3.1.1. Valtiovalta voimaton salakuljettajille

Vuosien 1919—1923 aikana alkoholin salakuljetus kasvoi Suomessa.[1] Salakuljetus muodostui suureksi rasitukseksi valvontaviranomaisille. Valtiovalta pyrki saamaan salakuljetuksen vähenemään tiukentamalla lakia. Vuonna 1922 salakuljetuksesta langetettujen tuomioiden vähimmäismäärää kovennettiin. Lain vaikutukset eivät olleet tehokkaat; AHTOKARI ja PULLAT pitävät vuotta 1924 käänteentekevänä Suomen salakuljetuksen historiassa. Tällöin salakuljetus ammattimaistui.[2] Ilmeisesti salakuljettajat olettivat kiinnijoutumisriskin olevan edelleen pieni. Se on monesti tärkeämpi kuin oletetun rangaistuksen ankaruus.[3] Jaksossa tarkastellaan, tapahtuiko Perämeren rannikolta mitään käänteentekevää salakuljetuksessa ja sen valvonnassa, mikä näin voitaisiin liittää osaksi yleistä kehitystä Suomessa. Lisäksi seurataan valtiovallan toimia salakuljetuksen ehkäisemiseksi.

Seuraavissa taulukoissa kuvataan alkoholin takavarikkopaikat ja -määrät tullikamaripiireittäin vuosina 1924—1926. Manner-sanaan sisältyvät erityisesti mantereen merenrannat.

Oulun tullikamaripiirissä alkoholin salakuljetus keskittyi vuosina 1924—1926 merelle ja syrjäytti näin rautatiesalakuljetuksen. Meri- ja saaritakavarikkojen prosentuaalinen osuus vuosien 1924—1926 takavarikkojen kokonaismäärästä oli jo noin 62 prosenttia, kun se vuosina 1919—1923 oli vain noin seitsemän prosenttia. Sen sijaan rautateiden osuus kokonaismäärästä laski vuosien 1919—1923 aikana noin 57 prosentista vuosien 1924—1926 noin kymmeneen prosenttiin (ks. liite 3). Kun vielä huomioidaan, että manner-luokkaan sisältyvät erityisesti rannat, oli salakuljetus vilkasta merellä. Pirtuliikenteen katsottiinkin alkaneen nyt merellä myös pohjoisessa, varsinkin Oulussa.[4] Perämeren rannikkokin tuli osaksi Suomeen kohdistunutta merisalakuljetusta, joka Suomenlahdella oli alkanut heti kieltolain alussa.

Merisalakuljetuksessa Hailuodon Marjaniemen edustan merialue muodostui pirtulaivojen tärkeimmäksi asemapaikaksi.[5] Hailuodon piirin nimismies pyysikin vuonna 1924 maaherralta:

”Tullilaiva ja moottorivene määrättäisiin Marjaniemeen siellä olevien laivain lähettyville valvomaan niiden toimintaa ja estämään pirtun maahantuontia.”[6]

Jopa piispantarkastuksen kertomuksessa mainitaan: "Ulkomaisia pirtulaivoja on sulan veden aikana yhtenään ollut Marjaniemen edustalla aluevesirajalla."[7] Oulun tullikamarikin kirjoitti vuonna 1925 tullihallitukselle: "Väkijuomain salakuljetusta on harjoitettu melkein yksinomaan Hailuodon edustalla majailevista pirtulaivoista."[8] Toisena merkittävänä erona aikaisempaan jaksoon on salakuljetuksen suuruus. Kun kieltolain neljän ja puolen ensimmäisen vuoden aikana takavarikoitiin Oulun tullikamaripiirissä yhteensä 5 716 litraa alkoholia, saatiin kolmen seuraavan vuoden aikana 21 921 litraa. Keskimääräinen vuositakavarikko nousi noin 1 270 litrasta noin 7 307 litraan. Jos vielä muistelemme tullin arviota, että vain noin kymmenen prosenttia salakuljetusta alkoholista saatiin takavarikoitua, olisi litramäärä tällöin ollut reilusti yli 200 000 litraa.

Salakuljetuksen kasvua Oulun tullikamaripiirissä kuvaavat kaksi otsikkoa Kalevasta: “Suuri spriitakavarikko Oulussa” vuodelta 1922 ja “Suuri spriitakavarikko Kellossa” vuodelta 1924.[9] Vuoden 1922 takavarikkomäärä oli 110 litraa ja vuoden 1924 takavarikkomäärä 880 litraa. Molemmissa tapauksissa uutisoitiin tapahtunutta takavarikkoa “suureksi”, vaikka vuoden 1924 määrä oli kahdeksankertainen vuoden 1922 takavarikkoon nähden. Tästä huomaa, kuinka salakuljetus ja jopa suuretkin takavarikkomäärät olivat tulleet osaksi Perämeren rannikon elämää. Olisihan vuoden 1924 otsikko pitänyt alkaa vuoden 1922 mittapuun mukaan esimerkiksi sanoilla valtava tai huomattava.

Keminkin tullikamaripiirissä alkoholin salakuljetus keskittyi merelle. Vuosina 1924—1926 mereltä ja saarista takavarikoitiin peräti noin 78 prosenttia tullikamaripiirin takavarikkojen kokonaismäärästä. Vuosina 1919—1923 määrä oli ollut vain noin kaksi prosenttia. Samanaikaisesti rautateiden osuus laski noin 57 prosentista noin 11 prosenttiin (ks. liite 4). Verrattaessa kehitystä Oulun tullikamaripiiriin havaitaan sen olleen samanlainen.

Kemissäkin näkyy Hailuodon edustalle saapuneiden pirtulaivojen vaikutus. Kun vuosina 1919—1923 takavarikoitiin 1 395 litraa, oli määrä vuosina 1924—1926 peräti 31 850 litraa. Määrä on valtava, ja suuruutta lisäisi vielä tullin arvioiman piilorikollisuuden lisääminen laskelmiin. Esimerkiksi vuoden 1926 takavarikoidusta alkoholista olisi riittänyt jokaiselle kemiläiselle noin 7,3 litraa alkoholia. Komiteamietinnössä vuodelta 1926 kerrotaan, että vuosina 1914—1918 Suomessa käytettiin 50 prosenttista alkoholia noin puoli litraa asukasta kohden.[10] Tosin on huomattava, että Kemin tullikamaripiiri käsitti Kemin kaupungin lisäksi Kemin maalaiskunnan ja Simon kunnan.

Salakuljetuksen siirtyminen rautateiltä merelle näkyi näin tullikamaripiirin takavarikkomäärissä. Takavarikkoja suoritettiin useammin ja takavarikoidut määrät kasvoivat. Kemin tullikamarin vuosikertomuksissa vuosilta 1924—1926 tuodaan esille, kuinka salakuljetus Pohjanlahden perällä oli kehittynyt hyvin vilkkaaksi ja keskittyi yksinomaan spriin tuontiin.[11] Myös pohjoisrajan rajatarkastajan vuosikertomuksissa näkyy alkoholin salakuljetuksen merellisyys. Kun vielä vuoden 1923 vuosikertomuksessa mainitaan, että “väkijuomia ei ole juuri nimeksikään salakuljetettu“, vuonna 1924 kirjoitettiin jo: “Väkijuomain kuljetus ja kauppa merellä oli suurta.“ Lisäksi vuosina 1925 ja 1926 katsottiin alkoholin salakuljetuksen meritse olevan vilkasta.[12] Taulukko 9 on yhtenevä Kemin tullikamarin ja pohjoisrajan rajatarkastajan näkemyksien kanssa Kemin tullikamaripiirin takavarikkomääristä. Vuosina 1924—1926 piirin alueella takavarikoitiin yhteensä 31 850 litraa alkoholia. Salakuljetuksen laajuutta kuvaa hyvin tullikamaripiirin kirje tullihallitukselle vuodelta 1926:

"Tullikamarilla ei ollut tilaa enemmälle määrälle spriikanistereita eikä voinut enää sietää sitä pirtun tuoksua, joka tunkeutui tullikamarin huoneistoon, käytäviin ja kaikkialle vaan oli pakotettu lähettämään kaiken takavarikoidun spriin täältä alkoholiliikkeen tuontiosastolle."[13]

Tornionkin tullikamaripiirissä salakuljetuksen kehitys vuosina 1924—1926 oli samansuuntainen kuin Oulun ja Kemin tullikamaripiireissä. Meritse tapahtunut salakuljetus syrjäytti rautateitse tapahtuneen (ks. liite 5). Tosin on huomattava, että Tornion tullikamaripiirissä meritse suoritettu salakuljetus painottuu takavarikkomäärien perusteella voimakkaasti vuoteen 1924. Tällöin saarista takavarikoitiin 2 891 litraa alkoholia. Muutenkin vuosien 1924—1926 aikana mereltä ei tehty takavarikkoja. Näin yleistys meritse suoritetusta salakuljetuksesta ei ole yhtä pitävä Kemiin ja Ouluun verrattuna. Lisäksi suhteutettuna tullin arvioon piilorikollisuudesta ovat Tornion tullikamaripiirin takavarikot pieniä.

Taulukosta 11 näemme takavarikoidun alkoholin lisääntyneen paljon. Takavarikoitiinhan vuosina 1924—1926 yhteensä 57 814 litraa alkoholia, kun määrä vuosina 1919—1923 oli vain 7 793 litraa. Kun vielä muistamme, että tulli arvioi takavarikoidun viinamäärän olleen vain kymmenisen prosenttia maahan tuodusta alkoholista, oli salakuljetus kasvanut Perämerellä varsin huomattavasti. Taulukko antaa siis vain viitteitä salakuljetustavoista ja -määristä.

Etsivän keskuspoliisin tilannekatsauksessa mainintaan, että "koko rannikolla, ei vain Oulussa, on suunnaton pirtutulva."[14] Vuoden 1926 suuri lisäys takavarikoinneissa huomattiin myös komiteanmietinnössä.[15] Verrattaessa vuosien 1924—1926 takavarikkomäärää koko Suomen takavarikoihin (1 742 729 litraa)[16], havaitaan Perämeren rannikon osuuden olevan noin kolme prosenttia. Aikaisemmassa jaksossa prosenttiosuus oli noin kaksi. Lisäyksen aiheutti merellinen salakuljetus. Pohjanlahden osuudesta Tornion, Kemin ja Oulun tullikamaripiirit muodostivat vuosina 1924—1926 noin kuudesta neljääntoista prosenttiin. Aikaisemmin osuus oli ollut kahdesta kolmeentoista prosenttiin, joten tässä suhteessa muutosta ei juurikaan ollut. Muidenkin Pohjanlahden tullikamaripiirien alueilla pirtulaivat vaikuttivat.

AHTOKARI ja PULLAT pitävät vuotta 1924 käännekohtana Suomen salakuljetuksen historiassa. Tällöin ammattimaisuus alkoi tehostua ja lainvartijoiden ja salakuljettajien välille syntyi varsinainen "pirtusota".[17] Liitteestä 6 havaitsemme ammattimaisuuden alkaneen myös Oulun, Kemin ja Tornion tullikamaripiireissä. Vuodesta 1923 vuoteen 1924 takavarikoitu litramäärä kasvoi 3 814 litrasta 14 336 litraan. Pohjoisrajan rajatarkastaja kirjeestä tullihallitukselle vuonna 1924 ilmenee alkoholin salakuljetuksen tulleen entistä merkittävämmäksi myös Pohjanlahden perällä.[18] Näin kehityksen voidaan katsoa seudulla olleen samanlainen kuin muualla Suomessa.

