2.2. Viranomaisilla ongelmina henkilöstön ja kaluston vähyys

2.2.1. Poliisiviranomaiset pyytävät miehistön lisäystä

Kieltolain valvonta maalla kuului sisäasiainministeriölle. Lääneissä valvontaa harjoittivat poliisiviranomaiset maaherrojensa johdolla.[1] Oulun läänin maaherra Matts von Nandelstad pyrki painottamaan lääninsä poliisiviranomaisille kieltolain tarkkaa valvomista. Hän vaati, että poliisiviranomaiset eivät saa käyttää alkoholia viran tai toimensa menetyksen uhalla. Tämä johtui siitä, että asiassa oli ilmennyt leväperäisyyttä ja joissakin tapauksissa poliisit olivat itse rikkoneet kieltolakia. Tällainen menettely saattoi heikentää lainkunnioitusta ja uskoa kieltolain noudattamiseen.[2] Poliiseilla olikin ilmeisesti vaikeuksia suhtautumisessaan kieltolakiin. Tämä ilmenee siinä, että maaherra joutui lähettämään kieltolain alkuvuosina asiasta peräti kolme kiertokirjettä. Muuallakin Suomessa ongelmia esiintyi, sillä jo syksyllä 1919 sisäasiainministeriö lähetti maaherroille kirjelmän, jossa kehotettiin tiukentamaan poliisiviranomaisten toimia kieltolain valvonnassa.[3]

Kaikki eivät kuitenkaan katsoneet maaherran pyrkineen valvomaan alaisiaan tarpeeksi tarkasti. Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Hannula[4] esittikin erittäin kärkevää arvostelua maaherran toimia ja menettelytapoja kohtaan. Pääkirjoituksessaan "Herra Nandelstad ja hänen palvelijansa" Hannula arvosteli vuonna 1922 maaherraa siitä välinpitämättömyydestä, jolla tämä suhtautui alaistensa virkamiesten valvontaan, toimiin ja käytöstapoihin. Maaherra nosti kirjoituksesta painokanteen, ja Hannula tuomittiin Kemin raastuvanoikeudessa julkisesta herjauksesta sataan 40 markan päiväsakkoon.[5]

Poliiseja vähennettiin Oulussa ja Torniossa vuonna 1923. Maaherra tiedusteli vuonna 1923 sisäasianministeriön käskystä lääninsä poliisilaitoksilta, montako poliisivirka- ja palvelusmiestä voidaan poistaa säästäväisyyssyistä.[6] Oulussa oli vuosina 1919—1922 poliisimestari, kaksi komisariota, viisi ylikonstaapelia, 46 konstaapelia ja yhdeksän ylimääräistä konstaapelia. Torniossa oli vuosina 1919—1922 poliisimestari, komisario, kaksi ylikonstaapelia, 12 konstaapelia ja kaksi ylimääräistä poliisia. Vuonna 1923 Oulusta vähennettiin 11 poliisia ja Torniosta 10 poliisia.[7]

Kemissä poliisivahvuus pysyi vuosina 1919—1923 samana: komisario, ylikonstaapeli ja kahdeksan konstaapelia.[8] Kuten huomataan, valtiovalta ei ainakaan poliisien määrää lisäämällä pyrkinyt kieltolain tiukkaan valvomiseen. Pikemminkin suunta oli toinen. Jos verrataan poliisien määrää kaupunkien asukasmääriin vuonna 1921, jouduttiin Oulussa tulemaan toimeen vähällä miehistöllä Kemiin ja Tornioon verrattuna. Oulussa oli yksi poliisi noin 343 asukasta kohti, Kemissä noin 258 asukasta kohti ja Torniossa noin 119 asukasta kohti. Syynä Kemin ja Tornion suureen poliisivahvuuteen voi olla kaupunkien suuri rikostapausten määrä verrattuna kaupunkien asukaslukuun. Torniossa syynä voi olla myös vasta itsenäistyneen maan halu tarkkaan rajavalvontaan. Huolta lisäsi varmasti tieto siitä, että Tornio oli kommunistien etappipaikka.[9] Tosin Torniossa tilanne poliisimäärän osalta huononi vuonna 1923, jolloin oli yksi poliisi noin 273 asukasta kohti.

