Tiivistelmä

Kirjassa kehitellään teoriaa maankäytön suunnittelukäytäntöjen tarkastelemiseksi pragmatistisesta näkökulmasta. Suunnittelutoiminnan ja siinä tuotettujen kuvausten välillä nähdään vallitsevan paradoksaalinen suhde, jonka taipumuksena on saada patologisia muotoja kuntaorganisaatioissa. Patologisessa suunnittelussa suunnitteluongelmia, mahdollisuuksia ja tavoitteita ilmaistaan epätarkoituksenmukaisesti ja todellisten toimintaedellytysten vastaisesti ilman, että huomattaisiin näin tehtävän. Se on rutiiniksi muodostunutta ristiriitaista toimintaa.

Tämä näkökulma mahdollistaa maankäyttö- ja rakennuslakiin liittyvien ristiriitojen ja epäjohdonmukaisuuksien paljastamisen lakia soveltavien suunnittelukäytäntöjen tasolla. Ristiriidat tiivistyvät siihen, että laissa ei tehdä eroa kaavoituksen ja maankäytön suunnittelun välillä. Laki asettaa yleviä suunnittelutavoitteita, mm. kestävän kehityksen, suunnittelun vuorovaikutteisuuden sekä terveellisyyden, turvallisuuden ja viihtyisyyden osalta, mutta kun suunnittelun ongelmiin liittyy laillisuuskysymyksiä, ne muuttuvat kaavoituksen ongelmiksi - ongelmiksi maan ja kiinteistöjen hallintasuhteiden oikeudellisissa järjestelyissä. Suunnittelun laillisuuskysymykset näyttäytyvät suunnittelukysymyksinä, vaikka ne itse asiassa muuntuvat kaavoituskysymyksiksi.

Uutta lakia soveltavat suunnittelukäytännöt ovat vasta muotoutumassa. Maankäyttö- ja rakennuslain hengen toteuttamiseksi tarvitaan reflektiivistä suunnittelua - suunnittelun toimintakulttuuria, jonka puitteissa voidaan tiedostaa lain tarjoamat mahdollisuudet lain tavoitteiden mukaiselle suunnittelulle mutta myös lain omat systeemiset rajoitteet tavoitteittensa mukaisen suunnittelutoiminnan turvaajana.