Tosin verrattaessa AHTOKARIN ja PULLATIN väitettä salakuljetuksen ammattimaisuuden alkamisesta vuonna 1924 tullitakavarikkotaulukot antavat asiasta erilaisen näkemyksen. Ennemmin vuotta 1922 voitaisiin pitää käänteentekevänä salakuljetuksen historiassa, sillä verrattaessa vuotta 1922 vuoteen 1921 havaitaan takavarikoidun litramäärän kasvaneen yli 200 prosenttia 72 097 litrasta 225 459 litraan. Vastaavasti kasvua vuodesta 1923 vuoteen 1924 oli noin kolme prosenttia (503 802 litrasta 521 081 litraan).[19] Lisäksi tullilaitoksen päätullitirehtööri totesi jo vuoden 1922 elokuussa tullivalvonnan olevan tehotonta.[20]

AHTOKARIN ja PULLATIN väitteeseen vuoden 1924 käänteentekevyydestä salakuljetuksessa Perämeren rannikon osalta sopii hyvin merellisen salakuljetuksen alkaminen. Muutosta oli myös satamien kautta tapahtuneissa salakuljetuksissa. Kieltolain alkuvuosien jälkeen kauppalaivoilla tapahtunut salakuljetus väheni varsin mitättömäksi osuudeksi koko salakuljetuksesta. Toisaalta laivojen valvontakin saattoi vähentyä. Mahdollisen tullitarkastuksen jälkeen tulliviranomaisilla tuskin oli aikaa kauppalaivojen tiukkaan valvontaan tiedossa olleen pirtulaivojen toiminnan myötä.

Salakuljetuksen kasvu Suomessa aiheutti toimia valtiovallan puolella. Vuonna 1925 allekirjoitettiin niin sanottu Helsingin sopimus, joka koski yli 18-prosenttisia alkoholijuomia. Sopimuksen tärkeimpänä kohtana oli, että kukin maa saa soveltaa omia lakejaan alkoholia kuljettaviin laivoihin 12 meripeninkulman vyöhykkeellä omasta rannikostaan. Sopimuksessa oli kuitenkin yksi heikko kohta: se koski vain Itämeren maita ja Norjaa. Niinpä helpoin tapa kiertää sopimus oli rekisteröidä alus jossakin sopimuksen ulkopuolisessa maassa esimerkiksi Kreikassa. Välttämättä alusta ei aina edes rekisteröity sopimuksen ulkopuoliseen maahan, vaan käytettiin pelkästään kyseisten maiden lippuja hyväksi.[21] Kuten aikaisemmin todettiin, tullivartiostot ehkä turhaan noudattivat Pohjanlahdella tätä sopimusta, sillä vuoden 1810 rajajärjestelysopimuksessa Pohjanlahdelle oli vahvistettu kahtiajakoperiaate. Niinpä pirtulaivoilla ei olisi ollut mitään "turvapaikkaa". Näin tätä vuoden 1925 sopimusta ei olisi Pohjanlahden osalta tarvinnut allekirjoittaa.

Salakuljetuksen vastustamisessa käännyttiin myös Kansainliiton puoleen vuonna 1926 yhdessä Ruotsin ja Puolan hallituksien kanssa. Aloitteessa ehdotettiin Kansainliiton toimenpiteitä, jotta saataisiin kansainvälinen sopimus salakuljetuksesta. Lisäksi pyydettiin tutkimusta alkoholikysymyksestä. Asia lykkääntyi lisäselvityksien saamiseksi vuoden 1927 puolelle. Tällöin aloitetta vastaan hyökättiin ankarasti ja aloitteen tekijät päättivät jättää sen uudessa muodossa. Uusi aloite jätettiinkin, mutta se vesittyi vuosia vieneissä käsittelyissä.[22]

3.1.2. Saksalaiset pirtulaivat saapuvat Marjaniemen edustalle

Verrattaessa Perämeren rannikon takavarikkopaikkoja vuosina 1924—1926 vuosiin 1919—1923 havaitaan meriteitse tapahtuneen salakuljetuksen tulleen tärkeimmäksi salakuljetusmuodoksi (ks. liite 6). Miksi tällainen merellinen salakuljetus syrjäytti rautatiet? Ketkä merellistä salakuljetusta harjoittivat ja miten?

AHTOKARI erottaa alkoholin salakuljetuksessa neljä eri kautta. Viitenä ensimmäisenä vuotena salakuljetus Suomeen tapahtui Virosta. Toisena vaiheena oli, että lasti siirrettiin merellä virolaisista, saksalaisista ja muista ulkomaisista aluksista suomalaisiin laivoihin tai saaristoon. Seuraavana vaiheena oli isojen pirtulaivojen tuleminen lasteineen aluevesirajan läheisyyteen ja kauppojen käyminen siellä. Lopulta nämä aluevesiemme ulkopuolella olevat paikat vakiintuivat kiinteiksi asemapaikoiksi, joissa mantereelta käytiin pienemmillä aluksilla.[23] Myös muissa tutkimuksissa tuodaan esille pirtulaivojen ankkuripaikat aluevesirajojen ulkopuolella.[24]

Perämerellä tärkeimmäksi pirtulaivojen asemapaikaksi kehittyi Hailuodon Marjaniemen edustan merialue.[25] Marjaniemen kehittymistä pirtulaivojen keskuspaikaksi edisti varmasti sen keskeinen sijainti. Hailuodon keskeinen asema salakuljetuspaikkana antoi myös pirtulle uuden nimen, "hailuotolainen".[26] Marjaniemen edustan keskeistä asemaa edistivät varmasti myös tottumukset. Pirtulaivat saapuivat tutulle paikalle, johon helposti osasivat. Toisaalta ostajat tiesivät, mihin laivat ankkuroituivat. Lisäksi Marjaniemen editse kulki laivaväylä Perämeren pohjukan satamiin.

Pirtulaivojen oleskellessa Marjaniemen edustalla voidaan esittää, että Perämerellä salakuljetuksessa siirryttiin suoraan AHTOKARIN jaottelun mukaiseen neljänteen vaiheeseen. Alkoholia käytiin hakemassa vakituiselta asemapaikalta aluevesirajan ulkopuolelta moottoriveneillä. Se, miksi esimerkiksi pohjoisemmaksi ei tullut kuin muutamia pirtulaivoja, johtui varmaankin Marjaniemen hallitsevasta asemasta. Lisäksi esimerkiksi Kemijokisuun edusta oli vaarallinen laivoille, sillä paikka on karikkoinen.[27]

Syksyllä 1924 saksalainen laiva ajautui niin sanotulle Ulommaisen karille. Laivan kylkeen oli maalattu salanimi "Klara", mutta sen oikea nimi oli "Heinrick". Laiva oli kotoisin Hampurista ja sen lastina oli pirtua. Laiva oli joutunut tuuliajolle, koska koneen sammuttua ankkurikettinki oli katkennut. Aluksen kohtaloksi koitui matalikolle hajoaminen.[28]

Hailuodon edustalta moottoriveneet hakivat alkoholit mantereelle. Heti vuodesta 1924 alkaen toiminta ulottui aina Tornioon saakka. Salakuljetusta pyrittiin vielä harjoittamaan aivan jäiden tuloon saakka.[29] Tosin muutamat salakuljettajat jatkoivat toimintaa suksilla meren jäädyttyä. Simon Maksniemeen olikin Hailuodosta vuonna 1926 muodostunut hiihtoreitti. Työ oli kuitenkin vaarallista. Eräs salakuljettaja jäätyi kuoliaaksi ollessaan hiihtämässä Hailuodosta Haukiputaalle.[30]

Salakuljetuksen tärkeimpänä kohteena pidettiin rannikkoaluetta Oulusta Tornioon. Merellistä salakuljetusta oli myös Hailuodosta etelään, aina Siikajoelle asti.[31] Alkoholin kuljetusta pirtulaivoista rannikolle helpotti 1920-luvulla siirtyminen purjeveneistä moottoriveneisiin.[32] Salakuljettajien moottoriveneet kehittyivätkin nopeasti. Eräskin vene oli täysin suunniteltu vain salakuljetusta varten, ja siihen oli asennettu lentokoneen moottori.[33]

Salakuljetuksen kasvun vuoksi maaherra kutsui vuonna 1925 koolle kokouksen keskustelemaan huolestuttavasta kehityksestä alkoholin salakuljetuksessa. Salakuljetuksen valvomiseen katsottiin tarvittavan parempia veneitä ja tehokkaampia tarkastuksia. Lisäksi toivottiin parempaa yhteistyötä poliisi- ja tulliviranomaisten välille. Valvontaa toivottiin tehostettavan Oulun ja Tornion rannikkoalueella. Erityisesti

“Hailuodon vartioimiseen olisi kiinnitettävä erikoista huomiota, sillä se on salakuljetuksen keskuspaikka ja on siellä asujaimisto terrorisoitu täydelleen pirtukauppiaitten taholta.“[34]

Tosin Hailuodon kirkkoherra katsoi seuraavana vuonna paikkakuntalaisten ennemminkin hakeutuvan salakuljetukseen rahallisen hyödyn vuoksi.[35] Kalevakin kirjoitti vuonna 1925 seuraavasti:

”Kirjeenvaihtajamme ihmettelee, että valtion puolelta ei kiinnitetä suurempaa huomiota Hailuotoon, vaikka saaren edustalla nytkin on ollut kolme pirtulaivaa, joista aivan vakituisesti virtaa pirtua Oulun ympäristöön, syystä, että ei ole minkäänlaista estettä maalla eikä merellä. Jos valtio olisi tänne asettanut yhden moottoriveneen ja kaksi miestä kesän ajaksi, niin tilanne olisi aivan toinen. Nyt siellä on ainoastaan yksi poliisi satalukuista nykyaikaisilla kulkuneuvoilla varustettua trokarilaumaa vastaan. Valtiolla ei kuulu olevan edes sen verran varoja, että voisi palkata kesän ajaksi yhden ylimääräisen poliisin.”[36]

Yleinen käsitys on, että pääasiallisesti pirtua tuotiin Virosta. PULLAT kuitenkin pohtii kirjassaan kysymystä, oliko spriitulvaan syynä yksinomaan virolainen sprii. Hän esittää ajatuksen, että pirtua tuli myös muualta.[37] Otaksuma voidaan ainakin Perämeren ja ilmeisesti koko Pohjanlahden osalta osoittaa oikeaksi. Marjaniemen edustalla olleet alukset olivat pääasiassa saksalaisia.[38] Esimerkiksi Oulun raastuvanoikeuden tuomiokirjoista löytyy seuraava maininta: "Samaa tavaraa, jota koko kesän on kuljetettu salaa maihin Hailuodon edustalla olevista saksalaisista pirtulaivoista."[39]

