2.2. Pohjois-Suomessa puunjalostusteollisuutta harjoittaneet yhtiöt
2.2.1. Sahateollisuus
2.2.1.1. Oulun seutu
Oulun seudun huomattavimmat kauppahuoneet J. G. Bergbom ja J. W. Snellman G:son keskittyivät 1860-luvulta lähtien entistä enemmän sahateollisuuteen. Niiden rinnalla toimi 1860-luvulta lähtien myös muita huomattavia sahateollisuuden harjoittajia. Leon. Candelin, August Ekman, Charles Herlofson, K. Th. Sohlberg, Hanna ja John Norblad sekä Edw. L. Sandman olivat osakkaina Oulun seudun huomattavissa sahahankkeissa.
Kuva 6. Kauppaneuvos, tervakauppias, sahanomistaja, laivanvarustaja J. W. Snellman G:son (vasemmalla). – OMA:n valokuvakokoelma. Kauppaneuvos Gustaf Bergbom (keskellä). – OMA:n valokuvakokoelma. Leon. Candelin nuorempi aloitti sahamiesuransa Taivalkosken ja Timosen sahoilla. Myöhemmin hän oli yksi Uleåborgs Sågverk Ab:n omistajista (oikealla). – OMA:n valokuvakokoelma.
J. G. Bergbom, J. W. Snellman G:son sekä F. Granberg, Fr. J. Frantzen ja P. Hedman rakennuttivat Suomen ensimmäisen höyrysahan Iin Kestilään vuonna 1860. Oulun seudun höyrysahainvestoinnit jatkuivat 1870-luvulla. Haukiputaalle Pateniemen laivaveistämöalueelle rakennutti J. G. Bergbom kaksikehäisen höyrysahan vuonna 1873, kauppias Leon. Candelinin ja patruuna Aug. Ekmanin sekä J. G. Bergbomin vuonna 1879 perustama Uleåborgs Sågverks Aktiebolaget rakennutti Korkeasaaren sahan vuonna 1879 ja kolmannen höyrysahan perusti J. W. Snellman G:son Toppilaan vuonna 1878. Haukiputaalla toiminut Charles Herlofsonin rakennuttama Maunun saha muutettiin höyrysahaksi vuonna 1882, ja vuonna 1886 se siirtyi kauppahuone Bergbomin omistukseen. Kauppahuone J. W. Snellman G:son lisäsi tuotantoaan rakentamalla Iijoen suistoon Siuruan höyrysahan vuonna 1881. Sen toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi: tulipalo tuhosi laitoksen vuonna 1891.[1]
Pohjois-Suomen sahateollisuuden voimistuminen 1870-luvulta lähtien perustui niihin toisiaan tukeviin tekijöihin, jotka veivät Suomen sahateollisuuden uusiin tuotantoennätyksiin. Iso-Britannia, Suomen sahatavaran tärkein ostaja, alensi 1870-luvulle tultaessa useasti tuontitullejaan. Sieltä avautui suomalaiselle sahatavaralle laaja markkina-alue. Samoihin aikoihin alkoi liikennevälineiden nopea tekninen edistyminen. Sahateollisuuden mullisti höyry, mutta myös liikennevälineet. Rautatieliikenteen yleistyminen ja sen kuljetuskapasiteetin kasvu sekä höyryalusten vakiintuminen niin sisä-, rannikko- kuin valtameriliikenteessä laskivat tuntuvasti kuljetuskustannuksia. Rahti Suomesta tärkeimpiin vientimaihin saattoi vielä 1850-luvun puolivälissä olla suurempi kuin fob-hinta, ja 1870-luvullakin rahdin osuus suomalaisen laudan hinnasta brittimarkkinoilla oli vielä yksi kolmasosa. Kymmenen vuotta myöhemmin kuljetuskustannusten osuus oli alentunut neljännekseen ja 1900-luvun alkaessa ne käsittivät enää kymmenesosan sahatavaran hinnasta. Kuljetuskustannusten aleneminen oli yksi tärkeimmistä tekijöistä, jotka avasivat Suomen sahateollisuudelle maailmanmarkkinat.[2]
Suomessa tehtiin 1850-luvun lopulta lähtien sahateollisuutta voimistavia ja innostavia uudistuksia. Höyrysahojen perustaminen oli tullut mahdolliseksi vuodesta 1857 lähtien, elinkeinoelämä vapautui vuonna 1859, ja sahaustoimintaa rajoittavat kiintiöt poistettiin vuonna 1861. Osakeyhtiölaki mahdollisti suuryritysten perustamisen vuoden 1864 jälkeen, mikä oli metsäteollisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä asia, koska rakennuskustannukset esimerkiksi selluloosateollisuudessa vaativat runsaasti pääomaa. Ensimmäiset metsäteollisuuden osakeyhtiömuotoiset suuryritykset eivät olleet mitään koko kansan yrityksiä, vaan vanhojen kauppahuoneiden ja liiketoiminnalla rikastuneiden liikemiesten perustamia yrityksiä.[3] Edellä mainitut metsäteollisuutta kannustavat tekijät yhdistyivät liberalistiseen tullipolitiikkaan. Vuoden 1859 tulliuudistuksesta lähtien sahateollisuutta rasittaneet maksut poistettiin asteittain. 1890-luvulla jäljellä oli enää sahausmaksu, jonka suuruus vuonna 1893 oli 20 penniä kuutiometriltä ja vuonna 1910 noin 1–2 % sahatavaran hinnasta.[4]
Edellä mainitut sahateollisuuden kannattavuuteen vaikuttaneet tekijät olivat erityisen tärkeitä Pohjois-Suomen sahateollisuuden kasvulle. Rahtikustannusten alenemisesta oli pitkien kuljetusetäisyyksien takia eniten hyötyä Pohjanlahden perukan sahateollisuudelle. Höyryvoiman tarjoamat edut korostuivat Pohjois-Suomen suurten jokien suistoissa. Esimerkiksi vuolaan Kemijoen varrelle ei virtauman voimakkuuden takia voitu rakentaa vesisahoja. Lisäksi luonnon olosuhteet edellyttivät suurteollisuutta. Tullien ja verotuksen aleneminen paransivat luonnollisesti myös syrjäisen Pohjois-Suomen sahayhtiöiden kilpailukykyä.
Oulun seudulla toimi 1800-luvun lopulla vielä kaksi vesisahaa. Kiimingin Koitelin saha siirtyi vuonna1886 Simon Antmanilta J. G. Bergbomille. Pienenä yksikkönä saha ei ollut tuotannoltaan Oulun höyrysahojen veroinen, joten sahaus lopetettiin siellä vuonna 1891.[5] Oulujoen suualueella sijainnut Sahansaaren vesisaha siirtyi vuonna 1879 Uleåborgs Sågverk Ab:n omistukseen. Saha toimi vuosina 1882–1883, minkä jälkeen se pysäytettiin ja purettiin seuraavalla vuosikymmenellä.[6] Todennäköisesti yhtiö keskitti sahauksen vuonna 1879 valmistuneeseen Korkeasaaren laitokseen.
Vuonna 1898 K. Th. Sohlberg, Hanna ja John Norblad, K. E. Granberg ja Edw. L. Sandman perustivat Varjakka Trävaru Aktiebolagetin. Yhtiö rakennutti vuonna 1900 Oulunsaloon, Vähä-Varjakan saarelle, suurehkon höyrysahan.[7] Ennen puutavarayhtiöiden keskittymistä, Ab Uleå Osakeyhtiön perustamista, Oulun seudulla oli neljä huomattavaa sahaajaa: J. W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom, Uleåborgs Sågverk Ab ja Warjakka Trävaru Ab.
