2.3. Humala, hinnalla millä hyvänsä

Alkoholin salakuljetuksen kasvu Perämeren rannikolla ei näkynyt juurikaan alkoholin hinnassa. Esimerkiksi Suomenlahdella salakuljetuksen runsaus laski alkoholin litrahintaa Helsingissä vuoden 1920 noin sadasta markasta vuoden 1923 noin 50 markkaan (ks. diagrammi 1 s. 25). Perämeren rannikolla alkoholin litrahinta oli vuonna 1920 noin 250 markkaa, kun se vuonna 1923 maksoi noin 200 markkaa. Varsinkin Kemissä ja Torniossa hinta oli korkea. Ilmeisesti kysyntää alkoholille oli riittävästi ja hinta pysyi koko kieltolain alun suunnilleen samana. Korkea hinta kertoo myös siitä, että salakuljetetulle alkoholille olisi enemmänkin riittänyt ostajia.

Alkoholin hintaa voidaan pitää erittäin korkeana, sillä esimerkiksi vuonna 1922 sahatyömiesten keskiansiot Suomessa olivat noin 42 markkaa päivässä. Vuonna 1922 oli maidon keskihinta Suomessa noin kaksi markkaa litra, voin noin 38 markkaa kilo ja ruisleivän noin viisi markkaa kilo.[1] Kun verrataan alkoholin hintaa elintarvikkeiden keskihintoihin, havaitaan ihmisten maksaneen suuria summia humalastaan. Niinpä “kieltolain tultua voimaan viinaa rupesi olemaan kaikkien ulottuvilla, jos vain oli rahaa.“[2] Alkoholille onkin tyypillistä hintajoustamattomuus. Suomalaisille alkoholi on aina ollut ”hintansa väärti”. Ihmiset panivat suuriakin summia alkoholinostoon, vaikka aina ei ollut takuuta edes siitä, saiko mitä osti. Muutamissa tapauksissa ostaja oli saanut vettä alkoholin sijasta.[3]

Kaikilla ihmisillä ei ollut varaa maksaa konjakista, pirtusta ynnä muusta näin kovaa hintaa. Niinpä jotkut turvautuivat pontikankeittoon. Erityisesti kaupunkien ympäristökunnista löydettiin "pontikkatehtaita". Suurimpia "tehdaskeskuksia" olivat Ii, Haukipudas, Lumijoki ja Liminka.[4] Näistä esimerkiksi Liminka oli tunnettu viinanpolttokunta jo 1800-luvun puolessavälissä.[5] Tosin kotikeittoviinan osuus humalluttajana oli vähäinen verrattuna salakuljetettuun alkoholiin. Koko Suomea ajatellen laiton alkoholin valmistus oli hyvin vähämerkityksistä verrattaessa sitä salakuljettuun tai apteekkien kautta hankittuun alkoholiin.[6] Toisaalta “tiputtelua“ tuskin pyrittiin valvomaan niin tehokkaasti kuin salakuljetusta, joten sen määristä on vaikea sanoa mitään varmaa.

Apteekeista hankitulla pirtulla oli osuutensa alkoholin saannissa. Kemin piirilääkäri Mikael Bfaler kertoikin spriireseptien anojien lukumäärän lisääntyneen huomattavasti kieltolain alussa. Hänen mukaansa juomatavat olivat raaistuneet ja lainkunnioitus yleensäkin vähentynyt. Bfaler katsoikin, että kieltolaki oli ainakin nykyisessä muodossaan näillä seuduin epäonnistunut.[7] Varsinkin Torniossa apteekin kautta hankittu alkoholi oli ongelmallista. Vuonna 1922 Tornion poliisilaitoksella kirjattiin 147 juopumistapausta, niistä 53 tapauksessa (noin 36 prosenttia) alkoholi oli hankittu apteekista. Vuonna 1923 juopumistapauksia oli 194, ja niistä peräti 87 tapauksessa (noin 45 prosenttia) alkoholi oli hankittu apteekista.[8] Tornion poliisimestari valittikin työmäärän lisääntyneen apteekin harjoittaman ”viinakaupan” myötä.[9]

Spriireseptien kysyntä ei kasvanut yksistään Perämeren rannikolla, sillä koko maassa apteekkispriin käyttö nautintotarkoituksiin lisääntyi. Suomen apteekit olivatkin luisumassa laillistetuiksi kapakoiksi.[10] Jo vuonna 1921 ilmeni Helsingissä ja Tampereella selviä, rangaistuksiin johtaneita lääkäreiden reseptioikeuden väärinkäytöksiä.[11] Tällä toiminnalla lääkärit hankkivat itselleen taloudellisia etuja.[12] Myös tutkimusalueelta mainitaan, että reseptejä saatiin lääkäreiltä korvausta vastaan.[13] Toisaalta alkoholia saatettiin hankkia lääkeaineeksi, sillä ”melko yleisesti uskotaan alkoholin erikoiseen hyötyyn lääkkeenä.”[14]