Poliisien tehtäviä lisättiin vuoden 1922 alusta kaikissa kolmessa kaupungissa. Silloin lakkautettiin rautatieasemilta asemapoliisit, joiden tehtävät siirtyivät kaupunkipoliiseille ilman henkilöstön lisäystä.[10] Tämä onkin yksi selittävä tekijä sille, että suuri osa takavarikoidusta alkoholista jäi ilman omistajaa. Poliisit pääsivät takavarikoimaan pääasiassa vain alkoholilähetyksiä, koska salakuljettajat ehtivät poistua asemilta. Kemissä tilanne katsottiin varsin hankalaksi, sillä kaupungin vartiointia ei voitu heikentää. Kaupungilla oli aina kaksi konstaapelia vartiossa, mikäli kukaan ei ollut lomalla. Näin ollen pyydettiin yhtä poliisimiestä lisää, jotta rautatieasemaakin voitaisiin pitää silmällä.[11]

Valtiovallan toiminta herättää ihmetystä, sillä olihan jo vuonna 1920 sosiaaliministeriössä havaittu rautatiesalakuljetuksen laajuus.[12] Lisäksi Oulun poliisilaitos raportoi sosiaaliministeriön raittiusosastolle vuonna 1921, että junista saatiin melkoisia takavarikoita.[13] Ilmeisesti säästösyyt painoivat enemmän ministeriöiden ajattelussa kuin kieltolain valvonta. Vartioinnin vähentyminen oli varmasti tekijä, joka suuntasi salakuljetuksen keskittymisen kieltolain alkuvuosina rautateille ja helpotti salakuljettajien työskentelyä.

Oulun poliisilaitoksella ongelmaksi muodostui myös poliisien paikkojen täyttäminen. Esimerkiksi vuonna 1921 poliisilaitoksella oli avoinna viisi poliisin paikkaa. Lehti-ilmoittelunkaan avulla väkeä ei saatu tarpeeksi. Suurimpana syynä ongelmaan oli poliisien palkkojen pienuus. Palkka ei riittänyt Oulussa elinkustannuksiin. Niinpä poliisit siirtyivät mieluummin yksityisille töihin.[14] Samanlaisia ongelmia esiintyi myös Tornion poliisilaitoksessa, sillä vuosina 1920—1922 erosi yhdeksän poliisia työstään ja kaksi erotettiin. Tämä aiheutti varmasti vaikeuksia kieltolain valvonnassa, sillä harjaantuneita poliiseja olisi valvontatyössä tarvittu. Torniosta ja Kemin maalaiskunnasta ehdotettiinkin poliisien palkkauksen parantamista.[15]

Työvoiman vähentämisen sijasta Kemissä aiottiin pyytää maaherralta lisää henkilökuntaa. Katsottiin, että entisellä henkilöstömäärällä ei pystytä ratkaisemaan kieltolaki- ja muita rikoksia.[16] Mikäli toimeen ei saataisi koko vuodeksi henkilöä, olisi edes kesäksi saatava apuvoimia. Alkoholin salakauppiaiden katsottiin muodostuvan ongelmaksi. Asiak­kaita löytyi satamassa lastaustyössä olevista miehistä, Kemijokisuulla tukkien lajittelussa olevista 600—700 miehestä sekä maksullisista naisista.[17]

Kemin nimismiespiirissä katsottiin, että järjestyksen valvonta oli miltei mahdotonta pienen poliisivoiman vuoksi. Suuret asutustaajamat Pajusaari, Marttala ja Karihaara toivat ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvittiin poliiseja lisää edes vähäksi aikaa.[18] Limingan nimismiespiirissä pyydettiin yksi poliisi lisää vuodelle 1923. Vuonna 1922 kunta oli itse palkannut apupoliisin kieltolakirikosten[19] selville saamiseksi. Eniten nimismiestä työllistivät juopumusrikokset ja salakuljetus. Vuoden 1923 lopulla nimismies ehdotti liian suureen työmääränsä vedoten piirin jakamista kahteen osaan.[20] Jako tapahtui vasta kolme vuotta myöhemmin. Myöskin Kiimingin piirin apulaisnimismies valitteli vuonna 1923 piirinsä laajuutta. Haukiputaan sahojen ympärille kerääntyi "kulkuriainesta", joten Haukipudas olisi pitänyt erottaa omaksi nimismiespiirikseen. Työtehtävien hoitaminen jäi mahdottomaksi, varsinkin kieltolakirikosten selvittäminen.[21] Siikajoellakin poliisien vähyys koettiin ongelmaksi.[22]

