2.1.1. Pohjoisessa alkoholista hyvä hinta

Yleensä, jos joku maa rajoittaa jonkin taloudellisesti tärkeän tavaran tuontia, vientiä tai läpikulkua, syntyy valtioiden väliselle rajalle salakuljetusta. Tunnettuja salakuljetustavaroita ovat tai ovat olleet esimerkiksi huumeet, raha, tupakka, arvometallit ja alkoholit. Salakuljetusta syntyy myös silloin, kun joidenkin tuotteiden, kuten tupakan tai kahvin, hintaero eri maissa on huomattava.[1] Suomen pitkille merirajoille kohdistuikin pian kieltolain voimaanastumisen jälkeen suurimittaista alkoholin salakuljetusta. Kun vielä 1920-luvun alkuvuosina tullilaitoksen takavarikkosaaliin kokonaisarvosta noin 85 prosenttia oli pirtua, nousi arvo kieltolain loppuvuosina 96 prosenttiin.[2] Viranomaiset eivät olleet valmiita ehkäisemään todelliseksi pirtusodaksi kasvavaa salakuljetusta.[3] 1990-luvullakin viranomaisilla on ollut ongelmia ehkäistä ammattimaista alkoholin salakuljetusta, jonka on sanottu olevan lähes yhtä suurta kuin 1920-luvulla.[4]

Virossa Suomen kieltolakiin reagoitiin varsin nopeasti ja tehokkaasti. Jo syksyllä 1919 havaittiin Suomessa alkoholin salakuljetuksen Virosta alkaneen. Toiminta ei ollut mitenkään uutta, sillä salakuljetukselle oli olemassa jo vuosisataiset perinteet. Jo 1800-luvulla alkoholisäädökset ja alkoholin korkea verotus aiheuttivat alkoholin salakuljetuskauden lähes koko vuosisadaksi.[5] Esimerkiksi Oulun seudulle salakuljetettiin runsaasti ulkomaista alkoholia jo 1860-luvulla.[6] Pirtua[7] alettiin tuoda myös Saksasta ja Puolasta.[8] Ongelma ei koskettanut ainoastaan Suomea. Salakuljetusta harjoitettiin 1920-luvun alkupuolella myös Ruotsiin ja niin sanottuun puolikiellon alaisena olevaan Norjaan sekä jonkin verran Tanskaan.[9]

MÄNTYLÄN teoksissa tuodaan ilmi alkoholin tärkeä osuus suomalaisten elämässä jo 1700-luvulta lähtien. Tämän piirteen seurauksena suomalaisten oli saatava alkoholia keinolla millä hyvänsä ”viinanhimonsa” tyydyttämiseksi. Kieltolaki vastaanotettiin Perämeren rannikolla varsin juhlavasti, sillä lain kunniaksi järjestettiin useita juhlia. Oli muun muassa juhlajumalanpalveluksia, kieltolakijuhlia, ja talonomistajia pyydettiin liputtamaan päivän johdosta.[10] Kieltolain voimaanastuminen saikin runsaasti huomiota seudun kaikissa sanomalehdissä.[11] Ilmeisesti väestölle haluttiin korostaa lain tärkeyttä ja tuoda se näyttävästi esiin. Tosin esimerkiksi Pohjolan Sanomien ja Kalevan innostunut kirjoittelu kieltolaista ja sen voimakas esille tuominen selittyy päätoimittajien kieltolakimielisyydellä. Arvelujakin kieltolakia kohtaan esiintyi. Esimerkiksi Tornion tullikamari epäili, pystyttiinkö Pohjanlahtea vartioimaan riittävästi, ja se katsoi pitkän maarajan Ruotsin kanssa olevan "luvattu reitti salakuljettajille". Lisäksi pelättiin, että alkoholia tuotaisiin rautateitse muun tavaran nimissä. Tämä vartioinnin ongelmallisuus näkyisi aina sisämaassa saakka, sillä vartiointiin ei riittänyt tarpeeksi miehistöä. Toisaalta arveltiin ongelmia olevan lain valvonnassa, sillä kaikki tullivartijat eivät olleet raittiusaatteen kannattajia.[12]

Alkoholin salakuljetus oli kieltolain alkukuukausina Perämeren rannikolla hyvin vähäistä. Kuitenkin varsin nopeasti alettiin käyttää jo vuosikymmenien takaisia salakuljetusreittejä Ruotsista. Jo 1860-luvulla Oulun kauppaseura oli valittanut senaatille Ruotsista salakuljetettavan muun muassa kahvia, sokeria ja alkoholia.[13] Sortovuosien aikana salakuljetus muodostui näillä seuduin pinttyneeksi tavaksi. Ongelmana oli erityisesti talvisin jäitse tapahtunut kahvin ja sokerin salakuljetus: sen nähtiin muodostuneen monelle jo ammatiksi.[14] Alkoholin salakuljetusta Ruotsista helpotti se, että Ruotsin viranomaiset eivät toistaiseksi voineet estää väkijuomien kuljetusta. Heidän mielestään luvaton maastavienti oli niin ovelaa, että tehokkainkin tullivartiointi jäi tuloksettomaksi.[15] Sosiaaliministeriön raittiusosastolla arvioitiinkin vuonna 1920, että Tornion, Kemin ja Oulun kaupungit sekä Iin ja Alatornion kunnat kuuluivat ryhmään, jossa salakuljetusta katsottiin tapahtuvan paljon. Samaan ryhmään kuuluivat Suomesta lisäksi Turku, Pori, Vaasa ja Porvoo.[16]