Apteekeista tulikin varsin tunnettuja alkoholien ”jakelukeskuksia”.[15] Tätä kehitystä vastaan apteekkarit esittivät jo vuonna 1920 alkoholin myynnin poistamista apteekeista. Toiminta olisi tullut siirtää valtion haltuun.[16] Toisaalta on vaikea tietää, kuinka tosissaan tätä esitettiin, sillä apteekit olivat 1920-luvun alussa taloudellisissa vaikeuksissa[17]. Silloin tämä ”sallittu” alkoholimyynti toi apteekeille kaivattuja tuloja. Apteekkien toimia oli vaikea valvoa, sillä sosiaaliministeriön raittiusosasto valvoi alkoholin laillista kulutusta ja sisäasiainministeriön lääkintöhallitus apteekkeja ja lääkäreitä.[18]

Kaikki ihmiset eivät saaneet lääkäriltä spriireseptiä apteekkiin. Kun alkoholi oli kallista ja pontikkaa ei juurikaan valmistettu, piti keksiä muita tapoja humalan saamiseksi. MÄNTYLÄ kuvaa teoksissaan alkoholin tärkeyttä rahvaan arjessa.[19] Vuosilta 1920—1923 löytyy runsaasti tapauksia, joissa henkilöt olivat rohdoskaupasta ostaneet hajuvettä juopumistarkoituksessa.[20] Rohdoskaupasta ostettiin samaan tarkoitukseen runsain määrin myös denaturoitua alkoholia, vaikka aine oli tarkoitettu poltto-, valaistus- ja puhdistusaineeksi. Kaupassa tapahtui selviä laittomuuksia, sillä ostoon ei aina ollut poliisiviranomaisilta tarvittavaa ostotodistusta.[21] Ainetta ei myöskään olisi saanut myydä, jos epäiltiin juopumistarkoitusta tai jos henkilöä oli aikaisemmin juopumuksesta rangaistu.[22] Tornion yleisen sairaalan lääkäri katsoi myynnin aiheuttaneen jo muutamia myrkytysta­pauksia.[23]

Seuraavilla diagrammeilla (diagrammit 5, 6, 7 ja 8) kuvataan pidätyksiin johtaneiden juopumistapausten määrää ja niiden osuutta kaikista poliisin tietoon tulleista rikoksista tutkimusalueeni kaupunkien poliisilaitosten alueilla. Vuoden 1919 osalta tulee ottaa huomioon, että kieltolaki alkoi vasta kesäkuun alusta. Tornion kaupungin osalta tulee ottaa huomioon, että kaikkien rikostapausten määrästä on ensimmäisen kerran tietoa vuodesta 1921 lähtien.

Oulussa suuri salakuljetetun alkoholin määrä näkyi heti kieltolain alussa juopumistapausten suurena osuutena kaikista rikostapauksista. Maaherran vuosikertomukset vuosilta 1919—1923 ovat yhdenmukaiset diagrammissa kuvastuvan kehityksen kanssa. Vuonna 1920 mainitaan, että kieltolailla ei ole Oulussa suurtakaan kannatusta. Vuonna 1923 kirjoitettiin, että raittius ei ole Oulussa kieltolakia vastaavalla kannalla.[24] Suuri rautatiesalakuljetus ei yksin lisännyt juopumistapauksia Oulussa. Oulun ympärillähän sijaitsi muutamia “pontikankeittokeskuksia“, joista tuli Ouluunkin alkoholia myyntiin. Salakuljetuksen mukanaan tuomat ongelmat olivat poliiseille todella suuria, sillä juopumistapaukset muodostivat poliisien tietoon tulleista rikoksista yli 70 prosenttia.

Salakuljetuksen suuruus Oulussa näkyi myös rikostapausten kasvuna, mutta niitä lisäävä tekijä oli myös juopumistapausten kasvu. Toisaalta kun vertaillaan rikos- ja juopumistapauksia kaupunkien asukasmääriin, tulee koko tutkimuksessani huomioida, että myös ulkopaikkakuntalaisten tekemät rikokset näkyvät taulukoissa. Tilapäisesti kaupungeissa oleskelevat saattoivat jopa keskeisesti vaikuttaa rikollisuuteen.[25] Vertailu kaupunkien asukasmääriin ei siis anna täysin oikeaa kuvaa paikkakuntalaisten aiheuttamista rikos- ja juopumistapauksista.