Oululaisilla sahanomistajilla ja sahayhtiöillä oli ollut yhteistyötä lähinnä uittoyhdistyksissä ja Oulujoen Tukinhakkaus- ja Lauttausyhtiössä. Huomattava voimavarojen yhdistäminen tapahtui vuonna 1893, jolloin raaka-aineesta ja tuotannosta kilpailevat kauppahuoneet J. W. Snellman G:son ja G. & C. Bergbom perustivat Trävaruaktiebolaget Kemin eli Puutavaraosakeyhtiö Kemin. Muina huomattavina osakkeenomistajina olivat brittiläinen sahatavaran tuontiliike G. F. Neamen & Co, konsuli Alf. Jacobson ja kauppaneuvos C. M. Dahlström. Oululaiset kauppahuoneet yhdistivät Kemijoen alueen yhteiset edut, ja koko Peräpohjolan metsäteollisuudessa tapahtui huomattava keskittyminen. Yhtiön pääkonttori sijaitsi Oulussa vuoteen 1921 saakka, mutta se ei omistanut sahoja Oulun seudulla, vaan sen tuotantolaitoset sijaitsivat Peräpohjolan jokien vaikutuspiirissä.[8]
Puutavaraliikkeiden keskittyminen jatkui vuonna 1912, jolloin J. W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom Ab, Warjakka Trävaru Ab ja Uleåborgs Sågverks Ab perustivat Ab Uleå Osakeyhtiön. Ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi everstiluutnantti R. Weckman J. W. Snellman G:sonista, K. Th. Sohlberg Warjakka Trävaru Ab:stä ja Uleåborgs Sågverks Ab:stä sekä Karl Pentzin G. & C. Bergbom Ab:stä. Uusi yhtiö sai hallintaansa Oulun seudun suurimmat sahat: Bergbomilta Pateniemen, Snellmanilta Toppilan, Uleåborgs Sågverks Ab:ltä Korkeasaaren ja Warjakka Trävaru Ab:ltä Varjakan sahan. Mainittujen sahojen vuosituotanto oli yhteensä 165 000 kuutiometriä, ja työntekijöitä sahoilla oli runsas tuhat.[9] Laajasta omistuspohjasta ja runsaasta sahateollisuuden alalla hankitusta kokemuksesta huolimatta yhtiö joutui vakaviin talousvaikeuksiin 1920-luvun lopulla. Maa- ja osakekaupan myötä Uleåyhtiö joutui Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön huostaan ja lopullisesti se sulautettiin Kajaani-yhtiöön vuonna 1936.[10]
Jo ennen Bergbomien Pateniemen sahaa oli Haukiputaalle perustettu suursaha. Maunun sahan rakennutti Charles Herlofson vuonna 1863. Toisena omistajana toimi kauppias O. E. Inberg. Laitos sai vuonna 1882 voimanlähteeksi höyrykoneen. Modernisoidun sahan osti vuonna 1886 kauppahuone G. & C. Bergbom, ja viimeiset tukkinsa se halkaisi vuonna 1908, jolloin laitos purettiin ja koneet myytiin.[11]
Tukkien sahaus aloitettiin Haukiputaan Halosenniemessä vuonna 1890, jolloin norjalainen liikemies Joakim Andreas Fleischer perusti pienen höyrysahan Pirttikariin. Sahan omisti Halonen Ångsågs -niminen yritys, mutta sen liiketoimet jäivät lyhytaikaiseksi: heikko kannattavuus katkaisi sahauksen vuonna 1902. Sahaustoiminta jatkui vuonna 1921, jolloin raumalainen Rauma Wood Ltd. rakensi uuden laitoksen Halosenniemeen. Peräkkäisten tulipalojen vuoksi tuotanto käynnistyi vasta vuonna 1923. Rauma Wood Ltd. joutui 1920-luvulla taloudellisiin vaikeuksiin ja 1930-luvun alussa Kansallis-Osake-Pankin valvontaan. Halosenniemi oli erillään Rauma Woodin muista tuotantolaitoksista, ja sillä oli ollut yhteistyötä puunhankinnassa Raahe Osakeyhtiön kanssa. Näin ollen oli luonnollista, että molemmat yritykset tiivistivät yhteistyötä entisestään. Niinpä Raahe Osakeyhtiö osti Halosenniemen sahan vuonna 1936. Kauppaneuvos A. Lagerlöf oli perustanut vuonna 1900 Raahen Puutavara Osakeyhtiön, joka muutettiin vuonna 1917 Raahe Osakeyhtiöksi. Tällöin yrityksen omistuksessa oli sahat Paavolassa, Raahessa ja Martinniemessä. Vuonna 1942 oli edessä uudet omistajajärjestelyt: Raahe Osakeyhtiö yhdistettiin Rauma Osakeyhtiöön, ja uuden yhtiön nimeksi tuli Rauma-Raahe Osakeyhtiö. Mainitulle yritykselle siirtyi mm. Halosenniemen saha, jonka toiminta jatkui aina vuoteen 1950 saakka.[12]
Haukiputaan Martinniemen sahan historia ulottuu vuoteen 1905, jolloin asemapäällikkö E. E. Granfelt rakensi alueelle höyrysahan. Sen toiminta oli alusta lähtien varsin tahmeaa. Ongelmia oli tukkien hankinnassa, ja talousvaikeudet olivat mittavia. Granfelt myi sahansa vuonna 1908 K. E. Blombergille, jonka liiketoimet päättyivät vararikkoon vuonna 1911. Seuraavana vaiheena oli Osakeyhtiö Martinniemi Ltd:n perustaminen, joka aloitti laitoksen uudenaikaistamisen. Saneeraus oli niin laaja ja perinpohjainen, että on puhuttu koko sahan uudelleen perustamisesta. Talousvaikeuksien myötä osakekanta siirtyi vähitellen uusille omistajille, ja yhtiö fuusioitiin vuonna 1917 Raahe Osakeyhtiöön. 1920-luvun laskusuhdanne koetteli raskaasti Raahe Oy:n taloutta. Talousvaikeudet kasaantuivat, ja 1920-luvun puolivälissä olivat edessä uudet omistusjärjestelyt. Kansallis-Osake-Pankki, yrityksen luotottaja, liittyi omistajien joukkoon. Martinniemen saha joutui Rauma-Raahe Osakeyhtiöstä ja Repola-Viipuri Osakeyhtiöstä muodostetun Rauma-Repola Osakeyhtiön omistukseen vuonna 1952.[13]
Haukiputaan asemaa sahakeskuksena korosti myös A. Santaholma Osakeyhtiön vuonna 1914 Kiiminkijokisuulle rakentama Jokirannan tuotantolaitos. A. Santaholma Osakeyhtiö perustettiin vuonna 1903, ja se harjoitti saha- ja puuhioketoimintaa Kalajoella, Pyhäjoella, Raahessa ja myös Oulun seudulla. Jokirannan saha lopetti toimintansa vuonna 1967.[14]
Oululaisten kauppahuoneiden mielenkiinto sahatavaran tuottamista kohtaan heräsi tervatalouden asteittaisen kuihtumisen myötä. Suurien ja keskisuurien sahojen rakennuskausi alkoi jo 1870-luvulla, ja liiketoimet huipentuivat ja keskittyivät Aktiebolaget Uleå Osakeyhtiön perustamiseen. Uleån supistettua toimintaansa Oulussa uudeksi sahakeskukseksi kohosi Haukipudas, missä oli luontaiset edellytykset suursahaukselle. Hyvien uittojokien päätepisteet sijaitsevat Haukiputaan pitäjän alueella tai sen välittömässä läheisyydessä: Kiiminki-, Ii- ja Oulujoen tukkisumat purkautuivat merenrannalle, josta ne olivat helposti erottelun jälkeen hinattavissa sahoille.
Seuraavassa asetelmassa on esitetty yhteenveto tärkeimmistä sahoista, niiden omistajista sekä toimintavuosista.
| saha | pääomistaja | toimintavuodet |
|---|---|---|
| Kestilä | J. G. Bergbom | 1860–1908 |
| J. W. Snellman G:son | ||
| Iin höyrysaha osakeyhtiö | ||
| Pateniemi | J. G. Bergbom | 1873–1912 |
| Ab Uleå Oy | 1913–1935 | |
| Oulu Oy | 1936– | |
| Korkeasaari | Uleåborgs Sågverk Ab | 1879–1912 |
| Ab Uleå Oy | 1913–1927 | |
| Toppila | J. W. Snellman G:son | 1878–1912 |
| Ab Uleå Oy | 1913–1929 | |
| Sahansaari | Uleåborgs Sågverks Ab | 1879–1883 |
| Siurua | J. W. Snellman G:son | 1881–1891 |
| Varjakka | Varjakka Trävaru Ab | 1900–1912 |
| Ab Uleå Oy | 1913–1928 | |
| Maunu | C. Herlofsson | 1863–1882 |
| J. G. Bergbom | 1883–1908 | |
| Halosenniemi | Halonen Ångsågs Ab | 1890–1902 |
| Rauma Wood Ltd. | 1921–1936 | |
| Raahe Oy | 1937–1942 | |
| Rauma-Raahe Oy | 1943–1950 | |
| Martinniemi | E. E. Granfelt | 1905–1908 |
| K. E. Blomberg | 1909–1911 | |
| Oy Martinniemi Ltd | 1912–1917 | |
| Raahe Oy | 1917–1942 | |
| Rauma-Raahe Oy | 1943–1952 | |
| Rauma-Repola Oy | 1953– | |
| Jokiranta | A. Santaholma Oy | 1914–1967 |
2.2.1.2. Lappi ja Peräpohjola
Lapin ja Peräpohjolan huomattavimpina sahayrittäjinä toimivat oululaiset kauppahuoneet J. W. Snellman G:son ja G. & C. Bergbom sekä vuodesta 1893 lähtien kauppahuoneiden yhteistyön tuloksena perustettu Trävaruaktiebolaget Kemi. Ainoana merkittävänä peräpohjalaisena yrittäjänä oli Anders Kurth ja hänen perillistensä myöhemmin perustama Anders Kurth & Co.