Oheisissa taulukoissa (taulukot 1, 2 ja 3) kuvataan alkoholin takavarikkopaikkoja ja -määriä tullikamaripiireittäin. Vuoden 1919 osalta tulee huomata kieltolain alkamisajankohta 1. kesäkuuta. Lisäksi on otettava huomioon koko kieltolain ajalta, että tullin ar­vioinnin mukaan 1920-luvulla olisi kyetty takavarikoimaan korkeintaan kymmenen prosenttia maahan tuodusta alkoholista.[17] Näin ollen piilorikollisuuden osuus kokonaisrikollisuudesta oli todella suuri. Tosin tämä on vain tullin arvio, joten siihen on suhtauduttava varauksellisesti, sillä alueellisia eroja varmaankin esiintyi. Huomioitavaa on siis taulukkojen syntyneen ilmirikollisuuden pohjalta. Takavarikointeihin ovat vaikuttaneet valvontaviranomaisten toimet ja joskus pelkkä sattuma. Ongelmat ovat 1990-luvullakin olleet samanlaisia, sillä tulliylitarkastaja arvioi tullin takavarikoivan vain 5—10 prosenttia maahan laittomasti tuodusta alkoholista.[18]

Taulukosta 1 näemme, että merkittävimmäksi salakuljetuskeinoksi viiden ensimmäisen kieltolakivuoden aikana Oulun alueella muodostui rautatiesalakuljetus. Rautateiden takavarikkomäärä on noin 57 prosenttia koko tullikamaripiirin takavarikkomäärästä. Erityisesti vuodesta 1921 alkaen alkoholia tuotiin runsaasti junalla. Oulun läänin maaherran vuosikertomuksessa vuodelta 1921 mainitaankin rautateiden “kautta virtaavan väkijuomia”. Kieltolain aikaisemmilta vuosilta tällaisesta ei ollut mainintaa. Vuosilta 1922 ja 1923 on myös sama maininta.[20] Kaleva otsikoikin 25.11.1922 “Pirtutulva Pohjois-Suomeen rehoittaa hämmästyttävässä laajuudessaan.” Syynä oli, että Oulun rautatieasemilla pidätettiin parina vuorokautena lähes 50 ihmistä salakuljetuksesta.

Alusta saakka rautatiekuljetusten tarkoituksena oli taloudellisen hyödyn tavoittelu. Erityisesti Oulun poliisilaitoksen rikososaston poliisitutkintapöytäkirjoista selviääkin monesta kohdasta, että alkoholia tuotiin Ouluun myyntitarkoituksessa.[21] Tavallinen tapaus oli seuraavanlainen:

Kaksi helsinkiläistä työmiestä, iältään 25 ja 26 vuotta, saapuivat Oulun rautatieasemalle 21.8.1920. He olivat ostaneet Helsingistä 30 litraa pirtua 2 700 markalla tarkoituksena myydä alkoholit Oulussa. Konstaapelin suorittaessa Oulun asemalla matkatavaroiden tarkastuksen paljastui salakuljetusyritys.[22]

Pohjoissuomalaisten alkoholin kysyntä siis “synnytti” salakuljetuksen. Toimintaan on saattanut vetää myös seikkailu ja jännitys.

Seuraavilla diagrammeilla kuvataan alkoholin litrahinnan kehitystä Helsingissä ja Oulussa. Pylvään kohdalla on aina päivämäärä, milloin hinta oli saatu tietoon. Tiedot hinnoista oli saatu pidätetyiltä henkilöiltä.

HEIKKISEN väite Suomen rannikolle kohdistuneesta suurimittaisesta alkoholin salakuljetuksesta heti kieltolain voimaanastumisen jälkeen[23] näkyy hyvin Helsingissä. Siellä “myynnissä“ olleen alkoholin litrahinta laski salakuljetuksen seurauksena. Kun vielä vuonna 1920 alkoholin litrahinta oli noin sata markkaa, sai sitä vuonna 1922 noin 50 markalla litra ja vuonna 1923 alle senkin. Salakuljetuksen laajuudesta kertoo se, että Helsingin tullikamaripiirin alueella takavarikoitiin vuosina 1919—1923 peräti 429 818 litraa alkoholia[24], kun määrä esimerkiksi Oulun piirissä oli 5 716 litraa. Alkoholin salakuljetus keskittyikin Suomenlahdelle. Vuosina 1919—1923 Suomenlahden tullikamaripiireissä takavarikoitiin 758 854 litraa alkoholia. Vastaavana aikana muissa tullikamaripiireissä takavarikoitiin vain 162 013 litraa[25], josta tutkimani tullikamaripiirit muodostavat vain 7 793 litraa.

Vertailemalla diagrammeja 1 ja 2 havaitaan, että Oulussa pystyi saamaan alkoholilitrasta Helsinkiin verrattuna kaksinkertaisia, jopa nelinkertaisia hintoja. Tämä varmasti houkutteli ihmisiä yrittämään salakuljetusta. Poliisitutkintapöytäkirjan mukaan vuodelta 1921 käy ilmi, että Helsingistä oli ostettu 20 litraa pirtua 1 800 markalla. Jos alkoholi olisi saatu myydyksi Oulussa 180 markalla litra, olisi voittoa tullut 1 800 markkaa. Vuonna 1923 poliisitutkintapöytäkirjan valossa voittoa olisi kertynyt jo 2 400 markkaa.[26] Voitto-osuuden suuri kasvu Oulussa oli yksi syy vilkastuneeseen salakuljetukseen rautateillä vuonna 1923 (ks. taulukko 1).

