4.1.1. Ahvenanmeren sulku vaikeuttaa salakuljetusta

Vuosien 1924—1926 aikana alkoholin salakuljetus oli kasvanut niin Perämeren rannikolla kuin muuallakin Suomessa. Niinpä on syytä erityisesti tarkastella, mitä valtiovalta teki salakuljetuksen ehkäisemiseksi. Oheisissa taulukoissa kuvataan alkoholin takavarikkopaikat ja -määrät tullikamaripiireittäin vuosina 1927—1932. Vuodelta 1932 tulee ottaa huomioon, että kieltolaki päättyi 5. päivänä huhtikuuta. Edelleen tulee muistaa tullin arvio, että vain noin kymmenen prosenttia salakuljetetusta alkoholista jäi viranomaisten haltuun.

Kun verrattaan Oulun tullikamaripiirin takavarikkopaikkoja ja -määriä vuosina 1927—1932 vuosiin 1924—1926, havaitaan salakuljetusreittien pysyneen samana. Meri oli edelleen tärkein kuljetusväylä, kun vielä muistamme manner-sanaan sisältyvän tärkeimpänä takavarikkopaikkana mantereen rannat. Verrattaessa takavarikkopaikkoja ja -määriä vuosilta 1927—1932 vuosiin 1924—1926 havaitaan vuosittaisten takavarikkojen laskeneen noin 7 307 litrasta noin 5 815 litraan. Erityisesti vuosien 1927 ja 1928 takavarikkomäärät mereltä ja saarista (yhteensä 2 193 litraa) ihmetyttävät, sillä olihan määrä pelkästään vuonna 1926 ollut 7 036 litraa. Mitä alkoholin salakuljetukselle merellä oli tapahtunut?

Syynä muutokseen oli Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta Ahvenanmerellä. Kesällä 1927 saatiin Ahvenanmerelle tehostunut tullivalvonta, joka ehkäisi salakuljettajien toimintaa Pohjanlahdella.[1] Komiteamietinnössä vuodelta 1926 olikin ehdotettu,

“että hallitus ryhtyy nopeisiin toimenpiteisiin Helsingin sopimuksen mahdollistuttaman yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Suomen ja Ruotsin tulliviranomaisten kesken yhtenäisen, poikki meren ulottuvan vartioinnin järjestämiseksi Ahvenanmerellä ja mahdollisesti Merenkurkun kohdalla.”[2]

Tehostunut valvonta näkyikin Turun ja Maarianhaminan tullikamaripiireissä, sillä vuonna 1927 näissä takavarikoitiin yhteensä 127 388 litraa alkoholia ja vuonna 1928 yhteensä 258 919 litraa. Vuonna 1926, jolloin pirtulaivoilla oli ollut “esteetön“ pääsy Pohjanlahdelle, määrä oli vain 66 245 litraa.[3] Tehostunut valvonta Ahvenanmerellä näkyi heti Perämerellä. Oulun tullikamari raportoi vuonna 1927 meritse tapahtuneen salakuljetuksen pysähtyneen. Tullikamari uskoikin, ettei vuosina 1927 ja 1928 Hailuodon edustalla oleskellut yhtään pirtulaivaa.[4] Kalevakin kirjoitti: "Pohjanlahdella ei ole pirtulaivaa".[5] Myös Kempeleen piirin nimismies kehui sulun vaikutusta.[6]

Kemin tullikamaripiirissä näkyy hyvin Ahvenanmeren sulun vaikutus takavarikkomääriin. Kun vielä vuonna 1926 takavarikoitiin mereltä ja saarista yhteensä 19 390 litraa alkoholia, oli määrä vuonna 1927 enää 4 620 litraa. Keminkin tullikamaripiirissä katsottiinkin sulun helpottaneen tullivartijoiden työtä.[7]

Tornionkin tullikamaripiirissä näkyy tehostunut vartiointi Ahvenanmerellä. Vuonna 1927 mereltä ja saarista takavarikoitiin yhteensä 30 litraa alkoholia, kun vielä vuonna 1926 oli takavarikoitu 235 litraa. Torniosta viestitettiin sulun vaikutuksesta vuonna 1927 seuraavasti:

"Kaikesta päättäen on väkijuomien salakuljetus tullikamarin piirissä nykyään vähentynyt ehkäpä aivan olemattomiin sen johdosta ettei spriialuksia ole ollut tänä kesänä näillä aluevesillä."[8]

Sanomalehti Perä-Pohjakin kehui sulun vaikutuksia kertoessaan salakuljetuksen olevan melkein kokonaan lamassa.[9]

Kun verrattaan Oulun, Kemin ja Tornion tullikamaripiirien takavarikkomäärien osuutta koko maan takavarikoista, oli se noin yhdestä kolmeen prosenttiin. Määrä laski vuosiin 1924—1926 verrattuna ja palasi samalle tasolle kuin vuosina 1919—1923. Syynä on pitkälti Ahvenanmeren sulku, sillä esimerkiksi vuonna 1928 Perämeren rannikolla takavarikoitiin vain noin yhden prosentin verran koko Suomen takavarikoista. Muihin Pohjanlahden tullikamaripiireihin verrattuna näiden kolmen tullikamaripiirin osuus oli noin kolmesta kahteentoista prosenttia eli saman suuruinen kuin aikaisemminkin. Eli muissakin piireissä näkyi sulun vaikutus pienentyneinä takavarikkomäärinä.

Maaherrakin raportoi tullihallitukselle vuonna 1927 Ahvenanmeren sulun antaneen toiveita paremmasta tulevaisuudesta:

“Myöhemmin syksyllä ja vuoden lopulla ei tänne ole meritse väkijuomia tullut ja on tilanne tästä syystä ollut edelliseen vuoteen verrattuna huomattavasti parempi. Tosin kyllä on joku määrä väkijuomia salakuljetettu rautateitse ja denaturoitujen väkijuomien käyttö oli lisääntymässä, mutta on näihin sittemmin kiinnitetty erikoista huomiota ja on nyttemmin myös siihen nähden tilanne suuresti parantunut. Myöskin edellä olevaan viitaten katson puolestani erinomaisen suotavaksi, että Ahvenanmeren vartiointi edelleen ensi kesänä saada toimeen yhteistoiminnassa Ruotsin kanssa.”[10]

Tullitakavarikkojen perusteella on arvioitu, että 1920-luvun loppupuolella Suomessa juotiin salakuljetettua alkoholia sataprosenttiseksi muutettuna noin 2,3 litraa asukasta kohden vuodessa.[11] Jos vertaamme Perämeren rannikon takavarikkoja pelkästään seudun kolmeen kaupunkiin, havaitsemme, että vuonna 1927 takavarikoidusta määrästä olisi riittänyt alkoholia noin 0,4 litraa ja vuoden 1930 takavarikosta noin 1,1 litraa kaupunkilaisia kohden. Jos lisäämme laskelmiin tullin arvioiman piilorikollisuuden määrät, ovat lukemat vuonna 1927 noin 3,6 litraa ja vuonna 1930 noin 11,2 litraa kaupunkilaisia kohden. Tosin on huomattava, että käyttäjäkunta oli huomattavasti laajempi kuin laskelmien kaupunkilaiset. Mutta laskelmat antavat kuvaa salakuljetuksen suuruudesta.

Taulukosta 18 näkee kauppalaivojen edelleen pysyneen vähäisessä roolissa merellisessä salakuljetuksessa. Tähänhän ne olivat joutuneet jo vuodesta 1924 lähtien ammattimaisen salakuljetuksen alettua. Olisi olettanut kauppalaivojen pyrkineen hyötymään Ahvenanmeren sulusta. Nyt miehistöllä oli jälleen vuosien 1919—1923 tapaan mahdollisuus taloudelliseen hyötyyn kieltolaista. Ilmeisesti määrä on ollut suurempi kuin takavarikkoluvut kertovat, sillä viranomaisilla ei ollut henkilökuntaa tarpeeksi ja näin laivojen miehistöjen valvonta on saattanut olla heikkoa.

Ahvenanmeren sulun ja tullivartioinnin tehostamisesta huolimatta salakuljetus jatkui vilkkaana. Niinpä suuri muutos salakuljetuksen vastustamisessa koko Suomea ajatellen tapahtui vuonna 1930, jolloin perustettiin merivartiolaitos. Keväällä 1930 asetettiin komitea tutkimaan syitä, miksi taistelu salakuljetusta vastaan oli epäonnistunut. Komitea ehdotti perustettavaksi merivartiolaitoksen, johon siirrettäisiin tullilaitoksen vartiolaivastoa ja tullivartiohenkilöstöä. Tullilaitos piti enää satamamoottorinsa. Lisäksi tullilaitoksen valvottavaksi jäi Ruotsin vastainen maaraja.[12]

Merivartioston organisaatio jakaantui Pohjanlahden, Turun ja Ahvenanmaan sekä Suomenlahden vartiostoon. Yksi merivartioston tehtävistä, joka mainitaan 1.6.1930 voimaan astuneessa asetuksessa, oli "estää sekä saattaa ilmi vesitse tapahtuvaa luvatonta tavarankuljetusta".[13] Merivartiolaitos sai varsin nopeasti lempinimen "pirtulaivasto", koska aluksi pääasiallinen tehtävä oli estää spriin salakuljetus.[14] Tärkeä uudistus oli merivartiolaitoksen liittäminen hallinnollisesti sisäasiainministeriöön, jossa oli jo ennestään poliisiasiainhoito.[15] Näin salakuljetuksen vastustaminen saatiin saman ministeriön alaisuuteen ensimmäistä kertaa kieltolain aikana, vaikka laki oli ollut voimassa jo 12 vuotta.