Kemissä tilanne helpottui vuonna 1923, kun maaherra määräsi alueelle kaksi lääninetsivää[23] kahdeksi viikoksi.[24] Kemin poliisilaitos pyrki itse helpottamaan tilannettaan pyytämällä maaherralta useasti, ettei ketään henkilökunnasta lähetettäisi poliisikouluun. Syyksi mainittiin nimenomaan henkilökunnan vähyys.[25] Sama asia ilmeni Tornion poliisilaitoksella. Kun vielä vuonna 1920 oli kaksi halukasta poliisikursseille, vuonna 1922 ei ketään haluttu lähettää kursseille. Syiksi mainittiin rikollisuuden ja kurittomuuden kasvaminen. Tornioonkin maaherra lähetti lääninetsivän kieltolakirikosten selvittämiseksi vuonna 1923.[26]

Limingan piirissä kukaan ei halunnut poliisikursseille vuonna 1920, koska työntekijät eivät halunneet sitoutua työhön kahdeksi vuodeksi. Syyksi mainittiin palkan huonous verrattuna elinkustannuksiin. Kiimingin piiristä, samoin kuin Alatornion piiristä, ilmoitettiin, ettei kursseille ole sopivia henkilöitä.[27] Ilmeisesti tilanne oli samanlainen useissa Oulun läänin nimismiespiireissä. Esimerkiksi Petsamosta kirjoitettiin useasti 1920-luvulla, ettei poliiseja voida lähettää kursseille miehistön vähyyden vuoksi.[28] Tämä poliisien kouluttamattomuus vähensi varmasti poliisien mahdollisuuksia toimia tehokkaasti salakuljettajia vastaan. Poliisikurssit olisivat tuoneet monelle poliisille tärkeää ammattitaitoa, sillä kieltolain aikaan poliisiksi pääsi ilman erillistä ammattikoulutusta.[29] Oulun lääninkanslian kirjediaarien perusteella salakuljetus ei ollut yhdessään rannikon nimismiespiirissä suuri ongelma. Vuosina 1919–1923 salakuljetuksesta on vain muutama maininta.[30] Tilannetta kuvasti jo takavarikkomäärienkin ero kaupungeissa ja maaseudulla (ks. s. 38). Saattaa olla myös niin, ettei salakuljetuksesta kannettu suurta huolta.

2.2.2. Tullikamaripiirit tarvitsevat ylimääräisiä tullivartijoita

Kieltolain aikana salakuljetuksen torjuminen merellä ja osittain rannikollakin kuului lähinnä tullilaitokselle, joka oli valtiovarainministeriön alainen.[31] Perämeren rannikolla tämä tehtävä kuului Tornion, Kemin ja Oulun tullikamareille. Tornion tullikamari valvoi Tornion ja Alatornion rannikkoaluetta ja Kemin tullikamari rannikkoaluetta Kemin maalaiskunnasta Simoon saakka. Oulun tullikamari valvoi rannikkoaluetta Kuivaniemeltä Siikajoelle (ks. liitteet 1a ja 1b). Tosin valvontaa suoritettiin toistenkin alueilla. Salakuljetuksen torjumisen lisäksi tullin tehtäviin kuuluivat ulkomaisten laivojen tullitarkastukset. Kotimaisia ja ulkomaisia laivoja oli myös pyrittävä valvomaan, kun ne olivat satamassa tai redillä.[32] Näin ollen tullikamarien tehtäväkenttä oli varsin laaja.