Kaiken Oulun rautatieasemilla takavarikoidun alkoholin määränpää ei ollut Oulun seutu. Osa alkoholeista oli tarkoitettu Koillis-Pohjanmaalle, Kemiin, Rovaniemelle ja muualle Lappiin. Erityisesti vuodesta 1921 lähtien löytyy tällaisia mainintoja.[27] Houkutus salakuljetukseen Oulua pohjoisemmaksi oli täysin taloudellinen. Monesta poliisitutkintapöytäkirjasta löytyykin maininta "Kemistä tai Rovaniemeltä saa hyvän hinnan alkoholista".[28]

Taulukosta 2 voimme huomata Oulun poliisilaitoksen tutkintapöytäkirjojen mainintojen näkyvän Kemin takavarikkomäärissä. Kemissä kasvoi rautatiesalakuljetus vuodesta 1921 lähtien merkittävästi verrattuna vuoteen 1920. Kemijokisuulle kohdistunutta salakuljetusta lisäsi sama tekijä kuin Oulun seudulla. Kaikki takavarikoitu alkoholi ei ollut alueelle tarkoitettu, vaan osan määränpää oli Rovaniemi ja muu Lappi.[30] Vuosina 1921—1923 Rovaniemen asemalla takavarikoitiinkin 1 457 litraa alkoholia,[31] kun määrä Kemissä oli 797 litraa. Rautatien päättyminen Rovaniemelle nostikin kaupungin merkitystä tavarakuljetusten purkupaikkana[32], mikä näkyy muun muassa kasvaneina salakuljetustapauksina. Vuonna 1921 pohjoisrajan rajatarkastaja kirjoitti tullihallitukselle Rovaniemellä olleen jo niin paljon virolaista spriitä, että "pari jätkää joi itsensä kuoliaaksi".[33]

Diagrammista 3 havaitsemme saman asian, minkä jo Oulun poliisilaitoksen tutkintapöytäkirjat mainitsevat. Kemissä sai kieltolain alussa noin 50 markkaa paremman litrahinnan salakuljetetusta alkoholista kuin Oulussa. Tämä varmasti houkutteli matkustamaan noin sata kilometriä pohjoisemmaksi, sillä salakuljetuksen tarkoituksenahan oli taloudellisen hyödyn saaminen. Se selittää osaltaan rautatiesalakuljetuksen kasvun Kemissä.

Taulukoita 1, 2 ja 3 vertailemalla huomaamme, että Tornion seutu muodosti aivan oman alueensa takavarikoissa. Siellä rautatiesalakuljetukset eivät määrällisesti muodostuneet suuriksi. Torniossa rautatietakavarikkoja tehtiin 283 litraa, kun se Oulussa oli 3 264 litraa ja Kemissä 797 litraa. Syynä on mielestäni kolme seikkaa. Ensinnäkään Tornio ei ollut Kemin ja Oulun tapaan rautatien läpikulkupaikka. Näillä kahdella alueellahan takavarikoitiin runsaasti myös ylemmäksi pohjoiseen tarkoitettua alkoholia. Toiseksi rajanpinnasta käytiin alkoholia hakemassa Haaparannasta ja muualta Ruotsin puolelta, jonne olikin Torniosta hyvät yhteydet[35]. Kolmantena seikkana on mielestäni väestömäärä. Oulu ja Kemi ympäristökuntineen muodostivat suuremman väestöpohjan alkoholinkulutukselle kuin Tornion seutu. Niinpä asiakaskunnan laajuuden vuoksi alkoholia oli enemmän tarjolla. Lisäksi on muistettava, että viranomaisten toiminnassa oli paikkakuntakohtaisia eroja.

Diagrammista 4 havaitsemme Torniossa alkoholin litrahinnan noudatelleen samaa kehitystä kuin Oulussa ja Kemissä. Hinnassa ei suuria muutoksia tapahtunut. Litrahinta pysyi Torniossa noin 200 markassa. Tämä kuvastaa, että alkoholia oli koko kieltolain alkuajan myynnissä tasaisesti. Olisihan ylitarjonta tai alkoholin vähyys joko laskenut tai nostanut hintoja.

Salakuljetus oli takavarikkomäärien perusteella kasvussa Perämeren rannikolla. Koko Suomen tullikamaripiirien takavarikoista Oulun, Kemin ja Tornion osuus oli koko kieltolain alkuvuosina noin yksi prosentti, joten seutu ei ollut mitenkään merkittävä salakuljetuksen kohde Suomeen suuntautuneessa salakuljetuksessa. Pohjanlahden tullikamaripiireihin verrattuna osuus vaihteli noin kahdesta prosentista kolmeentoista prosenttiin.[36]

Taulukosta 4 havaitsemme, että pohjoisen alkoholin tarve tyydytettiin pitkälti rautatiekuljetuksella. Merkittävin syy rautateitse tapahtuneeseen salakuljetukseen oli ihmisten alkoholin kysyntä. Toiseksi pirtulaivat liikennöivät ainoastaan Etelä-Suomeen. Ilmeisesti pirtulaivat saivat lastinsa helposti myydyksi jo Suomenlahdella, eikä niiden näin tarvinnut lähteä Perämerelle. Toisaalta rautatiet olivat liikenteellisesti helpoin kuljetusmuoto. Junarata oli vuonna 1903 valmistunut Tornioon saakka ja vuonna 1909 Kemistä Rovaniemelle.[37] Junalla pystyttiin tuomaan alkoholia ympäri vuoden, kun taas laivakuljetuksia ajatellen meri oli talvisin jäässä. Lisäksi maantieliikenne oli vasta alkuvaiheissa seudulla, koska autokanta kasvoi hitaasti.[38] Myöskin Ruotsin viranomaiset olivat tiukentaneet valvontaansa rajallamme vuodesta 1920 lähtien.[39] Näin rautatiekuljetus oli oikeastaan ainoa mahdollisuus saada alkoholia. Alkoholin rautatiekuljetuksen katsottiinkin Suomessa olevan hyvin yleistä. Suuntauksena oli, että Suomenlahden rantakaupungeista spriitä pyrittiin kuljettamaan junalla muun muassa Pohjois-Suomeen.[40] Ongelma näkyi muuallakin kuin tutkittavalla alueella. Esimerkiksi Paavolan piirin nimismies valitteli runsasta salakuljetusta rautateillä ja sen mukanaan tuomia ongelmia.[41]