Oululaisten kauppahuoneiden sahateollisuussuunnitelmat ulottuivat Peräpohjolaan 1860-luvulla. Rovaniemi oli 1870-luvulle saakka Kemijokilaakson sahaustoiminnan keskus, ja kiinnosti liiketaloudellisesti oululaisia kauppahuoneita. Kauppahuone G. & C. Bergbom osti vuonna 1860 Meltauksen sahan, ja saman vuosikymmenen lopulla puolet omistusosuudesta siirtyi F. J. Frantzenille. Bergbomien haltuun päätyi myös 1800-luvun lopulla Rovaniemen naapuripitäjässä sijainnut Tervolan Louetjoen eli Saaren saha. Kilpaileva kauppahuone J. W. Snellman G:son hankki vuonna 1873 Rovaniemeltä Meltauksen sahan. Kemi-yhtiön perustamisen jälkeen kaikki edellä mainitut sahat siirtyivät sille.[15] Sahojen tuotanto ei ollut kannattavaa pitkien etäisyyksien ja vanhentuneen tekniikan takia. Ne eivät voineet kilpailla Kemijokisuun höyrysahojen kanssa. Tästä syystä Kemi-yhtiö lakkautti pienet yksiköt 1890-luvun lopulla.[16]
Kemijoen suistoon Laitakariin rakensi vuonna 1862 J. G. Bergbom höyrysahan. Laitos säilyi Bergbomien omistuksessa vuoteen 1893 saakka, jolloin se siirtyi vasta perustetulle Kemi-yhtiölle. Laitakari ei jäänyt ainoaksi uuden aikakauden sahaksi, vaan Kemin tienoon sahateollisuus voimistui Terje Olsenin ilmestyttyä puunhankintaan Kemijoen vesistöalueen kruununmetsiin. Vuonna 1871 hän teki 500 000 rungosta kaupan metsähallituksen kanssa hullilaisen yrityksen Steweni & Olsenin nimiin. Hakkuut piti tehdä viiden vuoden aikana, ja tukit oli sahattava omassa laitoksessa Kemijokisuulla. Olsenin liiketoimet olivat mittavia, ja hänen voimavaransa olivat rajalliset, joten ainoa keino hankkeiden toteuttamiseksi oli metsähallituksen kanssa tehdyn sopimuksen siirtäminen kristianialaiselle J. N. Fleischerille. Metsähallitus vahvisti Olsenin tekemän kauppasopimuksen, ja hankkeen lopullista toteuttamista varten Holst & Fleischer ja Göteborgs Handelskompani perustivat Kemi Ångsågs Aktiebolagetin, jonka rakennuttama Karihaaran höyrysaha valmistui vuonna 1874.[17]
Terje Olsenin toimet Kemi Ångsågin metsäpäällikkönä loppuivat lyhyeen. Holtiton taloudenpito aiheutti vuonna 1877 vararikon. Konkurssin jälkeen saha seisoi käyttämättömänä, ja seuraavana omistajana oli Karihaara Ångsågs Aktiebolaget. Uuden yhtiön pääosakkaana oli edelleen norjalainen Holst & Fleischer. Taloudelliset vaikeudet jatkuivat, ja vuonna 1890 Karihaaran saha siirtyi Bergbomien ja Snellmanin muodostamalle yhtymälle. Kemi-yhtiön omistukseen Karihaaran höyrysaha siirtyi vuonna 1893.[18]
Kemin alue kiinnosti muitakin sahayrittäjiä. Puuseppä H. A. Granholm perusti vuonna 1894 Mansikkaniemen höyrysahan. Sen vaiheisiin liittyivät useat vararikot ja omistajavaihdokset. Vuonna 1919 omistajaksi ryhtyi Kemi Träindustri Aktiebolaget.[19] Suomen valtio rakennutti vuonna 1922 suursahan Kemin Veitsiluotoon. Valtion yritystoiminnan tarkoituksena oli nopeuttaa Lapin yli-ikäisten metsien kulutusta, vähentää raakapuun vientiä ulkomaille ja saada valtion metsien hintasuhteet tarkkailuun oman teollisuuden vertailutiedolla.[20]
Tornionjoen suistoon ensimmäisen höyrysahan Röyttän sahan perustivat Paul Govenius, C. W. Berg, J. W. Snellman G:son ja F. Granberg vuonna 1862. Vuodesta 1867 lähtien yrityksen toiminimenä oli Torneå Ångsågsaktiebolaget. Röyttän sahan historiaan sisältyy kaksi tuhoisaa tulipaloa. Ensimmäisen kerran laitos tuhoutui vuonna 1875. Ripeän rakentamisen tuloksena uusi saha valmistui jo seuraavana vuonna. Toinen palo riehui vuonna 1928, jolloin sahan toiminta päättyi lopullisesti. Omistussuhteet muuttuivat 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä: osakekannan enemmistö siirtyi J. W. Snellman G:sonille ja vuonna 1893 Kemi-yhtiölle.[21]
Anders Kurthin liiketoimet alkoivat Peräpohjolan vanhimman kauppasahan Ylitornion Portimokosken eli Kristineströmin sahan kaupoilla vuonna 1860. Hän harjoitti sahausta vuoteen 1901 saakka.[22] Toinen Anders Kurthin omistama saha oli Rovaniemen Sinetän laitos, jonka hän osti vuonna 1870. Uudeksi omistajaksi vuonna 1889 ryhtyi Leontej Tichanoff, ja laitos lopetti toimintansa vuonna 1896.[23] Anders Kurthin perillisten perustama And. Kurth & Co Aktiebolagetin liiketoimet huipentuivat Tornion Kuusiluodon höyrysahan valmistumiseen vuonna 1901. Taloudellisesti yritys ei ollut kannattava. Rahoitusvaikeuksien takia And. Kurth & Co Aktiebolagetin osake-enemmistö siirtyi vuonna 1910 ja koko yritys vuonna 1933 W. Rosenlew & Co:lle. Sahaus aiottiin lopettaa vuosien 1925–1926 näivettyneen talouden vuoksi. Toiminta jatkui kituliaana, mutta lopullisen tuhon Kuusiluodolle aiheuttivat saksalaiset Lapin sodassa. Saha säästyi tulipalolta, mutta työläisten asuinrakennukset paloivat perustuksiaan myöten. Vuonna 1945 sahan koneet luovutettiin Neuvostoliitolle sotakorvauksina.[24]
Perämeren pohjukassa sahaustoimintaa harjoitti myös Raahen Puutavara Osakeyhtiö. Vuonna 1909 se perusti Ruotsiin tytäryhtiön: Aktiebolaget Granviks Sågverkin. Yritys rakensi Haaparantaan Granvikin sahan.[25]
Simojoen suistossa sahaustoimintaa oli harjoitettu vuodesta 1841. Tuotannosta vastasi vuodesta 1874 lähtien ruotsalainen yhtiö Aktiebolaget Kallio Ångsåg, joka rakensi vuonna 1875 Kallion höyrysahan. Samoihin aikoihin merikapteeni Otto Qvickström ja kauppias J. Svendelin rakensivat Simojoen suuhun höyrysahan, jota kutsuttiin Vasankarin sahaksi. Yhtymä toimi nimellä Simo Ångsågsbolaget. Vuonna 1890 yritys siirtyi toiminimi Halonen Ångsågs Aktiebolagetille. Myöhemmin omistajavaihdokset seurasivat toistaan: välillä omistajana oli ruotsalainen Baltiska Trävaruaktiebolaget ja vuodesta 1916 Kemi-yhtiö. Kallion toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1926, jolloin Kemi-yhtiö sulki sen.[26]
Vuosisadan vaihteen jälkeen Rovaniemestä tuli pieni höyrysahojen saareke. Rovaniemen ensimmäisen höyrysahan, Pitkäniemen höyrysahan, perusti Karihaaran entinen konemestari Matti Edward Stelander vuonna 1901.[27] M. E. Stelanderin taloudellinen toimeliaisuus painottui kuitenkin maatalouteen, ja vuonna 1919 hän myi sahan Robert Saastamoiselle, O. V. Lehdolle ja pojalleen Hjalmar Stelanderille. Uuden yhtiön nimeksi tuli Pitkäniemen Saha ja Sähkö Oy. Sahaus oli alkuvaiheessa kannattavaa, mutta toimitusjohtaja Hjalmar Stelanderin saama epäluottamus muilta osakkailta oli oire yhtiön sisäisistä ristiriidoista. Pitkäniemen Saha ja Sähkö lakkautettiin toimitusjohtajan erottamisen jälkeen, ja tilalle perustettiin vuonna 1930 Pitkäniemen Saha Oy. Talouspulan aikana yhtiön vaikeudet kasvoivat sietämättömiksi, ja se lopetti toimintansa vuonna 1934.[28]
