsen maksimaalinen riippuvuus aikuisesta yhdistyy näkemykseen lapsesta sosiaalisena olentona. Lapsi on kuitenkin vielä vailla sosiaalisen vuorovaikutuksen perusmuotoa, puhekieltä. Näin koko elämän järjestäytymisen kannalta lapsi on pakotettu maksimaaliseen interaktioon aikuisen kanssa. Lapsella on jo syntyessään dialoginen mieli (Tomasello 1999).

2.3.2. Kriisiperiodit

Lapsen kehityskulussa Vygotsky (1998c, 259) teki eron varsinaisen kehitysvaiheen ja kriisivaiheen välillä. Selvästi tunnistettavien kehitysvaiheiden välissä lapsen kehitys näyttää yhtäkkiä pysähtyvän ja ikään kuin luisuvan pois raiteiltaan. Vygotsky lainasi tähän yhteyteen Mark Baldwinin käsitteitä ”evoluutio” ja ”involuutio” (Valsiner 2000, 4). Involuutio-prosessi hallitsee kriisiperiodeja; näyttää siltä kuin lapsi ei tällöin omaksuisi niin paljon uutta ja vastaavasti näyttäisi menettävän aikaisemmin saavuttamaansa.

Kuinka varsinainen kehitysvaihe ja kriittinen vaihe eroavat toisistaan? Kehitysvaiheessa lapsi omaksuu pysyviä taitoja: esimerkiksi oppii kävelemään, puhumaan tai kirjoittamaan. Kriittisessä vaiheessa omaksuttu asia ei jää pysyväksi, vaan on luonteeltaan siirtyvää (Vygotsky 1998c, 259). Lapsi omaksuu kriittisessä vaiheessa esimerkiksi autonomisen puheen. Se on puhetta, jota lapsi käy itsekseen. Jos se jäisi lapsen puheeksi loppuelämän ajaksi, kehitys ei olisi normaalia. Kriittisen vaiheen aikana tapahtuu siirtymä, jonka aikana autonominen puhe häviää ja todellinen puhe tulee esiin.

Vygotsky (Valsiner 2000, 4) näki ajoittaiset taantumavaiheet kehitystä eteenpäin vievinä vaiheina. Vaikka kriittisissä ikävaiheissa kyse on siirtymistä, ne ovat kehityksellisesti merkittäviä; ne ovat silta varsinaiseen. Näin kehitystä tapahtuu, mutta se on epätasaista. Vygotskyn mielestä kriisivaiheet eivät ole aikaisemman kehitysvaiheen taantumia, vaan merkkinä psykologisen systeemin tietynlaisesta hajoamisesta, jonka jälkeen on odotettavissa uudelleenorganisoituminen ja hyppäys laadullisesti uudelle kehityksen tasolle. Kehityksen sosiaalisen tilanteen rekonstruktio muodostaa kriittisen kehitysvaiheen sisällön (Vygotsky 1998a, 199).

Elkoninin (Aidarova 1982, 35) oletuksen mukaan kriittisissä ikäkausissa on ennen kaikkea kyse suhteiden muuttumisesta ympäröiviin ihmisiin. Jokaisen ikäkauden loppuun mennessä lapsessa kehittyy uusia tarpeita, muodostuu valmius uusiin suhteisiin toisten ihmisten kanssa.

Vygotsky erottaa yksilökehityksessä ensimmäisen, kolmannen ja seitsemännen vuoden kriisit. Ensimmäistä elinvuotta Vygotsky (1997d, 245–247) pitää siirtymävaiheena naturalistisesta kulttuuriseen vaiheeseen.

2.3.3. Kommunikatiivisen toiminnan kehitys

Voidaan edelleen esittää kysymys: mikä määrittää kehitystä. Mikä saa kehitysvaiheen muuttumaan toiseksi? Tämän selville saamiseksi on syytä selvittää, mikä on ihmiselle henkilökohtaisesti tärkeää kussakin kehitysvaiheessa.