Pohjanlahden perälle tuotu pirtu oli pääasiassa saksalaista.[40] Esimerkiksi Oulun tullikamari kirjoitti: "...saksalaista pirtua salakuljetettu saksalaisista laivoista, jotka ovat Hailuodon edustalla."[41] Tilanne ei ollut mitenkään uusi, sillä jo 1860-luvulla saksalainen sprii oli korvannut salakuljetuksessa virolaisen spriin.[42] Näin salakuljetuksesta pyrittiin saamaan mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty, sillä PULLAT ja SÄTERI esittävät, että virolainen sprii oli kalliimpaa kuin keskieurooppalainen ja varsinkin saksalainen sprii.[43]

Myöskin koko Suomen rannikon osalta virolainen sprii syrjäytyi ensi sijassa saksalaisten ja tshekkoslovakialaisten pirtujen tieltä.[44] Pohjanlahdelle pirtu tuotiin pääasiassa entisillä saksalaisilla ja englantilaisilla torpedoveneillä tai muilla vanhoilla sota-aluksilla. Varsin monet alukset kuuluivat saksalaisille rahamiehille. Miehistöt näissä aluksissa olivat yleensä monikansallisia (saksalaisia, virolaisia ja suomalaisia).[45] Vapaasatamat edistivät salakuljetusta Itämerellä ja Pohjanlahdelle. Tällaisia satamia olivat Danzig, Bremen, Hampuri, Lyypekki ja Memel. Muita pirtulaivoille tärkeitä satamia olivat Kiel ja Gdynia.[46]

Pirtulaivat tulivat Perämerelle yhtäkkisesti, sillä heinäkuussa 1924 Marjaniemen edustalla oli jopa neljä laivaa kerralla.[47] Tosin jo vuoden 1923 syksyllä laivoihin oli saatu ensituntumaa (ks. s. 36). Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten esimerkiksi tässä tapauksessa salakuljettajien uusi toiminta tuli suurena yllätyksenä viranomaisille. Hailuodon piirin nimismiehen kirjeet vuoden 1924 kesäkuulta kertovat tapahtuneen yllätyksellisyydestä. Hieman hätääntyneenä pyydettiin moottoriveneitä ja poliiseja apuun salakuljetuksen estämiseksi.[48] Aikaisemmin salakuljetus ei huolettanut kirjeiden valossa. Tällaiset uudet “käänteet” kasvattivat piilorikollisuutta, sillä viranomaiset eivät siihen varautuneet. Oulun tullikamari yrittikin heti alkuunsa saada Hailuodon merialueen tiukkaan valvontaansa. Se pyysi tullihallitukselta nopeakulkuista, konekiväärillä ja valonheittäjällä varustettua moottorialusta. Tällaista venettä tullihallituksella ei ollut antaa.[49]

Tarkasteltavana ajanjaksona (1924—1926) rautatiet menettivät asemansa tärkeimpänä salakuljetusreittinä. Syynä tähän oli ensinnäkin se, että alkoholin kysyntä Pohjois-Suomessa kasvoi ja ainoastaan meritse pystyttiin tuomaan suuria määriä kerralla. Toiseksi junan lähtiessä jostakin Suomenlahden kaupungista se pysähtyi monella asemalla ennen pääsyään Pohjanlahden perälle. Mikäli asemilla suoritettiin tarkkoja tarkastuksia, oli lastin pääseminen perille kyseenalaista. Kolmanneksi pirtulaivat olivat jo monta vuotta harjoitelleet merenkäyntiä Suomenlahdella, joten nyt varmasti uskallettiin lähteä pitemmälle matkalle aina Perämerelle saakka. Etelä-Suomen vesillä saattoi pirtulaivoja olla myös liikaa, ja näin kilpailun kiristyessä salakuljetuksesta saatava tuotto oli ehkä pohjoisen vesillä parempi. Lisäksi salakuljettajien kalusto vastasi nyt pitempien merimatkojen haasteita.

3.1.3. Paikkakuntalaiset salakuljettajina merellä

Vuosina 1919—1923 rautatiet olivat tärkein salakuljetusreitti alkoholin tuonnissa Perämeren rannikolle, mutta vuosina 1924—1926 meri muodosti tärkeimmän väylän salakuljetukselle. Tässä luvussa tarkastellaan, millaisia muutoksia merisalakuljetus toi salakuljetuksen tekijöihin. Pitää huomata, että kappaleessa tarkastellaan pirtulaivoista Hailuodon Marjaniemen edustan asemapaikalta suoritettua salakuljetusta mantereelle ja saariin. Kieltolain alkuvuosina salakuljettajat olivat pääsääntöisesti kotoisin muualta kuin tutkimusalueeni kunnista. Oliko edelleen näin? Lisäksi kappaleessa vastataan kysymykseen, miksi alkoholia salakuljetettiin.

Oulun tullikamaripiirin alueella pidätetyistä henkilöistä suurimman ammattiryhmän merellisessä salakuljetuksessa muodostivat työmiehet, noin 63 prosenttia (17 henkeä) kaikista (27 henkeä). Tähän on laskettu myös saarissa pidätetyt, koska alkoholit saariin tuotiin meritse. Seuraavana ryhmänä olivat maanviljelijät ja torpparit molemmat noin seitsemällä prosentilla (kumpiakin kaksi henkilöä). Kiinnijääneistä 25:n kotipaikka selviää. Hailuodosta oli kotoisin kahdeksan, Oulujoelta seitsemän, Oulusta ja Haukiputaalta sekä Rovaniemeltä kaksi. Loput olivat Nivalasta, Oulunsalosta, Iistä ja Paavolasta. Miesten keski-ikä oli noin 31 vuotta. Ainoastaan neljä salakuljettajaa oli Oulun tullikamaripiirin ulkopuolelta.[50]

Kemin tullikamaripiirin tullirikosjuttulehdissä, joista ilmenee meriteitse salakuljettaneiden ammatti, suurin ryhmä on työmiehet. Tähän on laskettu mukaan myös saaret, koska alkoholit tuotiin saariin meritse. Työmiehiä oli noin 52 prosenttia (15 henkeä) kaikista (29 henkeä). Toisena olivat talollisenpojat noin 14 prosentilla (4 henkeä). Seuraavana olivat liikemiehet ja kalastajat. Heidän osuutensa oli noin 10 prosenttia (kumpiakin kolme henkeä) kaikista. Viidentenä olivat maanviljelijät noin seitsemällä prosentilla (kaksi henkeä). Viimeisenä olivat kaupustelija ja räätäli. Kummankin osuus oli noin kolme prosenttia kokonaismäärästä. Kiinnijääneistä selviää kahdentoista kotipaikka. Näistä neljä oli Kemin maalaiskunnasta, kolme Rovaniemeltä, kaksi Kemistä ja loput Kuivaniemeltä, Oulusta sekä Kaskisista.[51] Kemin ja Oulun tullikamaripiireissä salakuljetukseen syyllistyivät pääasiassa paikkakuntalaiset. ANTTILA ja TÖRNUDD esittävät, että tilapäisesti jollakin alueella oleskelevilla saattaa olla keskeinen vaikutus rikollisuuteen.[52] Näin ei ainakaan ollut kieltolain aikaisessa merisalakuljetuksessa näissä kahdessa tullikamaripiirissä. Salakuljettajiksi tarvittiinkin alueen meren, saaret ja mantereet tuntevia.

Tornion tullikamaripiirissä tuli merellisestä salakuljetuksesta vuosina 1924—1926 ilmi vain kaksi tapausta. Määrä on todella pieni, varsinkin, kun sitä vertaa Oulun ja Kemin tullikamaripiireihin. Kysymys ei niinkään ollut viranomaisten tehottomuudesta, vaan siitä, ettei Tornion tullikamaripiiri sijainnut salakuljettajien reittien varrella.[53] Huomattavaa on, että naiset eivät ainakaan Perämerellä osallistuneet merelliseen salakuljetukseen. Moottoriveneiden käyttö oli selvästikin miesten työtä.

Työmiesten suuri osuus salakuljetuksessa herättää mielestäni mielenkiintoisen kysymyksen. Kuinka työmiehillä, joiden keskimääräinen päiväpalkka oli vuosina 1924—1926 noin 37 markkaa,[54] oli niin paljon rahaa sijoitettavaksi salakuljetukseen? Keskimääräinen työmiehiltä takavarikoidun alkoholierän arvo merellä tai saarissa oli Kemissä ja Oulussa noin 5 132 markkaa. Tosin on huomattava, että valtio laski pirtun litrahinnaksi ainoastaan 25 markkaa.[55] Katukaupassa litrahinta oli vuosina 1924—1926 noin 80 markkaa. Alkoholin hinta pirtulaivalla oli syksyllä 1925 kymmenen markkaa litra.[56] Yleensä työmiehet toimivat kahden tai kolmen hengen ryhmissä, mikä pienensi sijoitettavaa riskiä.[57] Siltikin sijoitus olisi ollut useamman kuukauden palkka.

Kemin tullikamaripiirissä antavat alkoholin ostoon käytetyt rahamäärät aihetta ihmettelyyn, kun kaksi kalastajaa jäi kiinni salakuljetuksesta. Toinen jäi kiinni yritettyään kuljettaa 1 430 litraa pirtua. Tämän lastin arvo oli 35 750 markkaa (kadulla 114 400 markkaa). Toisella oli huomattavasti huonompi onni. Hän jäi lyhyen ajan (75 vuorokauden) sisällä kiinni salakuljetuksesta kolme kertaa. Määrät ja arvot olivat huimia: ensimmäisellä kerralla 4 450 litraa, arvo 111 250 markkaa (kadulla 356 000 markkaa), toisella kerralla 2 390 litraa, arvo 59 750 markkaa (kadulla 191 200 markkaa) ja kolmannella kerralla 1 080 litraa, arvo 27  000 markkaa (kadulla 86 400 markkaa).[58] Toinen ihmetystä aiheuttava taloudellinen seikka ovat moottoriveneet. Muutamissa tapauksissa salakuljettajilta saatiin takavarikoitua veneet, joiden arvot olivat suuria: 5 000 markkaa, 6 500 markkaa, 7 170 markkaa, 15 580 markkaa, 24 000 markkaa ja 25 000 markkaa.[59]

Sekä työmiesten että kalastajien käyttämät rahamäärät alkoholin salakuljetukseen antavat aihetta kysyä, mistä rahat olivat peräisin. Mielestäni on selvää, että kaikki käytetty raha ei ollut heidän omaansa. Vaikuttaakin siltä, että kiinnijääneet olivat pelkkiä apureita. Toiminnan rahoituksen hoitivat mitä ilmeisemmin muut. Useat haastatelluista ja kieltolakiaikaa muistelleista mainitsevat, että toiminnan taustalla on ollut pirtuisäntä, joka on antanut vain ohjeita ja määräyksiä rahoittaessaan salakuljetusta pirtulaivoilta rannikolle ja täältä eteenpäin.[60] SUNDKIN kirjoittaa pirtuisännän organisoineen salakuljetuksen Vaasan seudulla.[61]