Kemissä juopumistapaukset kaikista poliisien tietoon tulleista rikostapauksista kasvoivat koko kieltolain alun. Vuonna 1923 tapaukset ylittivätkin 50 prosentin rajan kaikista rikostapauksista. Tosin Kemissä poliisit pitivät vuonna 1920 kieltolakia ongelmallisena siksi, että rikoksentekijät olivat usein selvinä ja osasivat näin paremmin peittää jälkensä.[26] Diagrammista 6 voidaan havaita juopumistapausten olleen vuonna 1920 vasta noin 33 prosenttia kaikista rikostapauksista, kun se esimerkiksi Oulussa (ks. diagrammi 5 s. 50) oli jo noin 72 prosenttia. Kemin vähäiset juopumistapaukset selittyvät salakuljetetun alkoholin vähyydellä ja sen hinnan korkeudella. Vasta vuonna 1923 rautateitse salakuljetettiin runsaammin viinaa, mikä näkyikin runsaina juopumistapauksina. Maaherra huolestui Kemin kehityksestä ensimmäisen kerran vuonna 1921. Syynä huoleen oli Kemin suuret alkoholitakavarikot.[27]

Kemissä näkyy hyvin salakuljetetun alkoholin saatavuus yhä pohjoisempana. Varsinkin rautatiesalakuljetuksen vilkastuminen näkyy Kemissä kasvaneina juopumistapauksina. Kemissä näyttää elämä kieltolain alkuvuosina menneen varsin hurjaksi, sillä asukasmäärään verrattuna melkein joka neljäs henkilö syyllistyi johonkin rikokseen vuonna 1923. Tosin useasti sama henkilö saattoi tehdä rikoksen, eikä tällainen yleistys näin ole selvä. Selitys juopumistapausten pienelle määrälle kaikista tietoon tulleista rikostapauksista (ks. diagrammi 6) löytyy yllä olevasta taulukosta: Kemin rikostapausten määrä on niin suuri, että juopumistapaukset muodostavat siitä vain pienen osan. Kun verrataan juopumistapausten määrää asukaslukuun, Kemissä oli vuosina 1922—1923 juopumuksia selvästi enemmän kuin Oulussa. Näitä taustoja vasten ymmärtää kyllä Kemin poliisilaitoksen valittelut miehistön vähyydestä ja toiveet lisähenkilöstön saamiseksi.

Tornion kaupungin osalta tulee ottaa huomioon, että kaikkien rikostapausten määrästä on ensimmäisen kerran tietoa vuodesta 1921 lähtien. Torniota tarkastellessa näkee hyvin salakuljetuksen vähäisyyden vaikuttaneen myös juopumistapausten pieneen määrään kaikista poliisien tietoon tulleista rikostapauksista. Tornion oloja voidaankin syystä kieltolain ensimmäisinä vuosina kehua hyviksi verrattaessa tilannetta Ouluun ja Kemiin.

Diagrammeista 6 ja 7 on helposti huomattavissa salakuljetuksen eteneminen ja alkoholin saatavuuden paraneminen yhä pohjoisempana. Maaherran vuosikertomuksissa ensimmäiset huolestumisen merkit Tornion takia ovat vuodelta 1923.[28] Tämä onkin yhdenmukainen diagrammissa kuvastuvan kehityksen kanssa.

Torniossa suuri rikostapausten määrä verrattuna asukasmäärää johtuu seudun sijainnista Ruotsin vastaisella rajalla. Seudulla oli totuttu harjoittamaan salakuljetusta jo vuosikymmenien ajan. Näin juopumistapaukset olisivat todella suuria, mikäli rikostapaukset olisivat Kemin tai Oulun tasoa. Juopumistapausten kasvu asukasmäärästä kuvastaa eri kehitystä kuin Tornion tullikamaripiirin takavarikkotaulukko. Taulukkohan ei kuvaa takavarikkomäärien vuosittaista kasvua, vaan heilahtelua ylös- ja alaspäin. Sen sijaan taulukko 7 kuvaa juopumistapausten koko ajan kasvaneen. Selityksenä on kasvanut “apteekkispriin“ käyttö ja Haaparannalla juopumiset sekä piilorikollisuus.

Alkoholin määrä Perämerellä rannikolla näkyi myös juopumistapausten lisääntymisenä. Juopumistapausten määrää nosti vielä rikoslaissa tapahtunut muutos. Joulukuussa 1921 rikoslain pykälä juopumuksesta muuttui. Tällöin myös hiljaiset, julkisella paikalla tavatut humalaiset pidätettiin ja tuomittiin.[29] Tämä tietysti lisäsi pidätysten määriä. Diagrammista 8 voidaan havaita, että poliisien työ kieltolain alkuvuosina oli pääasiassa humalaisten käsittelyä. Tilannetta kuvaavat esimerkiksi Tornion poliisilaitoksen vuosikertomukset. Kun vielä vuonna 1921 kerrottiin juopuneiden olevan kaupungissa harvinaisia, vuonna 1923 juopumisrikosten määrän kerrottiin nousseen huomattavasti.[30] Maaherra Nandelstad katsoi juopottelun lisääntyneen kaupungeissa ja rantaseuduilla. Syiksi maaherra mainitsi: 1) yleisö suhtautui kieltolakiin kielteisesti, 2) tulliviranomaisten tarkastukset laivoihin olivat riittämättömät, 3) rautateiden kautta virtasi väkijuomia ja 4) poliiseja oli liian vähän.[31] Olosuhteet olivat aivan samanlaiset koko Suomessa. Vuoden 1921 lopulla Kieltolakiliitto katsoikin, että Suomessa oltiin vielä kaukana kieltolain päämääristä.[32]