4.1.2. Saksalaiset pirtulaivat murtavat sulun

Salakuljetuskeinot muuttuivat Pohjanlahden perällä vuosien 1927—1932 aikana edellisestä ajanjaksosta. Ahvenanmeren sulun vuoksi alkoholin tuojien oli pakko kehittää salakuljetusvälineitä. Kehitys tapahtui nopeasti, sillä jo vuoden 1928 loppupuolella sulku murrettiin.[16] Vuoden 1928 kesästä pääsikin niin sanottuja Racer-tyyppisiä moottorialuksia Pohjanlahdelle.[17] Oulun kaupungin raastuvanoikeuden tuomiokirjassa vuodelta 1929 kerrottiin seuraavaa:

“Tiistaina 29. päivänä lokakuuta 1929 kello 12.30 ollessamme H.V.61:llä Hailuodon rannikolla tapasimme Santahaminan suulla yhden niistä suurista spriimoottoreista jotka kuljettavat spriitä Pohjanlahdelle. Se oli pitkä, harmaa, nopea ja suuri alus, jossa ohjaushytti oli keskellä alusta ja pieni masto keulan puolella. Aluksen nimeä emme nähneet eikä sillä myöskään ollut lippua. Koetimme kaikin keinoin sitä pysäyttää, mutta tuloksetta. Aluksesta vastattiin jo varoituslaukauksiin. Siitä huolimatta ammuimme 120 panosta alusta takaa-ajaessamme. Aluksesta ammuttiin myös meitä kohti, sillä kuulimme kuulien ulvonnan. Ankara aallokko vyöryi keulan yli ja kasteli siellä olevat miehet. Lopetimme takaa-ajon noin puolen tunnin kuluttua, jolla ajalla alus oli jo ehtinyt etäälle meistä ja palasimme kiireesti lahteen, jossa tarkastimme tauvolaisten ja oululaisten moottoriveneet, minkä jälkeen menimme maalle. Tultuamme eräälle niittypirtille havaitsimme siellä suuren määrän spriikanistereita. Myöskin tapasimme läheisessä metsässä kaksi miestä, mutta metsän tiheyden turvin pääsivät he pakoon. Kanisterit saimme kuljetetuksi rannalla olleella isolla veneellä laivaamme. Niitä oli 130 kappaletta 10 litran kanistereissa, joista yksi on vuotanut tyhjäksi sekä yksi laatikko konjakkia.”[18]

Maaherran vuosikertomuksissa on salakuljetuksen kehitys havaittavissa. Vuonna 1927 maaherra kehui sulun antaneen toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Vuoden 1928 vuosikertomuksessa toive oli jo hiipunut ja vuoden 1929 vuosikertomuksessa se oli täysin romuttunut, sillä salakuljetusta ei katsottu voitavan estää.[19] Myös Kieltolakilehdestä voi havaita tilanteen muuttuneen. Vuonna 1927 kirjoitettiin pirtun loppuneen Pohjanlahdelta, kun vuonna 1929 kerrottiin, että sulun osalta tilanne oli miltei täydellisen lohduton.[20] Taulukosta 18 näemme maaherran ja Kieltolakilehden toteamuksien vuoden 1929 osalta pitävän hyvin paikkaansa. Tosin katsottaessa liitettä 6 havaitaan, että molemmat lähteet olivat turhan innoissaan vuonna 1927. Takavarikoitiinhan kyseisenä vuonna yhteensä 10 569 litraa alkoholia, kun määrä oli vuosina 1919–—1923 yhteensä 7 793 litraa. Lähteet tietysti vertaavat takavarikkoja edellisiin suuriin takavarikkovuosiin. Mielestäni tämä kuvastaa hyvin asenteiden muuttumista. Kun kieltolain alussa muutamat tuhannet litrat takavarikoitua alkoholia herättivät maaherrassa huolestumista, lain loppupuolella noin 10 000 litraa tuntui ”hyvältä” tulevaisuutta silmälläpitäen.

Tilanne Perämerellä muistuttaa mielestäni kieltolain alkua. Aluksihan ei tehty mitään kieltolain valvonnan hyväksi, ei hankittu lisää kalustoa tai lisätty henkilökuntaa. Nyt luotettiin Ahvenanmeren sulkuun niin lujasti vuoden 1927 perusteella, ettei lisätty ja/tai vahvistettu rannikkovartiointia. Kun salakuljettajat kehittivät omia salakuljetuskeinojaan, tulli- ja poliisilaitosten kehittäminen “jämähti“ paikoilleen.

Eräs tällainen uusi salakuljetuskeino oli "vedenalainen".

Norjalainen höyrylaiva huomasi lokakuussa 1928 vedenalaisen veden pinnalla, mutta se oli heti kadonnut näkyvistä. Tämä oli tapahtunut noin 25 meripeninkulman päässä Kemistä. Asiasta ilmoitettiin tulliviranomaisille. Myöhemmin ilmeni, että hampurilainen liikemies oli ostanut vanhan saksalaisen sukellusveneen. Veneeseen muutoksia tekemällä sen sukellustankkeihin mahtui 20 000 litraa pirtua. Vaikka alus ei enää sukeltanutkaan, sen äänettömyyden ja mataluudesta johtui, että pienelläkin aallokolla se hävisi näkyvistä jo meripeninkulman päässä. Ei tiedetä kuinka monta matkaa alus ehti suorittaa ennen uppoamistaan joulukuussa 1928.[21]

Liitteestä 6 havaitsemme lopullisen läpimurron Ahvenanmeren sululla tapahtuneen vuonna 1929. Salakuljettajat alkoivat käyttää suuria, nopeakulkuisia moottoriveneitä.

“28.8.1929 oli tullut tietoon, että kahtena edellisenä iltana oli salaperäinen alus ollut Postimatalan läheisyydessä ja olisi tänä iltana Pohjantähden takana. Huomasivat tullivartijat Ajoksesta, että moottorialuksia tuli Kemistä suunnaten kulkunsa Pohjantähdelle käsin. N.A.52 lähti seuraamaan samoin S.M.94, joka jäi heti hidaskulkuisuutensa takia. N.A.52 pääsi 200 metrin päähän aluksesta, joka näytti hämärissä saarelta. N.A.52 pyysi valomerkeillä S.M.94 kiirehtimään. N.A.52 tultua noin 50 metrin etäisyydelle aluksesta huusi kertoja, ettei alus saa liikkua, ilmoittaen että tullialus haluaa tarkastaa aluksen. Uhattiin käyttää käsikranaatteja, vaikkei niitä edes ollut. Ammuttiin Mauser -pistoolilla ilmaan kaksi varoituslaukausta. Silloin tuli aluksessa kiivasta liikettä ja pantiin sen koneet käyntiin ja avattiin myös aluksesta ammunta. Kuulat sinkosivat aivan hipoen N.A.52:n yli ja sivuille. Aluksessa näkyi olevan ainakin toistakymmentä miestä, jotka ammunnan alettua heittäytyivät laivan kannelle. Alusta seurasi hinausköydessä kaksi moottorivenettä. Kolmas moottorialus lähti pakoon ja pääsi pimeässä häipymään, kun N.A.52 lähti ajamaan takaa pakenevaa pirtualusta, jota ei saatu kiinni.“[22]

Tornion tullikamarikin kertoi nopeakulkuisen moottoriveneen vierailleen Laivaniemen saaristossa, saaliiksi tullivartijat saivat 1 432 litraa pirtua.[23]

Tallinnan suurlähettiläs kirjoittikin:

"Jokaista teknillistä parannusta salakuljetuksen ehkäisemisessä Suomessa seuraa moninkertainen varustusten ja apukeinojen parannus salakuljettajien puolelta."[24]

Nämä “uudet” alukset olivat pääasiassa vanhentuneita saksalaisia sotilasveneitä. Vaikka alukset olivat vanhentuneita, olivat ne tulliviranomaisten veneisiin verrattuna pikakiitäjiä. Nämä pystyivät ottamaan lastikseen useita kymmeniätuhansia litroja pirtua.[25]

Vuonna 1929 pirtulaivoja jälleen ankkuroitui Hailuodon edustalle. Runsaiden alkoholimäärien lisäksi miehistöt näissä aluksissa olivat vahvasti aseistettuja.[26] Laivat olivat edelleen pääsääntöisesti saksalaisia, samoin salakuljetettu pirtu.[27] Samanlainen tilanne oli koko Suomessa, sillä salakuljetus Suomeen kohdistui Saksasta ja Puolasta, ei Virosta. Toisaalta pirtun alkuperää oli vaikea tietää, koska pirtua lastattiin vietäväksi niin monesta eri satamasta. Vuonna 1928 tullihallitus sai tiedon, että Saksasta on lastattu 96 prosenttista pirtua Suomeen yli 7 miljoonaa litraa. Määrästä takavarikoitiin ainoastaan noin 900 000 litraa.[28] Tämä vastaa hyvin tullin tekemää arviota siitä, että vain noin kymmenen prosenttia salakuljetetusta alkoholista saatiin takavarikoiduksi. Salakuljetusta harjoittivat niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin (saksalaiset, puolalaiset ja virolaiset).[29]

4.1.3. Salakuljetuksesta elinkeino

Kieltolain alussa salakuljetus oli pitkälti ulkopaikkakuntalaisten harjoittamaa. Vuoden 1924 jälkeen merellisen salakuljetuksen alkaessa paikkakuntalaiset hoitivat kuljetukset pirtulaivoilta maalle. Seuraavaksi tarkastellaan salakuljettajia ja syitä salakuljetukseen kieltolain loppuvuosina.