Vuonna 1908 Kaarlo Wilho Pöykkö, Kaarle Sjöblom ja Edward Åström perustivat Rovaniemen Höyrysaha Osakeyhtiön. Kemijokisuun sahoille kaavaillun kilpailijan kannattavuus ei suurista suunnitelmista huolimatta ollut kehuttavaa. Investoinnit olivat olleet tuotannon arvoon nähden mittavia, ja minkä vuoksi yritys myytiin vuonna 1913 Kemi-yhtiölle.[29]
Rovaniemen kolmannen höyrysahan perustivat vuonna 1917 Nils Erik Vikman, Magnus Joachimsson ja Karl Johan Troberg. Rovaniemi Träförädling Ab:nä, Vikmanin sahana ja Rovaniemen Puunjalostus Oy:nä tunnettu yritys sinnitteli talouspulan kurimuksessa ja tulipalon aiheuttamien vaurioiden keskellä vuoteen 1935 saakka. Kaksi vuotta myöhemmin sen osti Veitsiluoto Oy:n ja Kemi-yhtiön omistama Rovaniemen Saha Oy.[30]
Rovaniemen Saha Oy perustettiin Veitsiluoto Oy:n ja Kemi-yhtiön yhteistyön tuloksena. Taustalla oli kemiläisten pelko mahdollisen kilpailevan suursahan perustamisesta Rovaniemelle. Kemijärven rata valmistui vuonna 1934, ja se paransi Kemijoen vesistöalueen metsien käyttömahdollisuuksia. Rovaniemellä oleva saha vaikeuttaisi kemiläisten puunhankintaa Koillis-Lapista, ja kilpailu luonnollisesti tulisi nostamaan raaka-aineen hintaa. Kemi-yhtiön toimitusjohtajan mukaan ”pieni saha Rovaniemellä on paras keino välttää kilpailua”. Suuryhtiöiden tarkoituksena oli perustaa laitos, jolla oli määräävä asema alueen sahaustoiminnassa.[31] Sahaus alkoi vuonna 1934 entisen Rovaniemen Höyrysaha Oy:n kiinteistössä. Vuonna 1939 laitoksen tuotanto oli 5 500 kuutiometriä. Sahausmäärä ei ollut suuri, mutta mahdolliset kilpailijat oli torjuttu Rovaniemen seudulta.[32]
Seuraavassa asetelmassa on esitetty yhteenveto Lapin ja Peräpohjolan tärkeimmistä sahoista, omistajista ja toimintavuosista:
| saha | pääomistaja | toimintavuodet |
|---|---|---|
| Laitakari | J. G. Bergbom | 1862–1892 |
| Trävaruaktiebolaget Kemi | 1893– | |
| Karihaara | Kemi Ångsågs Ab | 1874–1877 |
| Karihaara Ångsågs Ab | 1878–1889 | |
| J. G. Bergbom | ||
| J. W. Snellman G:son | 1890–1892 | |
| Trävaruaktiebolaget Kemi | 1893– | |
| Mansikkaniemi | H. A. Granholm | 1894–1918 |
| Kemi Träindustri Ab | 1919– | |
| Veitsiluoto | Suomen valtio | 1922– |
| Röyttä | Paul Govenius, C. W. Berg, | |
| J. W. Snellman G:son, F. Granberg | 1862–1866 | |
| Torneå Angsågs Ab | 1867–1892 | |
| Trävaruaktiebolaget Kemi | 1893–1928 | |
| Kuusiluoto | And. Kurt & Co Ab | 1901–1932 |
| W. Rosenlew & Co | 1933–1945 |
2.2.1.3. Koillis-Pohjanmaa
Taivalkoskelle, Pudasjärven pitäjään, perusti vuonna 1837 oululainen kauppias Olof Lundström Taivalkosken sahan. Sen omistuspohjaa laajennettiin vuonna 1846, jolloin yritykseen tulivat Anders Niska ja Jacob Fellman. Niska luopui osuudestaan vuonna 1851, jolloin hänen tilalleen tuli Herman Hedmanson. Saha teki vararikon vuonna 1865, jonka jälkeen omistajiksi tulivat vuonna 1867 J. G. Bergbom, Leon. Candelin ja vuonna 1868 August Ekman. Kolmikko J. G. Bergbom, Leon. Candelin ja August Ekman omistivat sahan vuoteen 1874 asti. Myöhemmin Leon. Candelin omistusosuus siirtyi hänen pojilleen. August Ekman luopui osastaan vuonna 1880, jolloin hänen tilalleen tuli Herman Norblad. Taivalkosken saha oli Candelinien, Bergbomien ja Norbladin perillisten hallussa Varjakka Trävaru Aktiebolagetin perustamiseen saakka. Vuodesta 1912 lähtien sahan omisti Aktiebolaget Uleå Osakeyhtiö, joka uudisti laitoksen vuonna 1916. Tulipalo tuhosi sahan parin vuoden kuluttua, ja uusi yksikkö valmistui vuonna 1919. 1930-luvun lopulla, Aktiebolaget Uleån lopettamisen jälkeen, saha siirtyi Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle.[33]
Vuonna 1838 rakensi oululainen kauppias Johan Samuel Åström Pudasjärven Hirvaskoskelle Timosen sahan. Åström luopui sahastaan, ja vuonna 1841 sen uusiksi omistajiksi ryhtyivät Carl ja Anders Ramberg. Johan Abraham Candelin tuli mukaan liiketoimiin vuonna 1843, ja seuraavana vuonna hän osti yrityksessä mukana olleen nimismies E. F. Walleniuksen osakkuuden. Vuonna 1848 J. A. Candelinia seurasi hänen poikansa Leon. Candelin, joka vahvisti asemiaan yrityksessä ostamalla vuonna 1853 Carl Rambergin osuuden. August Ekman tuli myös Timosen sahan omistajien joukkoon vuonna 1857, jolloin hän osti Anders Rambergin osuuden sahasta. 1860-luvulla kolme neljäsosaa sahasta omisti Leon. Candelin ja neljänneksen August Ekman. Myöhemmin Timosen sahan omistusjärjestelyissä tehtiin samanlaiset ratkaisut kuin Taivalkosken sahan yhteydessä: molemmilla sahoilla toteutettiin sukupolvenvaihdos. Osa Leon. Candelinin omistusosuudesta jaettiin hänen poikiensa kesken. Herman Norblad tuli August Ekmanin tilalle yritykseen vuonna 1880. Timosen sahan omistivat samat henkilöt kuin Taivalkoskenkin laitoksen lukuun ottamatta G. & C. Bergbomia. Sahaus jatkui Timosessa vuoteen 1887.[34]
Kuva 11. Leon. Candelin vanhempi (vasemmalla). Timosen ruukin ja sahan sekä Taivalkosken sahan omistaja. – OMA:n valokuvakokoelma. Taivalkosken sahan ja Varjakka Trävaru Ab:n omistaja John Norblad (oikealla). – OMA:n valokuvakokoelma.
Ensimmäinen höyrysahan perusti Iijoen keskijuoksulle vuonna 1878 oululainen kauppias G. F. Granberg. Petäjäkankaan kaksikehäisen laitoksen toiminta oli epäsäännöllistä jo alusta lähtien. Vuonna 1880 sen omistaja Petäjäkankaan Höyrysaha Osakeyhtiö teki vararikon. Lontoolainen puutavara-alan yritys Neame & Co osti taloudellisesti umpikujaan joutuneen höyrysahan, mutta myi sen saman tien Leon. Candelinille. Petäjäkankaan saha siirtyi Taivalkosken sahan tavoin vuonna 1898 perustetun Varjakka Trävaru Aktiebolagetin omistukseen.[35]
Kuusamon pitäjä, Koillis-Pohjanmaan itäosa, oli vailla sahalaitosta. Puuvaroja ja koskivoimaa olisi ollut riittämiin, mutta etäisyys Oulun satamaan oli pitkä ja valmiin sahatavaran uitto itään, läpi Kuusamon koskien Vienanmeren rannalle, oli mahdoton tehtävä. Syrjäisestä sijainnista huolimatta Kuusamo ei jäänyt metsätöittä autonomian aikana, mutta Suomen itsenäistymisen jälkeen raja itään sulkeutui ja liikeyhteydet Venäjän sahoihin katkesivat. Väliaikaisten lohkojen erottamisen jälkeen, vuodesta 1885 lähtien, Kuusamossa metsätyöt olivat yleistyneet aiempaan verrattuna. Alueella savotoivat ainakin Kuusamoyhtiö, Varjakka Trävaruaktiebolaget, Aktiebolaget Uleå Osakeyhtiö ja Trävaruaktiebolaget Kemi, ruotsalaiset Berggren ja Ytterfors, venäläinen Russanoff sekä norjalainen Stuart. Ulkomaiset yhtiöt hakkauttivat tukit ja uittivat ne Vienanmeren sahoille.[36]
Kuva 13. Ruotsalaisen puutavarayhtiön Berggren Ab:n Kuusamon edustaja, inspehtori Mikael Smith. Sundsvallilainen Berggren Ab toimi Kuusamossa vuoteen 1918 saakka. Yhtiö osti ja uitti tukkeja Kuusamosta Vienanmeren sahoille. – Vesa Rinteen kokoelma.