2.1.2. Rautateiden “tuntemattomat“ salakuljettajat

Rautateitse salakuljetettu alkoholi oli pirtua. Vähäisessä määrin tuotiin lisäksi konjakkia. Pirtu oli pääsääntöisesti alkuperältään virolaista, ainakaan muusta ei ole mainintaa.[42] Seudun rautatieasemilla takavarikoidut pirtumäärät olivat aluksi pieniä, muutamista litroista muutamaan kymmeneen litraan kerralla. Hyvin nopeasti yksittäisten takavarikkojen litramäärä nousi. Alkoi löytyä todella suuriakin määriä, kuten 125 litraa, 115 litraa, 56 litraa ja 55 litraa.[43]

Litramäärien kasvu muutti salakuljettajien salakuljetuskeinoja rautateillä. Aikaisemmin spriikanisteri oli useasti pakattu paperikääröön tai laitettu kapsäkkiin. Alkoholia kätkettiin myös vaatteiden alle niin kutsuttuun vatsapanssariin.[44] Suurempien määrien kuljetuksessa salakuljettajat joutuivat käyttämään kekseliäisyyttään, jotteivät jäisi kiinni. Keinoina käytettiin monesti hämäystä: sprii pakattiin laatikoihin, joissa ilmoitettiin olevan esimerkiksi taloustavaraa, tai posliinin ja omenien sekaan. Usein tämä kekseliäisyys koitui kohtalokkaaksi, sillä laatikko tai sen sisältö saattoi herättää poliiseissa epäilyjä.[45]

Seuraavassa on eräs tällainen epäilyttävä tapaus, jossa mieheltä takavarikoitiin 55 litraa spriitä, piironki, yöpöytä, kaksi pöytää ja kaksi tuolia:

Konstaapeli toi Kemin rautatieasemalta henkilön V.H:n, joka oli asemalla ottanut ulos huonekaluja. Huonekaluihin oli piilotettu kanistereita, joissa oli yhteensä 55 litraa spriitä. Lähetyksen sisällöksi oli merkitty muuttotavaraa. Lähettäjäksi oli merkitty H.K. ja vastaanottajaksi K.K. Kuulusteluissa V.H. väitti kadulla tavanneensa miehen, joka antoi hänelle paperilapun sekä 200 markkaa rahaa ja pyysi hankkimaan hevosmiehen sekä ottamaan asemalta ulos lappuun merkityt huonekalut. Mies pyysi tuomaan tavarat Karihaaraan, jossa hän itse olisi vastassa tehtaan tienhaarassa. Konstaapelit menivät V.H:n mukana Karihaaraan, mutta siellä ei ollut ketään vastassa. Poliisilaitoksella V.H kirjoitti H.K:n ja K.K:n nimet paperilapulle. Tällöin huomattiin, että käsialat olivat samat. Tähän V.H. puolustautui väittämällä, että tuntemattomalta mieheltä saamansa lapun hän oli itse kirjoittanut miehen sanelun mukaan torpassa. Näin paljastui, että V.H. ei ollut saanut lappua tiellä. Uudessa kuulustelussa V.H. vielä väitti, etteivät viinat olleet hänen, vaikka oli arvellut lähetystä noutaessaan niiden sisältävän pirtua. Tuomio V.H:lle oli myöhemmin 1500 markkaa sakkoa ja tavarat valtiolle.[46]

Takavarikkojen lisääntyessä salakuljettajat pyrkivät käyttämään pienempiä rautatieasemia pirtulastien purkamiseen. Oulun seudulle kuljetettavia väkijuomia jätettiin junasta Kempeleen asemalle. Limingan piirin nimismies valittikin maaherralle etelästä tulevilla junilla tuotavan piirinsä alueelle melkein joka päivä spriitä. Kuljetuksen ehkäisemisen hän katsoi ylivoimaiseksi.[47] Ongelman ratkaisemiseksi poliisit pyysivät vapaalippuja välille Oulainen—Ii, jotta junissa voitaisiin suorittaa tarkkailua. Ainakin vuonna 1920 vapaaliput myönnettiin.[48] Kemijokisuulle kuljetettavia väkijuomia jätettiin junasta pois jo Iin ja Kemin välillä oleville asemille. Suosittu rautatieasema oli Maksniemessä.[49] Tornion suunnalla suosittu asema oli Kaakamossa.[50] Asemilta alkoholit kuljetettiin eteenpäin hevosilla, autoilla ja veneillä.[51]

Vuosina 1919—1923 jäi sata ihmistä kiinni salakuljetuksesta Ouluun. Heistä 91:n kotipaikka selviää. Ainoastaan 12 henkilön kotipaikka oli Oulu. Suurin osa salakuljettajista, yhteensä 40 henkilöä, oli kotoisin Helsingistä. Loput 51 salakuljettajaa olivat kotoisin monilta eri paikkakunnilta, esimerkiksi Alatorniolta oli seitsemän henkilöä. Oulun osalta kiinnostusta herättää naisten suuri osuus salakuljettajista, sillä sadasta kiinni saadusta 26 oli naisia. Naisten keski-ikä oli noin 32 vuotta. Enemmistö naisista oli työmiesten vaimoja, ja heistä 11 naisen kotipaikkakunta oli Helsinki, Oulusta oli kotoisin kahdeksan.[52] Ammatti ja kotipaikkakunta viittaavat siihen, että naiset lähtivät ansaitsemaan perheilleen ylimääräistä rahaa, varsinkin kun muistaa mahdolliset voitot salakuljetuksen onnistuessa. Myös ANNE KARJALAINEN tuo tutkimuksessaan esiin Oulussa tuomittujen naisten olleen pääasiassa työläisiä ja noin 35-vuotiaita. Tosin yleisin kieltolakirikos Oulussa naisilla oli laiton väkijuomien varastossapito.[53] Jo 1800-luvun loppupuolella naisten heikko sosiaalinen asema ja vaikeudet toimeentulossa johtivat heidän suureen osuuteensa alkoholinmyynnissä.[54]