Oulun tullikamaripiirissä saarista saatiin pidätetyksi 18 henkilöä, joista työmiehiä oli 13 ja kalastajia kaksi. Miesten keski-ikä oli noin 27 vuotta. Kaikki saarista kiinnisaadut, joiden kotipaikkakunnasta oli tieto, olivat kotoisin Oulun tullikamaripiirin alueelta: 11 Hailuodosta, neljä Oulusta, yksi Haukiputaalta ja Lumijoelta. Mereltä viranomaiset pidättivät 23 henkeä, joista työmiehiä oli kahdeksan eli noin 35 prosenttia. Kalastajia oli kuusi eli noin 26 prosenttia. Seuraavana ryhmänä ovat talollisenpojat, joita saatiin kiinni kolme. Pidätettyjen keski-ikä oli noin 29 vuotta. Melkein kaikki pidätetyt, joiden kotipaikkakunnasta oli tieto, olivat kotoisin Oulun tullikamaripiirin alueelta: kahdeksan Haukiputaalta, neljä Hailuodosta, kolme Oulusta, kaksi Siikajoelta ja Pattijoelta sekä yksi Lumi­joelta.[30] Kuten huomataan, ainoastaan kaksi salakuljettajaa oli muualta kotoisin. Pirtulaivojen myötä salakuljetus muuttuikin oikeastaan kokonaan paikkakuntalaisille. Kuten vuosina 1924—1926, havaitaan työmiesten edelleen olevan salakuljettajien suurin ammattiryhmä. Tosin työmiesten prosentuaalinen määrä on enää noin 51, kun se aikaisemmassa ajanjaksossa oli noin 65 prosenttia. Syynä pienentymiseen on kalastajien osuuden nousu. Ilmeisesti verkkojen kokeminen tai hylkeiden pyytäminen ei pystynyt tulonlähteenä kilpailemaan pirtuntrokaukselle. Toisaalta kalastajilla oli paras tieto ja taito merellä liikkumiseen.

Kemin tullikamaripiirissä viranomaiset pidättivät saarista kahdeksan henkilöä, joista neljä oli työmiehiä ja kaksi talollisenpoikia. Viiden kotipaikkakunta selviää lähteistä. Näistä kaksi oli Simosta, yksi Kemistä ja Lumijoelta sekä Raumalta. Mereltä saatiin kiinni 38 henkeä. Heistä työmiesten määrä oli peräti 35 (noin 91 prosenttia). Kiinnijääneistä 32:n kotipaikka selviää. Näistä 26 oli Kemin tullikamaripiirin alueelta (noin 81 prosenttia). Miesten keski-ikä oli noin 30 vuotta.[31] Verrattaessa vuosiin 1924—1926 erona on työmiesten suuri määrä ja paikkakuntalaisten salakuljettajien kasvanut osuus. Tornion tullikamaripiirissä saatiin vuosina 1927—1932 saarista ja mereltä vain yksi salakuljettaja (työmies) kiinni.[32] Tornion piirissä takavarikot tehtiinkin omistajia tapaamatta. Tilanne oli samanlainen jo vuosina 1924—1926.

Työmiesten osuuden kasvuun kieltolain loppuvuosina salakuljetuksessa Kemijokisuulla vaikutti varmasti talouslamasta aiheutunut lisääntynyt työttömyys. Työttömyys kosketti jo monia tuhansia ihmisiä, varsinkin jos mukaan lasketaan perheenjäsenet. Tilanne oli vaikea Kemissä ja sen esikaupunkialueilla.[33] Työttömyyttä yritettiin parantaa hätäaputöillä, mutta tähän toimintaan rahat eivät riittäneet.[34] Työttömyys keskittyi yleensä syksyyn ja talveen. Esimerkiksi vuosien 1930—1932 aikana monelta työmieheltä loppuivat työt lokakuussa ja töihin pääsi takaisin touko—kesäkuussa.[35] Talvet olivatkin monelle työmiehelle taloudellisesti huonoa aikaa.[36] Vilkkaimmat salakuljetuskuukaudet olivat syyskuusta marraskuun loppuun. Lisäksi työmiesten suuren osuuden salakuljetuksiin selittää heidän suuri määränsä seudun asukkaista. 1920-luvulla saapui useita satoja työmiehiä seudulle töitä etsimään,[37] ja silloin työttömyys varmaankin pakotti joitakin työmiehiä salakuljetukseen, kuten:

Työmies osti viisi litraa pirtua satamassa lastaamassa olleesta laivasta. Tarkoitus oli myydä alkoholit, koska ei ole enää muuta ansiomahdollisuutta.[38]

Vuoden 1928 satamatyöläisten, samoin kuin Kemijoen uittotyöläisten lakko vaikutti sekin seudun asukkaiden elämään. Ne aiheuttivat levottomuutta, esimerkiksi juopotteluna.[39] Vuonna 1929 marraskuun yleislakko johti Kemin seudulla työntekijöiden erottamisiin. Nämä joukkoerottamiset pysyivät suureksi osaksi voimassa lakon päätyttyä.[40] Ilmeisesti työnantajat eivät halunneet palkata ”epävarmoja” työntekijöitä takaisin töihin. Työttömyyden ja lakkoilun ohella ihmisten toimeentuloa kavensi palkkojen lasku, joka alensi ostokykyä. Syksyllä 1930 Kemiyhtiö alkoi alentaa henkilökuntansa tuloja. Lisäksi henkilökunta joutui vuoden 1931 helmikuusta alkaen maksamaan vuokraa yhtiön asunnoista, jotka aikaisemmin olivat olleet ilmaisia.[41] Myös kauppias kiristi otetta oheisella lehti-ilmoituksella: “31.1.1931 jälkeen ei Kalle Koivusella myydä ollenkaan velaksi.”[42]

Tarkasteltavalla ajanjaksolla työttömyys oli koko Pohjanlahden perällä erittäin vakava ongelma. Monesta lähteestä kuvastuu työttömyyden laajuus ja vaikeat ajat.[43] Perä-Pohja kirjoittikin vuonna 1929: "Koko Peräpohjolan väestöä uhkaa nyt perin tukala aika."[44] Tänä vaikeana työttömyysaikana paloi vielä Röyttän saha Alatorniolla[45] ja Varjakan saha Oulunsalossa suljettiin. Varsinkin Varjakan sahan sulkeminen oli raskas takaisku Oulun ympäristön työllisyydelle. Muutenkin saha oli 1920-luvulla Pohjois-Suomessa vertaansa vailla oleva laitos. Oulun tilannetta heikensi vielä vuonna 1930 Toppilan sahan toiminnan lopettaminen.[46] Koko 1920-luvun uutta teollisuutta syntyi Ouluun vähän ja vanhempi teollisuus oli vaikeuksissa.[47] Tornion tullikamarin vuosikertomuksissa vuosilta 1931 ja 1932 kerrotaan: "Pulakausi lepää yhä raskaana painajaisena ihmiskunnan päällä...Varsinkin työväki on kärsinyt."[48] Kertomukset kuntien sosiaalihuollon tilasta varsinkin vuosina 1930—1932 kertovat työttömyystilanteen olleen Simon kuntaa lukuunottamatta vaikea.[49]

Ongelma ei koskettanut ainoastaan Pohjanlahden perää: vuodesta 1928 alkaen työttömyys lisääntyi koko Suomessa noin 30 000 hengellä vuodessa vuoteen 1933 saakka.[50] Näin uskoisi, että monet, varsinkin työmiehet, joutuivat salakuljettajiksi pakosta. Elanto oli jostakin hankittava, vaikka lainvastaisin keinoin. Toisaalta salakuljetus saattoi pelastaa monen henkilön pahemmalta kurjuudelta.[51] Seuraavassa on kertomus Kemin käräjäkunnan varsinaisasiainpöytäkirjasta vuodelta 1928:

Työmies, syntynyt 8.4.1900, naimaton ja taloudellinen toimeentulo niukka. Jäi syksyllä 1928 kiinni kolme kertaa salakuljetuksesta. Selittää tulleensa Kemiin toukokuussa 1928. Oli aluksi töissä Veitsiluodon sahalla viikon ja sen jälkeen Karihaarassa kaksi viikkoa, jonka jälkeen on ollut U.L:n töissä ja asunut myös siellä. Harjoittanut salakuljetusta omaan laskuunsa eikä ole osallisena L:n pirtuhommissa. Kertoo joutuneensa raskaamman laatuisista kieltolakirikoksista syytteeseen tämä kesän aikana 5—6 kertaa. Tuomio salakuljetuksista oli kuusi kuukautta vankeutta. Ilmeisesti töiden loppuminen syksyllä pakotti miehen salakuljetukseen, sillä hänen taloudellinen toimeentulonsa oli niukka.[52]

Kieltolain loppuvuosina yhteiskunnassa tapahtui selvä muutosprosessi. Taloudellisen laman seurauksena yksilön asema selvästi laski. Monella ihmisellä ei enää ollut mielekästä tavoitetta, jonka toteuttamalla hän tietäisi parantavansa asemaansa. Epäonnistumista ja turhautumista saatettiin paeta lyhytjännitteiseen toimintaan.[53] Kieltolain aikana helposti valittavana vaihtoehtona oli salakuljetus. Toiminnan mieltäminen hyväksyttäväksi ei monestikaan vaatinut edes uusien arvojen luomista, sillä yleinen mielipide ei pitänyt kieltolain rikkomista rikoksena.

Kirjailija JONI SKIFTESVIK on kirjassaan "Pirtukuningas" kuvannut lähtöä salakuljetusmatkalle:

"Äidiltä karkasi itku. Hän roikkui isässä kiinni ja kyseli taas kertaalleen, miksi mies lähti yö yön jälkeen reissuille, joista ei päivällä juuri kehdannut puhua.

– Eikö tässä kattilakunnassa tarvitakaan ruokaa? isä kysyi ja irrotti äidin kädet itsestään.

Hän vilkaisi kamarin ovella seisovaa Soinia ja sanoi taas, että pankaa te nukkumaan, minä tulen aamulla, keitetään sitten hyvät kahvit.

Äiti nyyhki ja säälitteli elämäänsä, nimitteli avioliittoaan helvetiksi, jossa roihusi koko ajan pirtuliekki.

– Kerran vielä sieppaa roihun vaatteisiin sitten se on menoa.