Vuosisadan vaihteeseen saakka Kuusamoon tuotiin sahatut laudat Taivalkosken sahalta. Toisena vaihtoehtona oli hankkia rakennuspuut ”kintaskoskelta”. Kansanomainen nimitys tarkoitti käsinsahausta, joka oli erittäin raskasta ja hidasta. Menetelmällä voitiin sahata lautaa vain pieneen kotitarvekäyttöön. Ensimmäisen höyrysahan Kuusamoon perustivat kirkkoherra Antti Gummerus-Valtavaara ja mylläri Matias Leander Korvela vuonna 1898 tai 1899. Liiketoimet epäonnistuivat pahasti, ja yritys teki vararikon vuoden 1900 lopussa. Kirkkoherra Gummerus-Valtavaara ei masentunut epäonnistumisestaan, vaan hän perusti vuonna 1906 uuden sahan, jonka toiminta jatkui ensimmäiseen maailmansotaan saakka.[37]
2.2.1.4. Raahen–Ylivieskan alue
Oulun eteläpuolella olivat raahelaiset kauppiaat, laivanvarustajat ja ruukkiyrittäjät rakentaneet kaksi alueellisesti merkittävää sahaa, Pyhäjoen Yli-Hourun ja Revonlahden Ruukinkosken sahan. Vuonna 1857 J. G. Bergbom ja C. E. Bergbom ostivat Ruukinkosken sahan ja viimeinen Bergbom-sukuinen omistaja Lauri Pentzin myi sahan vuonna 1917 J. E. Johanssonille, joka edelleen myi vuonna 1919 laitoksen Ruukki Osakeyhtiölle.[38] Bergbomien kiinnostus sahaa kohtaan ei aiheutunut tuottavista liiketaloudellisista syistä, vaan omistusoikeus säilyi raahelaisten porvarien ja Bergbomien yhteisten ruukkiyhtiöiden perintönä.[39]
Raahen tienoon sahateollisuudessa alkoi uusi vaihe August Lagerlöfin perustettua vuonna 1900 Raahen Puutavara Osakeyhtiön. Yhtiö rakensi vuonna 1901 sahan Siikajoen varrelle. Raahe Osakeyhtiön tuotantolaitoksia olivat myös vuonna 1923 palanut Raahen Virpiperän sekä Salon Rojuniemen saha. Virpiperän tuhoutumisen jälkeen pysäytettiin myös Rojuniemen saha, koska se oli saanut sähkön Virpiperältä. 1920-luku oli yhtiölle taloudellisesti raskas, ja vuonna 1926 lopetti Raahen saha toimintansa. Tämän jälkeen Raahe Oy:n liiketoimet keskittyivät Haukiputaan Martinniemeen.[40]
Raahen Puutavara Osakeyhtiön liiketoimiin kytkeytyi myös Aktiebolaget Finska Kolaffären. Yhtiön perustivat ruotsalaiset rautateollisuusyritykset puuhiilen hankkimista varten, koska Ruotsin rautateollisuuden laajetessa maan omat hiilittämöt eivät kyenneet toimittamaan hiiltä riittävästi. Vuonna 1909 Aktiebolaget Finska Kolaffärenin osakekanta siirtyi August Lagerlöfille, ja sysien poltosta tuli osa Raahen Puutavara Osakeyhtiön liiketoimia.[41]
Yhtiön päätuotteena oli puuhiili, mutta se harjoitti myös kaivos- ja paperipuuvientiä. Lisäksi hiilittämön yhteydessä toimi vuosina 1905–1906 perustettu Pekkalan saha. Vuoden 1909 jälkeen sahaa käytettiin vain laivausvajauksien sahaamiseen, ja ensimmäisen maailmansodan aikana sahaus lopetettiin kokonaan. ”Sysiliikkeen” liiketoimet päättyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen, nimi esiintyi myöhemmin vain kiinteistöjä omistaneena yhtiönä.[42]
Raahen seudulle ulotti yritystoimet myös porilainen F. A. Juselius. Hän perusti vuonna 1926 Pirttiniemen sahan, mutta liikkeenharjoitus jäi lyhytaikaiseksi. Vuonna 1931 sahaus lopetettiin, ja laitos siirtyi vuonna 1934 A. Santaholma Osakeyhtiölle.[43]
Kalajoen sahahistoriaan liittyy tärkeimpänä tuotantolaitoksena A. Santaholma Osakeyhtiön vuonna 1903 perustama Jokisuun höyrysaha. Sen sahaus oli varsin toimeliasta ensimmäisen maailmansodan aikaa ja 1930-luvun lamaa lukuun ottamatta. Laitos oli paikkakunnan suurin työllistäjä ja veronmaksaja. Kalajoen toinen, hieman pienempi sahalaitos oli F. A. Juseliuksen Holman saha.[44]
Varhaisimmat Oulun eteläpuolelle rakennetut sahat sijaitsivat rannikolla. Sisämaassa teollinen sahaustoiminta käynnistyi rannikkoa myöhemmin. Sisämaahan rakennettiin useita pieniä sahoja, joiden toiminta oli epäsäännöllistä ja joissa omistajanvaihdokset seurasivat toinen toistaan. Oulaisista ja Ylivieskasta tuli alueen pieniä sahauskeskuksia, joissa liiketoimintaa harjoittivat valtakunnallisestikin huomattavat teollisuusmiehet. Vuonna 1898 tamperelainen konsuli John W. Hagan rakensi Oulaisiin höyrysahan. Lukuisten omistajanvaihdosten jälkeen vuonna 1917 saha päätyi Oulaisten Puutavarayhtiölle.[45] Vuonna 1904 kauppaneuvos F. A. Juselius rakensi Oulaisten Olkkoon Lehtopään höyrysahan. Ensimmäisen maailmansodan aikana tuotanto romahti ja sahaus lopetettiin. Juseliuksen aikaa kesti Oulaisissa reilut kymmenen vuotta. Liikemiehenä F. A. Juselius oli varsin omaperäinen. Hänen sahansa olivat nopeasti rakennettuja, ja käytössä ne olivat vain kannattavimman ajan. Tarvittaessa laitos purettiin ja siirrettiin sinne, missä vallitsivat paremmat taloudelliset edellytykset.[46]
Ylivieskaan, Oulaisten eteläiseen naapuripitäjään, perustettiin vuosina 1878–1905 yhteensä seitsemän sahaa. Huomattavin laitos oli vuonna 1889 perustettu Kiviojan saha. Se siirtyi vuonna 1903 Ab T. &. J. Salvesenin omistukseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana Salvesen myi sahan W. Rosenlew & Co Osakeyhtiölle, joka purki sen ja siirsi laitteet ja koneiston Kokkolan Ykspihlajaan. Toinen huomattava laitos oli vuonna 1905 valmistunut Jaakolan saha. Vahvimmillaan yritys oli vuoden 1910 vaiheilla, mutta toiminta lopetettiin vuoden 1918 levottomuuksien takia. Vuokralaiset yrittivät jatkaa sahausta, mutta se jäi lyhytaikaiseksi. Laitos purettiin, ja koneet myytiin Etelä-Suomeen.[47]
2.2.1.5. Kainuu
Kainuun ensimmäisen ohutteräisen kauppasahan perusti Hyrynsalmen kirkkoherra Johan Wegelius vuonna 1818 Ämmänkoskeen. Laitos siirtyi vuonna 1835 J. W. Snellman G:sonille, joka myi siitä puolet viipurilaiselle Paul Wahlille. Käytännössä J. W. Snellman G:son vastasi yksin sahan hoidosta ja käytöstä.[48] Ämmän saha uudistettiin perusteellisesti vuonna 1877. Tällöin sahan omistuspohjaa laajennettiin: J. W. Snellman G:sonin yhtiökumppaniksi tuli G. & C. Bergbom. Vuonna 1899 sahaus lopetettiin ja Snellman ja Bergbom vetäytyivät Kainuun sahateollisuudesta. Oulujärven vesistöalue tuli olemaan vuodesta 1899 lähtien oululaisten kauppahuoneiden pelkkä raaka-aineen hankinta-alue. Tukkien uittaminen pyöreinä Oulun sahoille oli huomattavasti kannattavampi vaihtoehto kuin valmiin sahatavaran uitto.[49] Vastaava ongelma oli myös Iijoen keskijuoksun sahoilla. Maakuljetuksen kehittymättömyys ja uittotappiot tekivät valmiin sahatavaran uittamisen taloudellisesti kannattamattomaksi.
Kuva 16. Tukinuittoa Kajaanin Ämmänkoskessa vuonna 1902. Taustalla Ämmän saha. Kuva: H. Renfors. – Museovirasto.
Kajaani ei jäänyt vaille sahaa J. W. Snellman G:sonin ja G. & C. Bergbomin vetäydyttyä Kainuusta. Monitoiminen räätäli Matti Haapalainen perusti vuonna 1897 Tihisenniemeen höyrysahan. Haapalaisen kuoltua vuonna 1912 laitoksen osti toiminimi Nieminen & Kärnä, joka uudenaikaisti sahan. Yhtiöön liittyi mukaan myös sahanomistaja F. A. Juselius, ja toiminimi muutettiin Nieminen & Kärnä Co. Sahan modernisoinnista ja omistuspohjan laajentamisesta huolimatta yhtiö ei jatkanut vuotta 1916 pidemmälle.[50]
Maailmansodan pitkittyessä Nieminen & Kärnä Co joutui taloudellisiin vaikeuksiin, ja F. A. Juselius myi vuonna 1916 osuutensa Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle. Tämän jälkeen Nieminen & Kärnä esiintyi vain kaupallisena toiminimenä Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön yhteydessä 1920-luvulle saakka. Yrityksen toinen perustaja Albin Nieminen ei luopunut sahauksesta, vaan hän perusti Ämmänkoski Osakeyhtiön yhdessä Hjalmar Karlsonin ja Johannes Väyrysen kanssa. Ämmän saharakennukset hallitsivat Mainuantien maisemaa 1950-luvulle saakka.[51]
Kajaanin tarjoamia teollistamismahdollisuuksia pyrki hyödyntämään myös norjalainen konsuli Ludvig Wiese. Hän vuokrasi saha-alueen vuonna 1908 ja rakensi sinne pienen sahalaitoksen. Laajentamissuunnitelmista huolimatta hän luopui hankkeistaan, ja sahan uudeksi omistajaksi ryhtyi Niskan Saha Osakeyhtiö, joka ei kuitenkaan enää jatkanut sahausta.[52]
Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön perustaminen vuonna 1907 oli ratkaiseva askel Kainuun metsävarojen kehittämiselle ja nälkämaaksi kutsutun alueen talouselämän edistymiselle. Yrityksen pääosakkaina olivat Kalle Välimaa, H. G. Paloheimo, K. A. Paloheimo ja August Annila. Ainoana kajaanilaisena omistajana oli kauppias Ivan Sergejeff.[53] Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön ensimmäinen tuotantolaitos oli Tihisenniemelle rakennettu kaksiraaminen höyrysaha, jonka vuosituotanto ensimmäiseen maailmansotaan tullessa oli noin 25 000–30 000 kuutiometriä. Sahalle rakennettiin Kajaanin radasta sivuraide, ja vientiin menevä sahatavara kuljetettiin Kotkan kautta maailmanmarkkinoille.[54]
Oululaiset kauppahuoneet olivat vetäytyneet Kainuun sahateollisuudesta vuosisadan vaihteessa, mutta heidän työnsä jatkaja Aktiebolaget Uleå osti vuonna 1922 Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön osake-enemmistön.[55] Kauppaan vaikuttivat erimielisyydet, jotka syntyivät K. A. Paloheimon ja Kansallis-Osake-Pankin etuja puolustaneen Alfred Oswald Kairamon välille. Paloheimot myivät osakkeensa Uleålle ja yrittivät samalla vakauttaa Paloheimo-yhtiöiden taloutta. Kaupoista saadut miljoonat eivät auttaneet, vaan KOP pakotti yhtiöt saneeraukseen vuonna 1926. Oululaisten aika Kajaanin Puutavara Osakeyhtiössä jäi lyhyeksi: Kairamo ja Välimaa ostivat vuonna 1926 Ab Uleå Oy:n omistamat osakkeet, ja Uleå sulautettiin lopullisesti vuonna 1936 Kajaani-yhtiöön.[56]
2.2.2. Hioke- ja selluloosateollisuus
Sahausjätteestä, rimoista ja pinnoista, aiheutui huomattava ongelma sahojen lähiympäristölle: noin 40–50 % käytetystä puumäärästä päätyi jätteeksi.[57] Käyttökelvottoman puun poiskuljetus lisäsi kustannuksia, ja sen polttaminen sahojen läheisyydessä oli huomattava turvallisuusriski. Tukkisavotoiden yhteydessä metsään jäi paljon hyödyntämätöntä puuta lahoamaan, ja lisäksi Pohjois-Suomen kuusikkovaarat pitivät rinteillään sahapuuksi sopimatonta tykyn painamaa kuusikkoa. Hiokkeen ja selluloosan valmistamiselle oli olemassa hyvät luontaiset edellytykset, ja kansantaloudellisesti ajateltuna raaka-aineiden tehokas hyväksikäyttö oli järkevää.