Oulun asemilla kiinnijääneistä on 66 miehen ammatti selvitettävissä. Suurimman ammattiryhmän muodostivat työmiehet, joita jäi kiinni 40 eli noin 61 prosenttia kiinnijääneistä. Seuraavana olivat liikemiehet, yhdeksän henkeä eli noin 14 prosenttia kaikista. Miehien keski-ikä oli noin 26 vuotta. Keskimääräinen takavarikko Oulun asemilla oli noin 20 litraa.

Oulun rautatieasemilla muodostui ongelmaksi poliiseille se, ettei kaikille takavarikoiduille alkoholeille löytynyt omistajia. Alkoholia löydettiin junan hyllyiltä, penkkien alta, kapsäkeistä ja matkalaukuista. Esimerkiksi Oulussa vuonna 1921 rautatieasemilla takavarikoidusta alkoholista noin 34 prosentille (230 litraa) ei löytynyt omistajaa. Vuonna 1923 määrä nousi jo noin 86 prosenttiin (1 264 litraa).[55] Ilmeisesti salakuljettajat hylkäsivät alkoholit nähtyään poliiseja asemilla. Toisaalta poliisien läsnäolo asemilla vaikutti siihen, ettei rahtitavaraa (alkoholeja) noudettu asemilta kiinnijäämisen pelossa. Myös Espoossa tuntemattomien osuus takavarikoidusta alkoholista oli suuri. Lisäksi salakuljetuskeinot olivat samanlaisia.[56]

Kemin rautatieasemalla salakuljettajia jäi vuosina 1919—1923 kiinni vain 11 henkeä, joista ainoastaan yhden kotipaikka oli Kemi, kolmen Helsinki ja loppujen Tornio, Orivesi ja Tyrnävä. Yksikään kiinnijääneistä ei ollut nainen. Suurimman ammattiryhmän muodostivat työmiehet (neljä henkilöä) ja maanviljelijät (kolme henkilöä). Keski-ikä kiinnijääneillä oli noin 27 vuotta ja keskimääräinen takavarikko noin 20 litraa. Kemissäkin ongelmaksi muodostuivat junista löydettyjen alkoholien tuntemattomat omistajat. Esimerkiksi vuonna 1921 rautatieasemalla takavarikoidusta alkoholista noin 53 prosentille (78 litraa) ei löytynyt omistajaa. Vuonna 1923 määrä nousi jo noin 86 prosenttiin (400 litraa). Syinä kasvuun olivat samat seikat kuin Oulussa. Toisinaan tavaralähetys tarkastettiin vastaanottajan ollessa paikalla. Jos alkoholia "sattui" löytymään, vastaanottaja ei yleensä tiennyt siitä mitään. Joissakin tapauksissa vastaanottaja oli tullut noutamaan tavaraa pyynnöstä eikä näin omasta mielestään tiennyt lähetyksen sisältävän alkoholia.[57]

Tornion rautatieasemalla jäi vuosina 1919—1923 kiinni 16 henkeä, joista peräti yhdeksän oli naisia. Salakuljettajista kolme oli Oulusta sekä kolme Torniosta ja loput yksittäisiltä paikkakunnilta. Torniossa suuri tuntemattomien määrä ja tietojen vähyys aiheuttaa sen, että ammattiryhmiä tai keski-ikää ei kannata tutkia. Vuonna 1921 tuntemattomien määrä oli noin 88 prosenttia (12 litraa) ja vuonna 1923 sata prosenttia (66 litraa). Tornion poliisi valittelikin asiaa vuonna 1923. Takavarikoinnit tapahtuivat yleensä Alatornion piirissä Tornion asemalla alkoholien omistajia tapaamatta. Ilmeisesti poliisin nähtyään salakuljettajat jättivät alkoholit junaan ja välttyivät näin pidätykseltä ja sakoilta. Keskimääräinen takavarikko Torniossa oli kuusi litraa.[58]

Vuosien 1919—1923 aikana Perämeren rannikolle suunnanneet rautatiesalakuljettajat olivat pääasiassa ulkopaikkakuntalaisia. Suurin osa salakuljettajista oli kotoisin Helsingistä. Syynä helsinkiläisten suureen osuuteen oli alkoholin helppo ja huokea saatavuus Helsingissä. Lisäksi rautatiet muodostivat helpon kulkuyhteyden Helsingistä. Toisaalta alkoholille riitti kysyntää ja näin myynti oli tuottoisaa toimintaa. Tämä näkyi jatkuvana takavarikkojen kasvuna seudulla.

Huomattavaa on, että kaikilla rautatieasemilla piilorikollisten osuus on suuri. Näin ei voida täydellä varmuudella sanoa, millainen oli tyypillinen salakuljettaja rautateillä. Rahallisen edun tavoittelu johti salakuljetuskeinojen muuttumiseen. Suurempien alkoholierien kuljetuksessa erilaiset laatikot tulivat käyttöön aikaisempien kääröjen ja kapsäkkien tilalle. Tämä johti myös tuntemattomien salakuljettajien osuuden kasvuun kuljetuksessa. Rahtia ei uskallettu asemilla purkaa, jos poliisi sattui olemaan paikalla. Niinpä salakuljettajat pyrkivät hyödyntämään syrjäisempiä rautatieasemia. Tosin on huomioitava koko kieltolainajalta, että tutkimuksessa esitetyt salakuljetustavat ovat selvinneet ilmirikollisuuden kautta. Näihin ovat vaikuttaneet valvontaviranomaisten toimet ja pelkkä sattumakin. Mahdolliset piilorikollisuuden käyttämät salakuljetuskeinot jäävät selvittämättä.