Vuosien 1924—1932 tullirikosjuttulehtien, takavarikkopäiväkirjojen ja raastuvanoikeuksien tuomiokirjojen pohjalta on todennäköistä, että salakuljetus Perämeren rannikolla oli portaittaista. Ylimpänä olivat pirtuisännät, jotka hoitivat toiminnan rahoituksen. Heillä on myös pitänyt olla tieto pirtulaivojen saapumisesta Hailuodon edustalle. Toisena olivat tukkukuljettajat, jotka maksua vastaan kuljettivat alkoholin pirtulaivoista saariin, upottivat sen mereen tai veivät pienemmissä erissä mantereelle. Kolmantena olivat maissa toimineet tukkukuljettajat, jotka maksua vastaan kuljettivat alkoholia. Neljäntenä olivat käsikauppiaat, jotka hoitivat pienempien erien paikallismyynnin, mikäli omasta suusta liikeni. Näkemykseni asiaan on muodostunut alkoholin takavarikoiduista litramääristä, takavarikkopaikoista ja kiinnijoutuneiden määrästä/takavarikkopaikka. Yleisesti ottaen takavarikoitu litramäärä pieneni tultaessa mereltä ja saarista mantereelle. Lisäksi merellä ja saarissa saatiin kiinni vain muutamia henkilöitä, kun taas mantereella saattoi useampikin ihminen joutua kiinni odottaessaan pirtukuormaa.[62] Vuonna 1925 salakuljetuksen katsottiin Kemin tullikamaripiirissä siirtyneen jo järjestäytyneiden yhtymien haltuun.[63] Organisaatio oli samantyyppinen Espoonkin seudulla.[64]

Valitettavasti mistään asiakirjoista ei paljastu pirtuisäntien nimiä tai yleensäkään olemassaoloa. Museovirastosta löytyykin maininta:

“Suuret pomot, jotka pirtun suursalakuljetuksen järjestivät, olivat kaikelta kansalta salassa. Välikädet kuljettivat pirtun maihin, varastoivat sen ja jakoivat trokareille, jotka hoitelivat vähittäismyynnin.“[65]

Myös PULLATILLA maininta jää ainoastaan "pomoksi".[66] Toisaalta voidaan ajatella, että kuljettajat eivät edes tienneet näiden henkilöiden nimiä. He vain saivat tehtävän ja rahat joltakin välittäjältä. Komiteanmietinnössä vuodelta 1926 katsottiin, koko Suomea ajatellen, että ne, jotka kuljettivat alkoholia salaa maahan, eivät olleet tämän laittoman liikkeen varsinaisia johtajia vaan palkattua henkilökuntaa. Varsinaiset johtajat oli saatava esiin, muuten toiminta ei pysähtynyt. Lisäksi kirjoitettiin:

”…että ryhdyttäisiin tarmokkaisiin toimenpiteisiin laittoman väkijuomaliikkeen johdon ja sen käyttämien menettelytapojen selville saamista tarkoittavan suunnitelmallisen etsiväntoiminnan aikaansaamiseksi.”[67]

AHTOKARIKIN mainitsee, että pirtuisännät eivät Suomessa osallistuneet itse salakuljetukseen vaan lähettivät asialle renkinsä.[68] Tilanne ei ole 1990-luvulle tultaessa mitenkään muuttunut. Yhä edelleen alkoholin salakuljetus Suomessa on organisoitunut. Ainoastaan salakuljetustavat ovat muuttuneet siten, että alkoholi tuodaan maahan yleensä rekoissa ja konteissa.[69]

Mitkä tekijät vetivät ihmisiä salakuljetukseen? Salakuljettajaa uhkasivat vaarat niin merellä kuin maalla. Suurimpana houkuttimena oli raha[70], sillä seudun taloudelliset olot olivat tiukat. Pirtujen hakemisesta pirtulaivalta maksettiin varmasti hyvin, sillä mahdollinen voitto pirtuisännälle maahantuodusta pirtusta oli todella suuri. Esimerkiksi Kemissä eräs henkilö toimi poliisina, mutta vaihtoi paremman palkkauksen vuoksi työpaikkaa pirturengiksi.[71]

Syynä salakuljettajaksi alkamiseen on saattanut olla myös työn puute, sillä esimerkiksi 1920-luvulla saapui useita satoja työmiehiä Kemijokisuulle töitä etsimään.[72] Veitsiluodon saarelle aukaistiin saha 23.11.1922.[73] Kesällä 1926 oli Kemi Oy:n sahalla noin kahden kuukauden lakko,[74] joka ehkä sekin pakotti muutaman henkilön etsimään talven rahat salakuljetuksesta. Lisäksi edellisenä vuonna yhtiö oli lopettanut sahaustoiminnan Simon Kalliossa.[75] Tilanne köyhäinhoidossa Kemijokisuulla paheni 1920-luvulla. Esimerkiksi toimeentulon hetkeksikin katketessa oli ihmisten turvauduttava kunnan apuun.[76] Seuraavassa on kertomus eräästä salakuljetustapauksesta:

26-vuotias työmies Oulunsalosta osti pirtulaivalta sata litraa pirtua, maksaen niistä 12 markkaa litra. Hän kaivoi pirtut Hietakarin rantaan, josta kuljetti ne vähitellen omaan kellariin. Täältä hän myi pirtuja 35—40 markkaa litra. Lokakuun lopulla hän osti jälleen sata litraa pirtua Marjaniemen edustalla olleesta pirtulaivasta, maksaen nyt kymmenen markkaa litra. Nyt hän upotti pirtut Rysäkarin rantaan, ja myi niitä 40 markkaa litra. Kuljetuksesta mies sai sata päiväsakkoa, myynnistä 150 ja hallussapidosta sata päiväsakkoa tai varojen puuttuessa 180 päivää vankeutta.[77]

Mutta salakuljetukseen ei vetänyt pelkästään raha. Yksi Suomen kuuluisimmista salakuljettajista, Algoth Niska,[78] on ajatellut seuraavasti:

"Salakuljetuksella on ihmeellinen vetovoima. Tuolla valonaralla käsityöllä on vissi viehätyksensä. Siinä on varsin monta tuntematonta tekijää, jotka määrättyihin ihmisluonteisiin vaikuttavat houkuttelevasti. Oikean salakuljettajan sisimmässä sävähtää hänen ajatellessaan syyspimeässä yössä tehtävää retkeä alueveden ulkopuolella olevaan laivaan. Ei mikään muistuta siitä, että olisi lain ulkopuolella. Ja miksikä niin tuntuisikaan? Laki on kaiken taustana, laki tuo jännityksen ja seikkailun eikä ilman niitä maksettaisi kallista hintaa. Salakuljettajien tielle asetetut vaikeudet vain epäsuorasti kruunaavat teon!"[79]

Monilta retkiltä kertyi hyviä tarinoita, joita sitten kerrottiin kavereille. Salakuljettajien kertomuksissa poliiseista ja tullimiehistä tehtiin usein tyhmiä[80] (ks. ”Trokarin elämää” s. 181).

Salakuljetus ei ollut helppoa toimintaa. Lastaus laivasta pirtumoottoriin oli raskasta, kiireistä ja vaarallista työtä. Kova merenkäynti vaikeutti monesti lastausta, vaikka pirtulaiva ja moottorivene olivat vierekkäin. Työ tehtiin usein pimeässä, mikä lisäsi riskejä. Onnettomuuksiakin sattui, esimerkiksi vuonna 1925 erään Marjaniemen edustalla olleen pirtulaivan bensiinitankki räjähti.[81] Tulli- ja poliisiviranomaisten lisäksi kuljetuksia vaikeuttivat ilmasto-olot ja uppotukit[82].

Vuosien 1924—1926 aikana rautatiet menettivät asemansa pohjoisen tärkeimpänä salakuljetusreittinä. Tilalle tuli meritie. Toisena merkittävänä muutoksena voidaan pitää sitä, että paikkakuntalaiset ottivat salakuljetuksen omiin käsiinsä. Tosin muutamia ulkopaikkakuntalaisiakin osallistui toimintaan. He työskentelivät usein jonkun paikkakuntalaisen kanssa. Paikallisten aktiivinen osallistuminen salakuljetukseen johtui pirtulaivojen tulosta Perämerelle. Aikaisemmin salakuljetukseen ei voinut oikeastaan osallistua, koska alkoholi tuli junalla Etelä-Suomesta. Nyt, kun pirtulaivat tulivat Hailuodon edustalle, tarvittiin salakuljettajiksi alueen meren, saaret ja mantereet tuntevia.

3.1.4. Pitkätsiimat ja maakuopat piilorikollisten kätköinä

Salakuljetuksen siirtyminen merelle muutti salakuljetuskeinoja. Rautateitse kuljetettaessa alkoholeja piilotettiin kääröihin, laukkuihin, laatikoihin jne. Kappaleessa tutkin kysymystä, miten salakuljettajat varmistivat alkoholien saannin myyntiin, varsinkin, kun heillä saattoi olla tuhansia litroja alkoholia veneessään.

Alkoholien piilottamisessa ennen mantereelle vientiä käytettiin usein hyväksi merta. Lastin merestä löytäminen varmistettiin niin sanotun pitkänsiiman avulla. Siima oli usean sadan metrin pituinen köysi, johon oli noin kymmenen metrin välein kiinnitetty kangassäkkejä. Säkkeihin laitettiin kolmesta neljään pirtukanisteria ja painoksi kiviä. Maamerkkejä (puita, rakennuksia tai muita sellaisia) hyväksikäyttäen siima upotettiin saarien suojaan. Kun pirtua tarvittiin myyntiin, käytiin siima naaraamassa ylös.[83] Jotta pirtun löytäminen olisi viranomaisille entistä vaikeampaa, maalattiin kanisterit mustiksi. Näin ne eivät kimallelleet veden pohjalla. Maalaustavasta syntyi kanistereille nimi "neekerinpojat".[84]

Oulun tullikamaripiirissä salakuljettajien suosimiksi pirtun merikätköiksi muodostuivat Oulun ja Kellon edustalla olevien saarien merialueet. Löydetyt pitkätsiimat sisälsivät suuriakin pirtumääriä, kuten 304 litraa, 400 litraa ja 200 litraa. Näille "meripirtuille" ei tietenkään löytynyt omistajia. Vuosina 1924—1926 tullikamaripiirin alueella mereltä takavarikoitiin 2 735 litraa alkoholia, näistä 1 969 litraa (noin 72 prosenttia) jäi ilman omistajaa.[85] Siikajoen nimismieskin pelkäsi pitkän rannikon houkuttelevan salakuljettajia varastoimaan pirtua mereen, sillä vartiointi kylästä käsin oli vaikeaa.[86] Limingassa kerrottiin pirtua upotetun pääasiassa Temmesjoen suupuolen vesille:[87]

“Parhaana aikana Temmesjokisuu oli niin täynnä viinakanistereita, että siellä ei tahtonut olla poikasille kalastuspaikkaa.“[88]

Kemin tullikamaripiirissä salakuljettajien suosimiksi pirtun merikätköiksi muodostuivat Rautakallion, Ajoskrunnin ja Ajoksen merialueet. Paikat sijaitsevat varsin lähellä toisiaan. Moottoriveneiden palatessa Marjaniemen edustalta sijaitsivat alueet veneille edullisella kulkureitillä. Löydetyt pitkätsiimat sisälsivät usein varsin suuriakin alkoholimääriä, kuten 550 litraa, 440 litraa, 350 litraa ja 340 litraa. Tullivartijat löysivät siimat naaratessaan saarten merialueita. Näillekään alkoholeille ei löytynyt omistajaa. Tullikamaripiirissä takavarikoitiin merestä vuosina 1924—1926 yhteensä 2 540 litraa alkoholia, kun merellä saatiin 1 808 litraa. Näihin merellä takavarikoituihin saatiin aina syyllinen.[89] Tornion tullikamaripiirissä pitkäsiimalöytöjä ei tarkasteltavana ajanjaksona tehty.[90] Syynä varmasti oli salakuljetuksen vähäisyys. Tosin voisi olettaa, että Tornionkin edustalla pitkiäsiimoja käytettiin, mutta viranomaiset eivät niitä havainneet. Tornion edustalla on runsaasti myös salakuljetetun alkoholin piilopaikoiksi kelpaavia saaria.