Isä kiskoi ruskean, kuluneen nahkatakin päälleen ja luikahti porstuaan.“[54]

Romaanissa kuvastuu perimmäinen syy pirturetkeen: raha ja toimeentulo. Perhekunnalle oli jotenkin ruoka hankittava. Jos töitä ei ollut tarjolla, hankittiin elanto joissakin tapauksissa salakuljetuksen avulla, vaikka siitä ei kehdannut ylpeillä. Pohjoisrajan rajatarkastaja kirjoittikin: “Suurin syy salakuljetuksen lisääntymiseen on varmastikin siinä, että toimi on kannattavaa.”[55]

4.1.4. Salakuljettajille pirtutorpedot

Salakuljetuksessa oli erittäin tärkeää saada alkoholit piilotetuksi niin hyvin, etteivät viranomaiset niitä löytäneet. Varsinkin merellisen salakuljetuksen alkaessa ja samalla yksittäisten litramäärien kasvaessa kätkeminen oli erittäin tärkeää. Vuosina 1924—1926 käytettiinkin kaikkia mahdollisia keinoja pirtujen salaamiseen. Kappaleessa tarkastellaan, miten salaaminen yritettiin hoitaa kieltolain lopulla.

Salakuljettajat käyttivät edelleen samoja keinoja pirtujen piilottamiseen kuin vuosina 1924—1926. Oulun tullikamaripiirissä alkoholien kätköpaikoiksi muodostuivat erityisesti saaret. Saarista takavarikoitiin vuosina 1927—1932 7 207 litraa alkoholia. Tuntemattomaksi jäi 5 207 litraa eli noin 72 prosenttia eli tässä ei mitään olennaista muutosta ollut tapahtunut. Saarista suosittuja olivat Kellon edustan saaret ja Hailuoto.[56] Hailuodosta saikin isommissa erissä ostaa “halvalla viinaa”.[57] Mereltä Oulun tullikamaripiirin viranomaiset saivat vuosina 1927—1932 takavarikoitua joko pitkistäsiimoista tai moottoriveneistä 6 346 litraa alkoholia, josta tuntemattomien osuus oli 3 640 litraa eli noin 57 prosenttia.[58] Vuosina 1924—1926 osuus oli noin 72 prosenttia. Kokonaisuutena katsottaessa viranomaisten toiminta tehostui saarissa ja merellä Oulun tullikamaripiirin alueella, sillä tuntemattomien (kuljettajien) prosentuaalinen osuus takavarikoista pieneni verrattuna vuosiin 1924—1926.

Kemin tullikamaripiirissä alkoholit tuotiin pirtulaivoilta moottoriveneillä saariin tai upotettiin mereen, esimerkiksi:

Talollisenpoika kertoi kuulusteluissa syntyneensä 10.12.1909, olevansa avioliitossa ja asuvan Simon pitäjän Maksniemen kylässä. Lisäksi hän kertoi olevansa varaton, terve ja päivätulonsa noin 20 markkaa. Tämän kuun 27. päivän aamuna kello yhden maissa oli kertoja mennyt Karsikkoniemen rantaan, johon silloin oli tullut mereltä iso moottorivene, jossa oli ollut kaksi tuntematonta miestä. Miehiltä oli kertoja ostanut 112 kappaletta läkkipeltikanisteria spriitä joista maksoi miehille 27 500 markkaa. Kertoja oli soutuveneellä noutanut moottoriveneestä ostamansa viinat saareen, minkä jälkeen moottorivene oli poistunut merelle päin. Kertoja oli pannut kanisterit säkkeihin ja pannut säkkeihin santaa painoksi sekä upottanut ne saaren ja mantereen välille mereen.[59]

Suosittuja saaria olivat Kiikeli, Rytikari, Selkäsaari, Lehtikrunni ja Ajoskrunni. Aina alkoholia ei ehditty toimittaa saarista pois meren ollessa auki, koska muutaman kerran salakuljettajat toivat alkoholia hevosilla jäitä pitkin maihin. Saarista takavarikoitiin vuosina 1927—1932 18 290 litraa alkoholia, josta 11 970 litraa jäi ilman omistajaa eli noin 65 prosenttia.[60] Kemin tullikamaripiirin alueella tulos huononi verrattuna vuosiin 1924—1926, jolloin osuus oli noin 43 prosenttia eli piilorikollisten osuus kasvoi.

Mereen upotuksessa keinot pysyivät samana kuin aikaisemmin, mutta paikat vaihtuivat. Alkoholit upotettiin pitkissäsiimoissa pohjoisemmaksi kuin vuosina 1924—1926. Suosituiksi paikoiksi tulivat Kiikelinlahti ja Selkäsaaren ympäristö. Ilmeisesti salakuljettajat vaihtoivat niin saari- kuin merikätköpaikkojaan välttääkseen viranomaisten takavarikoita. Mereltä saatiin takavarikoitua 16 018 litraa, joista vain 4 400 litraa jäi tuntemattomaksi eli noin 27 prosenttia,[61] kun osuus oli vuosina 1924—1926 noin 58 prosenttia. Kokonaisuutena katsottaessa Kemin tullikamaripiirin alueella saarista ja mereltä suoritetuissa takavarikoissa vuosina 1927—1932 tuntemattomien salakuljettajien (piilorikollisten) omistamien alkoholien osuus kasvoi verrattuna vuosiin 1924—1926.

Salakuljettajat pyrkivät myös suojelemaan omaa toimintaansa:

“Ollessamme vartiopalveluksessa tullilaitoksen omistamalla pikamoottorilla N:O 52 lokakuun 2. päivänä Sarven saariston läheisyydessä huomasimme kello yhden aikaan päivällä epäilyttävän muodostuman Maasarven poukamassa. Sitä lähemmin tutkittuamme huomasimme sen olevan suurenpuoleisen moottorialuksen, joka oli erittäin huolellisesti puun oksilla ja lehdillä peitetty ja takana olevan maaston mukaiseksi naamioitu. Puunoksat ja lehdet olivat vielä erittäin huolellisesti nuorilla kiinnitetyt aluksen ympärille.“[62]

Tornion tullikamari kertookin: “Sarven saaresta, salmista ja karikoista pirtujen löytäminen on vaikeaa, ilman tarkkaa ilmiantoa jopa mahdotonta.“[63] Ilmiantoja tullikamaripiirin alueella taisi olla turha odottaa, sillä ihmiset ennemminkin suosivat salakuljettajia.[64]

Tornion tullikamaripiirin alueella kaikki saarista ja mereltä takavarikoidut alkoholit jäivät yhtä tapausta lukuunottamatta (saaresta 120 litraa) ilman omistajaa. Tosin takavarikoitu alkoholimäärä oli vähäinen. Saarista saatiin 338 litraa ja mereltä 3 518 litraa. Näistä merellä suoritetuista takavarikoista kaikki löytyivät merestä.[65] Takavarikkoja tarkastellessa havaitaan Tornion kohdalla suuri muutos mereltä takavarikoinneissa. Kemin ja Oulun tullikamaripiireihin verrattuna ”mereltä” takavarikoitiin enemmän kuin saarista. Lisäksi vuosina 1924—1926 Tornion tullikamaripiirissä ei mereltä takavarikoitu mitään, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö mereen olisi piilotettu alkoholia. Ilmeisesti kieltolain loppuvuosina salakuljettajat kätkivät alkoholit paremmin saariin kuin mereen tai viranomaiset olivat tarkempia meri- kuin saarivalvonnassaan.

Kuitenkin kaikissa kolmessa tullikamaripiirissä piilorikollisten osuus ilmirikollisista oli suuri. Näin voidaan miettiä: ketkä todellisuudessa suorittivat merellisen salakuljetuksen? Uskoisin, että kysymyksessä ovat olleet paikkakuntalaiset. Hehän seudun meren, saaret ja rannat parhaiten tunsivat. Lisäksi voisi väittää suurimman ammattiryhmän olevan työmiehet. Onhan heidän osuutensa ilmirikollisista suurin. Lisäksi esimerkiksi “pirtutulvaiselle” Kemijokisuulle heitä oli 1920-luvulla muuttanut paljon.

Alkoholia kuljetettiin kieltolain alkuvuosina pirtulaivoista saariin ja mantereelle moottoriveneen kannella. Tapa oli rohkea, sillä lasti jouduttiin heittämään yli laidan, mikäli tullivene uhkasi. Näin miehet selvisivät rangaistuksitta ja venettä ei menetetty valtiolle, mutta arvokas lasti kadotettiin. Uudeksi kuljetuskeinoksi salakuljettajat kehittivät niin sanotun pirtutorpedon.[66] Torpedoja oli käytössä myös muualla Suomessa.[67]

"Torpedo rakennettiin neljästä kulmaraudasta, joiden väliin pirtukanisterit asetettiin. Kulmaraudat kiinnitettiin toisiinsa pultein ja rautavöin. Torpedon kärkeen tuli rengas tai lenkki. Tähän kiinnitettiin vaijeri. Rautojen ja tarvikkeiden painosta torpedo vajosi veden alle. Hinausvaijeri tuli veneeseen kölin ja köliraudan läpi poratusta reiästä. Jos tuli tarve päästä eroon torpedosta tai upottaa se, vaijeri irrotettiin pohjalautojen alta."[68]

Torpedoon mahtui yleensä 92 kanisteria eli 920 litraa pirtua. Torpedon suuruus riippui lähinnä veneen tehokkuudesta ja salakuljettajan rahapussista. Perämerellä erään tunnetun salakuljettajan veneen nimi oli “Iso-Harmi“, joka ainakin nimestä päätellen on ollut tehokas pirtutorpedon vetäjä.[69] Torpedon löytämiseksi siihen kiinnitettiin ohut siima, jossa oli pussillinen suolaa tai sokeria. Näiden liuettua veteen siiman päässä ollut koho tai poiju nousi pinnalle. Oli vain opittava laskemaan liukenemisaika sekä osattava takaisin oikealle paikalle, ja matkaa voitiin jatkaa.[70] Ylikonstaapeli NIKUPETERI, samoin kuin kaksi haastatelluista sanoivat, että pirtutorpedoja käytettiin vilkkaasti.[71] Edelleen on muistettava valvontaviranomaisilta huomaamatta jääneiden salakuljetuskeinojen olemassa olo. Tämä mahdollisuus on varsin suuri, sillä viranomaisia ja kalustoa oli vähän. Lisäksi kieltolainvalvontaa ei välttämättä suoritettu niin tehokkaasti kuin olisi voinut. Tästähän oli huomautettu jo vuoden 1926 komiteanmietinnössä.[72]

