1.2. Lähteet

Tutkimukseni tärkeimmät lähteet ovat Oulun, Kemin ja Tornion tullikamarien arkistot (Oulun maakunta-arkistossa: jatkossa OMA). Koska alkoholia salakuljetettiin kieltolain aikana suurimmalta osalta meritse, sitä valvoneiden tulliviranomaisten asiakirjat ovat tärkeitä. Näistä lähteistä voidaan hyvin pitkälle selvittää salakuljetuksen keskeiset piirteet Perämeren rannikolla. Aukkoja tullikamaripiirien arkistoissa ei juuri ole. Erityisesti takavarikkopäiväkirjat Oulusta ja Torniosta sekä tullirikosjuttulehdet Kemistä antavat tietoja salakuljetuskeinoista, salakuljetusreiteistä, takavarikkomääristä ja -paikoista. Tietoja saadaan myös salakuljettajista, heidän nimistään, syntymäajoistaan, kotipaikkakunnista ja ammateista. Näistä lähteistä käyvät ilmi myös oikeuden päätökset. Oulussa takavarikkopäiväkirjat on vuodesta 1924 lähtien liitetty mukaan Oulun kaupungin arkiston raastuvanoikeuden II osaston tuomiokirjoihin. Muodoltaan nämä lähteet ovat yksittäisiä raportteja salakuljetustapauksista. Annettuja tietoja voidaan pitää hyvin luotettavina, sillä tapahtumat on aina tuoreeltaan kirjattu paperille. Tullikamarien kirjekonseptit antavat selvityksen siitä, miten salakuljetusta pyrittiin vastustamaan ja millaisia ongelmia siinä kohdattiin. Pääsääntöisesti kirjeet osoitettiin tullihallitukselle. Saapuneet kirjeet (yleensä tullihallitukselta) kuvastavat mahdollisuuksia työtehtävien hoitamisessa.

Ongelman Kemin tullikamarin arkistossa muodostaa "saapuneiden kirjeiden diaari" vuosilta 1919—1923, koska se on jonkin verran sekava. Tämä johtuu siitä, että diaarissa ovat myös kalustoluettelot, palkkauslistat, kassaraportit, kirjekonseptikirjat, saapuneet kirjeet, takavarikkopäiväkirjat ja vuosikertomukset. Kemin tullikamarissa salakuljetuksen kehittymisestä ja tullin toiminnasta on hyvät raportit aina vuosikertomuksissa, mutta niitä löytyy ainoastaan vuosilta 1921—1928. Torniossa vuosikertomuksia sisältyy kassakirjoihin vain vuosilta 1931 ja 1932. Oulun tullikamarista on vain vuoden 1924 vuosikertomus takavarikkopäiväkirjassa. Tornion tullikamarin osalta on huomioitava, että arkisto on järjestämättä OMA:ssa. Lisäksi arkistoluettelossa on puutteita. Luettelo ilmoittaa tullivartiopäiväkirjoja löytyvän vuosilta 1919—1932, mutta niitä on vain vuosilta 1931 ja 1932. Oulun tullikamarin vuoden 1931 saapuneet kirjeet sisältävät myös saman vuoden kirjekonseptit.

Alueen poliisien toimintaa ja poliisien vahvuutta sekä kalustoa selvitettäessä tulee ottaa huomioon, että Kemin piirin nimismiehen arkisto on kieltolakiajalta tuhoutunut. Myös Hailuodon ja Oulujoen nimismiehen arkistot[1] ovat tuhoutuneet. Muutenkin nimismiesten arkistot ovat melko puutteellisia. Alatornion arkistoa ei ole täysin järjestetty. Simosta ei ole hyödynnettävissä mitään, ja Iin nimismiehen[2] arkistosta ei löydy saapuneita kirjeitä: kirjekonseptitkin alkavat vasta vuodesta 1926. Kiimingin piirin[3] nimismiehen kirjekonseptit alkavat vuodesta 1924. Siikajoen piirissä[4] saapuneissa kirjeissä on suuria puutteita, samoin Limingan piirissä[5]. Kempeleen piirissä[6] ei ole saapuneita kirjeitä lainkaan, vaikka arkistoluettelo näin väittää. Ilmeisesti kieltolain aikaiset nimismiehet eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita arkistoinnista. Esimerkiksi Alatornion piirin nimismies kirjoitti maaherralle suurimman osan arkistosta olevan kanslian lattialla.[7] Lisäksi lähteistä on varmasti osa hävitetty ja osa hävinnyt.

Näin ollen poliisiviranomaisten toimia seurataan pääasiassa Tornion, Kemin ja Oulun poliisilaitoksien arkistojen avulla. Tosin Tornion arkiston osalta tulee huomata, että sitä ei ole järjestetty OMA:ssa. Puutteita on myös Oulun poliisilaitokselle saapuneissa kirjeissä ja kirjekonsepteissa. Poliisilaitosten arkistoissa kirjekonseptien avulla saadaan tietoa siitä, mitä ongelmia poliiseilla oli työssään. Saapuneet kirjeet kertovat, kuinka ongelmia pyrittiin ratkaisemaan. Pääsääntöisesti kirjeet lähetettiin Oulun läänin maaherralle, ja sieltä kirjeet myös yleensä tulivat.