Alkoholia vietiin piiloon myös saariin. Perämeressä onkin runsaasti saaria, kareja ja niemiä.[91] Oulun tullikamaripiirissä alkoholia piilotettiin moneen eri saareen, muun muassa Hailuotoon, Kraaseliin, Turppeensaareen, Piispanletonniemeen, Kropsunsaareen ja Hoikkahiukeeseen. Kellon edustan Hoikkahiukeesta kirjoitettiin vuonna 1926:

"Saari näytti olevan oikein salakuljettajien pesäpaikka, sillä hiekkapaikat oli aivan myllätyt kätköinä, ollen lapioita useampia saatavilla."[92]

Saarista löytyi yleensä varsin huomattavia alkoholimääriä, esimerkiksi 900 litraa, 830 litraa ja 670 litraa. Vain harvoille saarista löydetyille alkoholeille saatiin omistaja. Oulun tullikamaripiirin alueella takavarikoitiin vuosina 1924—1926 saarista yhteensä 10 931 litraa alkoholia. Näistä 8 377 litraan (noin 77 prosenttiin) ei löytynyt omistajaa. Yhteensä kahdeksaan tapaukseen 39:stä saatiin omistaja, ja näistä viisi tapausta sattui Hailuodossa.[93]

Kemin tullikamaripiirissä suosittuja saaria alkoholien piilottamiseen olivat Lehtikrunni, Inakari ja Ajos. Jonkin verran käytettiin Täikönkaria, Ajoskrunnia, Isoa-Huituria ja Kuukankaria. Saarista löytyi varsin huomattavia alkoholimääriä, esimerkiksi 1 420 litraa, 2 390 litraa, 3 480 litraa ja jopa 4 450 litraa. Varsin usein tullivartijoiden löydettyä alkoholit ei niille löytynyt omistajia. Niinpä alkoholit tuomittiin valtiolle. Kemin tullikamaripiirissä takavarikoitiin vuosina 1924—1926 saarista 20 590 litraa alkoholia. Seitsemässä tapauksessa 19:stä vuosilta 1924—1926 saatiin saarista löydetyille alkoholeille omistajat (yhteensä 11 680 litraan). Näissäkin tapauksissa alkoholit tuomittiin valtiolle, kuten ilman omistajaa löydetytkin.[94]

Tornion tullikamaripiirissä pirtutakavarikkoja saarista tehtiin vuosina 1924—1926 kahdeksan, yhteensä 3 126 litraa. Näistä kuudessa tapauksessa tekijät jäivät tuntemattomiksi. Suosituin saari piilotukselle oli Herakari. Yksittäiset takavarikot Tornion piirissäkin olivat suuria, kuten 1 250 litraa, 874 litraa ja 750 litraa.[95] Kaikissa tullikamaripiireissä piilorikollisten osuus ilmirikollisista on suuri. Viranomaiset löysivät alkoholit monesti ilman salakuljettajia, mikä tietysti tuo varauksen kappaleessa 3.1.3 (Paikkakuntalaiset salakuljettajina merellä) esitettyihin tietoihin salakuljettajista. Kaikissa tullikamaripiireissä meri- ja saarikätköjä tehtiin runsaimmin loppukesästä ja -syksystä. Syynä oli monesti salakuljetusta suosiva vuodenaika: valoisa aika väheni. Toisaalta tähän liittyy riskinsäkin, sillä pimeässä alkoholien kätkeminen oli vaikeaa. Viranomaisten oli helpompi löytää piilopaikat.

Seuraavassa on tullivartijoiden kertomus marraskuulta 1926 eräästä saarietsinnästä:

“Sitten kun tullikamaripiiri oli saanut Tullihallituksen Herra Pääjohtajalta sähkösanomalla myöntävän vastauksen tullikamarin tekemään esitykseen, että tullikamari saisi joiksikin päiviksi vuokrata Kemi yhtiöltä hinaajalaivan tarkastamaan ulkosaaria ja rannikoita ja merellä liikkuvia moottoriveneitä, koska varmasti tiedettiin, että pirtun kuljetus oli sitten kun ensimmäisen talven jälkeen oli tullut suojailmat ja rannikot vapautuneet jääpeitosta, saanut tavattoman suuren vauhdin. Lähti joukkue, johon kuului kuusi etsivää poliisia ja neljä tullivartijaa kolme päivää kestävälle vartiomatkalle keskiviikkoaamuna tällä viikolla ulos merelle sanotun yhtiön hinaajalaivalla. Tiedettiin myös Oulun seudulla Marjaniemen luona olevan saksalaisen pirtulaivan joka oli saapunut sinne tämän kuun 2. päivänä. Matkalle lähtiessä oli yli 10 celsiuksen pakkanen, maa lumeton vaan kuori jäätynyt. Tämä kymmenhenkinen joukkue tarkasti ensimmäisenä päivänä Ajoksen ja Ajoskrunni -nimiset saaret, seuraavana kahtena päivänä Tiurasenkrunni -nimisen saaren, ulkosaaria, Simon rannikot ym. He olivat löytäneet suuria peitossa olevia maakuoppia, jotka olivat nykyisin tyhjennetyt päättäen siitä, että kellarit olivat tuoksuneet pirtulta. Etsijät olivat tulleet siihen vakaumukseen, että heidän työnsä oli liian myöhäistä, sillä pirtutrokarit olivat käyttäneet hyväkseen uutta suvea tietoisina siitä, että tullin vartioalukset olivat jo maalla ja heillä vapaus liikkua. Pahaksi onneksi tuli seuraavana päivänä lumipyry, joka kesti koko päivän häiriten kovasti heidän uutteraa etsintätyötään. Tuloksena koko tästä matkasta oli ainoastaan kuusi astiaa a 10 litraa pirtua, jotka löydettiin maakuopasta Tiurasenkrunnissa. Pahoillaan huonosti onnistuneesta matkasta ovat mukana olleet tullivartijat päättäneet jäiden kantaviksi tultua jatkaa etsiskelyä.“[96]

Salakuljettajat käyttivät runsaasti mielikuvitusta alkoholien kätkemisessä saariin. Kätköistä pyrittiin tekemään mahdollisimman näkymättömiä. Kiviä siirrettiin sivuun ja kaivettiin kuoppa, jonka pohjalle asetettiin kanistereita. Päälle laitettiin esimerkiksi turvetta. Tällä pyrittiin ehkäisemään kanistereiden kiiltely ja oudon äänen kuuluminen, mikäli astuttaisiin niiden päälle. Päälle ladottiin vielä kiviä, jotteivät tullimiesten metalliset koetuspuikot rikkoisi kanistereita.[97] Ilmeisesti kova ja hyvä työ antoi myöhemmin tekijälleen riittävän palkan vaivannäöstä. Kempeleen piirin nimismies kertoi piilotuskeinoista seuraavasti:

"Kätköpaikkoja ovat erinomaiset Oulunsalon rannat ja saaret kuin myös Niitynmaan rannat Selkämaasta Myllypurolle Vesalaan päin. Säilytystä varten kaivetaan rannalle veden alle matalalle kuoppa, jonne pirtut astioineen ladotaan, kuoppa peitetään ja meriveden laineet huolehtivat ettei jälkeäkään näy maan liikutuksesta. Onhan rannat siksi avonaiset, että jos salakuljettajille epäilyttäviä henkilöitä ilmaantuu heidän vartiostonsa alueelle, on tieto salamerkein annettu jo ennen poliisimiesten saapumista ja pirtut ovat silloin veneeseen uudelleen lastattu ja vene matkalla merelle."[98]

Rantahietikkoon saatettiin rakentaa kiviä ja lautoja hyväksikäyttäen "pirtukellari". Kemin Kuukankariin oli erään pirtin luo rakennettu korkeushyppypaikka. Tämä herätti tullimiehissä ihmetystä. Paikkaa tarkemmin tutkittaessa löytyi korkeushyppypaikan alta tuhat litraa pirtua. Kemin Lehtikrunnista löydettiin asunnon läheisyydessä olleen kellarin alta toinen kellari, joka sisälsi 1 080 litraa pirtua.[99]

Pitkiensiimojen ja maakuoppien ohella kiinnijoutumista pyrittiin välttämään erilaisilla merkinantojärjestelmillä. Pirtukuormaa ei tietenkään tuotu suoraan rantaan. Tuonti pyrittiin aina varmistamaan tavalla tai toisella. Yöllä voitiin käyttää valomerkkejä. Valoisaan aikaan meren saaristossa oli merkinantajia. Aurinkoisella säällä voitiin peilillä tehdä sovitut merkit.[100] Eräs tapa merkinantoon ilmenee seuraavasta pirtukuskin kirjeestä, joka saatiin hänen taskustaan:

"Ajoskrunni katsella rannat ympäriinsä koko yön jos ei mitään vaarallista näy niin olla vastassa siinä pirttihaminassa mikä on Inakaria vasten. Se on sama paikka missä Hanskin olisi viime kerralla pitänyt olla siinä tapauksessa että tullimoottori ankkuroi tähän paikkaan tai jotain muuta epäilyttävää näkyy. Niin muuttaen sinne vastakkaiselle puolen saarta missä erehdyksessä viime kerralla oli ja teette saatanan suuren tulen rannalle että olemme tulematta. Ja jos niin on että emme voi tulla tähän saareen niin tulemme Paavonkariin, joten osa pojista voi muuttaa sinne. Ainoastaan tulenpitäjät jäävät saarelle. Ilmoita Villelle, M:n pojille ja N.L:lle että ne tulevat mukaan. Huom! Älä sano mihin tullaan ennen kuin sitten vasta kun lähdette Paavonkarista merelle, sano vain että siellä jossakin Ajoksen rannalla."[101]

Muistettava on, että tässä esitetyt alkoholin piilotustavat ovat seurausta ilmirikollisuudesta. Kätköjen löytymiseen ovat vaikuttaneet valvontaviranomaisten suhtautuminen työhönsä ja pelkkä sattumakin. Ei voi olla epäilemättä sitä, etteikö jokin piilotustapa/tavat jäänyt piilorikollisuudeksi. Ensinnäkin merialue on laaja ja saaria paljon. Toiseksi viranomaisilla ei välttämättä ollut halukkuutta etsiä kätköjä, koska yleinen mielipide kieltolaista oli kielteinen. Lisäksi miehistöä ja kalustoa ei ollut valvontatyöhön riittävästi. Perämeren rannikon salakuljetuskeinot olivat käytössä myös muualla Suomessa. Saaristoja ja merialueita käytettiin hyväksi maakuoppien ja pitkiensiimojen kätköinä.[102]

Miksi alkoholia ei tuotu suoraan maihin, vaan se upotettiin mereen tai piilotettiin saariin? Ensimmäisenä syynä oli varmasti varovaisuus, olihan rantaan toimittaminen salakuljettajille vaikein vaihe tullivartijoiden ja poliisien takia. Toiseksi syynä oli varmaankin kuljetettavien alkoholien suuri määrä. Mereen piilottaminen oli salakuljettajille varsin helppo tapa kätkeä isompikin lasti vaivattomasti ja nopeasti. Parempi oli piilottaa alkoholit ja odotella esimerkiksi syksyä. Tällöin voitiin pimeyden turvin tuoda alkoholilasti maihin. Lisäksi tullikamarit ottivat vartioaluksensa varsin varhain maalle, joten tullikaan ei ollut myöhäissyksyllä enää häiritsemässä.[103] Saattoi olla niinkin, että koko lastille ei heti löytynyt ostajaa. Niinpä sitä myytiin pienemmissä erissä tai käytiin maissa sopimassa tulevista kaupoista. Vasta sen jälkeen alkoholit haettiin kätköistä. Toisaalta oli parempi kätkeä alkoholit mereen ja saariin kuin omaan taloon tai talon lähettyville. Näin vältyttiin salakuljetussyytteeltä, jos viranomaiset löysivät kätkön.

