4.3. Puutavarayhtiöiden ja niiden omistajien sekä apuyhtiöiden omistamien tilojen määrä, pinta-ala sekä alueellinen jakaantuminen

4.3.1. Kainuu

Puutavarayhtiöiden maanhankinta ei laantunut Kainuussa vuoden 1915 asetuksen jälkeen: yhtiöiden maaomaisuuden määrä kasvoi vuosina 1915–1916 noin 5 600 hehtaaria, ja tilakauppojen teko kiihtyi entisestään 1920-luvulle tultaessa. Kajaanin Lehti oli huolestunut tilanteesta ja toi ilmi lain heikkoudet ja syyt yhtiöiden yhä kasvavaan maanhankintaan. Yhtiöiden vauraus ja epätietoisuus eduskunnan suhtautumisesta maakysymykseen kansalaissodan jälkeen vaikuttivat ratkaisevasti yhtiöiden maanhankintapyrkimyksiin. Maanhankintaa rajoittavaan lakiin oli suhtauduttu jo alusta lähtien kriittisesti, ja sisällissodan jälkeen kokoontuneen eduskunnan kanta siihen oli arvoitus.[1] Sisällissodan päätyttyä myös talollisten vaikeudet olivat mittavat: elintarvikepula oli ilmeinen, ja erityisesti viljasta oli puutetta. Esimerkiksi Kajaanin maalaiskunnassa säännöstelytaloudesta luovuttiin vasta vuonna 1921.[2] Ensimmäisen maailmansodan aikana sahatavaran viennin supistuminen oli vähentänyt metsätöiden määrää ja metsätuloja.[3] Ihmisten toimeentulo oli vaikeutunut, ja tilojen myyntihalukkuus oli todennäköisesti lisääntynyt. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikainen inflaatio oli näennäisesti nostanut puun ja tilojen hintoja. Markkamääräisesti tiloista maksettiin ennätyshintoja, mutta jos tilalliset eivät ymmärtäneet maansa reaalihintaa, suuret summat saattoivat toimia hyvinä houkuttimina kaupanteossa. Oman vaikutuksensa yhtiöiden maanoston aktiivisuuteen loi ensimmäistä maailmansotaa seurannut korkeasuhdanne, varastojen täyttämisvaihe.

Puutavarayhtiöiden maanomistus oli Kainuussa laajimmillaan vuoden 1920 vaiheilla, jolloin ne omistivat yhteensä 292 816,9 hehtaaria maata. Vuodesta 1916 lähtien yhtiöiden maaomaisuus oli kasvanut 26 539,5 hehtaaria eli 10 %.

Yhtiöiden maanhankinta vuoden 1916 jälkeen painottui Kuhmoniemelle, Ristijärvelle, Kajaanin maalaiskuntaan ja Sotkamoon. Kainuussa vuoteen 1920 mennessä yhtiöiden maaomaisuuden kasvu yksityiseen maa-alaan suhteutettuna oli noin 3 %, kuten seuraavasta asetelmasta ilmenee:

Yhtiöiden maanhankinta oli erityisesti Hyrynsalmella, hyvien uittovesien äärellä, ollut aktiivista, ja vuoteen 1915 mennessä yksityisestä maasta oli yhtiöiden omistuksessa miltei puolet. Kuitenkin vuoteen 1925 mennessä yhtiöiden omistuksessa olleen maan määrä kasvoi enää 1 700 hehtaaria. Talollisten maanmyynnillä alkoi olla jo omat rajansa. Määrällisesti yhtiöt ostivat eniten maata Kuhmoniemeltä, missä yhtiöiden maaomaisuus kasvoi noin 7 300 hehtaaria. Uiton kannalta syrjäisessä Kuhmoniemessä oli vielä yhtiöiden maanhankinnalle sijaa. Yhtiöiden maanhankinnan alkuvaiheessa esimerkiksi J. W. Snellman G:son oli pyrkinyt ostamaan maata edullisen kuljetusetäisyyden säteeltä. Vähäisen kilpailun seurauksena syrjäisellä Kuhmoniemellä oli vielä jäljellä ostokohteita. Sitä vastoin Sotkamon ja Kajaanin maalaiskunnan metsävaroja voitiin hyödyntää muuta Kainuuta paremmin rautatiekuljetuksin, joten varsinkin eteläsuomalaisille apuyhtiöille siellä oli tavoiteltavia ostokohteita.