Kieltolain loppuvuosina salakuljetuksen takia perustettu merivartiosto pyrki tehokkaalla toiminnalla estämään salakuljetusta Hailuodon merialueelta. Syksyllä 1931 merivartiosto ottikin kiinni Hailuodon edustalta aluksen, joka purjehti Kreikan lipun alla. Aluksen paperit tarkistettiin ja todettiin, että ne olivat kunnossa. Alus oli rekisteröity Tallinnassa erään kreikkalaisen viinikauppiaan nimiin. Alus oli mahtava 19 metriä pitkä moottorivene ja siinä oli kaksi voimakasta moottoria. Vene todettiin samaksi, jonka kemiläinen liikemies oli toista kuukautta sitten huutanut itselleen huutokaupassa. Vene oli aikaisemmin takavarikoitu Kemissä. Lastina aluksella oli 7 000 litraa pirtua.[73]

4.1.5. Kemijokisuu säilyy pohjoisen pirtuporttina

Kemijokisuu pysyi Perämerellä tärkeimpänä pirtuporttina pohjoiseen salakuljetetulle alkoholille myös kieltolain loppuajan. Jopa Suomen taloudellista asemaa tarkasteltaessa 1920-luvun lopulla nousee esiin alueen merkitys alkoholin maihinnousupaikkana.[74] Merivartiolaitoksen Pohjanlahden piiripäällikkö kirjoitti vuonna 1930:

"Salakuljetus pääasiassa pohjoisimmassa osassa Pohjanlahtea suuntautuu juuri Kemijoen suuhun. Sieltä kulkee parhaimmat kulkureitit pohjolan suurille työmaille ja muuallekin sisämaahan."[75]

Pirtukaravaanien toiminta Rovaniemellä olikin todella vilkasta. Syynä oli Rovaniemen alueen suuri muuttovoittoisuus 1920-luvulla[76] ja alkoholin kova kysyntä. Alkoholin käyttö oli Pohjois-Suomessa todella suurta koko Suomenkin mittakaavassa. Pitkien aikojen viettäminen tukkityömailla saattoi vapaa-aikana johtaa muutamien päivien, jopa viikkojen ryypiskelyyn.[77] Useimmat karavaanit lähtivät liikkeelle Simon Maksniemestä, josta matka jatkui Kemijoen itäpuolta Rovaniemelle. Erityisesti tukkijätkille pirtua meni kaupaksi. Rovaniemen kautta pirtu virtasi laajemmalle Lappiin.[78]

Maksniemestä takavarikoitiinkin vuosina 1927—1932 18 530 litraa alkoholia, kun koko Kemin tullikamaripiirin alueelta takavarikoitiin 52 927 litraa.[79] Näin Maksniemen osuus kokonaismäärästä oli peräti noin 35 prosenttia. Alueen merkitys siis kasvoi vuosista 1924—1926. Maksniemestä kirjoitettiin vuonna 1929: "Kylä on jo suurimmalta osaltaan pirtuun hukkunut".[80]

Maksniemestä karavaanien matka jatkui Viantienjoen varrella olevaan Viitalan taloon ja metsiä myöten Sompujärvelle, josta jatkettiin Rovaniemelle. Viikoittain matkalla saattoi olla jopa sata kantomiestä.[81] Tornion tullikamari lähetti vuonna 1930 seuraavanlaisen kirjeen maaherralle:

“Käyty ahdistelemassa pirtukaravaania Tervolan takamailla. Iskulehdon isäntä Sompujärvellä kertoi, että heidän talossa on käynyt noin sata kantomiestä viikoittain. Toiminnan ehkäiseminen on sangen vaikeata, kun reitit kulkevat metsissä. Jotakin pitäisi kuitenkin tehdä, jotta toiminta vähän tyrehtyisi.“[82]

Karavaanien vilkas toiminta näkyi esimerkiksi pirtun myyntihintana Rovaniemellä. Kun vuonna 1926 litra pirtua maksoi noin 300 markkaa, oli hinta vuonna 1930 alle sata markkaa litra.[83] Reitti metsien kautta Rovaniemelle oli opittu niin hyvin, että eräs pirtukaravaanari sanoi: "Ei meidän joukossaan mittään opasta ollut, mutta meillä oli sellaisia, jotka olivat ennenkin kulkeneet tätä polkutietä."[84] Polut olivatkin kuljettajien tuntemia.[85] Simon suosiollisuutta karavaanien lähtöpaikkana lisäsivät varmasti maantieteelliset seikat. Simon rannikolla metsä tuli useimmilla kohdilla rannan äärelle saakka.[86] Näin karavaanit olivat heti pirtulastin saatuaan metsän suojissa:

”Saatuaan vihiä, että pirtukaravaanin piti lähteä toissayönä Rovaniemelle päin lähtivät tullilaitoksen Kaakamon vartiomiehet paikalle. Vuokraamallaan autolla saavuttivatkin 20 miehisen karavaanin metsästä Simon takalistoilta Viitalan perältä. Näistä onnistui muiden paeta, mutta kuusi miestä saatiin pidätetyiksi. Samoin saatiin 15 kappaletta kymmenen litran kanistereita viinaa. Tässä samassa yhteydessä valistivat viranomaiset meille, että heidän taistelunsa salakuljettajia vastaan on sangen vaikeaa siksi, että ei ole käytettävissä tarpeellisia välineitä esimerkiksi juuri moottoriajoneuvoja.”[87]

Karavaanien vilkkautta kuvaavat vuoden 1927 Pohjolan Sanomien artikkelit: "Jälleen pirtukaravaani satimeen Muurolassa", "Pirtukaravaaneja liikkeellä", "Jälleen pirtukaravaani kiikkiin", "Hälytetty pirtukaravaani" ja "Pirtukaravaaneja lukuisasti liikkeellä". Reitit näillä karavaaneilla olivat Maksniemi—Kivalot—Rovaniemi tai Alatornion rannikko—Kemijokivarsi—Rovaniemi.[88] Vilkkautta kuvaa myös Perä-Pohjan kertomus vuodelta 1929:

"Kemin—Simon rannikkoseudulta kuljetetaan pirtua suuret määrät edelleen ylimaihin kantamalla. Karavaanit ovatkin polkeneet rannikolle Maksniemen seuduilla kokonaisia teitä, jotka johtavat metsiin. Kun entiset tiet alkavat tulla viranomaisille tutuiksi, siirretään kulkureittiä johonkin uuteen paikkaan."[89]

Karavaanit kulkivat myös talvisin. Simoon asetettiinkin vuonna 1929 talvivartiosto toimintaa ehkäisemään, mutta tämän ei katsottu ratkaisevan mitään, "sillä ei tämä liike lopu."[90] Tullivartijat kertovat eräästä talvisesta hiihtoretkestä vuodelta 1930 seuraavaa:

Simosta löydettiin kahden pirtukaravaanin jäljet. Molemmat karavaanit saatiin kiinni Kivaloitten takaa. Karavaanien miehet huomasivat tullivartijat ja hiihtivät pakoon pudotettuaan kantamuksensa ladulle. Yhteensä takavarikoitiin 260 litraa pirtua. Koska pirtuja ei voitu kuljettaa metsästä pois rikottiin kanisterit.[91]

Pirtukaravaanitoiminnan ehkäiseminen oli vaikeaa. Reitit kulkivat metsissä, joten viranomaisilla oli vaikeuksia karavaanien saavuttamisessa. Eräskin takaa-ajo kesti kolme vuorokautta. Vaikka karavaaneja saatiin kiinni, pääsivät "kamelit" yleensä pakoon, tosin ilman "neekerinpoikia".[92] Tämä oli yleistä myös Espoon seudulla.[93]

Viranomaisten pirtukaravaanien valvontatyöhön on saattanut vaikuttaa heidän havaintonsa työnsä tärkeydestä: "Tästä vilkkaasta pirtuliikkeestä on ilmoitettu Oulun läänin maaherralle, mutta ei sieltä taholta näytä paljoakaan tilanteesta välitettävän."[94] Niin kuin kirjeestä havaitaan, oltiin aika katkeria oman työn saaman arvostuksen suhteen. Jos läänin ylimmässä portaassa ei asialle juuri mitään tehty, heijastui se varmasti valvontaviranomaisten kenttätyöhön. Ilmeisesti maaherran huomio kiinnittyi tuossa vaiheessa kommunistien toimintaan, se ainakin poliisilaitosten kirjeissä nousi päällimmäiseksi huolenaiheeksi 1930-luvun taitteessa. Toisaalta pirtupoluille ei välttämättä ollut viranomaisilla menemistäkään: "Minä tykkään, että näin on parempi, isossa porukassa. Eihän meille kukhan pysty mithän tekemään annetaan paukkua jos..."[95]

Seuraavassa on kuvaus Kemissä Haukkarinniemessä 19.7.1929 kello 06.00 sattuneesta tapauksesta:

“Poliisit huomasivat rannalla ainakin kahdeksan miestä, kullakin viinakanistereilla täytetyt säkit selässä. Miehet lähtivät kulkemaan metsään päin. Samaan aikaan lähti rannasta vene, jossa oli kolme miestä, merelle päin. Poliisit käskivät kaikkien pysähtyä ja ampuivat varoituslaukauksia. Tähän vastattiin veneestä ampumalla ja viinoja kantavat miehetkin ampuivat. Kantajat jättivät kantamuksensa maahan ja lähtivät karkuun. Mukana olleen ylikonstaapelin mielestä kyseessä oli selvä "murhayritys salakuljetuksen yhteydessä".[96]

Karavaanien toiminta saattoi olla myös viranomaisten taholta turvattu, sillä Kemin poliisilaitos sai vuonna 1931 seuraavanlaisen kirjeen:

"Simon poliisit avustavat salakuljettajia maalla liikkuessaan kaikilla mahdollisilla keinoilla ja salaavat asiain ilmituloa...Jos huomaan, että asia saa oikean käänteen ja tositeolla ruetaan tutkimaan tulen tekemään uusia ilmiantoja. Kunnioittaen Tositarkoitus."[97]

Mistään lähteistä ei löydy väitteelle tukea. Toisaalta ei myöskään löydy todisteita, että asiaa olisi poliisien taholta yhtään tutkittu.

