Tiivistelmä

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata psykoosityöryhmässä hoidettujen (koeryhmä: n = 40) ja ennen psykoosityöryhmän toiminnan alkamista tavanomaiseen tapaan psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa sekä sairaala- että avohoidossa hoidettujen (historiallinen kontrolliryhmä: n = 40) äkillisistä vaikeista mielenterveyshäiriöistä kärsivien potilaiden psyykkisen tilan ja toimintakyvyn muutoksia ja palveluiden, erityisesti psykiatrisen sairaalahoidon käyttöä noin kahden vuoden seuranta-aikana. Tarkoituksena oli myös seurata lähiomaisten kuormittuneisuuden (family burden) ja perheen tunneilmapiirin (expressed emotion; EE) muutoksia ja koe- ja kontrolliryhmien välisiä eroja sekä yksilö- että perhetason ominaisuuksien suhteen. Tarkoituksena oli edelleen kuvata kunkin potilaan perheen toimintakyvyn heijastumista yksilötasolla ja psykiatrisen sairaalahoidon käytössä ja kuvata psykoosityöryhmätyyppisen ja tavanomaisen psykiatrisen erikoissairaanhoidon rakenteellisia ja sisällöllisiä eroja käytännön kliinisessä työssä. Tutkimus toteutui Kainuussa vuosina 1992-1996.

Yksilötasolla molemmissa ryhmissä tapahtui myönteistä kehitystä psyykkisessä tilassa ja toimintakyvyssä aikavälillä 0-9 kuukautta. Aikavälillä 9 kuukautta-9 vuotta myönteinen kehitys jatkui koeryhmässä, mutta pysähtyi kontrolliryhmässä. Koeryhmä käytti psykiatrista sairaalahoitoa seuranta-aikana huomattavasti kontrolliryhmää vähemän: hoitopäiviä aikavälillä 0-2 vuotta oli koeryhmässä 713 (17.8 päivää henkilöä kohti) ja kontrolliryhmässä 2759 (68.9 päivää henkilöä kohti). Sairaalahoitoa käyttäneitä potilaita oli koeryhmässä 12 (30 %) ja kontrolliryhmässä 30 (75 %). Psykiatrisen erikoissairaanhoidon avohoitokäyntien määrässä ei ryhmien välillä ollut eroa. Psykiatrisen erikoissairaanhoidon kustannukset seuranta-aikana olivat koeryhmässä 1.572.000 markkaa ja kontrolliryhmässä 3.175.200 markkaa.

Lähiomaisten subjektiivinen ja objektiivinen kuormittuneisuus laskivat molemmissa ryhmissä aikavälillä 0-9 kk. Tämän jälkeen myönteinen kehitys jatkui koeryhmässä, mutta pysähtyi kontrolliryhmässä. Korkean EE-indeksin saaneita perheitä oli koeryhmässä hoidon alussa 18 (75 %) ja kontrolliryhmässä 13 (72 %) ja kahden vuoden kuluttua koeryhmässä 15 (62 %) ja kontrolliryhmässä 10 (56 %). Tapaukset, joissa oli mitattu perheen korkea tai matala EE- indeksi eivät eronneet psykiatrisen sairaalahoidon määrän suhteen toisistaan. Psyykkisen tilan ja toimintakyvyn myönteinen kehitys liittyi perheen parempaan toimintakykyyn. Hoitokokousten ja yksilötapaamisten kokonaismäärässä ei ryhmien välillä ollut eroa. Ensimmäisen kuukauden aikana hoitokokouksia järjestettiin koeryhmässä enemmän kuin kontrolliryhmässä (koeryhmä: n = 202; kontrolliryhmä: n = 147) ja omaisten tai läheisten osallistuminen hoitokokouksiin oli koeryhmässä tavallisempaa (koeryhmä: n = 370; kontrolliryhmä: n = 122). Saatujen tulosten perusteella psykoosityöryhmätyöskentely oli vaikeissa mielenterveyshäiriöissä yksilötasolla vähintäänkin yhtä tuloksellista kuin tavanomainen psykiatrinen erikoissairaanhoito. Etenkin aikavälillä 9 kuukautta-2 vuotta psykoositöryhmässä hoidetut selviytyivät tavanomaista hoitoa saaneita paremmin. Perheen kuormittuneisuus laski molemmissa ryhmissä aikavälillä 0-9 kuukautta ja lasku jatkui koeryhmässä aikavälillä 9 kuukautta-2 vuotta, mutta pysähtyi kontrolliryhmässä. Hoito psykoosityöryhmässä oli tavanomaista hoitoa halvempaa. Kokonaisuutena psykoosityöryhmän työskentely oli tavanomaista psykiatrista erikoissairaanhoitoa tuloksellisempaa ja taloudellisempaa.