Tornion poliisilaitoksen ilmoitusasiainpäiväkirjoissa ja Oulun poliisilaitoksen rikososaston rikoskirjoissa sekä Kemin poliisilaitoksen rikosilmoituspäiväkirjoissa toistuu aina sama kaava: kuka pidätti, missä, milloin, miksi ja kenet. Pidätetyistä on melkein koko kieltolakiajan mainittu nimi, ammatti, syntymäaika ja asuinpaikka. Niinpä nämä lähteet antavat hyvin tietoja salakuljettajista. Vuodesta 1930 alkaen näkyy poliisien arkistossa entistä enemmän yhteiskunnallinen kehitys, sillä huoli kommunistien toimista nousi suurimmaksi asiaksi. Nimismiespiirien ja poliisilaitosten arkistojen aukkoisuus aiheuttaa tutkimukseen jonkin verran ongelmia, mutta uskon Perämeren rannikon salakuljetuksen yleisten kehityssuuntien tulevan esille laajan lähdemateriaalin avulla varsinkin, kun salakuljetus tapahtui melkein koko kieltolakiajan meritse ja tulliviranomaisten lähteet ovat hyvin säilyneet.

Tullikamarien ja poliisien arkistoja tarkasteltaessa tulee siis ottaa huomioon, että kaikki rikokset eivät tulleet viranomaisten tietoon. Niinpä näistä lähteistä saadaan ainoastaan näytteitä, joiden perusteella salakuljetuksen kehityssuuntia voidaan yrittää päätellä. Vaikka molemmissa arkistoryhmissä on aukkoja, voidaan niitä pitää erittäin hyvinä tiedon antajina tutkimukseni kannalta. Tietoja tarkkuutta ja luotettavuutta voidaan kontrolloida vertaamalla eri lähteitä toisiinsa.

Poliisi- ja tulliviranomaisten arkistojen avulla syntyy kuva alkoholin salakuljetuksesta ja sen valvonnasta Perämeren rannikolla. Huomioitavaa on, että saadut tutkimustulokset muodostuvat pitkälti viranomaisten valvontatyössä syntyneiden lähteiden avulla. Eli se, miten salakuljetusta pyrittiin estämään kuvastaa myös, miten salakuljetusta harjoitettiin. Lisäksi eri takavarikkopaikat kuvaavat salakuljetusmenetelmiä. Eri paikoissa tehtyjen takavarikkomäärien vertaaminen toisiinsa kuvastaa eri salakuljetusmenetelmien suosiota.

Tuomiokuntien varsinaisasiainpöytäkirjoista[8] ja kaupunkien raastuvanoikeuksien tuomiokirjoista saa tiedot salakuljetuksesta langetetuista tuomioista. Lisäksi saadaan tietoja salakuljettajien ammateista, kotipaikkakunnista ja syntymäajoista. Tosin ongelmaksi muodostuu Kemin raastuvanoikeuden arkiston puuttuminen. Kemin tullikamarin tullirikosjuttulehdissä samoin kuin Kemin poliisilaitoksen rikosilmoituspäiväkirjoissa on sakkorangaistusten suuruus markkoina, mutta niissä ei mainita päiväsakkojen määrää. Olisi välttämätöntä tietää päiväsakkojen määrä, jotta voisi seurata, miten raastuvanoikeudessa hyödynnettiin lain suomaa mahdollisuutta salakuljettajien rankaisemiseen. Näin on selvitettävä muiden oikeusistuinten avulla seudulla langetetut tuomiot salakuljetuksesta. Tapauksia ei voi tietenkään yleistää Kemin raastuvanoikeutta koskeviksi.

Muita lähteitä olen käyttänyt lähinnä tarkentamaan tietoja salakuljetuksesta ja sen valvonnasta. Oulun lääninkanslian arkistosta (OLKA) olen hyödyntänyt erityisesti maaherran vuosikertomuksia. Oulun tuomiokapitulin arkistosta (OTA) olen käyttänyt piispantarkastuskertomuksia luodessani yleisilmettä salakuljetuksen vaikutuksista eri seuduilla. Kansallisarkistosta, Sota-arkistosta, Ulkoministeriön arkistosta, Museovirastosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta olen myös hankkinut täydentäviä tietoja salakuljetuksesta. Kansallisuusarkiston osalta asetin etukäteen toiveita tietojen saamiseen Alkoholikomitean arkistosta, mutta se käsitteli kieltolain jälkeistä aikaa. Lähteiden pääaiheena oli alkoholistien hoito, mikä kuvaa ongelman vakavuutta ”alkoholittoman kauden” jälkeen. Sota-arkistossa Pohjanlahden merivartiopiirin arkistosta sai kieltolain loppuvuosista muutaman hajanaisen tiedon. Kokonaisuudessa näiden kolmen arkiston tiedot eivät ole merkittäviä.