Salakuljettajat olivat hyvin kekseliäitä. Eräässä huvilassa Kemin Paavonkarissa olivat tullivartijat monet kerrat käyneet tarkastusmatkoilla. Mitään ei löytynyt, kunnes he huomasivat takan edessä olevan suojapellin siirtyneen. Paikkaa tarkemmin tutkittaessa huomattiin, että sen alla oli kellari. Sieltä löytyi 800 litraa pirtua, 14 pulloa viiniä ja neljä pulloa konjakkia. Tullivartijoiden kommentti olikin: "Monesti ennenkin käyty tarkastamassa, mutta mistä sitä tämmöistä on tiennyt. Koko viime syksyn on karavaanit Rovaniemelle kuormattu täällä."[98]

Museoviraston “Kieltolaki”-kilpailun ja Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjoituskilpailun seurauksena kuva pirtukaravaaneista muodostuu seuraavaksi. Rovaniemellä oli välittäjä/välittäjiä, jotka organisoivat pirtukaravaanien toiminnan Rovaniemelle. Itse he eivät osallistuneet varsinaiseen salakuljetukseen. Yleensä karavaanimiehet matkasivat junalla Kemiin:

“Koiton ravintolassa oli heillä kohtauspaikka. Siellä oli antajat aina odottamassa ja karavaanimiehillä oli merkit näkyvissä. Esimerkiksi sanomalehti vasemmassa takataskussa, Fennia tupakka-askiin koputettiin ennen sen aukaisemista ja kun sytytettiin keikautettiin se sovittuun asentoon vasempaan suupieleen. Merkkejä oli paljon.”[99]

Erääseen karavaaniin, joka pidätettiin Laivaniemessä, kuului muurari, suutari ja viisi työmiestä. Iät olivat 24—53 vuotta. Palkaksi kantotyöstä Rovaniemelle miehet olisivat saaneet 500 markkaa/kanisteri. Miehet olivat tulleet päiväjunalla Rovaniemeltä Kemiin ja sieltä Kaakamoon.[100] Kirjailija ANJA TIKKANEN on kuvannut kirjassaan "Lapin miljoonarannat" ohjetta junamatkalle Rovaniemeltä Kemiin seuraavasti:

"Asetutta junhaan usiaan vauhnuun. Porukassa ei liikuta. Kemhiin ko pääsette, menette entiseen paikhan. Onko jokkaiselle selevä. Jos joku jää kiinni, menhee turpa tukhon. Omiks tarpeiks se silloin laskethan, son sanottava. Mie sitten kyllä korvhaan. Puoliselta lähtee juna, ja siihen kyythiin tet hyppäätte."[101]

Karavaanien toiminnalla oli tietysti vaikutuksia myös sisämaan poliisiviranomaisten työssä. Ranuan piirin nimismies kirjoitti vuonna 1927 maaherralle seuraavasti:

”Nykyisin kulkevat suurimmat spriinkuljettajien etappitiet, kuten Simosta Ranuan kautta Rovaniemelle ja Kemijärvelle kulkeva, juuri syrjäisempiä seutuja pitkin…On masentavaa todeta, että kieltolakia törkeästi rikkovat salakuljettajat ajavat autoilla spriikuormineen, lainvalvojien saadessa hikihatussa polkea polkupyöräänsä saadakseen rikollisen kiinni… Tilanne on todellakin surkuteltava: rikolliset ajavat ilkkuen autoillaan.”[102]

Kirje kuvastaa poliisien mahdottomuutta puuttua alkoholin levitykseen rannikolta sisämaahan. Voidaan väittää salakuljettajien olleen ”turvassa”, kun alkoholit saatiin rannikolta eteenpäin. Tästähän oli esimerkiksi Kiimingin piirin nimismies kirjoittanut vuonna 1926.[103]

4.1.6. Kellossa salakuljettajat kokevat ennemmin pitkiäsiimoja kuin verkkoja

Oulun tullikamaripiirissä erityisesti Haukiputaan Kellon seutu muodostui kieltolain loppuvuosina salakuljetuskeskukseksi. Vuonna 1927 Kellon osuus Oulun piirin takavarikoista oli noin 23 prosenttia (1 030 litraa), vuonna 1928 noin kuusi prosenttia (310 litraa), vuonna 1929 noin 48 prosenttia (3 790 litraa) ja vuonna 1930 noin 17 prosenttia (1 362 litraa). Vuosina 1931 ja 1932 takavarikoitiin yhteensä enää 86 litraa. Kellon osuus Oulun tullikamaripiirin takavarikoista vuosilta 1927—1932 oli noin 22 prosenttia,[104] kun se vuosina 1924—1926 oli vain noin viisi prosenttia. Kuten huomataan, oli Kelloa ja sen saaristoa entistä enemmän alettu käyttää pirtujen varastoimispaikkana. Pitkin Kellon rannikkoa olikin runsaasti kanistereita piilossa.[105] Paikan suosion syyksi tullikamari arveli Kellon läheisyyden Oulun kaupunkiin.[106] Oulun poliisilaitoksen poliisitutkintapöytäkirjoissa mainitaankin monesti, että pirtua käytiin ostamassa juuri Kellosta.[107] Ilmeisesti kuljetus Kellosta Ouluun, ja Koillis-Pohjanmaalle oli helppoa. Tilanne muistuttaa kehitystä Kemin tullikamaripiirin Maksniemessä, joka sekin toimi pirtujen maihinnousupaikkana.

Kellon suosion taustalla saattoi olla myös kyläläisten avuliaisuus salakuljettajia kohtaan. Alueen nimismies totesikin vuonna 1926:

”Vapaaehtoista avustusta poliisimiehille ei ole tässä piirissä saatavissa, sillä siksi kieltolainvastainen on täällä yleinen mielipide.”[108]

Salakuljettajat osasivat varmasti hyödyntää ”työssään” tällaiset seikat. Toisaalta eräs haastatelluista arveli poliisin katsoneen toimintaa läpi sormien.[109] Tälle väitteelle ei löydy vahvistusta, mutta mikäli väite olisi totta, se ei olisi mikään poikkeus. Olivathan muualla Suomessa valvontaviranomaiset syyllistyneet jopa kieltolakirikoksiin.[110] Lisäksi Haukiputaan naapurikunnassa Iissä muisteltiin seuraavasti:

“Varsin usein tiedetään poliisien olleen mukana tässä viinan salakuljetuksessa, sillä se tiesi hyvää pisnestä ja kukapa sitä poliisia osasi epäillä sellaisesta.“[111]

Lääninetsivä kirjoitti Kellosta vuonna 1931:

"Väkijuomain salakuljettajat yleensä pyrkivät naamioimaan rikolliset puuhansa kalastuksen varjoon, sekä pitäen mukanaan kalastusvehkeitä ja hylkeenpyyntivälineitä koettavat saada uskottavaksi, että he liikkuvat täysin luvallisilla matkoilla ulkomerellä."[112]

Eräässäkin tapauksessa, joka sattui Marjaniemen luona 28.5.1931, oli mukana Kellosta viisi kalastajaa ja yksi maanviljelijä. Yksi syytetyistä kertoi seuraavaa:

“Lähteneensä hakemaan rysiä Hietakarista ja katselemaan paikkoja toisille rysille. Keskiyön aikana saavuttuaan Pallosen karin lähelle huomasi kertoja useita moottoriveneitä ja samalla ilmestyi paikalle merivartiolaitoksen moottorivene, joka pidätti kertojan moottoriveneen...kieltää kertoja siinä olleen pirtua koko tällä matkalla. Myöntää kuitenkin, että heti kun vartioalus heidät pidätti niin rupesivat vartiomiehet keräämään merestä pirtukanistereita, vaan ei kertoja tiennyt, mistä kanisterit olivat moottorien lähelle mereen joutuneet.“[113]

Valvontavastuussa olevan Kiimingin piirin nimismiehen kirjeistä kuvastuu huoli Kellosta. Kellon kylässä mainittiin useana vuonna juoppouden ja salakuljetuksen rehoittavan. Juoppoja varten pyydettiin kylään omaa putkaa, jottei heitä tarvitsisi kuljettaa Haukiputaalle. Useana vuotena pyydettiinkin Kelloon ylimääräistä poliisia, ilmeisesti tuloksetta.[114] Poliisienkin työskentelyssä tieto Kellon tärkeydestä näkyi, sillä poliisi oli "mennyt tahallaan vahtaamaan rannikolta tulevia teitä, josta tavallisesti spriikuljettajat kulkevat."[115] Elämä Kellossa tuntui olevan todella hurjaa. Salakuljettajat olivat pieksemisen uhalla vaatineet poikasia tunnustamaan pirtukätkön varastamisen. Vastaanasettumista ei hyväksytty.[116] Haastateltava kertoikin, että Kellossa elettiin “villiä aikaa, jolloin toisten asioihin ja tekemisiin ei puututtu.”[117]

Kellon edustalla tapahtui jopa poliisikonstaapelin murhayritys.

