4.5. Maanhankintaa metsäkapitalistien ja apuyhtiöiden nimiin – maanmyyntiä maatalouden tarpeisiin

Puutavarayhtiöiden toimintaedellytykset vaihtelivat tuntuvasti vuosina 1914–1925. Ensimmäinen maailmansodan puhkeaminen elokuussa 1914 katkaisi Suomen kauppayhteydet länteen. Sahatavaran vienti vähentyi vuosina 1914–1917 1,7 miljoonasta kuutiometristä 542 000 kuutiometriin. Sota merkitsi sahateollisuuden vientitulojen romahtamista ja heikensi yhtiöitten kannattavuutta huomattavasti. Sahat ja savotat eivät pysähtyneet välittömästi, vaan yhtiöt sahasivat varastoon. Se, jolla oli sodan jälkeen suuret varastot, korjasi jälleenrakennuskauden suurimmat voitot. Sodan päätyttyä Suomen tapuleissa odotti Euroopan sotavaurioiden korjaamista noin 5 miljoonaa kuutiometriä valmista sahatavaraa. Taloudellista epävakaisuutta lisäsi Suomen sisällissota. Talvella 1918 metsätyöt olivat pysähdyksissä Pohjois-Suomea lukuun ottamatta ja sahojen toiminta oli häiriintynyt kauttaaltaan.[1] Suomen itsenäistyttyä paperiteollisuus menetti Venäjän markkinat. Paperinvalmistajien oli etsittävä muuttuneessa tilanteessa uudet kauppakumppanit lännestä.[2] Suomen metsäteollisuus oli 1910-luvun lopulla täysin uudessa ja sekavassa tilanteessa.

Lautatarhojen tyhjennettyä savotat alkoivat lähes normaalinlaajuisena talvella 1919. Suomen metsäteollisuuden kannattavuus oli varsin vaihteleva 1920-luvulla. Toipuminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli nopeaa, koska maailmanlaajuista kriisiä seurasi varastojen täyttämisvaihe. Erityisesti siinä menestyi Suomen sahateollisuus sekä hintojen että määrän puolesta. Syntynyttä korkeasuhdannetta seurasi nopeasti vastavaikutus. Kansainvälinen laskusuhdanne alkoi USA:sta ja Englannista jo kesällä 1920 ja ulotti seuraavana talvena vaikutuksensa myös Suomeen maailmanmarkkinahintojen alentuessa huomattavasti. Lisäksi Saksan hallitsematon inflaatio sotki tuntuvasti maailmankauppaa. Lama jäi Suomessa lyhyeksi verrattuna tilanteeseen muualla maailmassa.[3]

Vuonna 1921 Suomen markka devalvoitui 50 %, jolloin vientiteollisuuden kilpailukyky parani huomattavasti. Vuodet 1922–1925 olivat puunjalostusteollisuuden kannalta hyviä huolimatta kansainvälisen talouden epävarmuudesta.[4]

Ensimmäisen maailmansodan luoma epävarmuus ja kansalaissodan levottomuudet heijastuivat yllättävän vähän puutavarayhtiöiden ja niiden omistajien sekä apuyhtiöiden maakauppoihin. Puunjalostusteollisuus oli maanhankintavalmiudessa ensimmäisen maailmansodan aikana, mikäli apuyhtiöiden perustamiset katsotaan osaksi maanhankinnan strategiaa. Apuyhtiöiden ja puutavarayhtiöiden omistajien maanhankinta oli vilkasta ensimmäisen maailmansodan aikana ja pari vuotta vielä sen päättymisen jälkeenkin, sitä vastoin yhtiöt myivät enemmän kuin ostivat:

Puutavarayhtiöiden ja niiden omistajien sekä apuyhtiöiden maaomaisuus oli laajimmillaan Pohjois-Suomessa vuoden 1920 vaiheilla, jolloin ne omistivat 513 446,0 hehtaaria maata. Vuodesta 1915 lähtien omaisuus oli karttunut 47 732 hehtaaria. Nettokasvua tapahtui pelkästään Kainuussa. Muissa osissa Pohjois-Suomea yhtiöt hankkivat maata, mutta maanmyynti ylitti ostetun maan määrän. Koillis-Pohjanmaalla, Oulun ja Raahen alueilla sekä Haapajärven seudulla yhtiöiden maaomaisuudessa ei tapahtunut oleellisia muutoksia; Lapissa ja Peräpohjolassa pinta-ala pieneni noin 2 000 hehtaaria.