Inhimillinen toiminta on Leontjevin (1977, 91–106) mukaan kolmitasoinen; siinä erotetaan toiminta, toimintaa realisoivat teot sekä teon toteuttamiseksi tarvittavat keinot eli operaatiot. Ihmisellä toiminta ja motiivi ovat erottamattomat. Motiivilla on toimintaa virittävä tehtävä ja se vastaa aina tiettyä tarvetta. Teko on toiminnan päämäärään suuntautunut prosessi. Teolla on kaksi aspektia: intentionaalinen ja operationaalinen. Intentionaalinen viittaa siihen, mitä pitää saavuttaa; operationaalinen sitä vastoin siihen, miten tavoite saavutetaan. Operaatioita on kolmentyyppisiä: relationaalisia, esittäviä ja symbolisia. Relationaaliset operaatiot saattavat joskus olla luonteeltaan imitoivia. Ne ilmenevät hymyilynä, katseena kommunikaatiopartneriin. Esittävät operaatiot ilmenevät eleinä tai liikkeinä. Ne edustavat toivottua toimintaa. Symboliin perustuvat operaatiot ilmaistaan esimerkiksi puheen avulla.

Toiminnan kehityskulun kannalta keskeisiä ovat toiminnan, tekojen ja operaatioiden väliset suhteet ja niihin kätkeytyvät muutokset. Motiivien ja tarpeiden rooli muutosten käynnistäjänä saa ihmisen lopettamaan aikaisemmat toiminnat, etsimään uusia ja osallistumaan niihin. Kehityksen siirtymävaiheissa nousee keskeiseksi motiivien ja tarpeiden muutoksen merkitys (Hakkarainen 1990, 265).

Lisina (1985, 18–28) sovelsi Leontjewin käsitystä inhimillisen toiminnan luonteesta lapsen kommunikaation kehitykseen. Hän näki kommunikaation toimintana: ihminen kasvaa, kehittyy ja muuttuu kommunikatiivisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

Esikielellisessä vaiheessa aikuisella on erityinen asema lapsen maailmassa ja hän on lapselle ympäristön ja elettävien tilanteiden erottamaton osa. Lisina tarkasteleekin tilannesidonnaisten motiivien muutosta äidin ja lapsen välisen vuorovaikutuksen kehityksen kontekstissa. Taulukko 1 kuvaa tätä muutosta kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana:

Tilannesidonnaisuus luonnehtii lapsen kehitystä aina kolmivuotiaaksi asti. Tämä tarkoittaa, että lapsen käyttäytyminen on sidoksissa senhetkisiin kokemuksiin ja tilanteeseen, persoonallinen suhde korostaa emotionaalista yhdessäoloa. Lapsella on tarve saada hyvänahtoista huomiota toiselta ihmiseltä. Lapsen emootiot ja aloitteisuus ovat korkeammalla tasolla, kun hän on vuorovaikutuksessa läheisen aikuisen kanssa. Tärkein merkitys tällä on siihen, että se stimuloi lapsen mielenkiintoa ympäröivään maailmaan.

Noin puolen vuoden iästä lähtien lapsen toiminnan kohteellisuudessa tapahtuu muutos. Hänen tarpeidensa suunta muuttuu ja se aiheuttaa muutoksen motivaation rakenteessa. Lapsen kehitys alkaa saada uusia laadullisia piirteitä (Leontjev 1977, 81–82). Pelkkä emotionaalinen yhdessäolo ei lapselle enää riitä. Esinekäsittelyssä lapsella herää tarve yhteistoimintaan häntä hoitavan aikuisen kanssa. Aikuinen stimuloi lasta kommunikaatioon auttamalla häntä, antamalla neuvoja jne. Tässä roolissa hän ilmentää kommunikaation taustalla olevia käytännön motiiveja. Aikuisesta tulee yhteisissä toiminnoissa paitsi mukana leikkijä ja auttaja, myös jäljittelyn kohde.