Poliisit olivat olleet saaressa, jossa miehiä oli odottamassa pirtumoottoria. Hailuodon suunnasta tulikin kaksi venettä. Näistä veneistä huomattiin poliisit ja veneet kääntyivät takaisin merelle päin. Poliisit lähtivät saaressa olleiden miesten veneillä perään. Yksi pakenevista pirtumoottoreista pysähtyi odottamaan, aavistamatta poliisin olevan kyydissä. Veneen tullessa pirtumoottorin viereen syntyi käsirysy, jossa poliisi lyötiin tajuttomaksi ja heitettiin mereen. Poliisien käytössä olleella toisella veneellä ehdittiin poliisi pelastaa merestä ennen hänen hukkumistaan.[118]

Salakuljettajien elämää Kellossa helpotti myös tullialuksen siirtyminen joksikin aikaa Kemiin. Tällöin "jopparit kantelivat neekerinpoikia yhtä vapaasti kuin maitoastioita. Kalastusta ei pariin kuukauteen ollut lainkaan harjoitettu."[119] Näin salakuljetuksesta oli tullut tärkeä elinkeino väestölle. Kellon Kiviniemestä löytyikin useita salakuljetukseen sopivia moottoriveneitä.[120] Espoossakin moni kalastaja vaihtoi verkkonsa pitkäänsiimaan.[121] Kellossa salakuljettajat saattoivat saada toimiinsa myös apua:

“Haukiputaalla ja Kellossa oli pirtuhomma vilkasta, sieltä meni tie metsien läpi Kiiminkiin. Haukiputaan Kellossa oli puhelinkeskus pirtumiesten tiedottaja. Kun etsivät soittivat paikalliselle virkakunnalle, että nyt tullaan, puhelinkeskuksessa kuunneltiin ja sana lähti kiertämään talosta taloon.“[122]

Tosin tähän muistelukseen suhtautuisin varauksellisesti, varsinkin, kun muistelija on Siikajoelta, josta on matkaa Kelloon melkein sata kilometriä.

Lääninrikosetsivät kertoivat eräästä komennuksestaan Kelloon seuraavaa:

"Heinäkuun 4. päivänä matkustimme Oulusta Kellon kylään. Saman päivän iltana asetuimme kenenkään huomaamatta vartioon Kellon Isolleniemelle. Oltuamme vartiossa yhtä mittaa 6. päivän vastaiseen yöhön saakka huomasimme, kun siinä kello 23 paikkeilla illalla aavasta merestä oli tulossa moottorivene hinaten perässään soutuvenettä ja suunnaten kulkunsa Kellon Isolleniemelle. Odotettuamme puolisen tuntia ajoikin moottorivene perässään soutuvene noin 15 metrin päähän rannasta meidän ollessamme noin sadan metrin päässä moottoriveneestä, irrottaen täydessä lastissa olevan soutuveneen mennen veneeseen kaksi miestä yhden jäädessä moottoriin. Odotettuamme vielä hetkisen huomasimme, että veneestä pudotettiin lukuisia säkkejä rantamatalalle, hypäten myös veneessä olleet kaksi miestä veteen alkaen köyden päästä vetää säkkejä maihin, mennen heidän avukseen eräs rannalle luultavasti merkinantajaksi tullut mies...Miesten saatua kannetuksi suurimman osan säkeistä maihin lähti moottorivene yhden miehen saattamana ottaen peräänsä soutuveneen ja suunnaten kulkunsa Kellon Kiviniemeen. Hyökättyämme kätköpaikastamme rantaan ammuimme lukuisia laukauksia moottoriveneen perään, vaan ei tämä tästä huolimatta pysähtynyt. Pidätimme rannalta kolme miestä... Miesten vierestä löytyi säkkeihin pantuina 50 kpl. kymmenen litran kanisteria eli yhteensä 500 litraa spriitä. Heti tämän jälkeen...menimme Kellon Kiviniemeen etsimään pakoon päässyttä moottorivenettä ja tunsimmekin sen heti nähtyämme, vaikka samassa rannassa oli kymmenkunta muuta moottorivenettä... Otettuamme moottoriveneen huostaamme veimme sen samoin kuin väkijuomatkin Ouluun, missä luovutimme moottoriveneen ja väkijuomat Oulun tullikamarille, jossa myös juttu tulee käsiteltäväksi."[123]

Raportista huomataan, että lääninetsivät olivat pitkään odottelemassa mahdollisia salakuljettajia. Tiedossa oli varmasti Kellon saariston käyttö pirtujen kätköpaikkana. Ilmeisesti myös salakuljettajat olivat varustautuneet viranomaisten varalle. Harvoin pirtuja hinattiin soutuveneessä. Jos olisi jouduttu takaa-ajoon olisi ilmeisesti katkaistu köysi moottoriveneen ja soutuveneen väliltä ja näin moottorivene olisi säästynyt. Nyt salakuljettajille kävi, heidän näkökulmastaan, huonosti. Tosin tämä oli ainakin lääninkanslian poliisikuulustelu ja -etsintä pöytäkirjojen valossa harvinaista.

4.1.7. Ahvenanmeren sulku näkyy rautatiesalakuljetuksina

Ahvenanmeren sulku muutti salakuljetusta. Rautateillä oli vähän aikaa jälleen merkittävä osuus salakuljetuksessa. Oulun läänin maaherra kehottikin rautateiden tarkkaan valvontaan, samoin etelästä tulevien maanteiden.[124] Vuonna 1929 Iissä katsottiin salakuljetuksen tapahtuvan rautateitse.[125] Vielä vuonna 1929 Oulussa poliisilaitos arvioi alkoholin tulevan alueille pääasiassa junalla.[126] Taulukosta 15 (ks. s. 117) havaitsemme poliisien erehtyneen asiassa. Alkoholit tulivat enimmäkseen meritse. Toisaalta poliisit olivat osittain oikeassa, sillä alkoholit piilotettiin heidän valvonta-alueensa ulkopuolelle, pääasiassa Kellon merialueelle ja saariin. Näin Oulun poliisiviranomaiset eivät tienneet merellisen salakuljetuksen laajuutta. Toisaalta tämä osoittaa myös tietojen vaihdon vähäisyyttä poliisi- ja tulliviranomaisten välillä.

Oulun rautatieasemilla saatiin vuosina 1927—1932 kiinni 58 ihmistä, joista peräti 24 oli naisia. Naiset olivat keski-iältään noin 31 vuotiaita ja pääsääntöisesti kotoisin Helsingistä (14 henkeä). Oulusta oli ainoastaan neljä naista. Kun verrattaan tätä lukua aikaisempiin ajanjaksoihin havaitaan naisten osuuden salakuljettajista nousseen todella suureksi. Naisten harjoittivat salakuljetusta taloudellisista syistä. Lisäksi heidän lisääntynyt määränsä johtui varmaankin yleisen taloudellisen tilanteen kiristymisestä. Tänä taloudellisen laman aikana naistenkin oli yritettävä hankkia elanto itselleen ja/tai perheelleen. Naisista kahdeksalle rikoskirjoihin oli merkitty ammatiksi "työmiehenvaimo”.

Miehistä suurimman ammattiryhmän muodostivat edelleen työmiehet, joita oli 19 34:stä (noin 56 prosenttia). Seuraavana ryhmänä olivat kauppamiehet, joita jäi kiinni neljä henkilöä. Edelleenkin suurin osa (noin 22 prosenttia) oli kotoisin Helsingistä. Oulusta oli vain noin seitsemän prosenttia (kaksi henkeä). Miesten keski-ikä oli noin 29 vuotta. Mitään muutosta Oulun asemilla pidätettyihin miesten sosiaaliasemassa ei tapahtunut koko kieltolain aikana. Tyypillinen salakuljettaja oli alle 30-vuotias työmies Helsingistä, joka taloudellisen hyödyn toivossa salakuljetti alkoholia Ouluun.

Asemilla jatkui edelleen tuntemattomien takavarikkojen suuri määrä. Vuosina 1927—1932 haltijaa vaille jäi 1 345 litraa 2 436 litrasta eli yli puolet.[127] Tosin luku oli vuosina 1924—1926 ollut noin 79 prosenttia, joten vuosina 1927—1932 salakuljetukseen syyllistyneitä saatiin paremmin vastuuseen teoistaan.

Kemin rautatieasemalla saatiin vuosina 1927—1932 kiinni vain 14 salakuljettajaa, joista kaksi oli naisia. Miehistä työmiehet muodostivat suurimman ammattiryhmän, heitä oli yhdeksän 12:sta. Miesten keski-ikä oli noin 28 vuotta. Neljä miehistä oli kotoisin Kemin tullikamaripiirin alueelta. Muutosta kieltolain alkuaikaan tapahtui vain salakuljettajien kotipaikkakunnissa, sillä nyt helsinkiläisiä ei ollut yhtään. Tuntemattomien alkoholien suuri osuus takavarikoidusta alkoholista jatkui vuosina 1927—1932, sillä 233 litrasta 199 litran omistaja jäi epäselväksi.[128] Tosin vuosina 1924—1926 määrä oli ollut 168 litraa 181 litrasta.

Entistä enemmän Kemin asemalla alkoi ilmetä, että alkoholin määränpäänä oli Rovaniemi ja ylämaat. Rovaniemen asemalla takavarikoitiin vuosina 1927—1931 keskimäärin noin 537 litraa alkoholia,[129] mikä on varsinkin Kemin aseman lukuihin (noin 62 litraa) verrattuna todella suuri. Pohjoiseen tarkoitetut alkoholit oli varsin usein ostettu Kemijokisuulla tuntemattomilta miehiltä, mikä selittää pientä takavarikkomäärää Kemin asemalla. Alkoholit yritettiin sitten junalla salakuljettaa pohjoiseen, mutta osa salakuljettajista jäi kiinni jo Kemin rautatieasemalla. Selville saaduissa tapauksissa ostajat olivat työmiehiä. Heidän kuljettamansa alkoholimäärät olivat keskimäärin noin 12 litraa.[130] Ilmeisesti miehet olisivat yrittäneet ansaita vähän rahaa myymällä alkoholia pohjoisessa. Uskoisin, että nämä henkilöt eivät kuuluneet mihinkään organisoituun toimintaan, esimerkiksi pirtukaravaaneihin, vaan olivat enemmänkin yksityisyrittäjiä. Väitteen puolesta puhuu vähäinen alkoholimäärä ja kuljetustavan suojaamattomuus.