Yleisesti ottaen Oulussa ja Kemissä kiinnijääneiden salakuljettajien keski-ikä oli noin 29 vuotta. Verrattuna muuhun Suomeen salakuljettajien keski-ikä Oulussa ja Kemissä sijoittuu suurimpaan kieltolakirikosryhmään eli 20—29 vuotiaisiin. Suurimman salakuljettajien ammattiryhmän Oulussa ja Kemissä muodostivat työmiehet. Sama on havaittavissa koko Suomessa.[59]

2.1.3. Kauppalaivat salakuljettavat konjakkia

Erityisen merkittävä asema kieltolain rikkomisessa oli ulkomaisilla laivoilla, jotka tulivat hakemaan seudulta puutavaralastia tai toivat tuotteita Pohjois-Suomeen. Pohjanlahden perä eli 1920-luvun alussa suuresti metsäteollisuudesta. Pääasiallisesti laivat tulivat Saksasta ja Skandinaviasta.[60] Museoviraston “Kieltolaki” -keruukilpailun kirjoituksissa mainitaan, että satamista sai alkoholia.[61] Taulukoista 2 ja 3 havaitaan, että Kemin ja Tornion satamien kautta harjoitettiin runsaasti alkoholin salakuljetusta. Näiden satamien osuus tullikamaripiirin alueilla takavarikoidusta alkoholista olikin yli 20 prosenttia, kun se Oulun alueella oli noin viisi prosenttia. Pohjolan Sanomat kirjoitti vuonna 1923 seuraavasti:

”Viime päivinä on Kemin ja Tornion seuduilla ollut väkijuomia tavallista runsaammin tarjolla. Väkijuomia ei tänne niinkään paljon tuoda tavallista salakuljetustietä, rautateitse, vaan sikäli kun juopuneita pidätettäessä on saatu selville, ovat he saaneet nauttimansa väkijuoman lastaamassa olevista laivoista. Tulliviranomaiset eivät ole onnistuneet laivoissa tuotuja väkijuomia takavarikoimaan.”[62]

Kemin ja Tornion satamien osuutta salakuljetuksessa korostaa alueille muilla keinoin salakuljetetun alkoholin vähäisyys. Sen sijaan Oulun alueelle tuotiin alkoholia kieltolain alettua paljon rautateitse. Ulkomaiset laivat aiheuttivat myös muiden Suomen satamien valvontaviranomaisille ongelmia.[63]

Tullien työtä kauppalaivojen valvonnassa pyrittiin helpottamaan heti kieltolain alussa. Tarkoituksena oli estää alkoholin pääseminen myyntiin niin ulkomaisista kuin kotimaisistakin laivoista seuraavalla tavalla:

"Kaikki alkoholipitoiset aineet, jotka ulkomaalta tulevat, niin hyvin ulkomaisissa kuin kotimaisissakin laivoissa, ovat saapuessa ensimmäiselle tulliasemalle suljettava sopiviin säilytyspaikkoihin tullisinettien taakse. Ja ovat sinetit poistettava vasta viimeisellä tulliasemalla, josta laiva ulkomaille suuntaa kulkunsa avoimelle merelle."[64]

Laivojen suuri määrä satamissa ja redillä[65] mahdollisti salakuljetuksen. Toisaalta salakuljetuksen loi alkoholin suuri kysyntä. Tornion poliisilaitos valittikin, että Torniossa näkyy satamien kautta tapahtuva salakuljetus.[66] Lisäksi laivojen huono tullivartiointi ja viivästyneet tullitarkastukset helpottivat kiellettyjen tavaroiden maahantuontia.[67] Nämä puutteet houkuttelivat osan laivojen henkilökunnasta yrittämään salakuljetusta. Kaleva kirjoittikin 5.7.1922, että laivoista salakuljetusta "tunnutaan jälleen harjoitettavan ahkeraan".[68] Usein työmiehet, jotka olivat olleet lastaamassa tai purkamassa laivoja, ostivat laivoilta konjakkia.[69]

Suurin osa satamien kautta salakuljetusta yrittäneistä oli saksalaisia merimiehiä. Pääasiallisin myyntiartikkeli oli konjakki. Aina ei selvinnyt, kuka laivan henkilökunnasta oli vastuussa salakuljetuksesta.[70] Periaatteessa voidaan ajatella laivan kapteenin viime kädessä vastaavan alaistensa toiminnasta. Tosin kapteeniakin saattoi salakuljetukseen houkutella rahallinen hyöty. Alkoholin kysyntä mahdollisti myynnin kokeilemista. Laivan henkilökunta pyrki vaikeuttamaan alkoholin löytymistä. Esimerkiksi Kemiin saapuneeseen saksalaiseen laivaan, joka oli lähtenyt matkaan Lyypekistä, oli rakennettu sinetöityyn varastoon salaluukku, josta alkoholit voitiin ottaa pois. Osa konjakeista oli vielä piilotettu laivatarpeiden alle.[71]

Taulukosta 4 (ks. s. 30) havaitsemme, että alkoholin salakuljetus meritse vuosina 1919—1923 tapahtui pääasiassa satamien kautta kauppalaivoilla. Sen sijaan Suomenlahden rannikolle alkoi hyvin pian kieltolain voimaanastumisen jälkeen suuntautua meritse ammattimaista alkoholin salakuljetusta. Ensimmäisenä liikkeellä olivat virolaiset, ja varsin nopeasti mukaan tulivat saksalaiset.[72]