Diagrammia 8 tarkastelemalla havaitsee juopumistapausten jatkuvan kasvun. Kun vielä tarkastelee taulukkoa 4, on todettava ihmisten suhtautuneen kieltolakiin välinpitämättömästi. Maaherra valittikin kieltolain olevan kannatusta vailla. Vuonna 1921 hän kirjoitti ihmisten suhtautuvan kieltolakiin jopa kielteisesti. Tällaisen asenteen hän katsoi vähentävän viranomaisten halukkuutta valvontatyöhön.[33] Verrattaessa juopumistapausten kehitystä muuhun Suomeen havaitaan kasvun olleen samanlaista. Näiden tutkimusalueeni kolmen kaupungin yhteenlasketut juopumistapaukset muodostivat vuosina 1921, 1922 ja 1923 noin neljä prosenttia koko maan juopumistapauksista.[34]

Maaherran valittelujen sijasta Oulun hiippakunnan piispantarkastuspöytäkirjoista näkyy kirkkoherrojen pääsääntöisesti olleen luottavaisia seurakuntalaisiinsa kieltolain alkuvuosina. Tornion (1923), Kemin (1923), Kemin maalaiskunnan (1919), Simon (1919), Hailuodon (1921), Kempeleen (1923), Limingan (1922) ja Siikajoen (1920) seurakunnissa toimitettiin kieltolain alkuvuosina piispantarkastukset. Näissä seurakunnissa juoppouden ja salakuljetuksen ei katsottu olevan ongelma. Yleensäkin elintapojen katsottiin olevan yksinkertaisia ja ihmisten uutteria. Sen sijaan Iissä (1920) juopottelu "rehoitti". Alatorniolta mainitaan 8—10.10.1919:

"Kansantavoista puhuttaessa on surulla mainittava, että voimaanastuneen kieltolain vaikutus seurakunnan raitistamiseksi jääneen sangen pieneksi, väkijuomia kun Haaparannasta saattaa ostaa, juoda ja tuoda salaa mukanaankin."[35]

Ainakin Kemin ja Tornion kirkkoherrat olivat turhan toiveikkaita. Kemin kirkkoherra mainitsee vuonna 1923 juoppouden vähentyneen ja Tornion kirkkoherra mainitsee vuonna 1923 rikosten harvoin kohdistuvan kieltolakia kohtaan. Silti Kemin poliisilaitoksen rikosilmoituspäiväkirjat osoittavat selvästi juopumistapausten lisääntyneen. Samoin Tornion poliisilaitoksen vuosikertomukset osoittavat selvää nousua juopumisrikkomuksissa. Virheen selitys lienee se, että tarkastus tapahtui molemmissa seurakunnissa huhtikuun aikana, eikä tällöin voinut tietää loppuvuoden tapahtumia. Ero maaherran lausuntoihin verrattuna piispantarkastuksiin voi johtua myös tosiasioiden tietämyksestä. Maaherralla oli kirkkoherroja paremmat raportit ja tilastot käytössään, kun hän teki vuosikatsauksia. Toisaalta tilanne saattoi muuttua varsin nopeasti, sillä esimerkiksi vielä vuonna 1921 Pohjolan Sanomat kirjoitti: "Raittiusolot Torniossa eivät ole koskaan olleet paremmat kuin nykyään (kunnallismies Lund). Kieltolaki on niin juurtunut, ettei sitä koskaan tulla kumoamaan (kirkkoherra Airas)."[36]

Kieltolain alkuvuosina ihmiset olivat hyvin valmiit maksamaan humalastaan. Humala pyrittiin hankkimaan keinolla millä hyvänsä: lääkärin antamalla reseptillä, juomalla hajuvettä ja denaturoitua alkoholia, polttamalla itse tai hankkimalla salakuljetettua viinaa. Humalahakuisuus näkyikin juopumistapausten jatkuvana kasvuna. Nämä seikat osoittavat, ettei kieltolailla ollut ainakaan käytännön kannatusta seudulla. Tämä tosiasia ei varmasti innostanut viranomaisia kieltolain valvontaan ja saattoi myös vaikuttaa heidän omaan asenteeseensa puuttua jokaiseen kieltolakirikkeeseen.