Sen sijaan Museoviraston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistojen antamat tiedot ovat runsaampia. Molempien arkistojen tiedot pohjautuvat ihmisten omakohtaisiin muistelmiin. Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistoon on kerätty vuonna 1977 “Kieltolain kumoamisesta vapaaseen keskiolueen“ syntyneen perinnekilpailun kirjoitukset. Tutkimusalueeltani kolme henkilöä osallistui kilpailuun. Museoviraston “Kieltolaki“-arkisto on puolestaan koottu vuoden 1974 kansanperinteen keruukilpailun “Kieltolaki 1919—1932“ seurauksena. Tämä kilpailu innosti monen pohjoissuomalaisen muistelemaan kieltolakia. Pääsääntöisesti he vastasivat kahteenkymmeneen kysymykseen tietämyksensä mukaan. Kysymyksinä olivat esimerkiksi: Milloin ja mitä teitä salakuljetettu alkoholi tuli paikkakunnalle? Millä tavalla sitä kuljetettiin ja miten viranomaiset yrittivät salakuljetusta estää? Miten paikallinen jakelu oli hoidettu? Kertokaa salakuljetuksesta laivoissa, junissa, autoissa ja niin edelleen. Tietysti tulee huomata, että nämä kaksi arkistoa syntyivät kilpailujen tuloksina. Niinpä niitä on saatettu kilpailijoiden taholta vähän värittää mielenkiintoisemman tarinan aikaansaamiseksi. Tosin niistä saadaan hyvää tietoa, sillä osallistujat ovat itse olleet havannoimassa tapahtumia kieltolain aikaan.

Yleisen mielipiteen suhtautumista kieltolakiin olen selvittänyt erityisesti kolmen lähteen avulla. Vuonna 1923 tehtiin Sosiaalinen erikoistutkimus XXX II. Tutkimuksessa tiedusteltiin muun muassa poliisiviranomaisten, tuomareiden, kirkkoherrojen, opettajien ja lääkäreiden näkemyksiä kieltolain toteutumisesta. Vuonna 1926 ilmestyi kaksi komiteanmietintöä: 1) ”Valtioneuvostolle täydellistä kieltolain valvonnan kehittämiseksi ja tehostamiseksi asetetulta komitealta” ja 2) ”Valtioneuvostolle alkoholikomitealta”. Näissä molemmissa mietinnöissä on varsin laajasti käsitelty kieltolakia ja sen toteutumiseen liittyviä ongelmia.

Sanomalehdistä olen käyttänyt Pohjolan Sanomia, Kalevaa, Lapin Kansaa, Tornion Lehteä[9] ja Perä-Pohjaa[10]. Lehdistä olen systemaattisesti lukenut kieltolakiin liittyvät uutiset. Pohjolan Sanomien toiminnassa kieltolain aikaan muodostui yhdeksi keskeisimmäksi kysymykseksi suhtautuminen kieltolakiin. Lehti kommentoi usein värikkäästi ja tunnepitoisesti kieltolakiin kohdistuneita rikkomuksia. Tätä taustaa vasten lehden antamiin kuvauksiin salakuljetuksesta ja paikallisista oloista on suhtauduttava kriittisesti. Oulun sanomalehdistä Kaleva kirjoitti eniten kieltolaista. Kalevankin suhtautuminen kieltolakiin oli myönteinen.[11]

Tutkimukseni kannalta hedelmällisiksi osoittautuivat kahden entisen ylikonstaapelin haastattelut. Niin KALLE NIKUPETERI (s. 1907) kuin ARMAS ILVOKIN (s. 1920) antoivat arvokasta tietoa poliisien ja salakuljettajien toiminnasta. NIKUPETERIN tiedot olivat omakohtaisia, sillä hän työskenteli kieltolain loppuvuosina Kemin poliisilaitoksessa ylikonstaapelina. ILVON tiedot pohjautuvat hänen henkilökohtaisiin tutkimuksiinsa ja muilta poliiseilta saatuihin tietoihin. Muitakin haastatteluja olen tehnyt. Kahden haastatellun isät olivat toimineet salakuljettajina. Kolme haastateltavaa oli elänyt lapsuutensa kieltolakiaikaan ja muistavat tapahtumia hyvin. Sen sijaan kahden henkilön tiedot perustuvat vanhempien kertomaan. Moni haastateltava piti kyseistä asiaa vielä arkaluonteisena ja tästä syystä eivät luvanneet nimeään laitettavan lähteeksi. ANTTILA ja TÖRNUDD pitävät haastatteluja ja kyselyitä hyvänä keinona selvitettäessä esimerkiksi yleisön, viranomaisten tai rikoksentekijöiden mielipiteitä ja asenteita. Näin voidaan saada tietoa muun muassa piilorikollisuudesta.[12]

Museoviraston, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, vuoden 1923 erikoistutkimuksen, vuoden 1926 komiteanmietintöjen, sanomalehtien ja haastattelujen avulla pyrin luomaan kuvan siitä, miltä kieltolaki tavallisten ajassa mukana eläneiden ihmisten silmissä näytti. Niinpä edellä mainittujen lähteiden asema on tutkimuksessani ehkä hieman vahvempi kuin historiantutkimuksessa yleensä.