Kauppias A. Santaholma oli aloittanut paperipuun viennin ensimmäisenä pohjoissuomalaisena yrittäjänä vuonna 1888.[58] Santaholman kokemukset paperipuukaupasta eivät olleet hyvät. Puunkuorinta ei vastannut ulkomaisten ostajien toiveita, ja koneellinen parkkaus oli epäonnistunut.[59] Mainitut ongelmat voitiin välttää valmistamalla hioketta itse, ja yritys rakensi puuhiomon Pyhäjoelle vuonna 1905. Alallaan ensimmäisen pohjoissuomalaisen jatkojalostamon vuosituotanto vaihteli ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa 200–800 tonniin. Hiokkeen valmistusta vaikeutti Pyhäjoen veden vähyys, joka aiheutti pahimmillaan kuukausien katkoksia tuotantoon. Viimeiset jäännösvarastot myytiin vuonna 1948, jolloin hiomon toiminta päättyi lopullisesti.[60]
Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön hiomo valmistui miltei samanaikaisesti yhtiön ensimmäisen paperikoneen kanssa vuonna 1919. Hiomon rakentaminen jäi myöhäiseen vaiheeseen yhtiön muihin kuitupuun jalostuslaitosten valmistumisiin verrattuna. Yritys päätti panostaa sanomalehtipaperin valmistukseen, koska ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat taloushäiriöt osoittivat sanomalehtipaperin kysynnän olevan riittävää myös kriisiaikoina. Lama koetteli muiden paperilaatujen valmistamista huomattavasti enemmän.[61]
Raahe Oy:n sahalla Martinniemessä oli ”rimahelvetin polttamisesta” tullut huomattava ongelma. Sahausjäte oli täysin hyödytöntä, ja se tuotti sahalle tuntuvia lisäkustannuksia, koska se oli siirrettävä muualle. Yritys oli hankkinut paperipuuta pelkästään vientiin, mutta sen hyödyntämistä omin voimin pidettiin harkitsemisen arvoisena vaihtoehtona. Yrityksen johdossa ei kannatettu selluloosatehtaan rakentamista, joten vähitellen päädyttiin puuhiomoon.[62]Laitakarin saarelle rakennettavan puuhiomon työt aloitettiin kesällä 1926. Laitoksen vuotuiseksi tuotantokyvyksi laskettiin 20 000 tonnia mekaanista puumassaa, ja se käytti vuosittain keskimäärin 50 000 pinokuutiometriä paperipuuta. Hiomon toiminta alkoi vuonna 1927, ja 1930-luvulla olivat vuorossa laajennukset, jolloin hankittiin neljäs hiomokone.[63]
Kemin Puutavara Osakeyhtiön hiomosuunnitelmat virisivät 1900-luvun alussa. Hankkeet kariutuivat Kemi-yhtiön osalta, mutta niiden toteuttajaksi ryhtyi H. R. Sandbergin perustama Aavasaksa Oy. Ajatus hiomon rakentamisesta Tengeliöön perustui ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen paperiteollisuuden korkeasuhdanteeseen. Tärkeänä Suomen kauppakumppanina oli tuolloin ollut Venäjä, jonka markkinat vaikuttivat lupaavilta. Hiomo valmistui vuonna 1919, jolloin olot olivat muuttuneet täysin. Laitoksen vuosituotanto oli 6 000 tonnia, ja se oli kuljetettava lautalla yli Tornionjoen Ruotsiin ja edelleen rautateitse vientisatamaan. Taloudellisesti hanke oli huono, ja hiomo lopetti toimintansa parin vuoden kuluttua.[64]
Pohjois-Suomen ensimmäisen selluloosatehdas valmistus Kajaanin Tihisenniemelle vuonna 1910. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön laitos rakennettiin sulfiittimenetelmää käyttäväksi, koska Kainuun kuusimetsiä ei muuten olisi voitu hyödyntää järkevästi. Tervatalouden vaikutuksesta metsät olivat kuusistuneet, eivätkä ne tarjonneet sahateollisuudelle männyn veroista raaka-ainetta. Toisena sulfiittimenetelmää puoltavana tekijänä pidettiin valmistusprosessin hajuttomuutta, koska yleinen mielipide suhtautui kielteisesti mäntyä raaka-aineena käyttäviin sulfaattitehtaisiin niiden voimakkaan hajuhaitan takia.[65]
Kemi-yhtiössä mäntyä raaka-aineena käyttävää sulfaattiselluloosatehdasta ryhdyttiin suunnittelemaan vuonna 1907, mutta alkuinnostus kemialliseen metsäteollisuuteen laimeni hetkessä.[66] Seuraava selluloosatehdassuunnitelma tuli esille vuonna 1914, mutta alkanut maailmansota viivästytti hankkeen toteutumista. Asiantuntijaksi kutsuttiin Mäntän sulfiittitehtaan suunnittelija Gösta Serlachius, joka insinööri G. A. Finnen avulla saattoi suunnitelmat loppuun, ja Pajusaareen valmistui vuonna 1919 sulfiittiselluloosatehdas.[67] Ratkaisevasti rakentamispäätökseen vaikutti valtion tekemä tarjous kuusipaperipuusta. Metsähallitus päätti myydä vuonna 1913 miljoonan pinokuutiometrin erän kuusta, joka tuli hakata 20 vuoden aikana. Raaka-aineesta ei tulisi pulaa pitkään aikaan, ja se oli edullista: 1,30–2,30 mk pinokuutiometriltä.[68]
Männyn käyttö selluloosan valmistuksessa toteutui vasta 1927, jolloin valmistui Kemi-yhtiön toinen selluloosatehdas. Päätökseen vaikutti oletettu tukkien saatavuuden heikkeneminen tulevaisuudessa ja pelko kuusipaperipuun riittämättömyydestä edullisen kuljetusmatkan etäisyydeltä. Lisäksi toimitusjohtaja Herman Möllerin strategiaan kuului sahatavaratuotannon supistaminen ja selluloosatuotannon lisääminen. Uuden tehtaan tuotanto alkoi hyvin: vuonna 1928 tuotanto oli 19 403, vuonna 1934 30 000 ja 1938 60 000 tonnia.[69]
Valtio oli perustanut sahan Veitsiluotoon vuonna 1922. Yhtenä perusteluna olivat olleet valtion huonot mahdollisuudet hyödyntää metsävaroja niitä myymällä. Oulun metsähuutokaupoissa vuosina 1914–1920 tarjolla olleesta puutavarasta jäi myymättä 52–88 %. Veitsiluodon suursaha piristi huomattavasti valtion metsien hyödyntämistä, mutta huomattava perustelu uudelle sellutehtaalle oli se, että Suomesta vietiin ulkomaille jalostamatonta raakapuuta paperiteollisuuden tarpeisiin. Vuonna 1927 hallitus antoi eduskunnalle esityksen sulfiittiselluloosatehtaan perustamisesta, ja perusteluna olivat Pohjois-Suomen riittävät metsävarat. Arvioiden mukaan 1920-luvulla pohjoisen metsissä oli havupuuta 338,9 milj. kuutiometriä, josta mäntyä oli 206,8 ja kuusta 132,1milj. kuutiometriä. Vuotuiseksi kasvuksi arvioitiin 4,24 milj. kuutiometriä. Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen vuonna 1928, ja tehdas valmistui vuonna 1930.[70]
Veitsiluoto aloitti paperipuusavotat vuonna 1929. Hakkuusuunnitelmia rajoitti aluksi työvoimapula. Vuonna 1930 kaadettiin paperipuuta 260 000 pinokuutiometriä ja ennen toista maailmansotaa hakkuumäärä kohosi 453 695 pinokuutiometriin. Tehdasta laajennettiin 1930-luvulla, ja yhtiö sai valmiiksi ensimmäisen paperikoneen vuonna 1955.[71]
Mäntyä raaka-aineena käyttävää sulfaattiselluloosatehdasta Veitsiluoto ei ollut vielä rakentanut. Uutta hanketta alettiin valmistella, ja aluksi tuotantolaitosta suunniteltiin Kemijoen vaikutuspiiriin. Ajatus ei kuitenkaan saanut kannatusta, ja tehtaan sijoituspaikaksi valittiin Oulujoen suisto. Perusteluiksi mainittiin Oulun edullinen sijainti puunhankinnan kannalta: raaka-ainetta saatiin sekä idästä että etelästä. Lisäksi puunkasvu Oulun seudulla oli nopeampaa kuin pohjoisessa. Suunnitelman toteuttamista varten perustettiin uusi yhtiö: Oulu Osakeyhtiö. Uuden yrityksen osakkaina olivat Veitsiluoto Osakeyhtiö, Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö ja Suomen Pankki. Kauppa- ja teollisuusministeriö vahvisti yhtiöjärjestyksen 7.1.1936.[72]