Oulun tullikamaripiirin henkilökunta muodostui vuonna 1923 tullinhoitajasta, tullitarkastajasta, ekspeditööristä[33], kahdesta päällysmiehestä ja yhdeksästä tullivartijasta.[34] Vakinaista henkilökuntaa Kemin tullikamaripiirillä oli vuosina 1919—1923 tullinhoitaja, päällysmies ja kolme tullivartijaa.[35] Valitettavasti henkilöstön määrästä Tornion tullikamarin osalta ei ole tietoja. Huomattavaa on, että valtiovalta ei lisännyt tullihenkilöstöä kieltolain voimaanastumisen jälkeen. Tullikamarien paineita lisäsivät tullihallituksen jatkuvat tiedustelut henkilökunnan mahdollisesta vähentämisestä.[36] Kuitenkin esimerkiksi Oulussa oli jo vuonna 1920 valitettu vartijoiden vähyyttä. Torniosta ilmoitettiin, ettei yhtään vakinaista paikkaa voida lakkauttaa. Kemissä tiedusteluihin vastattiin kielteisesti, koska työntekijämäärän vähentäminen seudulla olisi voinut johtaa salakuljetuksen "rehoittamiseen" ja tämä olisi tuonut mukanaan seudun elämään suurta haittaa.[37] Henkilökunnan paineita ei helpotettu myöskään sillä, että tullihallituksen määräyksen mukaan tullitarkastuksen laivoilla saivat toimittaa ainoastaan tulliviranomaiset. Poliisit, joilta olisi voinut saada apua, saivat vasta tulotullitarkastuksen jälkeen tarkastaa laivoja, jos he epäilivät kieltolain rikkomista.[38] Palkkaus oli ongelma niin tullivartijoille kuin poliiseillekin. Elinkustannusten vuoksi palkkojen katsottiin olevan liian pienet.[39] Oulun tullikamarissa paljastui lisäksi vuonna 1921, että tullikamarinhoitaja ja päällysmies olivat nauttineet alkoholia saksalaisella höyrylaivalla.[40]

Kieltolain alkuvuosina Oulun ja Kemin tullikamarien huoli salakuljetuksesta koski pääasiassa talvia. Tullihallitukselle osoitetuissa kirjeissä pyydettiin nimenomaan talviksi ylimääräisiä vartijoita ehkäisemään salakuljetusta Ruotsista.[41] Kuten aiemmin on jo ilmennyt, kahvin salakuljetus huolestutti. Talvella salakuljetus seudulle tapahtui jäitse Ruotsin puolelta. Pääasiallisesti kuljettiin suksilla ja hevosilla. Talvisen alkoholin salakuljetuksen osuus koko salakuljetuksesta ei ollut mitenkään merkittävä. Esimerkiksi Kemin tullikamaripiirissä vuoden 1920 tullitakavarikoista 29 tapausta koski kahvia tai sokeria. Kyseisenä vuotena suoritettiin yhteensä 36 tullitakavarikkoa, joista kaksi tapausta käsitteli alkoholia.[42] Yleensäkin kahvin salakuljetus katsottiin yleisemmäksi kuin alkoholin.[43] Tämä ei poikennut mitenkään yleisestä Pohjanlahden suuntauksesta, sillä alkoholin salakuljetus oli vielä varsin vähäistä verrattuna kahvin salakuljetukseen.[44]

Tullihallitus suhtautuikin myönteisesti pyyntöihin, jotka koskivat ylimääräisiä tullivartijoita. Oulun tullikamaripiirissä talvivartiostoja perustettiin talvella 1920 Hailuotoon, Kelloon ja Kuivaniemelle. Talvella 1921 vartiosto perustettiin myös Ulkokrunnin saareen Ruotsista suuntautuneen suuren salakuljetuksen vuoksi. Talveksi 1922 tämän katsottiin olevat tarpeeton, sillä salakuljettajilla oli uudet reitit tullessaan Ruotsista. Vartiopaikoiksi ehdotettiin enää Haukipudasta ja Iitä. Talveksi 1923 vartiostoja ehdotettiin samoihin paikkoihin. Pyyntöihin suostuttiin, sillä poikkeuksella, että vuoden 1923 vartiosto Haukiputaalla huolehti myös Iin vartioinnin. Oulun tullikamaripiirin talvivartiostoissa oli yleensä kolme miestä. Poikkeuksen muodosti talven 1921 Ulkokrunnin saari, jossa oli kuusi miestä. Yleensä vartiot toimivat tammikuun alusta huhtikuun loppuun.[45] Myöskin kesäajaksi myönnettiin Oulun tullikamaripiirille ylimääräisiä vartijoita, vuodeksi 1920 kaksi, vuodeksi 1921 kolme ja vuosiksi 1922 ja 1923 neljä. Heitä tarvittiin meriliikenteen kasvun takia.[46] Oulun tullikamaripiirissä kävi vuonna 1920 1001 laivaa, mutta vuonna 1923 peräti 2028 laivaa.[47]