Pelkästään yhtiöiden omistaman maan määrä väheni vuosina 1920–1925 yhteensä 19 996,7 hehtaaria. Kainuussa yhtiöiden maa-ala väheni 11 460,4 sekä Lapissa ja Peräpohjolassa 6 160,3 hehtaaria. Koillis-Pohjanmaalla yhtiöiden omistama maa-ala supistui 2 141,9 hehtaaria. Yhtiöiden maanmyynti aiheutui kahdesta syystä: torppien ja mäkitupien vapautumisesta sekä viljelysmaan että viljelyskelpoisen maan myynnistä. Suurin osa yhtiöiden myymästä maasta oli niiden omistamien tilojen viljelyksiä ja niittypalstoja. Esimerkiksi Ab Uleå Oy myi vuosina 1913–1921 87 viljelypalstaa, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli 6 847,6 hehtaaria. Lunastettuja torppia oli Uleån tiloilla 71, yhteispinta-alaltaan 1 497,7 hehtaaria. Mäkitupia yhtiön mailta myytiin 104, ja niiden maa-ala oli yhteensä 581,0 hehtaaria.[5] Oulun läänissä kruununmetsätorppalaitos[6] oli yksityistä torpparilaitosta yleisempi ja tärkeämpi asutusmuoto ja yhtiöitten tilojen itsenäistyneet torpat eivät oleellisesti pienentäneet yhtiöitten omistaman maan alaa. Yhtiöt halusivat päästä eroon niille tarpeettomasta maasta. Niittypalstoille ja viljelysmaalle oli kysyntää, koska Pohjois-Suomen karjatalous kärsi erityisesti Kainuussa, Koillis-Pohjanmaalla ja suurimmassa osassa Lappia ja Peräpohjolaa rehun puutteesta. Maanmyynnillä autettiin maata­loutta ja kirkastettiin yhtiöitten julkisuuskuvaa aikana, jolloin puunjalostusteollisuutta syytettiin maanviljelyksen rappeuttamisesta.

Apuyhtiöt hankkivat maata Kainuusta; muualla Pohjois-Suomessa, Kuusamossa, oli ainoastaan yksi tila Familje Aktiebolaget Björkenheimillä. Apuyhtiöiden maaomaisuus oli suurimmillaan vuonna 1925, jolloin ne omistivat 51 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 14 647,4 hehtaaria. Eniten maata omistivat Kymi-yhtiön apuyhtiöt: Familje Aktiebolaget Björkenheim ja Osakeyhtiö Maaomaisuus Ab. Yhtiöiden omistajien maaomaisuus oli suurimmillaan vuonna 1925, jolloin he omistivat Pohjois-Suomessa 146 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 45 083,4 hehtaaria. Yhtiöiden omistajien maaomaisuus kasvoi vuosina 1916–1920 yhteensä 17 060,1 hehtaaria. Eniten heidän nimissään maata oli Kainuussa ja Lapissa sekä Peräpohjolassa. Lakia kiertämällä yhtiöt ostivat vuosina 1915–1925 oman ilmoituksensa mukaan noin 30 000 hehtaaria maata.

Taulukko 51 osoittaa selvästi yhtiöitten muuttuneen maanhankintastrategian vuoden 1915 asetuksen jälkeen. Yhtiöiden varsinaisesta maanhankinnasta vastasivat apuyhtiöt ja yhtiöitten omistajat. Molempien ostajaryhmien omaisuus karttui vuoteen 1920 saakka, jonka jälkeen tilat siirrettiin yhtiöitten kirjanpitoon. Esimerkiksi Paavo Paloheimon omaisuus, 5 742,7 ha, siirtyi vuoteen 1925 mennessä Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle samoin kuin Maanviljelys Osakeyhtiö Vaarainsuon tilat. Kymmene Ab:n nimiin kirjattiin henkikirjoissa osa Ab Maaomaisuus Osakeyhtiön tiloista.[7]

Pohjoissuomalaiset yhtiöt olivat suurimpia maanomistajia. Kymmenen eniten maata omistaneitten yhtiöitten joukossa oli eteläsuomalaisista yhtiöistä vain W. Gutzeit & Co, Kymmene Ab, A. Ahlström ja W. Roosenlew & Co:n omistama Ab Himango & Ylivieska. Ainoastaan W. Gutzeit & Co maaomaisuus ylitti 25 000 hehtaarin alan.

Suurin maanomistaja oli Ab Uleå Oy. Pelkästään yhtiöllä oli vuonna 1920 217 145,4 hehtaaria maata. Kun mukaan luetaan sen omistajien nimissä[8] olleet tilat, niin maaomaisuuden kokonaismäärä oli noin 224 000 hehtaaria. Uleå-yhtiön omistajien tilojen yhteispinta-alasta ei ole tarkkaa tietoa, koska esimerkiksi kaikki Reinhold Weckmanin ostamat tilat eivät ole henkikirjoissa, vaikka ne kuitenkin ilmoitettiin asutushallitukselle laittomasti hankittuina. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen pieni tilamäärä, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli enintään 2 000 hehtaaria. Uleå-yhtiön maaomaisuus oli vuonna 1920 noin 44 % kaikkien yhtiöitten omistamasta maasta. Toinen huomattava maanomistaja oli Kemi-yhtiö. Sen nimissä oli vuonna 1920 75 668,3 hehtaaria maata. Yhtiön omistajien maaomaisuus sekä vielä G. & C. Bergbomin ja J. W. Snellman G:sonin nimissä olleet tilat mukaan lukien maaomaisuuden määrä oli 87 034,9 hehtaaria.[9] Kemi-yhtiön maaomaisuus sijaitsi Lapissa sekä Peräpohjolassa, ja sen ala oli noin 17 % yhtiöiden omistaman maan kokonaismäärästä.

Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö lisäsi eniten maaomaisuuttaan vuosina 1916–1925: pinta-ala karttui 5 622,9 hehtaaria Paavo Paloheimon ja Maanviljelys Osakeyhtiö Vaarainsuon tilojen siirryttyä sille. Kajaani-yhtiö oli maanhankinnan osalta muita yhtiöitä huonommassa asemassa. Yritys oli perustettu vuonna 1907, jolloin sen kilpailijat olivat jo ostaneet maatiloja parhaimpien uittoetäisyyksien päästä. Yhtiö ei myöskään päässyt hyötymään maanoston alkuvaiheen halvasta hintatasosta.

Yhtiöiden johtohenkilöistä huomattavimpia maanomistajia olivat Paavo Paloheimo, Gösta Björkenheim, Reinhold Weckman sekä Hugo Richard Sandberg. Pohjois-Suomessa maata oli omistanut vuosina 1916–1925 yhteensä 38 puutavaraliikkeen omistajaa, joiden yhteen lasketusta omaisuudesta puolet kuului neljälle edellä mainitulle suuromistajalle.

Puutavarayhtiöiden maanomistuksen kehitystä Pohjois-Suomessa on vaikea verrata muuhun Suomeen ja vastaavaan kehitykseen Pohjois-Ruotsissa, koska ilmiötä ei ole aiemmin riittävästi tutkittu. Pelkästään apuyhtiöiden maanhankinnasta on koko maata kattavaa tilastotietoa.

Apuyhtiöiden maanhankinta Mikkelin, Kuopion ja Vaasan läänissä oli Oulun lääniä vilkkaampaa. Maanomistustilaston mukaan apuyhtiöt olivat hankkineet vuoteen 1917 mennessä maata seuraavasti[10]:

Vertailun vuoksi todettakoon, että Oulun läänissä apuyhtiöiden maaomaisuus suurimmillaan, vuonna 1925, oli vain 0,1 % läänin kokonaispinta-alasta.

Erityisesti Mikkelin lääniin kuuluvissa Heinolan ja Juvan kihlakunnissa, Vaasan läänin Laukaan kihlakunnassa ja Kuopion läänin Pielisjärven kihlakunnassa apuyhtiöt omistivat suhteellisen paljon metsämaata.[11] Yhtiöiden omistajien nimissä ollut maa-ala oli pitäjittäin vain muutamia satoja hehtaareja, lukuun ottamatta Laukaan ja Vesannon pitäjiä. Niissä metsäyhtiöiden omistajien maaomaisuus oli 4 575 ja 2 368 hehtaaria.[12]

Kainuun pitäjissä apuyhtiöt omistivat vuonna 1920 suhteellisesti vähemmän maata kuin edellä mainituissa esimerkkikunnissa. Vain Ristijärvellä apuyhtiöiden osuus pitäjän kokonaispinta-alasta oli 2,6 %. Muissa Kainuun pitäjissä vastaava luku oli alle prosentin. Kainuu ei missään tapauksessa ollut apuyhtiöitten tavoitelluimpia alueita.

Yhtiöiden maanhankinta oli ollut aktiivista vuosina 1885–1915. Maanmyynti oli ollut vähäistä, ja niiden maaomaisuus oli karttunut huomattavasti. Tukkien hankinnan ohella pääpaino oli ollut myös maanhankinnassa. Lainsäädännön muutosten jälkeen ja yleisen keskustelun tuomittua yhtiöiden maakaupat maatalouden rappeuttamista edistävänä ja irtolaisuutta kasvattavana ilmiönä yhtiöt muuttivat suhtautumistaan maanhankintaan. Lain säädännön pakotteita kierrettiin, mutta maatalouskysymys tuli uudella tavalla esille yhtiöitten toiminnassa. Yhtiöt vahvistivat omaa maatalouttaan: näkyvin toimenpide Pohjois-Suomessa oli Maaviljelys Osakeyhtiö Vaarainsuon perustaminen. Lisäksi Kemi-yhtiöllä ja Ab Uleå Oy:llä oli omaa maataloutta. Toinen maataloutta edistävä toimenpide oli viljelysmaan ja viljelyskelpoisen maan sekä niittypalstojen myynti tilallisille. Yhtiöt halusivat luopua maasta, joka ei ollut heidän taloudelliselle toiminnalleen välttämätöntä. Yhtiöiden maanmyynti edisti pienviljelystilojen syntyä. Pohjois-Suomeen perustettiin viljelystiloja, jotka eivät olleet elinkelpoisia pelkästään maatalouden tuloillaan. Isäntien oli hankittava lisätuloja savotoista. Pienviljelijäväestöstä metsäyhtiöt saivat työvoimaa savotoihin ja uittoihin. Viljelymaan myynnillä yhtiöt loivat itselleen jokatalvisen työvoimareservin. Yhtiöt olivat liikeperiaatteella toimivia yrityksiä, joten viljelymaan myyntiä ei voi nähdä sosiaalipoliittisena menettelynä.