Yhtiöiden maaomaisuuden määrä väheni 1920-luvun alkuvuosista lähtien. Vuonna 1925 yhtiöillä oli noin 11 500 hehtaaria vähemmän maata kuin viisi vuotta aiemmin. Torppien vapautuminen ja ennen kaikkea viljelysmaan myynti vähensivät yhtiöiden omistaman maan määrää. Torpparivapautuslaki oli säädetty vuonna 1918, ja se ulotettiin koskemaan lampuoteja vuonna 1919. Lisäksi maaseudun tilattomien asemaa parannettiin vuonna 1922 Lex Kalliolla. Lain mukaan asutustilallinen sai valtiolta maan ja lunastushinnan valtion obligaatioina, jotka hän maksoi takaisin valtiolle pitkäaikaisena kuoletuslainana. Lex Kalliolla ei ollut yksin merkitystä puutavarayhtiöitten maanmyyntiin, mutta siihen liitettiin vuonna 1925 säädetty Lex Pulkkinen, jolla palautettiin puutavarayhtiöiden laittomasti hankkimat tilat asutuskäyttöön.[4] Ab Uleå Oy lohkoi tiloistaan viljelyksiä, viljelykelpoista maata sekä kotitarvemetsää jo ennen edellä mainittua lainsäädäntöä. Ensimmäiset tilat asutushallitukselle myytiin vuoden 1925 ja 1926 vaihteessa, ja niiden aiheuttamat muutokset pinta-aloihin ovat nähtävissä vuoden 1926 jälkeen.[5] Menettelyyn vaikutti valtion harjoittaman asutuspolitiikan lisäksi yleinen mielipide, jonka kritiikki oli kohdistunut yhtiöiden maanhankintaan ja apuyhtiöihin. Luopumalla yhtiölle tarpeettomasta maasta voitiin parantaa puunjalostusteollisuuden julkisuuskuvaa maanomistajana.

Lohkominen ei vähentänyt, vaan pikemminkin lisäsi yhtiöiden omistamien tilojen kokonaismäärää. Suuresta tilasta voitiin lohkoa jopa viisi tilaa, jotka saattoivat olla yhtiön kirjoissa erillisinä tiloina odottamassa myyntiä. Näin ollen tilamäärä kasvoi, mutta yhteispinta-ala pysyi samana tai pieneni. Tästä syystä on tarkoituksenmukaisempaa painottaa pinta-alamuutoksia kuin tilamäärän kasvua. Pelkästään tilojen lukumäärän perusteella ei voi päätellä vuoden 1920 jälkeisestä yhtiöiden maaomaisuuden laajuutta.

Taulukossa 30 on otettu vertailukohteeksi maanomistustilaston tiedot pinta-aloista ja tilojen lukumääristä vuodelta 1917. Tiedot ovat sopusoinnussa tämän tutkimuksen tulosten kanssa Suomussalmea lukuun ottamatta. Todennäköisesti Suomussalmen tiedoista puuttuivat puutavaranvälitystä harjoittaneen Kauppahuone Otto Ravanderin tilat ja Gösta Björkenheimin omistukseen myöhemmin siirtyneet tilat. Henkikirjojen mukaan Ravanderilla oli vuonna 1916 13 ja Björkenheimillä vuonna 1920 17 tilaa Suomussalmella.[6]

Yhtiöiden maaomaisuus jakaantui Kainuussa eri yhtiöiden kesken seuraavasti:

Kuten taulukosta ilmenee eniten muuttui Ab Uleå Oy:n maaomaisuuden määrä. Uleå-yhtiö osti vuonna 1923 Raahe Oy:n tilat Kainuusta, yhteispinta-alaltaan noin 4 500 ha,[7] mutta se myös myi maitaan. Uleå tarjosi vuokralaisilleen ostettavaksi tilan viljelykset, rakennukset ja tarpeellisen määrän kotitarvemetsää seuraavin ehdoin[8]:1) Muodostettavaan pientilaan tullaan erottamaan kaikki pellot, uudisviljelykset ja niityt. 2) Metsämaata erotetaan noin 20–30 hehtaaria joko viljelysten tai niittyjen läheisyydestä. 3) Viljelyskelpoiset suot pyritään liittämään muodostettavaan viljelystilaan. 4) Hinnoittelussa noudatetaan seuraavia perusteita:

Lisäksi rakennukset ja kasvava metsä hinnoiteltiin puoleen silloisesta arvosta. Maksuaika oli kymmenen vuotta 6 %:n vuotuisella korolla. Tarjous oli edullinen. Erityisesti metsämaa oli halpaa, vaikkakaan osin sen laatua ei määritelty asiakirjassa tarkemmin.

Uleån tiloista lohkottiin vuosina 1919–1921 noin 3 000 hehtaaria pientiloiksi, kuten seuraavasta asetelmasta ilmenee:[9]

Uleån maanmyynnistä ei ole säilynyt tilastoa vuodelta 1922, mutta vuosina 1923–1925 se myi yhteensä 2 074,0 hehtaaria viljelymaata Kainuusta.[10]

Vuoteen 1925 mennessä Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön maanmyynti oli Ab Uleå Oy:tä vähäisempää. Yhtiön tiloista oli vuoden 1922 loppuun mennessä lohkottu 60 tilaa tai torppaa yhteispinta-alaltaan noin 3 500 hehtaaria.[11] Vuosina 1923–1925 yhtiö myi yhteensä 17 torppaa tai tilaa yhteispinta-alaltaan 1 181,9 hehtaaria.[12] Maanmyynnistä huolimatta yhtiön omaisuus karttui vuoteen 1925 tultaessa noin 5 000 hehtaaria Paavo Paloheimon ja Maanviljelysosakeyhtiö Vaarainsuon maatilojen siirryttyä sen omistukseen.

I. ja O. Ravanderin maaomaisuus väheni noin 4 000 hehtaaria vuoteen 1920 mennessä. Ravanderit myivät maata Gösta Björkenheimille, jonka omaisuus siirtyi myöhemmin Familje Aktiebolaget Björkenheimille.[13] Eteläsuomalaisten yhtiöiden maanhankinta ei laantunut vielä vuoteen 1925 mennessä. A. Ahlström Oy:n maaomaisuus kasvoi 1 166,1 ja Kymmene Ab:n 2 163,5 hehtaaria vuoteen 1925 mennessä. Muiden yhtiöiden pinta-alamuutokset olivat vähäisiä. Lisäksi huomioon täytyy ottaa myös niiden apuyhtiöiden maanhankinta. Lakia kiertämällä hankittu maa jakaantui seuraaville yhtiöille:

Eniten maata vuoteen 1920 mennessä oli ostanut Kymi-yhtiön tarpeisiin Ab Maaomaisuus Osakeyhtiö. Yhtiön maanhankinta painottui Kuhmoniemelle, josta se osti 10 tilaa (yhteensä noin 4 500 hehtaaria). Tilat sijaitsivat Katerman, Korpisalmen, Kuumun ja Vieksin kylissä, joista uittoyhteydet Kymijoen vesistöön olivat vaivalloiset. Vain Kuhmoniemen eteläisimmästä kylästä Jonkerista oli luontainen kuljetusreitti etelään.[14] Todennäköisesti Kymi-yhtiön maanhankinta keskitettiin alueelle, jossa ei vielä ollut juurikaan kilpailua ja hintataso oli sen mukainen. Toiseksi eniten maata hankki A. Ahlström Oy:n apuyhtiö Satakunnan Maanviljelys Osakeyhtiö. Sen maaomaisuudesta sijaitsi Ristijärvellä 1 335,5, Sotkamossa 620,6 ja Vuolijoella 1 083,4 hehtaaria. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön perustama Maanviljelys Osakeyhtiö Vaarainsuo omisti vain neljä tilaa, joiden pinta-ala oli 1 724,1 hehtaaria. Ab för Jordbruket och skogkultur ja Maanosto Osakeyhtiö Metsola hankkivat tilansa Sotkamosta. Familje Aktiebolaget Björkenheim toimi Kymi-yhtiön toisena apuyhtiönä, joka vuokrasi omistamansa metsät Kymi-yhtiölle. Suurin osa yhtiön omaisuudesta oli edesmenneen Gösta Björkenheimin hankkimia metsiä, jotka siirtyivät perikunnalta muodostetulle yhtiölle. Yrityksen omaisuus sijaitsi Vuolijoella ja Suomussalmella. Suurimmillaan yhtiön omaisuus oli vuonna 1925, jolloin se omisti 10 421,3 hehtaaria maata.