Muutamia pirtulaivoja tuli tänä aikana myös Pohjanlahden perälle. Ilmeisesti salakuljetusta oli aluksi harjoiteltu Suomenlahdella ja vasta tämän jälkeen uskaltauduttiin pohjoisemmaksi. Tosin salakuljettajien kalustokin muuttui vasta vuodesta 1923 lähtien pienaluksista spriilaivoihin.[73] Toisaalta Pohjois-Suomesta ei kieltolain alussa löytynyt keinoja suurten alkoholierien vastaanottamiseen. Seudulle tulleet laivat pysyttelivät tarkasti aluevesirajan[74] ulkopuolella, joten takavarikointeja niistä ei voinut suorittaa.[75] Pohjoisrajan rajatarkastaja kirjoitti vuoden 1923 vuosikatsauksessa:

"Meidän kaukaisiakin seutuja ovat saksalaiset pirtulaivat suvainneet kunnioittaa käynneillään ja niiden suhteen on jotenkin voimaton, kun he pysyttelevät maarajan ulkovesillä".[76]

Erästä pirtulaivaa tullivartijat kävivät tarkastamassa. Alus oli saksalainen ja kotoisin Danzigista, ja sen lastina oli noin 7 000—10 000 litraa spriitä. Miehistönä oli neljä miestä ja he olivat vahvasti aseistettuja.[77]

Aluevesikysymyksessä tullivartiostot olivat koko kieltolakiajan Pohjanlahdella liian hienotunteisia. Vuoden 1810 rajajärjestelysopimuksessa Pohjanlahdelle oli vahvistettu kahtiajakoperiaate, eikä myöhemmin tehty mitään sopimuksia, jotka olisivat muuttaneet sovittua tai kumonneet sen. Näin ollen Pohjanlahdella ei ollut aluetta, joka ei olisi kuulunut joko Suomelle tai Ruotsille. Niinpä salakuljettajilla ja salakuljettajien aluksilla ei olisi ollut mitään turvapaikkaa.[78]

Alkoholin merellisen salakuljetuksen estämisen tärkeimmäksi keinoksi nähtiin virran pysäyttäminen jo sen alkulähteillä. Suomen hallituksen ehdotuksesta pidettiin lokakuussa 1922 Viron ja Suomen välillä neuvottelut Helsingissä. Neuvotteluja jatkettiin seuraavan vuoden heinäkuussa, mutta ne epäonnistuivat Viron passiivisuuden takia.[79] Vuonna 1923 Norjan hallitus järjesti salakuljetuksen vastustamisen merkeissä konferenssin Kristianiassa. Kokoukseen osallistuivat Suomi, Ruotsi, Tanska ja Saksa. Kokouksessa tehtiin ainoastaan suosituksia, ei päätöksiä. Niinpä kokouksen antia pidettiin varsin laihana.[80]

2.1.4. Työmiehet salakuljettajina maalla

Kun alkoholi oli saatu satamien, meren tai rautateiden kautta eteenpäin, sen takavarikoiminen vaikeutui. Takavarikointeja suoritettiin esimerkiksi kaduilla, asunnoissa, matkustajakodeissa, navetoissa, ladoissa, talleissa ja maakuopissa. Näin ei voitu keskitetysti tarkkailla jotain tiettyä salakuljetusreittiä, kuten rautatieasemia ja satamia. Oulun tullikamaripiirin alueella vuosina 1919—1923 saatiin maalla kiinni 50 salakuljettajaa, joista 18 oli naisia. Naisista kuusi oli Oulusta ja kymmenen Helsingistä. Ilmeisesti nämä Helsingistä kotoisin olleet olivat päässeet rautatieasemilla livahtamaan poliiseilta. Naisten keski-ikä oli noin 34 vuotta eli melkein sama kuin junassa/asemilla kiinnijääneiden (32 vuotta).

Oulun tullikamaripiirin alueella saatiin kiinni 32 miestä. Suurimman ammattiryhmän muodostivat työmiehet, joita oli yhdeksän eli noin 28 prosenttia kaikista. Seuraavana olivat liikemiehet (neljä henkeä eli noin 13 prosenttia). Muiden ammattiryhmien osalle jäi vain yhdestä kahteen kiinnijäänyttä. Samoin kuin rautatieasemilla, suurin osa maalla kiinnijääneistä salakuljettajista oli kotoisin muualta Suomesta. Helsingistä oli kotoisin 11 ihmistä ja muualta Etelä-Suomesta kuusi. Oulusta oli kotoisin seitsemän ja muista Oulun tullikamaripiirin kunnista neljä. Iältään kiinnijääneet olivat noin 31-vuotiaita. Vuosina 1919—1923 takavarikoitiin mantereella yhteensä 1 587 litraa alkoholia, kun keskimääräinen takavarikko oli noin 18 litraa. Ongelmaksi mantereellakin tuli, että alkoholia löytyi ilman omistajia. Vuonna 1923 löytyi 551 litraa tuntemattomille kuuluvaa alkoholia. Määrä oli noin 48 prosenttia kaikesta maalla takavarikoidusta: vielä vuonna 1921 osuus oli noin 17 prosenttia (42 litraa).[81]

Kemin tullikamaripiirin alueella jäi vuosina 1919—1923 kiinni vain kolme salakuljettajaa, joista yksi oli nainen. Keskimääräinen takavarikko oli noin 18 litraa. Yhteensä vuosina 1919—1923 mantereella takavarikoitiin 129 litraa alkoholia. Kemissäkin alkoholien omistajia oli vaikea saada kiinni. Vuonna 1921 noin viidennes (8 litraa), vuonna 1922 noin 80 prosenttia (54 litraa) ja vuonna 1923 kaikki (15 litraa) maalla takavarikoidusta alkoholista jäi vaille omistajaa.[82]