Kemin tullikamaripiirissä talvivartiostoja perustettiin vaihdellen Ajokseen, Simoon, Kemijokisuulle ja Kemiin. Talvella 1920 ylimääräisiä tullivartijoita oli kolme. Talvina 1921, 1922 sekä 1923 vartijoita oli viisi. Työsopimusten kesto vaihteli, mutta yleisesti ottaen ylimääräiset tullivartijat toimivat kunkin vuoden tammikuun alusta huhtikuun loppuun.[48] Tornion tullikamaripiirissä talvikuukausiksi ei pyydetty ylimääräisiä tullivartijoita. Vartioita tarvittiin kesiksi, koska Kemi- ja Tornionjoen välillä oli monia tukkipuiden mittauspaikkoja.[49] Tullihallitus myöntyikin kuuden vartijan palkkaukseen vuosina 1920, 1921 ja 1922 sekä yhdeksän vartijan palkkaukseen vuonna 1923.[50] Tullivartijoiden työn vaarallisuutta kuvastaa, että vuonna 1920 salakuljettajat ampuivat tullivartijan.[51]

2.2.3. Viranomaisten kalusto ei vastaa tarpeita

Henkilöstöongelmien lisäksi harmia poliisiviranomaisille tuotti kaluston puute. Kemissä poliiseilla ei ollut käytössä yhtään polkupyörää, puhumattakaan moottoripyörästä tai henkilöautosta. Vuonna 1922 anottiin rahaa polkupyörän ostoa varten, koska muutoin välimatkat jouduttiin kävelemään. Yksi polkupyörä saatiinkin matkoja helpottamaan.[52] Tämä ei varmaankaan tilannetta paljoa parantanut, sillä kun parin kanssa liikuttiin, oli eteneminen yhdellä pyörällä miltei yhtä hidasta kuin kävellen. Lisäksi pyörää saattoi tarvita usea poliisi yhtä aikaa. Oulun poliisilaitoskin pyysi rahaa polkupyörien ostoon. Heille myönnettiin rahat kolmeen polkupyörään.[53] Tornion poliisilaitos sai vuonna 1920 kaksi uutta pyörää. Autoa tai moottoripyörää poliisilaitoksella ei ollut käytössä.[54]

Myös tullivartijoiden työtä hankaloitti kaluston puute. Talvisin partioitiin suksilla, mutta ennen pitkään sen katsottiin olevan hyödytöntä, koska salakuljettajat kulkivat etäällä mantereesta. Vartioinnin tehostamiseksi Kemin tullikamari ehdotti tullihallitukselle lentokoneen hankkimista Pohjanlahdelle. Tullikamari valitteli myös talvipimeyden vaikeuttavan vartiointia ja helpottavan salakuljettajien työskentelyä.[55] Oulun tullikamari puolestaan kertoi salakuljettajilla olevan paremmat hevoset kuin tullivartijoilla. Oulun piirissä salakuljettajia oli yritetty saada kiinni jopa poroilla.[56]

Kesäisin vartioitiin veneillä. Esimerkiksi vuonna 1923 partiointia oli runsaasti öisin. Tapana oli mennä jonnekin ankkuriin ja pitää miehistön kesken vuorovahtia merelle ja mantereelle päin. Partiointiin kuului myös veneiden ja saarien tarkastuksia.[57] Perämerelle katsottiin tarpeelliseksi saada nopeakulkuisia moottoriveneitä. Näin voitaisiin tarkastaa laivoja ja pitää silmällä salakuljetusta.[58] Uusia aluksia ei saatu, sillä tullihallituksen mielenkiinto keskittyi Etelä-Suomeen. Tehokkain vartiointi tuli saada Suomenlahdelle.[59] Tilanne on ymmärrettävissä tullikamarien omien ilmoitusten takia: huolenahan Oulussa ja Kemissä oli pääsääntöisesti talvinen kahvin salakuljetus. Lisäksi tullikamaripiirien takavarikkoluvut eivät kuvastaneet mitään suurta alkoholin salakuljetusta, kuten Suomenlahden tullikamaripiirien.[60] Niinpä tullihallitus ei ollut kiinnostunut Perämeren tullikamaripiirien kaluston kehittämisestä.