3.1.5. Pirtukaravaanit rannikolta

Tarkastellessamme alkoholin salakuljetusta vuosina 1924—1926 herättää Kemin tullikamaripiirin takavarikkomäärien suuruus ihmetystä (ks. liite 4). Miten tässä piirissä takavarikot olivat niin suuria? Vuonna 1924 Kemin takavarikot olivat noin 17 prosenttia koko Perämeren rannikon takavarikoista. Vuonna 1925 takavarikot olivat nousseet noin 54 prosenttiin kokonaismäärästä ja vuonna 1926 takavarikot olivat kasvaneet jo noin 72 prosenttiin koko takavarikoista. Olivatko Kemin tullikamaripiirin viranomaiset Oulun ja Tornion tullikamaripiirien viranomaisia tehokkaampia vai olivatko seudun salakuljettajat huonompia kuin pirtutrokarit muissa piireissä? Asuiko seudulla alkoholille persompaa väestöä kuin muissa piireissä? Ihmetystä lisää vielä se, että Kemin tullikamaripiiri oli alueeltaan varsin pieni verrattuna esimerkiksi Oulun piiriin. Olettaisi Oulun piirissä takavarikkojen olleen suurimmat, varsinkin, kun pirtulaivat ankkuroituivat Hailuodon edustalle.

Asiantilan selityksenä on, että Kemijokisuu ympäristöineen muodostui Pohjois-Suomen “pirtuportiksi“, jonka kautta pirtua kuljetettiin Lappiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Rovaniemi ympäristöineen muodostui metsien ansiosta tärkeäksi alueeksi.[104] Alue vetikin puoleensa runsaasti uusia asukkaita. Rovaniemen kasvunopeus oli 1920- ja 1930-luvulla Suomen nopeimpia.[105] Ihmisten suuri määrä savotoissa ja uitoissa, varsinkin 1920-luvulla, johti joskus tukkityöläisten juopotteluun.[106] Talvisin alueella oli runsaasti tukkityömaita, joilla alkoholille riitti kysyntää.[107] Kun vielä Rovaniemen markkinat olivat voimissaan ja liikemaailmakin veti seudulle, oli alkoholin salamyynnille kysyntää.[108] Junakuljetuksilla ei alkoholin kasvaneeseen kysyntään pystytty enää vastaamaan, joten tilalle piti kehittää jotain muuta.

Kun pirtulaivat olivat Marjaniemen edustalla, joutui Kemijokisuu maantieteellisistä syistä Lappiin suuntautuneen pirtun salakuljetuksen maihinnousu- ja kauttakuljetuspaikaksi. Esimerkiksi rovaniemeläiset salakuljettajat hankkivat vuonna 1924 Kemiin oman nopeakulkuisen moottoriveneen Hailuodon matkoja varten.[109] Pohjolan Sanomat kirjoittikin 21.6.1924 "Virtaako pirtu Kemistä Rovaniemelle?" Tilanne ei ollut mitenkään uusi, sillä alkoholia oli totuttu jo vuoden 1866 kotipolton kieltämisen jälkeen hankkimaan Rovaniemelle Kemin ja Tornion kaupungeista.[110] Rannikkokunnat joutuivat merellisen salakuljetuksen kohteeksi Suomessa. Esimerkiksi Espoo, jolla on lähes 60 kilometriä pitkä rantaviiva, joutui pirtun maihinnousupaikaksi. Lisäksi tieverkosto mahdollisti alkoholin kuljettamisen muualle Suomeen.[111]

Aluksi alkoholit tuotiin Rovaniemelle ja edelleen Lappiin autoilla. Rovaniemen nimismies koki tilanteen varsin epätoivoiseksi, kuten ilmenee seuraavasta kirjeestä:

“Odotan että Te oikealla poliisimiehen yritteliäisyydellä tartutte asiaan, jotta edes jossain määrin voitaisiin estää sieltä kautta tapahtuvan väkijuoman kuljetusta.”[112]

Syynä pessimismiin oli se, että kuljetus tapahtui pääasiassa öiseen aikaan, mikä vaikeutti vartiointia. Pimeän lisäksi Rovaniemen poliisien työtä hankaloitti auton puute. Päivisin oli käytössä vuokra-auto, mutta öiseen aikaan niitä oli vaikea saada.[113]

Vuoden 1925 aikana pääasialliseksi kuljetusmuodoksi Kemijokisuulta pohjoiseen tulivat "karavaanit". Syynä tähän oli kasvanut alkoholin kysyntä. Lisäksi maantieliikenne oli autojen vähyyden vuoksi vasta alkamassa.[114] Teitä oli myöskin helppo vartioida. Autoliikennettä haittasivat vielä kelirikkoajat, joten tiestö ei aina ollut edes käytössä.[115] Kieltolakilehti kertoi jutussaan "Pirtun kuljetus Kemi- ja Simojoen välisellä sydänmaalla" vuonna 1925 seuraavaa:

Pirtukaravaaneissa oli 10—20 miestä ja jokaisella oli 20 litraa mukanaan. Yhden kanisterin kantaminen tuotti "kamelille" 500 markkaa. Tiedetään kymmeniätuhansia litroja kannetun Kivalon harjanteen kautta Pohjois-Suomeen. Viranomaisilla ei ollut keinoja liikenteen estämiseen.[116]

Kemijokisuulta lähti kaksi eri karavaanireittiä Rovaniemelle. Toinen kulki Kemijoen länsipuolella ja toinen joen itäpuolella.[117] Kemijoen länsipuolella alkoholin maihinnousupaikkoina olivat Kaakamo ja Laivaniemi. Täältä alkoholi jatkoi matkaansa karavaaneissa eri reittejä pitkin Rovaniemelle ja Ylitorniolle[118](ks. liite 2). Karttaa katsottaessa huomataan Ruotsin merialueen käyttö salakuljetuksessa. Ilmeisesti Ruotsin vesillä ei viranomaisista ollut niin suurta vaaraa kuin Suomen puolella. Esimerkiksi vuonna 1925 Tornion tullikamari raportoi neljän pirtulaivan olevan Uumajan ulkopuolella. Alusten odotettiin tuovan lastinsa Suomeen.[119] Heti valtakunnanmerirajan jälkeen salakuljetus hajaantuikin viuhkaksi, jotta viranomaisten olisi vaikeampi päästä käsiksi salakuljettajiin. Kun päästiin syvemmälle sisämaahan, polut yhtenivät. Tosin vaihtoehtoisia reittejä oli käytettävissä. Kartasta huomataan, että salakuljettajien polut sijaitsivat etäällä pääteistä. Tämä pienensi riskiä joutua tekemisiin viranomaisten kanssa. Salakuljetuksen ehkäisemiseksi jo mereltä Tornion tullikamaripiirissä Kaakamon talvivartio muutettiin vuoden 1926 alusta vakituiseksi vartiopaikaksi.[120]

Kemijoen itäpuolella matka taittui yleensä Simon Maksniemestä Kivaloille ja sieltä edelleen Rovaniemelle.[121] Rovaniemen nimismies kirjoittikin:

“...salakuljetus tapahtuu miltei yksinomaan siten, että väkijuomat kantamalla kuljetetaan Kemistä ja Simosta...ei täydellistä sulkua voida aikaansaada varsinkin kun väkijuomain salakuljettajat yhä useammin ovat alkaneet käyttää erämaateitä joihin valvonta ei ulotu syystä että salakuljettajat eivät useinkaan käytä mitään määrättyjä kulkureittejä vaan kulkevat halki erämaiden milloin mitenkin sattuu.”[122]

Maaherran vuosikertomus vuodelta 1926 mainitsee karavaaneista samaan tapaan kuin Rovaniemen nimismies:

“Mereltä käsin tuotiin rannikolle huomattavia määriä pirtua, joita sitten suurillakin joukoilla on edelleen kuljetettu erämaitten ja suurten selkosten läpi etäisillekin perukoille harvalukuisen poliisikunnan voimatta kuin osaksi estää tätä rikollisuutta.”[123]

Vuosina 1924—1926 Kemin tullikamaripiirin takavarikoista noin 24 prosenttia (7 900 litraa) tehtiin juuri Maksniemessä.[124] Lasti pyrittiin toimittamaan maihin aamuyön tunteina ja matkaa taitettiin karavaaneissa aina öiseen aikaan.[125] Monet karavaaneista olivat aseistettuja viranomaisten takaa-ajouhan takia.[126] Rovaniemeltä polut jatkuivat Kittilään ja Inariin asti.[127] Karavaanien toiminta oli vilkasta. Takaa-ajot kestivät joskus jopa kymmenen tuntia.[128] Pohjolan Sanomissa oli vuonna 1925 seuraava kuvaus:

Simon poliisi oli saanut vihjeen Viantieltä lähteneestä karavaanista. Suojeluskuntalaisten kanssa hän lähti miesten perään. Useiden hiihtotuntien jälkeen karavaani saatiin kiinni erään talon pihalta. Kuljettajat olivat vahvasti aseistettuja, mutta eivät tehneet vastarintaa. Ilmeisesti raskas hiihtoretki Kivaloitten kautta ja kantamukset (350 litraa pirtua) väsyttivät miehiä.[129]

Karavaanien toiminta Rovaniemellä oli tehokasta, sillä vielä kieltolain alussa tärkein humalluttaja oli pontikka ja apteekista hankittu alkoholi. Vuodesta 1924 alkaen salakuljetettu pirtu oli tärkein alkoholijuoma.[130] Tämä näkyy myös Kemin tullikamaripiirin takavarikkoluvuissa. Vuoden 1924 takavarikot olivat huomattavan suuret verrattuna vuoteen 1923. Selityksenä on, että alkoholien määränpää oli ennemmin Rovaniemi ja muu Lappi kuin Kemi, vaikka takavarikot näkyvätkin Kemin tullikamaripiirin tilastoissa. Pohjoisrajan rajatarkastaja valittelikin, että Kemijokisuulle suuntautui suurta salakuljetusta.[131]

Karavaanien toiminta oli hyvin suunniteltua. Ne kulkivat mahdollisimman kaukana asutuista paikoista ja niin, ettei jälkiä juuri jäänyt. Jonossa vaellettiin kuulomatkan päässä toisista. Tämä johtui varovaisuussyistä: jos joku sattui joutumaan kiinni, niin hän huutamalla ilmaisi toisille, että he tietäisivät mennä pakoon. Yleensä jonon kärjessä kulkivat tiedustelijat, jotka tarkkailivat mahdollisia viranomaisia. Pitkien matkojen varrelle oli järjestetty etappitaloja, joissa pystyi levähtämään ja ruokailemaan.[132] Tämä karavaanien varovainen toiminta aiheutti sen, että jos alkoholit saatiin pirtumoottoreilla rantaan, oli niitä melkein mahdotonta enää saada takavarikoiduksi. Rovaniemen nimismies katsoikin karavaanitoiminnan ehkäisemisen onnistuvan ainoastaan mahdollisimman tehokkaalla rannikon vartioinnilla.[133]

Komiteanmietinnössä vuodelta 1926 esitettiin, että salakuljetus keskittyi yleensä määrättyihin paikkoihin. Eräänä tällaisena paikkana pidettiin nimenomaan Kemijokisuuta. Syyksi näiden epäkohtien syntymiseen esitettiin useimmissa tapauksissa järjestysvallan pitempiaikainen heikko ja leväperäinen toiminta. Mietinnössä ehdotettiinkin seuraavaa:

“Epäkohtia ei voida korjata muulla tavalla kuin keskittämällä seudulle niin paljon järjestysvoimaa, että niillä rehoittava rikollisuus tukahdutetaan ja terrori murretaan.”[134]

Ainakaan Kemijokisuun osalta mietintö ei kerro koko totuutta, sillä seutuhan oli pääsääntöisesti vain pirtujen läpikulkupaikka. Näin salakuljetuksen laajuuteen eivät juurikaan vaikuttaneet paikallisen virkavallan toimet.