Tornion tullikamaripiirin alueella pidätettiin vuosina 1919—1923 alkoholin salakuljetuksesta 27 henkilöä, joista kaksi oli naisia. Salakuljettajista 15:n ammatti selviää. Suurin ammattiryhmä oli työmiehet, joita oli seitsemän. Loput olivat talokkaita (neljä henkeä), insinöörejä ja talokkaanpoikia (molempia kaksi henkeä). Kotipaikkakunta selviää 17 salakuljettajan osalta. Heistä kahdeksan oli Alatorniolta, kolme Rovaniemeltä, kolme Pietarsaaresta ja loput Oulusta Kempeleestä ja Helsingistä. Salakuljettajien keski-ikä oli noin 35 vuotta ja keskimääräinen takavarikko noin viisi litraa. Vuosina 1919—1923 takavarikkoja tehtiin 173 litraa, joista 65 litraa jäi ilman omistajaa (noin 37 prosenttia).[83] Verrattaessa tullikamaripiirien alueita toisiinsa havaitaan, että Kemin alueella tuntemattomien salakuljettajien osuus kaikesta takavarikoidusta alkoholista oli huomattavasti suurempi kuin Oulun ja Tornion alueilla.

Alkoholin salakuljetusta harjoitettiin myös Ruotsin puolelta. Salakuljetus olikin sortovuosina tullut Torniossa ja sen lähiympäristössä pinttyneeksi tavaksi. Erityisesti salakuljetettiin kahvia. Väestön rinnakkaiselolla ja yhteistyöllä rajan molemmin puolin olikin pitkät perinteet.[84] Tornionjoki muodosti pian Suomen itsenäistymisen jälkeen ehkä maailman rauhallisimman valtakunnanrajan. Niinpä rajanylitykset olivat vaivattomia sekä hyvässä että pahassa.[85]

Tornion tullikamarin takavarikkopäiväkirjoista selviää, että Haaparannalta käytiin hakemassa alkoholia. Tosin määrät olivat hyvin vähäisiä, korkeintaan muutamia litroja kerrallaan. Monesti mukana oli muitakin salakuljetustavaroita, yleensä kahvia. Salakuljetettu alkoholi vaihteli laadultaan, mutta suosituinta oli konjakki. Lisäksi tuotiin muun muassa viinejä ja akvaviittia.[86] Kaikki Haaparannalla käyneet eivät tuoneet mukanaan alkoholia pullossa, vaan kävivät juomassa Ruotsin puolella.[87] Alkoholin salakuljetusta Haaparannalta pyrittiin jo vuodesta 1920 ehkäisemään määräämällä tullivartijoille oikeus tarkempiin ruumiintarkastuksiin.[88] Näin pyrittiin puuttumaan yleistyneisiin "vatsapanssareihin".

Alkoholin saatavuus Ruotsin puolelta aiheutti sen, että sitä pyrittiin jossakin määrin myös lähettämään junassa etelämmäksi. Luoteisrajan rajapäällikkö kirjoittikin vuonna 1920, että Torniosta lähetetään junissa päivittäin muun muassa kahvia, sokeria ja väkijuomia.[89] Ainakin Oulun rautatieasemille alkoholin salakuljetus Torniosta oli vaatimatonta, sillä vuosina 1919—1923 takavarikoidusta alkoholista vain 28 litraa oli tullut Torniosta.[90]

Vuodesta 1921 Ruotsin kruunun korkea kurssi aiheutti salakuljetuksen vähenemisen Ruotsin puolelta. Niinpä Tornioonkin alkoi tulla virolaista spriitä, ja sitä vietiin jopa Ruotsin puolelle. Ruotsista alkoholia ei enää oikeastaan tuotu ollenkaan, sillä se ei pystynyt hinnaltaan kilpailemaan virolaisen pirtun kanssa. Ainoiksi salakuljetustuotteiksi Ruotsista jäivät kahvi ja sokeri.[91] Vuoden 1921 takavarikkotapauksista (120 tapausta) 57 koski kahvia ja 21 sokeria. Alkoholin salakuljetuksia oli enää 18 tapausta.[92]

Vuosina 1919—1923 Oulun, Kemin ja Tornion poliisit takavarikoivat 5 452 litraa alkoholia. Poliisien takavarikot tapahtuivat pääasiassa rautatieasemilta, asunnoista ja kaduilta.[93] Nimismiespiireissä takavarikoitiin samana aikana 1 023 litraa alkoholia. Oulun, Kemin ja Tornion tullivartijat takavarikoivat vuosina 1919—1923 yhteensä 1 318 litraa alkoholia. Pääasiassa takavarikot tehtiin satamista. Poikkeuksena Oulun ja Kemin tullikamareihin Torniossa tullivartijat takavarikoivat alkoholia myös maalla rajanvartioinnin takia.[94] Poliisien- ja tulliviranomaisten takavarikkoja tarkasteltaessa havaitaan salakuljetuksen keskittyvän maalle. Tätä kuvastavat takavarikkopaikat ja -määrät. Määriä tarkasteltaessa havaitaan maaseudulta takavarikoidun varsin vähän alkoholia. Uskon kuitenkin, että tilastot eivät kerro koko totuutta. Maaseudulla piilorikollisuus oli varmaankin suurempaa kuin kaupungeissa. Syinä tähän olivat valvontaviranomaisten vähyys ja ennen kaikkea väestön ja poliisiviranomaisten tuttuus maaseudulla.