Oulun ensimmäinen selluloosatehdas oli valmistunut jo vuonna 1931. Tällöin englantilaisen paperinvalmistajan Peter Dixon & Son Ltd:n myötävaikutuksella perustettiin Toppila Osakeyhtiö. Englantilainen yrittäjä halusi varmistaa omille tehtailleen raaka-aineen saannin, ja hänen huomionsa kohdistui Pohjoismaihin. Oulu valittiin tehtaan rakennuspaikkakunnaksi edullisen sijainnin ansiosta: alueelle oli saatavissa puutavaraa, ja Oulun satama tarjosi laivausmahdollisuudet.[73] Tehdas käytti vuodessa keskimäärin 170 000 pinokuutiometriä, jota hakkasi 1930-luvulla noin 500 miestä vuosittain.[74]
Oulun selluloosatehtaista Oulu Oy oli tuotannoltaan suurempi kuin kilpailijansa. Jo suunnitteluvaiheessa Oulu Oy:n kapasiteetiksi ajateltiin 100 000 tonnia massaa vuodessa. Ennen toista maailmansotaa tuotanto kohosi 88 000 tonniin, ja vuonna 1955 tehdas saavutti ennätyksensä: 150 000 tonnin vuosituotannon.[75]
Puunjalostusteollisuuden rakentamista Koillis-Lappiin oli suunniteltu jo 1920-luvulla. Hanketta pidettiin kannattavana lähinnä runsaitten metsävarojen takia: Rovaniemen–Kemijärven rautatien vaikutuspiirissä arvioitiin olevan puuta pelkästään valtion metsissä noin 80 500 000 kuutiometriä, joka oli laskelmien mukaa miltei neljännes kaikista valtion metsävaroista. Koillis-Lapin metsävarat kiinnostivat myös norjalaisia teollisuuspiirejä. 1940- ja 1950-luvulla suunniteltiin Kirkkoniemeen selluloosatehdasta, joka toimisi Lapista hankitun puutavaran turvin. Laitoksen vuosituotannoksi kaavailtiin 60 000 tonnia, mutta asiantuntijat pitivät sen tarvitsemaa raaka-ainemäärää niin suurena, että sen hankinta johtaisi Lapin metsien riistohakkuisiin. Suomen ja Norjan eduskunnat hyväksyivät vuoden 1961 talousarvioon määrärahan Kirkkoniemen tehdasta varten, mutta hanke kaatui myöhemmin rahoitusvaikeuksiin ja asiantuntijoiden kielteisiin lausuntoihin. Koillis-Lapin sellutehdas toteutui vasta 1960-luvulla, jolloin valmistui Kemijärvi Osakeyhtiön tuotantolaitos.[76]
2.2.3. Puutavarayhtiöiden hankintaorganisaatio
Tukkiliikkeen alkuvaiheessa sahat eivät tarvinneet erityistä hankintaorganisaatiota tai metsäosastoa raaka-aineen turvaamiseksi. Metsiä oli tuotantoon nähden runsaasti, ja kilpailu niistä vähäistä aina vuosisadan vaihteeseen saakka, joten tukkien hankinnasta ei kannattanut sahoilla kantaa erityistä huolta. Lisäksi hankinnan ehdot raaka-aineen määrän ja tukkien ostoalueen osalta saneli kruunu. Sahauksen ollessa rajoitettua viranomaiset määräsivät sahoille tukkikiintiöt ja hankinta-alueet.
Puutavarayhtiöiden varhaisimmat metsäkauppatavat olivat hankinta- ja leveranssikauppa sekä arentisopimus. Hankintakauppa oli vallitsevin ostotapa suurimmassa osassa maata aina 1870-luvulle saakka. Metsänmyyjä huolehti savotoinnista kokonaisuudessaan. Hän hakkasi puut ja toimitti puutavaran joko sahalle tai uittoreitin varteen. Puutavarayhtiön tehtävänä oli tukkien vastaanotto ja mittaus. Leveranssikaupoissa puun hankinnasta huolehti välittäjä. Hän osti puutavaran, organisoi hakkuut ja kuljetuksen sekä luovutti tukit yhtiölle. Molemmissa kauppatavoissa puutavarayhtiön osuus hankinnassa jäi olemattomaksi, eikä varsinaista hankintaorganisaatiota tarvittu.[77]
Hankinta- ja leveranssikaupat eivät olleet yhtiön kannalta ongelmattomia. Puiden apteeraus[78] ja laatu eivät välttämättä vastanneet yhtiön tarvetta. Luovutusvaiheessa saattoi olla jopa puolet tarjotusta erästä raakkeja tai alamittaisia. Lisäksi sovitut toimitusajat saattoivat venyä kohtuuttoman pitkiksi.[79] Hankintakauppojen epäkohtien takia metsänostajat luonnollisesti halusivat siirtyä pystymetsäkauppoihin.
Arentisopimus oli ostajan ja metsänmyyjän välinen vuokrasopimus. Metsänomistaja vuokrasi yhtiölle tietyn määräalan metsän hakkuuoikeuden. Hakkuuoikeus saattoi olla kymmeniä vuosia ja sopimuksessa ei otettu huomioon puuston luku- tai tilavuusmäärää. Yhtiö sai hakata kaikki tietyn mitan täyttävät puut vuokraa vastaan.[80] Vuokra-ajan pituus teki arentisopimuksesta myyjän kannalta kyseenalaisen, koska siinä ei otettu huomioon inflaatiota. Ostajalle arentisopimus oli hyvä vaihtoehto, koska se takasi pitkäaikaisen puunsaannin ja mahdollinen sahatavaran hintojen nousu toi sijoitetulle pääomalle sievoisen koron. Halvalla ostettu raaka-aine voitiin myydä suotuisten suhdanteiden aikana kalliina jalosteena maailmanmarkkinoille.
Arentikaupan kehittyneempänä muotona pidetään summakauppaa, jossa ostaja sai hakata kaikki minimimitan täyttävät puut sovittua maksua vastaan. Kauppahinnan lisäksi ostaja saattoi maksaa hakkuuajalta vuosivuokraa, joka usein oli pelkkä muodollisuus. MOILASEN mukaan vuonna 1900 J. W. Snellman G:sonin Oulujärven osto-alueella tekemissä summakaupoissa vuosivuokra vaihteli 3–40 markkaan.[81] Epämääräiset summakaupat olivat myyjälle selvä riski. Metsänmyyjän oli osattava arvioida myydyksi luokiteltavien puiden määrä, mikä ei ollut yksinkertainen asia arviointitekniikkaan perehtymättömälle ihmiselle. 1890-luvulta lähtien siirryttiin eräissä osissa maata summakaupoista runkolukuun perustuvaan myyntiin.[82]
Arentisopimuksesta ja kehittyneemmästä summakaupasta kehittyi vähitellen kantohintaan perustuva pystymetsäkauppa. Metsänomistaja myi puutavaran, joka hakattiin ja mitattiin. Kauppahinta määräytyi kantohinnan ja lanssissa olevan puumäärän mukaan. Pystykaupoissa ostaja huolehti hakkuista ja kuljetuksesta ja niiden aiheuttamista rasituksista. Pystykaupat olivat yhtiön kannalta edullisia, koska ne antoivat mahdollisuuden hankkia juuri tarvittavan kokoluokan puutavaraa ja tukkien laatu oli yhtiön valvonnassa. Tällöin korostuivat yhtiön näkökohdat, jotka eivät välttämättä olleet ostajan etujen kanssa yhteneviä.
Pohjois-Suomessa valtio oli suurin metsänomistaja, jonka puunmyynnissä noudatettiin erilaisia myyntitapoja kuin yksityisissä metsäkaupoissa. Valtio myi leimikkonsa syksyisin huutokaupoissa, jotka pidettiin Oulussa. Tunnetuille puutavaran ostajille lähetettiin luettelot, joissa ilmoitettiin myytävän puutavaran määrä ja laatu.[83] Metsäyhtiöt tekivät omat tarjouksensa, ja eniten tarjonnut sai myynnissä olleen puutavaraerän. Valtio teki myös senaatin vahvistamia konsessiokauppoja, jolloin myytäväksi tarjottiin suuria puutavaraeriä.[84] Kauppa oli puutavarayhtiön ja metsähallituksen välinen sopimus, jossa yhtiö hakkasi ostamansa puut tietyn ajan kuluessa. Myöhemmin valtio aloitti omat savottansa ja hankki puutavaraa yhtiöille.[85] Veitsiluodon sahan ja sellutehtaan perustamisen jälkeen valtio hakkasi puuta metsistään omiin tarpeisiin.
Puutavarayhtiöiden raaka-aineen hankintaa olivat myös lohko- ja tilakaupat. Lohkokaupassa ostettiin maatilan metsämaa joko kokonaan tai osittain. Tilalliselle jäivät rakennukset, viljelykset ja hieman kotitarvemetsää. Usein kaupan kohteena oli talon ulkometsäpalsta. Lohkokauppojen teko oli luvallista vasta vuoden 1895 jälkeen[86], jolloin tilan osittaminen tuli sallituksi. Tilakaupassa talollinen myi koko tilan, mutta hänen oli mahdollista jäädä arentimieheksi.
