| Esineiden antaminen: Kehityksen peili ja kieltä ennakoiva sosiaalinen merkki 9-34 kuukauden iässä | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Seuraava | |
Lapsen kehitystä ja kielen omaksumista voidaan lähestyä kulttuuriin ja toimintaan sidonnaisena ilmiönä ja havainnoida sitä vuorovaikutuksellisena tapahtumana. Kulttuurisen kehityksen teoria (Valsiner 1990, Vygotsky 1997c) perustuu käsitykseen henkisten toimintojen kehittyvästä luonteesta ja kehityksen kaksitasoisesta rakenteesta. Ensimmäinen taso on ihmisille ja eläimille yhteinen. Toinen taso muodostuu vain ihmisille. Kyse on korkeammista henkisistä toiminnoista, jotka ovat sosiaalisesti syntyneitä, tahdonalaisesti kontrolloituja, semioottisesti välittyneitä ja muiden funktioiden kanssa yhteneviä toimintoja (Subbotsky 1997). Kulttuurihistoriallisen teorian mukaan jokainen korkeampi henkinen toiminto kehittyy samasta alkuperästä, saman geneettisen lain mukaan ja niillä on samanlainen rakenne.
Kehityksen yleisen geneettisen lain mukaan ihmisten väliset sosiaaliset suhteet ovat kaikkien korkeampien henkisten toimintojen ja niiden välisten suhteiden taustalla (Vygotsky 1997c, 106): Jokainen korkeampi henkinen toiminto tulee näyttämölle kahdesti; ensin sosiaalisena, ihmisten välisenä ja sitten psykologisena, yksilön sisäisenä tapahtumana.
Every function in the cultural development of the child appears on the stage twice, in two planes, first, the social, then the psychological, first between people as an intermental category, then within the child as a intramental category (Vygotsky 1997c, 106).
Vygotskyn (1978, 57, 1981, 164-165) mukaan jokaisen korkeamman henkisen toiminnon alkuperä on sosiaaliset suhteet, siis ei sosiaalisissa suhteissa. Jokainen korkeampi henkinen toiminto on sisäistynyt sosiaalinen suhde. Niiden koko luonne, koostumus, rakenne ja toimintatapa ovat sosiaalisia. Tätä kehitystä Vygotsky pitääkin ihmisen luontaisen sosiaalisuuden pohjalle rakentuvana. Näin ollen lapsen symbolinen toiminta ilmenee aluksi sosiaalisen yhteistoiminnan muodossa. Se säilyttää sosiaalisen luonteensa kehityksen korkeimmalle tasolle asti. Korkeampien henkisten toimintojen historia on sosiaalisen, ihmisten välisen, muuttumista yksilölliseksi. Käsite sisäistäminen tarkoittaa siirtymää yhteisesti suoritetusta toiminnasta yksilölliseen toimintaan (Vygotsky 1997c, 106).
Psyykkinen kehitys voidaan näin ollen nähdä pikemminkin ulkoa sisäänpäin tapahtuvana vuorovaikutuksellisena prosessina kuin sisältä ulospäin ohjautuvana tapahtumana. Kehitys on lapsen sosiaalis-kulttuurisen kokemuksen funktio.
Lähikehityksen vyöhyke. Vygotsky näki kehityksen toteutuvan siis ensin henkilöiden välisenä ja sitten yksilöiden sisäisenä toimintana. Tähän perustuen hän muotoili lähikehityksen vyöhykkeen käsitteen seuraavasti:
The distance between the actual development level as determined by independent problem solving and the level of potential development as determined through problem solving under adult guidance or in collaboration with more cabable peers (Vygotsky 1978, 86).
Lähikehityksen vyöhyke on aktuaalisen ja potentiaalisen kehitystason välinen etäisyys. Vygotsky kuvaa kehittymässä olevia toimintoja tulevaisuuteen suuntautuviksi, kehityksen nupuiksi tai kukiksi. Aktuaalisen kehitystason toiminnot hän näki pikemminkin hedelminä, menneeseen suuntautuvina.
Lähikehityksen käsitteellä on sekä teoreettista että praktista merkitystä (Hedegaard 1990, Wertsch 1984, 1985). Teoreettinen merkitys liittyy kehityksen sosiaalisen perustan tunnustamiseen. Käsitteen pedagoginen merkitys liittyy kasvatukseen ja opettamiseen: näiden tulisi suuntautua kehittymässä oleviin toimintoihin. Vain siten on mahdollista herättää henkiin ne kehitysprosessit, jotka ovat lähikehityksen vyöhykkeellä (Hedegaard 1990, Davydov & Zintsenko 1987). Tästä seuraa vaativia haasteita kasvattajille ja opettajille, joiden tulisi ensinnäkin tunnistaa lapsen aktuaalinen ja potentiaalinen taso kyseisellä kehitysaskelmalla ja sitten tehdä mahdolliseksi siirto potentiaalisesta aktuaaliseen. Monestakin syystä lapsen kehitystason määrittely ei ole yksiselitteistä. Yhtenä ongelmana voi olla sukupolvelta toiselle siirtyvien tekijöiden vaikutuksen selvittäminen. Siitä, miten lähikehityksen vyöhyke muovautuu kullakin kehityksen askeleella ja mitkä ovat todella lähikehitykseen vaikuttavia tekijöitä, on toistaiseksi olemassa vähän tutkimustietoa. Erityisen vähän tunnetaan esikielellisessä vaiheessa olevan lapsen kehittymässä olevia, puhekieltä ennakoivia, prosesseja eli tietä kieleen.
Valsiner (1984, 1987) on tarkentanut lähikehityksen vyöhykkeen käsitettä erottamalla lapsen vapaan liikkeen ja aikuisen erityisesti tukeman toiminnan tuon vyöhykkeen sisällä. Valsiner korostaa ympäristön ja siinä toimivan ihmisen strukturaalista organisoitumista. Lapsen ja hänen ympäristönsä strukturaalinen luonne muuttuu kehityksen myötä. Muuttuminen on toisaalta mikrogeneettistä; lapsi ja häntä hoitava aikuinen toimivat yhdessä. Ontogeneettisestä muuttumisesta on kyse silloin, kun lapsen fyysiset, emotionaaliset ja kognitiiviset tekijät asettavat toiminnalle rajoja Gibsonin (1991) affordance-käsitteen mukaisesti. Siinä kyse on mekanismeista, joilla ympäristö säätelee lapsen toimintoja valikoivasti.
Lapsen vapaan liikkeen vyöhyke heijastaa lapsen ja hänen ympäristönsä senhetkistä suhdetta asettamalla esteitä tai edellytyksiä lapsen toiminnoille . Aikuisen tukema toiminta heijastaa lapsen myöhemmän kehityksen toivottua suuntaa. Mainitut vyöhykkeet ovat Valsinerin (1987, 109) mukaan ilmiöitä, joita voidaan empiirisesti todentaa (vrt. lähikehityksen vyöhykkeen määrittelyn vaikeus). Jokaisessa kehityksen vaiheessa vapaan liikkeen ja aikuisen tukeman toiminnan muodostama kokonaisuus siirtyy uudelle tasolle, jonka ehdot määrää toisaalta annettu konteksti ja toisaalta lähikehityksen vyöhyke.