Karavaanien kannatti "kuskata" Rovaniemelle pirtua, sillä kun pirtulaivalla pirtulitra maksoi noin kymmenen markkaa, sai siitä Rovaniemellä noin 300 markkaa.[135] Kun vielä yhdessä karavaanissa saattoi olla 20 miestä ja jokaisella 20 litraa, saattoi voitto olla tällöin 96 000 markkaa. Rovaniemellä tiedettiin alkoholista saatavan hyvän korvauksen.[136] Karavaanien määristä on vaikea kertoa mitään tarkkaa, sillä Kemijokisuun ja Rovaniemen välisellä alueella niitä ei juuri jäänyt kiinni.[137] Mutta esimerkiksi Ranuan nimismies tiesi aluettansa käytettävän läpikulkureittinä.[138]

Kirjailija PENTTI HAANPÄÄ kirjoitti novellissaan Karavaani Kemijokisuun karavaaneista seuraavasti:

“Maantiellä törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys. Lastaus alkaa. Kärki saa ensiksi kaksi kanisteria reppuunsa ja lähtee siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata kymmenen peninkulmaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemelle. Neljäkymmentäneljä miestä ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekerinpoikaa oli taipaleella. Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan jonka lävitse miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono. Tämä karavaani taivalsi matkaa säännöllisesti kerran viikossa. Sen kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin suurellakaan. Viisisataa markkaa suoritettiin palkkaa jokaisesta perille tuodusta kanisterista.” Miehille kävi huonosti, sillä 33 heistä saatiin kiinni samoin kuin heidän kantamuksensa. Tosin jo seuraavana päivän iltana osa vapaaksi päästettyjä karavaanin miehiä suunnitteli uutta pirtujen hakumatkaa. Mieltä lämmitti sovitun kantomaksun saaminen kanisterien menetyksestä huolimatta.[139]

HAANPÄÄN kuvaus karavaaneista on varsin todenmukainen lähteistä saatuihin tietoihin verrattuna.

Limingan nimismies kertoi salakuljetuksen mereltä suuntautuvan Varjakkaan ja Temmesjokisuulle. Täältä matka jatkui autoilla, hevosilla ja kantaen sisämaahan.[140] Autoilla suoritetun salakuljetuksen estämiseksi ainakin Torniossa teetettiin siirrettävä puomilaite.[141] Myös Iin ja Kuivaniemen rautatiesilloilla käytettiin puomia. Tosin ainakin Iin piirissä salakuljettajat pyrkivät urkkimaan tietoja, milloin auton käyttöä on vältettävä.[142]

Kempeleen piirin nimismies kertoi vuonna 1926 alkoholin salakuljetuksesta seuraavaa:

"Väkijuomain salakuljetusta piirissäni on odotettavissa Oulunsalosta – Ouluun menevää maantietä, Limingasta – Tyrnävälle edelleen Muhokselle ja Kajaaniin menevää maantietä sekä vielä Oulunsalosta – Alatemmeksen kautta Tyrnävälle tahi Rantsilaan päin. Pääasiallisesti pirtunkuljetus tapahtunee kuitenkin tiettömiä taipaleita mereltä päin joka suunnalle.

Salakuljettajat käyttävät kulkuvälineinään hevosia jolloin sprii on kätketty kuorman heiniin, silppusäkkeihin, maitopäniköihin jne. joten tarkastus täytyy toimittaa mahdollisimman tarkkaa saavuttaakseen jotakin tulosta. Autoilijat kuljettavat myös pirtua ja olen tullut siihen käsitykseen, että heidän autonsa on varustettu erikoisilla pirtutankeilla vaikkakaan en ole onnistunut moisia autoja vielä kiinni saamaan sillä tieto niiden kulusta useinkin on saapunut liian myöhään. Kantamalla kuljetetaan pirtua myös suuret määrät ja se tapa onkin salakuljettajille melkein paras saavutus. Piirini avonaisilla niityillä pajupensaitten keskellä ja suojassa on kuljettajien sangen helppo juontaa suuret määrät pirtua jonnekin määräpaikkaan, josta auto ne sitten kaikessa hiljaisuudessa käy hakemassa. Rautateitse kuljetetaan suuret määrät pirtua avonaisissa tavaravaunuissa. Spriit nakotaan vaunuihin jollakin asemalla ja sitten Limingan niityillä alkaen jo Hirvinevalla niiden junasta syytäminen jota toimenpidettä riittää aina Vesalaan saakka riippuen mille seuduille kulloinkin on vastaanottajien ollut määrä saapua. Varastoja tullaan tänäkin kesänä aivan varmasti kätkemään meren rannalle koko piirini rantamaille, jonne varastot ns. pitkistä siimoista mereltä päin kuljetetaan."[143]

Museoviraston arkistosta löytyy monesta kohdasta maininta salakuljetuksen suuntautuneen Oulun—Siikajoen rannikkoalueelta sisämaahan päin. Haapaveden, Piippolan, Pudasjärven ja Puolangan kohdalla mainitaan alkoholia salakuljetetun rannikolta sen jälkeen, kun pirtulaivat saapuivat Hailuodon edustalle.[144] Monessa tutkimusalueen ympäristökunnassa tämän katsottiin johtaneen kieltolakirikosten kasvuun ja tätä kautta työmäärän kasvuun.[145]

Siikajoen piirin nimismies kirjoitti vuonna 1926 maaherralle seuraavasti:

"Pirtun salakuljetus tulee tapahtumaan Marjaniemen edustalta Tauvoon Turpeenperälle sekä Niittymaahan ja Säären rannikolle, mistä paikasta autolla Tauvosta rantamaantielle ja osaksi ylimaihin päin sekä Revonlahden kautta että Pattijoen kautta Lappiin. Samoin Turpeenperältä ja Niittymaasta ja Sääreltä ensiksi rantamaantietä Lumijoelle ja myöskin edellä mainituille ylimaahan meneville teille. Samoin on huomattu jalkaisin ja osaksi myös hevosilla kuljetettavan läpi metsien Turpeenperältä ja Sääreltä ensiksi rantamaantietä Lumijoelle ja myöskin edellä mainituille ylimaahan meneville teille. Samoin on huomattu jalkaisin ja hevosilla kuljetettavan läpi metsien Turpeenperältä ja Niittymaasta Revonlahdelle ja samoin Tauvosta käsin Tukolan sydänmaan läpi Revonlahdelle ja Ruukkiin."[146]

HAHLE pohtii tutkielmassaan salakuljetetun alkoholin tarjonnan vaikutusta lääkealkoholin kulutukseen. Hän arvioi, että rannikolla salakuljetettu alkoholi oli tärkeämpi päihde kuin apteekeista hankittu. Sisämaassa tilanne olisi ollut päinvastoin.[147] Mielestäni 1920-luvun puolestavälistä alkaen ainakin laajalla alueella Pohjois-Suomessa ja Koillis-Pohjanmaalla salakuljetettu alkoholi oli tärkein humalluttaja. Niin paljon rannikolle alkoholia tuotiin. Lisäksi lähteet kuvaavat vilkasta ja organisoitua karavaanitoimintaa rannikolta sisämaahan.[148]

3.1.6. Rautatiet menettävät asemansa

Salakuljetuskeinot pysyivät rautateillä samoina aikaisempaan verrattuna. Kapsäkkejä ja paperikääröjä käytettiin edelleen hyväksi. Lisäksi alkoholia piilotettiin laatikoihin, joissa ilmoitettiin olevan ihan muuta kuin pirtua.[149] Oulun asemilla jäi vuosina 1924—1926 kiinni 35 salakuljettajaa, joista vain kolme oli naisia. Naisten osuus salakuljettajista laski vuosista 1919—1923. Syynä tähän on salakuljetuksen siirtyminen merelle. Näin lisäansioiden hankkiminen rautateitse jäi vähäiseksi (ks. alkoholin litrahinnan kehitys Oulussa vuosina 1924—1926 s. 102). Meritse tuotiinkin suuret määrät halvempaa alkoholia. Miehissä suurimman ammattiryhmän muodostivat työmiehet, joita oli 16 eli puolet kaikista kiinnijääneistä 32 hengestä. Loput olivat hajaantuneet muihin ammattiryhmiin, esimerkiksi liikemiehiä oli kaksi henkilöä (noin kuusi prosenttia kaikista). Enemmistö oli kotoisin Helsingistä (kuusi 32:sta eli noin 19 prosenttia). Oulusta oli vain kaksi. Miesten keski-ikä oli noin 29 vuotta.[150] Verrattaessa vuosia 1924—1926 vuosiin 1919—1923 havaitaan, että Oulun asemilla salakuljetuksen sosiaalirakenne pysyi suunnilleen samana. Salakuljettaja oli pääsääntöisesti alle 30-vuotias työmies Helsingistä.

Varsin usein Oulun rautatieasemilla sattui samoin kuin aikaisemminkin: omistajaa alkoholille ei löytynyt. Vuonna 1924 omistajaa ei löytynyt 507 litralle 864 litrasta eli yli puolelle. Vuonna 1925 määrä oli 275 litraa 299:stä eli lähes kaikki. Vuonna 1926 takavarikoitiin rautatieasemalla 981 litraa, joista peräti 909 litralle ei löytynyt omistajaa.[151] Näitä tosiasioita tarkastellessa voidaan tietenkin miettiä, vastaako yllä saatu kuva todellisuudessa tyypillistä salakuljettajaa. Sillä ainoastaan noin joka viidennelle salakuljetetulle litralle saatiin syyllinen: piilorikollisten osuus oli siis todella suuri.