Kymmene Ab:n, Gösta Björkenheimin, Familje Aktiebolaget Björkenheimin ja Ab Maaomaisuus Osakeyhtiön maanhankinta perustui paljolti Kymi-yhtiön toimitusjohtaja Björkenheimin näkemyksiin maanhankinnan välttämättömyydestä puunjalostusteollisuuden tulevaisuuden tarpeisiin. Björkenheim oli jäsenenä toimikunnassa, joka arvioi Suomen metsien käyttöä ja tilaa. Komitean valmistelema mietintö julkaistiin vuonna 1916. Sen mukaan Etelä-Suomen metsien hakkuut ylittivät vuotuisen kasvun neljänneksellä. Oulun lääniä lukuun ottamatta metsävarat vähenivät koko maassa. Suomen metsävarat olivat vähentyneet 13 % pelkästään vuonna 1913. Arvovaltaisen komitean selkeä käsitys oli, että metsävarat loppuisivat tulevaisuudessa voimistuvan käytön vuoksi.[15] Suurimpana esteenä Kymi-yhtiön paperiteollisuuden laajentumiselle Björkenheim piti metsävarojen ehtymistä ja puutavaran hintojen jatkuvaa nousua. Metsien haaskaus, alhainen metsänhoidon taso, ammattitaidottomuus ja kansallisomaisuuden alhainen tuotto ärsyttivät Kymi-yhtiön johtajaa. Hänen mielestään vain yhtiöt saattoivat korjata metsistä suurimman tuoton. Yhtiöiden oli oltava esimerkkinä muille, jotta vältyttäisiin liikahakkuilta ja varmistettaisiin yhtiöiden puuhuolto tulevaisuudessa.[16] Kymi-yhtiön johtajan periaatteet tarkoittivat käytännössä yhtiön maaomaisuuden kartuttamista, kansallisomaisuuden ”suojelemista”. Mainitusta näkökulmasta tarkasteltuna maaomaisuuden hankkiminen metsäisestä Kainuusta oli pitkästä kuljetusmatkasta huolimatta johdonmukaista liiketoimintaa ja tulevaisuuteen sijoittamista.

Maanviljelysyhtiöiden maanhankinta ei missään mielessä Maanviljelys Osakeyhtiö Vaarainsuota lukuun ottamatta tähdännyt maanviljelyksen harjoittamiseen. Kuhmoniemen ja Suomussalmen erämaakylissä Kymi-yhtiöllä ei ollut minkäänlaisia taloudellisia edellytyksiä kannattavan maatalouden harjoittamiseen. Jos maatalous olisi ollut pääasia, Kainuun hallanarkoja maita ei olisi kannattanut ostaa lainkaan. Kokonaisuutena apuyhtiöiden maanhankinta Kainuussa oli suhteellisen vähäistä. Seutu oli edelleen eteläisten puutavarayhtiöiden reuna-aluetta. Suomessa apuyhtiöt omistivat 187 978,4 hehtaaria maata, josta Kainuussa oli vain 7,6 %.[17]