Tullikamarien käytössä olleet vartioveneet olivat huonoja. Tornion tullikamari valitteli vuonna 1921 tullihöyrypursi "Tornion" olevan erittäin surkeassa kunnossa; niinpä siihen piti tehdä suuret korjaukset. Purtta oli jo vuonna 1920 kunnostettu kymmenillätuhansilla markoilla. Kunnostusta luvattiin vielä vuosina 1921 ja 1922.[61] Torniossa oli käytössä vuonna 1921 moottoriveneet P.V.71 ja P.V.72. Vuonna 1921 P.V.71:een asennettiin uusi moottori. Koeajossa moottori vaikutti hyvältä, mutta jo kahden kuukauden kuluttua vene piti viedä korjaukseen.[62] Oulun tullikamaripiirissä vartiointia suoritettiin kesästä 1921 alkaen höyrypursi "Torniolla".[63] Vuonna 1922 valvontaa Oulun ja Tornion välisellä rannikolla hoitivat rajatarkastajan valvonnan alla moottoriveneet N.V.41 ja P.V.71.[64]

Kemissä tullikamari sai vuonna 1920 käyttöönsä moottoripursi P.V.73:n. Pursi oli kuitenkin varsin huonokoneinen. Veneen huonokuntoisuutta kuvastaa sekin, että kesällä 1921 vene oli poissa käytöstä 32 päivää muun muassa korjausten vuoksi. Vene oli näille vesille myös tarkoitustaan vastaamaton, sillä se oli heikkorakenteinen ja puoleksi avonainen. Niinpä sillä ei voinut mennä aavalle merelle. Tilalle pyydettiin parempaa ja nopeakulkuisempaa venettä.[65] Kesinä 1922 ja 1923 vartiointia harjoitettiin moottoripursi P.V.72:lla. Tilanne oli kuitenkin ihan sama kuin kesällä 1921. Tämäkin vene oli paljon korjauksissa. Vuonna 1922 vene oli poissa käytöstä 34 päivää ja vuonna 1923 37 päivää. Välttämättä kyse ei aina ollut korjauksista, sillä kesällä 1923 vene seisoi kolme päivää polttoaineen loppumisen vuoksi.[66] Pohjoisrajan rajatarkastaja valittelikin petroolin ja bensiinin puutetta. Ongelmaa oli pyritty helpottamaan lainaamalla polttoaineita, mutta veneet olivat silti seisseet kauan.[67]

Miehistön vähyys ja kaluston huonokuntoisuus eivät olleet yksistään kyseisten tullikamarien ongelma. Jo kesäkuussa 1921 Suomen päätullitirehtööri totesi: "Mikäli maan tullilaitos pysyy entisellä kannallaan on salakuljetusta mahdotonta estää." Niinpä vuoden 1922 elokuussa tullihallitus myönsi, että sen hoitama tullivalvonta oli tehotonta.[68] Taistelu salakuljetusta vastaan oli siis alusta alkaen tullilaitokselle vaikeaa miehistön ja kaluston puutteen takia. Erityisesti viranomaisten kalustoa tarkastellessa huomaa, että kieltolakiin “rynnättiin“. Mitään huomiota mahdolliseen salakuljetukseen tai sen vastustamiseen ei valtiovallan taholta kiinnitetty. Salakuljetuksen alkaessa niin poliisi- kuin tulliviranomaisten kalusto oli surkeassa tilassa, mikä ilmenikin jatkuvina kaluston uusimisen tai korjauksen pyyntöinä. Koko maata tarkastellen ainoa keino korvata välineitten ja apuvoimien puute oli pidentää työpäivää.[69]