Kommunikatiivisen toiminnan kehitys liittyy Lisinan (1985, 33–34) mukaan lähikehityksen vyöhykkeen käsitteeseen. Juuri kommunikatiivisen toiminnan kontekstissa tapahtuu siirtymä kehityksen korkeammalle askelmalle.

Johtava toiminta. Myös johtavan toiminnan käsite liittyy lähikehityksen vyöhykkeeseen. Ilmiö yhdistetään A.N. Leontjewin nimeen ja kuvaa sitä, miten jokaisessa kehitysvaiheessa yksi toiminnan tyyppi osoittautuu kehityksen kannalta keskeiseksi.[1] Lähikehityksen ristiriita on nykyisen ja tulevan toiminnan ristiriita ja sen ratkaisee uusi toiminta vaiheessa, jolloin kehityksen sosiaalinen tilanne tulee ajankohtaiseksi. Johtavassa toiminnassa (Leontiew 1974, 310) kehittyvät tärkeimmät psyykkiset prosessit. Nämä valmistavat siirtymistä uudelle korkeammalle kehitysasteelle.

2.3.4. Lapsen psyykkisen kehityksen vaiheet

Lisinan näkemykseen kehityksen tarve-motivationaalisesta perustasta ja johtavan toiminnan käsitteeseen perustuen Elkonin (1998) esitti näkemyksensä lapsen psyykkisen kehityksen vaiheista. Kehityksen kaksijakoisuus näkyy Elkoninin käsityksessä kehityksen vaiheittaisuudesta: on toisaalta tarve-motiovationaalinen kehityksen linja ja toisaalta välineen hallinnan linja. Psyykkinen kehitys voidaan nähdä mukautumisen kehityksenä kahteen toisiaan täydentävään systeemiin; lapsi suhteessa muihin ihmisiin sekä lapsi suhteessa esineisiin. Elkoninin mukaan emme koskaan voi ymmärtää psyykkisen kehityksen prosessia muuten kuin tutkimalla toiminnan kohde-kontekstuaalista aspektia.

1. ”Lapsi-sosiaalinen aikuinen” sisältyy toimintoihin, joissa intensiivinen orientaatio on suhteessa inhimillisen toiminnan perusmielekkyyteen sekä inhimillisten suhteiden tavoitteisiin, motiiveihin ja normeihin. Näitä kehitysvaiheita edustavat suora emotionaalinen kontakti toiseen ihmiseen ensimmäisenä elinvuotena sekä myöhemmin roolileikki ja nuoruuden intiimit persoonalliset kontaktit. Edellä mainituilla tekijöillä on yhteinen perussisältö; niissä etenee ennen muuta tarve-motivationaalisen alueen kehitys.

2. ”Lapsi-sosiaalinen objekti” tarkoittaa sosiaalisia toimintamalleja esineillä. Se sisältää pikkulapsi-iän esinekäsittelyn, oppimistoiminnan sekä ammattiin ja uraan liittyvän toiminnan. Näillä vaiheilla on se yhteinen piirre, että ne ovat kaikki inhimillisen kulttuurin elementtejä. Niillä on yhteinen alkuperä, yhteinen paikka yhteiskuntaelämässä ja ne edustavat historiallisen kehityksen tulosta.

Näin lapsen kehityksen muodostavat toisaalta vaiheet, joita luonnehtii tarve-motivationaalisen alueen kehitys ja toisaalta lapsen kognitiivisten, operationaalisten ja teknisten kykyjen muodostuminen. Elkonin olettaa kehitysvaiheiden muotoutuvan siten, että tarpeet ja motiivit vuorottelevat teknisten kykyjen kanssa. Syntyy dikotomia: motivationaalinen ja kognitiivinen aspekti muodostavat lapsen persoonallisuuden kehityksessä dialektisen ykseyden. Psyykkinen kehitys ei etene lineaarisesti, vaan on nouseva spiraali, kehitysprosessi. Ensimmäisessä vaiheessa kehitys perustuu emotionaaliseen vuorovaikutussuhteeseen aikuisen kanssa. Tämä luo edellytykset esineellisen toiminnan laadullisille muutoksille.