Tornion rautatieasemalla jäi vuosina 1927—1932 kiinni kuusi salakuljettajaa, joista neljä oli työmiehiä. Salakuljettajien kotikunnista on heikosti tietoa. Ainoastaan kolmen kotipaikkakunta selviää. Ne olivat Kemin maalaiskunta, Alatornio ja Haukipudas. Vähäisten takavarikointien (155 litraa) takia ja suuren tuntemattomien alkoholien määrän suhteen (120 litraa) en käsittele Torniota enempää.[131]

Keinot rautatiesalakuljetuksessa näillä kolmella asemalla olivat yhä samat kuin aikaisemmin. Alkoholit toimitettiin yleensä laatikoissa, joissa ilmoitettiin olevan aivan muuta tavaraa. Vastaanottaja ei tiennyt asiasta mitään, jos tarkastus tehtiin poliisin läsnäollessa, tai omistajaa ei löytynyt.[132] Taulukkoa 18 (ks. s. 120) tarkastelemalla huomaamme rautatiekuljetusten pienentyneen huomattavasti vuonna 1929 verrattuna vuoteen 1928. Tällöin salakuljettajat pystyivät ohittamaan Ahvenanmeren sulun. Lisäksi valtiovaltakin pyrki ehkäisemään rautatiesalakuljetusta. Valtioneuvosto velvoitti vuoden 1928 kesäkuusta rautatieviranomaisia tekemään tarkastuksia junissa alkoholin löytämiseksi, jotta salakuljetus vaikeutuisi.[133] Ilmeisesti valtioneuvostolle oli viestitetty salakuljetuksen kasvusta rautateillä Ahvenenmeren sulun seurauksena. Tämä saattoi myös johtaa salakuljetuksen painottumisen kieltolain loppuvuosina jälleen merelle.

4.1.8. Autoistuminen vaikuttaa maasalakuljetuksiin

Oulun tullikamaripiirin maa-alueella pidätettiin vuosien 1927—1932 välisenä aikana 119 henkilöä alkoholin salakuljetuksesta. Näistä 25 oli naisia eli viidennes. Naisista 14 oli kotoisin Oulusta ja viisi Haukiputaalta. Naisten keski-ikä oli noin 35 vuotta. Miehiä pidätettiin 94. Heistä työmiehiä oli 63 eli suurin osa. Muista ammattiryhmistä mainittakoon talollisenpojat (seitsemän henkilöä) ja autonkuljettajat (kuusi henkilöä). Miesten keski-ikä oli noin 31 vuotta. Pidätetyistä 88 henkilön kotipaikkakunta selviää. Näistä 69 (noin 78 prosenttia) oli kotoisin Oulun tullikamaripiirin alueelta. Enemmistö oli Oulusta (36 henkilöä) ja Haukiputaalta (16 henkilöä). Seuraavaksi oli Iistä ja Oulunsalosta molemmista neljä henkilöä. Vuosina 1927—1932 takavarikoitiin maalla 13 361 litraa alkoholia. Näistä vaille omistajaa jäi 2 990 litraa eli vain noin 22 prosenttia.

Vuosiin 1924—1926 verrattuna havaitaan kotikuntalaisten edelleen pitäneen maalla salakuljetusta hallussaan. Salakuljetuksesta tuli siis oman alueen puuhaa merellisen salakuljetuksen alettua vuonna 1924. Lisäksi naiset syyllistyivät monesti salakuljetukseen. Syy lienee sama kuin rautatiekuljetuksissa eli taloudellisesti huono aika. Myöskin maalla tapahtuneissa takavarikoissa syylliset saatiin entistä useammin kiinni, sillä vuosina 1924—1926 tuntemattomaksi oli jäänyt noin 59 prosenttia alkoholeista. Vuosina 1927—1932 viranomaiset takavarikoivat Oulun tullikamaripiirin alueelta neljä autoa ja kuusi hevosta.[134] Eräästä salakuljetustapauksesta syytetty kertoi vuonna 1928 raastuvanoikeudessa seuraavaa:

Kuluvan kesäkuun 1. päivänä syytetty tapasi erään tuntemattoman väkijuoma-agentin, jolta kertoja osti 900 litraa spriitä kymmenen litran kanistereissa, vapaasti tuotuna Mustasalmen rantaan. Hinnaksi sovittiin sata markkaa litralta, josta hinnasta kertoja maksoi heti 25 000 markkaa. Seuraavan päivän iltana lähti hän Kiikelin saaren rannasta työmies L.H:n kanssa pirtuja vastaanottamaan. Päästyään salmen lähelle oli moottorista jo ehditty pirtut tyhjentää maalle ja peitteli miehet viimeisiä kanistereita, kun he pääsivät rantaan...poliisit saapuivat paikalle. Syytetty sai 250 päiväsakkoa ja työmies avunannosta 150 päiväsakkoa.[135]

Kemin tullikamaripiirin maa-alueella pidätettiin vuosina 1927—1932 93 henkilöä. Heistä 12 oli naisia. Kemissäkin naisten osuus oli noussut verrattuna vuosiin 1924—1926. Naisten keski-ikä oli noin 30 vuotta, mikä oli viisi vuotta Oulun aluetta alempi. Pidätetyistä miehistä on tiedossa 54:n kotipaikkakunta. Näistä 37 oli kotoisin Kemin tullikamaripiirin alueelta. Suurimpana ulkopaikkakuntalaisten ryhmänä olivat rovaniemeläiset, joita oli viisi henkilöä. Syynä tähän on pirtukaravaanitoiminta. Pidätetyistä suurimman ammattiryhmän muodostivat edelleen työmiehet (62 henkilöä). Seuraavana olivat autonkuljettajat (neljä henkilöä). Autonkuljettajien mukaantulo salakuljetukseen niin Kemissä kuin Oulussakin kuvastaa seudun autoistumisen alkamista. Miesten keski-ikä oli noin 31 vuotta.

Verrattuna vuosiin 1924—1926 havaitaan niin Kemissä kuin Oulussakin miesten keski-iän nousseen kolme vuotta. Vuosina 1927—1932 Kemin tullikamaripiirin maa-alueella takavarikoitiin 17 982 litraa alkoholia, josta ainoastaan 1 952 litraa eli noin 11 prosenttia jäi vaille omistajaa. Viranomaisten toiminta oli todella tehostunut verrattuna vuosiin 1924—1926, jolloin tuntemattomien alkoholien osuus oli peräti noin 75 prosenttia. Rantapartioinnissa Kemin viranomaiset saivat saalikseen neljä autoa ja viisi hevosta. Autoihin oli lastattu alkoholia, joka pyrittiin kuljettamaan sisämaahan. Autojen merkit ja arvot olivat seuraavat: Studebaker 20 000 markkaa, Chevrolet 20 000 markkaa, Pontiac 27 000 markkaa ja Ford 26 000 markkaa. Oikeuden päätöksillä sekä alkoholit että autot tuomittiin valtiolle. Lisäksi syylliset saivat sakkoja.[136]

Aina ei siis käytetty karavaaneja vaan joskus myös autoa.[137] Auton käyttöä salakuljetuksessa helpotti se, että vuodesta 1927 alkaen Kemin ja Rovaniemen välinen maantie aurattiin.[138] Seuraava tapaus sattui Alatorniolla:

"Auto jonka rekisterinumero oli 2480 havaittiin ojassa. Istuimen alta löytyi rekisterikilpi V.A.58. Autoa tarkastettaessa havaittiin, että sekä etu- että takaistuimen selkänojien top­pausten alle oli laitettu erikoiset peltiset säiliöt joista toisessa oli kierteillä varustettu korkki. Kun taas toisessa oli puinen tulppa ollen säiliöiden päällä olevat korkit näkymättömissä toppauksen alla."

Kätköä ei ehkä muuten olisi havaittu, mutta istuimen selkänojan toppauksen reunassa olevat nauhat, joilla toppaus kiinnitettiin, olivat päältä vähän irrallaan.[139]

Autojen pysäyttämiseksi maaherra käski tehdä piikkilautoja pysäyttämispaikoille. Lisäksi rannikon tärkeimpiin paikkoihin olisi voinut tilata sinkkivaijeria.[140] Tosin salakuljettajatkin varustautuivat takaa-ajoihin. Alatornion Laivaniemessä jouduttiin auton pysäyttämiseksi ampumaan renkaat rikki. Autosta löytyi 530 litraa pirtua ja levyjä, joissa oli nauloja mahdollisten takaa-ajajien vuoksi.[141]

Tornion tullikamaripiirin maa-alueella viranomaiset pidättivät vuosina 1927—1932 24 henkilöä, joista kaksi oli naisia. Miehistä suurimman ammattiryhmän Torniossakin muodostivat työmiehet, heitä oli 14 eli yli puolet. Seuraavana ryhmänä ovat insinöörit, joita oli kaksi henkilöä (noin 9 prosenttia). Pidätetyistä 20:n kotipaikkakunta selviää; heistä puolet oli kotoisin Alatorniolta. Syntymäajoista lähteet antavat huonosti tietoa, mutta keski-iäksi miehille tulee noin 33 vuotta. Vuosina 1927—1932 viranomaiset takavarikoivat Tornion tullikamaripiirin maa-alueelta 3 516 litraa alkoholia, josta 1 535 litraa jäi tuntemattomaksi eli noin 44 prosenttia. Torniossa tosin taannuttiin vuosista 1924—1926 30 prosenttia, mutta koko Perämeren rannikon takavarikoissa viranomaisten toiminta tehostui. Lisäksi Torniossa yksi auto tuomittiin valtiolle.[142]