Kaluston ja henkilökunnan vähäisyyttä olisi voitu paikata poliisi- ja tulliviranomaisten yhteistyöllä. Maaherra kehottikin vuonna 1922 poliisilaitoksia ja nimismiehiä avustamaan tullivirkailijoita sekä tullilaivojen miehistöä. Pidättäjille oli luvassa palkkio, joka oli kolmannes valtiolle menetetyksi tuomitun tavaran arvosta.[70] Toisaalta tämä seikka saattoi olla yhteistyön esteenä. Molemmat ammattiryhmät halusivat varmaankin itselleen suuren osan palkkiosta, koska palkat olivat pienet. Palkkiojärjestelmän luodessaan valtiovalta joutui ilmeisesti sen tosiasian eteen, että viranomaisia ei kieltolain valvonta juurikaan innostanut.

Viranomaisten halukkuutta työnsä tehokkaaseen hoitamiseen vähensi varmasti yleisön mielipide kieltolaista. Maaherra oli jo vuoden 1921 vuosikertomuksessa valitellut ihmisten suhtautuvan kieltolakiin kielteisesti. Tämän suhtautumisen hän katsoi heijastuvan viranomaisten halukkuuteen valvontatyössään.[71] Kieltolakitiedustelussa vuodelta 1923 katsottiinkin, etteivät valvontaviranomaiset nauti riittävää arvonantoa työtehtävissään.[72] Nyt yritettiin rahallisesti nostaa työmotivaatiota, sillä osalla virkamiehistä oli ollut kieltolain vastainen kanta jo lakia säädettäessä[73].

Palkkioilla oli myös muunlainen tärkeä merkitys, kuten ilmenee seuraavasta maaherralle lähetetystä kirjeestä:

"Kun joku viinakauppias tai kuljettaja joutuu kiinni tarjoaa tämä usein poliisimiehelle hyvin huomattavaa palkkiota, noin parikin tuhatta markkaa, jos pääsisi livistämään joutumatta syytteeseen rikkomuksestaan."[74]

Muualla Suomessa olikin ilmennyt tapauksia, joissa poliisit olivat ottaneet vastaan lahjuksia tai jopa syyllistyneet kieltolakirikkomuksiin.[75] Tapauksia ilmeni myös Kemissä, Oulussa ja Torniossa. Kemissä kyseessä oli pontikankeitto, Oulussa alkoholin salakuljetus ja Torniossa apulaisnimismies oli juovuksissa.[76] Ainakin Kemissä ja Oulussa poliisi erotettiin työstään. Lisäksi viranomaisilla oli ongelmia keskenään. Pohjoisrajan rajatarkastaja kirjoittikin maaherralle vuonna 1922 ja valitteli poliisien puuttuneen heidän tehtäviinsä. Tällainen toiminta ei luonut poliisilaitokseen päin luottamuksellisia välejä.[77]

Toisaalta salakuljetuksen vastaiseen taisteluun ei keskitetty yhteisiä voimavaroja, sillä salakuljetuksen torjunnassa ei ollut keskitettyä johtoa. Tullilaitos kuului valtiovarainministeriön alaisuuteen ja poliisi taas sisäasiainministeriön alaisuuteen. Toisaalta sosiaaliministeriö puolestaan painotti rautatieviranomaisten vastuuta junilla suoritetun salakuljetuksen estämisessä. Viranomaisten yhteistyötä vaikeutti myös se, että ohjeissa ei aina korostettu yhteistoimintaa. Esimerkiksi tullitarkastuksen laivoihin saivat tehdä ainoastaan tulliviranomaiset ja vasta tämän jälkeen poliisit voivat tarkastaa laivoja.[78]

Kaikki mitä edellä on kerrottu poliisi- ja tulliviranomaisten tilanteesta, osoittaa, ettei kieltolain ja salakuljetuksen valvonta voinut olla aktiivista ja tehokasta. Vaikka viranomaisille tuli uusi, vaativa ja laaja tehtävä, valvontaviranomaisia ei lisätty eikä palkkausta ja työskentelyolosuhteita parannettu, pikemminkin päinvastoin. Palkkaus ja työolot tuskin motivoivat viranomaisia salakuljettajien perään.