Erityisen hankintaorganisaation kehittäminen lähti liikkeelle käytännön tarpeesta. Sahausrajoitusten poisto, kasvanut raaka-ainetarve ja sahatavaratuotanto, järeän puuston väheneminen edullisten kuljetusetäisyyksien päästä, kiristynyt kilpailu sekä metsäkauppatapojen muutos pakottivat puutavarayhtiöt erottamaan tuotannon ja hankinnan toisistaan. Miljoonien tukkien osto, metsien arviointi, hakkuu, mittaus ja kuljetus olivat suuria hankkeita, joita ilman järjestelmällistä suunnittelua ja johtoa ei voitu toteuttaa. Ennen pitkää kilpailu puuvaroista ja korkeasuhdanteen aikana myös työvoimasta kiihtyi, mikä pakotti yhtiöt laajan ja tehokkaan kenttäorganisaation kehittämiseen. Puutavarayhtiö, joka kykeni lähettämään maakuntaan ammattitaitoisia tukkiasioitsijoita ja metsäpäällysmiehiä, sai parhaat leimikot ja myös ammattitaitoisimman työvoiman.
Oulun sahateollisuutta harjoittaneet kauppahuoneet perustivat vuonna 1881 Oulujoen Tukinhakkaus- ja lauttausyhtiön. Yrityksen takana olivat Uleåborgs Sågverk Ab, G. & C. Bergbom ja J. W. Snellman G:son. Huomion arvoista yhtiön toiminnassa oli uiton lisäksi myös se, että se osti osakkaiden yhteiseen laskuun metsiä, hakkautti ne ja vedätti tukit uittoreittien varteen.[87] Oulujoen Tukinhakkaus- ja lauttausyhtiö oli askel kohti kehittyneenpää hankintaorganisaatiota. Yhteisyrityksellä ilmeisesti haluttiin vähentää uitto- ja hankintakustannuksia, mutta myös yksinoikeudella hallita alueen metsävaroja.
Puutavarayhtiöiden raaka-ainehankintaa varten perustettiin erilliset metsäosastot. Lähtökohtana ja esimerkkinä oli todennäköisesti metsähallituksen kehittämä organisaatio, jossa keskusviraston alaisuudessa toimi piirikunnat ja -alueet. Järjestelmä oli hierarkkinen: keskusviraston alaisuudessa toimivat alueelliset yksiköt.[88] Kaikkien Pohjois-Suomessa toimineiden puutavarayhtiöiden, niin paikallisten kuin Etelä-Suomesta pohjoiseen liiketoimintansa ulottaneiden yhtiöiden, hankintaorganisaatiot olivat pääpiirteittäin samanlaisia.
Metsäosaston tärkeimpänä tehtävänä oli raaka-aineen hankinta metsästä tuotantolaitokseen saakka. Vastuualueeseen kuului metsien arviointi, puutavaran osto, hakkuu, mittaus sekä kaukokuljetus. Savotoiden organisointiin kuuluivat työnjohtotehtävien lisäksi jätkien majoituksen sekä elintarvike- ja hevoshuollon järjestäminen. Lisäksi maaomaisuuden osto, omien metsien hoito ja maatilojen ylläpito kuuluivat metsäosaston tehtäviin. Laaja tehtäväalue velvoitti metsäosaston tarkkaan kirjanpitoon ja tilastomateriaalin tuottamiseen. Metsäosasto esimerkiksi tilastoi ostettujen ja sahattujen tukkien luku- ja kuutiomäärät sekä jaotteli ostetun puumärän eri myyjäryhmien mukaan.[89]
Metsäosastot toimivat yleensä yhtiön pääkonttorin yhteydessä. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön metsäosasto sijaitsi Kajaanissa ja Uleå Aktiebolagetin Oulussa. Vuodesta 1931 Uleå Aktiebolagetin metsäosaston tehtävät siirtyivät Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön metsäosaston vastuulle.[90] Kemin Puutavara Osakeyhtiön pääkonttori oli aluksi Oulussa ja myöhemmin Kemissä.
Metsäosastojen alaisuudessa toimivat metsäkonttorit, joiden tehtäviin kuuluivat puutavaran hankinta, tilojen osto ja maaomaisuuden hoito oman hankintapiirin alueella. Hankintapiirien rajat noudattivat paljolti vesistöaluejakoa. Uleå Aktiebolagetin hankintapiirejä olivat Ii- ja Oulujoen sekä Kajaanin hankintapiiri. Kajaanin Puutavarayhtiön ja Uleå Aktiebolagetin yhteistyö johti siihen, että Uleån Kajaanin metsäkonttori yhdistettiin Kajaani-yhtiön konttoriin vuonna 1923 ja lakkautettiin lopullisesti vuonna 1927. Uleå Aktiebolagetin hankintapiireissä tehtiin muutos vuonna 1931, jolloin ainoaksi toimivaksi hankintapiiriksi jäi Oulun piiri. Se käsitti Simo-, Kemi-, Kuiva-, Ii-, Kiiminki- ja Oulujokilaakson sekä meren rannikon. Oulussa toimi metsäkonttori ja sen alaisuudessa Rovaniemen ja Taivalkosken piirikonttori. Uleån hankintapiirit siirtyivät Kajaani-yhtiön organisaatioon Uleån lakkauttamisen jälkeen.[91]
Metsäkonttorien alaisuudessa toimivat piirikonttorit, joiden toiminta-alueina olivat hankinta-alueet tai piiriesimiespiirit. Niiden johtajina toimivat piiripäälliköt. Heillä oli apunaan työnjohtajia, jotka vastasivat yksittäisten savotoiden organisoinnista. Jokaisella työnjohtajalla, ukkoherralla, oli oma savottansa, jonka johtamisesta hän vastasi piiripäällikölle. Puun- ja maanhankinta oli organisoitu kolmeen portaaseen. Metsäosasto, metsäkonttori ja piirikonttori noudattivat hierarkkista mallia, jossa järjestyksessä alempi osapuoli noudatti esimiesasemassa olevan ohjeita.[92]
Kemi-yhtiön puunhankinta oli aluksi pelkän metsäkonttorin varassa. Ensimmäinen konttori sijaitsi Kemijärvellä, koska paikkakunnalla oli Isokylän lohkon suursavotta. Kemijärven metsäkonttori muutti vuonna 1900 Rovaniemen Konttiseen, josta organisoitiin Kemi-yhtiön myöhemmät Lapin savotat. Tukkiliikkeen laajennuttua Kemi-yhtiön piirikonttoriverkosto oli 1930-luvun puolivälissä ulottanut toimintansa kaikkialle Lappiin ja Peräpohjolaan sekä osaan Koillis-Pohjanmaata. Kemijärvellä, Sodankylässä, Kittilässä, Sallassa, Tervolassa, Pellossa, Pudasjärvellä ja Kuivaniemellä sijaitsivat yhtiön piirikonttorit. Lappi oli jaettu Kemijoen ja Ounasjoen hankintapiireihin, joiden alayksikköinä toimivat metsäpiirit piirikonttorien johdolla.[93]
Metsäosaston johtajana toimi metsäpäällikkö. Hänen vastuullaan oli puun- ja maanhankinnan strategian toteuttaminen. Tarvittaessa se saattoi perustua omien metsien ostoon ja käyttöön, valtion puunmyyntiin tai hankintakauppoihin. Tunnetuin Pohjois-Suomessa toimineista metsäpäälliköistä oli Kemi-yhtiön johdossa toiminut erityisen toimelias ja vahva Hugo Richard Sandberg. Lujatahtoisena ja idearikkaana ihmisenä hän ei kaihtanut uudistuksia ja kokeiluja, vaikka Lapin savotoiden organisointi vaati suunnattomasti tarmokkuutta. Esimerkkinä hänen ennakkoluulottomista kokeilustaan oli Nuorttin konesavotta, jossa Yhdysvalloista hankitut höyryveturit kiskoivat tukkeja yli vedenjakajan Kemijoen latvoille. Kemi-yhtiön metsäosasto saavutti vahvuutensa Aarne Adolf Snellmanin kaudella: vuosina 1925–1926 Kemi-yhtiö osti 1,9 miljoonaa tukkia ja 428 000 kuutiometriä pinotavaraa.[94]
Vastaavantyyppinen hankintaorganisaatio oli myös muilla Pohjois-Suomessa toimineilla puutavarayhtiöillä, kuten Enso-Gutzeit & Co:lla, Rauma Wood Ltd:llä, Martinniemi Ltd:llä ja Rauma-Raahe Oy:llä. Sitä vastoin maata hankkineilla kauppahuoneilla ei arkistolähteiden mukaan ollut erityistä metsäostoa.
Puutavarayhtiöiden maanhankinta ja maatilojen käyttö perustui tehokkaaseen hankintaorganisaatioon. Satojen tilojen siirtyminen puutavarayhtiöille metsätöiden organisoinnin ohella ei tapahtunut ilman määrätietoista ja tavoitteellista toimintaa. Tilojen hankinnassa oli muita paremmassa asemassa kauppahuone J. W. Snellman G:son. Kauppahuone oli harjoittanut laajamittaista tervakauppaa Kainuussa ja saanut pakostakin liiketoimien kautta tietoa alueen metsävaroista ja talonpoikain halukkuudesta myydä metsien lisäksi myös maata. Entisistä tervanostajista saatiin ammattitaitoisia tukkiasioitsijoita, joilla oli valmiina tiedossa mahdolliset myyjät.