Kemin rautatieasemalla jäi vuosina 1924—1926 kiinni vain kaksi salakuljettajaa ja Tornion rautatieasemalla neljä. Rautatiesalakuljetus olikin näillä asemilla taantunut miltei olemattomaksi. Näillä asemilla ei salakuljettajia tahdottu saada kiinni. Omistajia takavarikoiduille alkoholeille ei useinkaan löytynyt, sillä tuntemattomien osuus oli Kemissä ja Torniossa jatkuvasti yli 50 prosenttia. Vuonna 1924 Kemissä ei löytynyt omistajaa 138 alkoholilitralle 146:sta eli noin 95 prosentille. Vuonna 1925 5 litralle 10:stä eli 50 prosentille ja vuonna 1926 25 litralle eli sadalle prosentille. Torniossa ei löytynyt omistajaa vuonna 1924 13 litralle 23:sta eli noin 57 prosentille. Vuonna 1925 14 litralle 20:stä eli noin 70 prosentille ja vuonna 1926 27 litralle 53:sta eli noin 89 prosentille.[152] Tilanne näillä kolmella rautatieasemalla ei ollut mitenkään muuttunut kieltolain alkuvuosista, sillä silloinkin sattui usein, ettei rautateitse salakuljetetulle alkoholille löytynyt omistajaa. Koko maata ajatellen tilanne oli aivan sama.[153]

Verrattaessa näitä kolmea asemaa keskenään ei mitään suuria eroavaisuuksia ole havaittavissa. Ainoaksi eroksi voidaan katsoa Oulun asemien suuri takavarikkomäärä verrattuna Kemiin ja Tornioon. Tähän on selityksenä mielestäni kaupunkien asukasmäärien erot. Oulussa asukasmäärä oli miltei kymmenkertainen näihin kahteen kaupunkiin verrattuna. Toisaalta Oulu on etelästä päin tultaessa ensin. Lisäksi Kemin tullikamaripiiri oli Perämeren rannikolla merellisen salakuljetuksen rantautumiskohde, ja näin rautateitse ei ollut tarpeellista kuljettaa alueelle alkoholia.

Rautatiesalakuljetuksen vähyys ja pirtukaravaanien tehokkuus näkyi myös Rovaniemen rautatieasemalla, sillä takavarikot laskivat vuoden 1924 1351 litrasta vuoden 1925 519 litraan ja vuonna 1926 555 litraan.[154] Nimismies kirjoittikin vuonna 1924 Rovaniemellä alkoholitakavarikkojen tapahtuneen pääasiassa asemalla.[155] Tämän jälkeen rautateiden korostamista salakuljetusreittinä ei esiinny. Toisaalta salakuljetuksen siirtyminen merelle saattoi aiheuttaa valvonnan vähentymistä rautatieasemilla. Tämäkin voisi selittää pienet takavarikkomäärät. Esimerkiksi Oulussa takavarikoitiin vuonna 1924 864 litraa ja Kemissä 325 litraa, kun määrä Rovaniemellä oli 1 351 litraa. Rannikkoseutujen poliisit eivät ilmeisesti kiinnittäneet enää suurta huomiota rautatiesalakuljetukseen tietäessään salakuljetuksen laajuudesta merellä.

Poliisien keskimääräiset takavarikkomäärät Oulun, Kemin ja Tornion rautatieasemilla jäivät vuosina 1924—1926 noin kymmeneen litraan. Verrattaessa edelliseen tarkastelussa olleeseen ajanjaksoon huomataan salakuljetuksen rautateillä taantuneen. Keskimääräinen vuositakavarikko näillä kolmella rautatieasemalla oli laskenut noin sata litraa: se oli nyt noin 866 litraa.

Tarkasteltavana ajanjaksona (1924—1926) rautatiet menettivät asemansa tärkeimpänä salakuljetusreittinä. Syynä tähän oli ensinnäkin se, että alkoholin kysyntä Pohjois-Suomessa kasvoi ja ainoastaan meritse pystyttiin tuomaan suuria määriä kerralla. Toiseksi junan lähtiessä jostakin Suomenlahden kaupungista se pysähtyi monella asemalla ennen pääsyään Pohjanlahden perälle. Mikäli asemilla suoritettiin tarkkoja tarkastuksia, oli lastin pääseminen perille kyseenalaista. Kolmanneksi pirtulaivat olivat jo monta vuotta harjoitelleet merenkäyntiä Suomenlahdella, joten nyt varmasti uskallettiin lähteä jo pitemmälle matkalle aina Perämerelle saakka. Etelä-Suomen vesillä saattoi pirtulaivoja olla myös liikaa, ja näin kilpailun kiristyessä salakuljetuksesta saatava tuotto oli ehkä pohjoisen vesillä parempi. Lisäksi salakuljettajien kalusto vastasi pitempien merimatkojen haasteita.

3.1.7. Piilorikollisia mantereella

Alkoholin salakuljetuksen siirryttyä merelliseksi salakuljetuksen hoitivat paikkakuntalaiset. Ulkopaikkakuntalaiset suorittivat vuosina 1919—1923 salakuljetuksen rautateillä ja jossain määrin myös maalla.

Maalla Oulun tullikamaripiirin alueella saatiin salakuljetuksesta vuosina 1924—1926 kiinni 48 ihmistä, joista kolme oli naisia. Suurimman ammattiryhmän muodostivat työmiehet, noin 51 prosenttia (23 henkeä) kaikista. Seuraavana olivat maanviljelijät noin seitsemällä prosentilla (3 henkeä) kaikista. Muille ammattiryhmille jää vain yksittäisiä mainintoja. Miesten keski-ikä oli noin 28 vuotta ja naisten noin 37 vuotta. Miehistä 13 (noin 30 prosenttia) oli kotoisin Oulusta, seitsemän (noin 16 prosenttia) Haukiputaalta ja kuusi (noin 16 prosenttia) Oulujoelta. Loput olivat yksittäisiltä paikkakunnilta. Maalla löydetyistä alkoholeista moni piti kirjata tuntemattomaksi takavarikoksi, sillä vuosina 1924—1926 tuntemattomaksi jäi 3 533 litraa 6 021 litrasta eli yli puolet. Keskimääräisesti maalta takavarikoitiin alle sata litraa kerralla. Alkoholia löydettiin esimerkiksi asunnoista, maakuopista, talleista ja kadulta. Lisäksi poliisit takavarikoivat kahdeksan salakuljetuksessa käytettyä hevosta.[156]

28-vuotias työmies Hailuodosta kuljetti tammikuussa 1926 reessä 130 litraa pirtua Ouluun. Poliisit pysäyttivät miehen kadulla ja tarkistivat kuorman. Raastuvanoikeuden päätöksellä työmies menetti pirtut, reen ja hevosen valtiolle. Lisäksi hän sai sata päiväsakkoa (1 500 markkaa).[157]

Verratessa salakuljettajia vuosiin 1919—1923 havaitaan työmiesten edelleen olleen suurin ammattiryhmä salakuljettajista. Uutena ryhmänä mukaan tulivat maanviljelijät, mikä johtuu seudun elinkeinorakenteesta. Toisaalta maanviljelijöiden mukaan tulo salakuljetukseen johtui salakuljetuksen jatkumisesta, laajentumisesta ja kannattavuudesta. Varsinkin toiminnan voitollisuus houkutteli mukaan. Kuten arvata saattoi, muutti merireitti salakuljetuksen maalla paikkakuntalaisten haltuun.

Maalla Kemin tullikamaripiirin alueella saatiin vuosina 1924—1926 kiinni 31 ihmistä, joista kaksi oli naisia. Määrä on suuri verrattuna vuosien 1919—1923 pidätyksiin (kolme henkeä). Ilmeisesti karavaanitoiminta aiheutti tämän lisäyksen. Miehissä suurimpana ammattiryhmänä olivat työmiehet, noin 76 prosenttia (22 henkeä) kaikista.[158] Suuri työmiesten määrä johtui varmasti asukkaista, sillä vuosittain viidestäsadasta tuhanteen henkilöä saapui Kemijokisuulle etsimään toimeentuloa.[159] Ilmeisesti töitä ei kaikille löytynyt, ja osa työmiehistä ajautui toimeentulonsa turvaamiseksi salakuljetukseen. Seuraavana olivat talokkaanpojat noin 14 prosentilla (neljä henkeä) ja talolliset noin seitsemällä prosentilla (kaksi henkeä). Miesten keski-ikä oli noin 28 vuotta. Ainoastaan seitsemän salakuljettajan asuinpaikkakunta selviää ja nämäkin ovat kaikki eri paikkakunnilta. Keminkin alueella salakuljettajan tuntemattomuus oli suurta takavarikoissa, sillä vuosina 1924—1926 takavarikoitiin maalla 6 437 litraa joista 4 824 litraa eli noin 75 prosenttia jäi ilman omistajaa. Keskimääräinen takavarikko maalla oli noin sata litraa.[160] Tilanne oli hyvin samanlainen kuin Oulun tullikamaripiirissä.

Konstaapeli ja lääninetsivät pysäyttivät joulukuussa 1926 Peurasaaressa Kemin kaupunkiin johtavalla tiellä reen. Ajaja ryntäsi karkuun, eivätkä poliisit saaneet häntä kiinni. Ketään ei saatu salakuljetuksesta syytteeseen, sillä poliisit eivät nähneet ajajan kasvoja kunnolla. Hevonen rekineen samoin kuin 80 litraa pirtua tuomittiin valtiolle.[161]

Tornion tullikamaripiirissä saatiin maalla kiinni 11 ihmistä, joista työmiehiä oli kahdeksan eli reilusti yli puolet. Asuinpaikkakunnista ja syntymäajoista viranomaiset ovat kirjanneet huonosti tietoja.[162] Työmiesten suuri osuus niin meritse kuin maitsekin suoritetussa salakuljetuksessa Oulussa ja Kemissä ei ollut mitenkään poikkeavaa verrattaessa tilannetta koko Suomessa tapahtuneisiin kieltolakirikoksiin. Sen sijaan salakuljettajien keski-ikä oli Oulussa korkeampi kuin muualla Suomessa. Kemissä oltiin suurimmassa ikäryhmässä (20—29 vuotiaat).[163] Käytetyt kätköpaikat olivat ainakin Espoon seudulla samanlaisia kuin tutkittavalla alueella.[164]

Oulun, Kemin ja Tornion poliisien tehtäväkentäksi muodostui ennen kaikkea rannoilla ja maalla partioiminen. Näiltä alueilta poliisit tekivätkin takavarikkonsa. Alkoholia saatettiin löytää myös kotietsinnöissä. Takavarikoidut määrät olivat vähäisiä, jos niitä verrataan tullin tekemiin. Poliisien takavarikot olivat keskimäärin alle sata litraa kerralla, kun luku tulliviranomaisilla nousi moniin satoihin litroihin.[165] Tästäkin huomataan, että salakuljetus oli siirtynyt merelle ja meri oli syrjäyttänyt rautatiet tärkeimpänä salakuljetusreittinä.

Mantereella kiinnijääneet olivat useasti työmiehiä. Mielestäni voidaan ajatella, että poliisi pääsi pidättämään niin sanottuun kolmanteen portaaseen (maalla toimineet salakuljettajat) tai neljänteen portaaseen (käsikauppiaat) kuuluneita salakuljettajia sekä itse käyttäjiä. Asian puolesta puhuu takavarikoidun alkoholin vähäinen määrä kerralla.