Puutavarayhtiöiden omistajilla oli ollut vuonna 1915 Kainuussa vain kaksi tilaa, jotka käsittivät 1 082,2 hehtaaria maata. Vuoden 1915 asetuksen voimaantulon jälkeen yhtiöiden omistajien maanhankinta vilkastui, ja vuonna 1920 heidän omistuksessaan oli 77 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 21 568,1 hehtaaria. Seuraavan viiden vuoden aikana osa omaisuudesta siirrettiin yhtiöiden omistukseen. Kainuussa maata hankkivat seuraavat yhtiöiden omistajat:

Eniten maata hankki Kymi-yhtiön toimitusjohtaja Gösta Björkenheim. Suurimman osan omaisuudestaan hän hankki ostamalla puutavaranvälitystä harjoittaneen O. Ravanderin Suomussalmella sijainneet tilat. Vuoteen 1925 mennessä Björkenheimin maaomaisuus oli kokonaisuudessaan siirretty Familje Aktiebolaget Björkenheimille.

Toinen huomattava maanostaja oli Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön johtaja Paavo Paloheimo. Kajaani-yhtiön maanhankinta vuoden 1915 jälkeen oli yrityksen julkisuuteen antaman kuvan kanssa ristiriitainen. Yhtiö esiintyi Kainuussa esimerkillisenä maatalouden harjoittajana, mihin kuului myös näkyvä propaganda yhtiöitten harjoittaman maatalouden puolesta. Kesällä 1920 Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto kutsui noin 60 politiikan, valtion hallinnon ja julkisen sanan vaikuttajaa viikon kiertomatkalle Itä- ja Keski-Suomeen. Retken tarkoituksena oli perehdyttää kutsuvieraat yhtiöiden harjoittaman maatalouden erinomaisuuteen, ja esimerkiksi otettiin Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön maatalous. Kutsukirjeissä oli viitattu ”yleiseen, kasvavaan vihamielisyyteen” Suomen suurinta ja luonnollisinta teollisuuden alaa kohtaan. Retken tarkoituksena oli karistaa moiset epäilyt yhtiöiden harteilta. Retki oli puunjalostusteollisuudelle menestys, koko seurue oli ilmeisen tyytyväinen matkaansa. Sitä vastoin Kainuun Sanomat kirjoitti vielä vuosien kuluttua retkestä kriittisesti. Lehden mukaan pelkkien mallitilojen näyttäminen ei kertonut koko totuutta, rappiotilat jäivät huomion ulkopuolelle.[18] Kajaani-yhtiön edistyksellisen maatalouden harjoittamisen ohella toimitusjohtaja hankki omiin nimiinsä vuosina 1916–1920 yhteensä 22 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 5 742,7 hehtaaria, sen tuotto kaupan jälkeen oli maata viljelevän väestön saavuttamattomissa.

Ab Uleå Oy:n omistajien maaomaisuus Kainuussa oli vähäistä. Ainoastaan Reinhold Weckman omisti vuoteen 1925 tultaessa 2 527,5 hehtaaria maata. Kajaanilainen Nieminen & Kärnä Oy:n osakas Otto Kärnä omisti hieman yli tuhat hehtaaria maata. Savossa puujalostusteollisuutta harjoittaneilla Lauri Kärkkäisellä ja Birger Hallmanilla oli molemmilla noin tuhannen hehtaarin maaomaisuus Kainuussa.

Kainuussa vuoden 1915 asetuksen jälkeen huomattava osa yhtiöiden maanhankinnasta toteutettiin apuyhtiöiden ja niiden omistajien maakaupoilla. Lakia kiertämällä oli ostettu vuoteen 1920 mennessä 33 233,7 hehtaaria maata. Periaatteessa maaomaisuus oli hankittu täysin laillisin keinoin. Julkinen keskustelu ei kuitenkaan voinut hyväksyä yhtiöitten menettelyä, ja esille nousivat vaatimukset vuoden 1915 asetuksen kumoamisesta, mitkä päättyivät vuonna 1925 säädettyyn Lex Pulkkiseen.

4.3.2. Koillis-Pohjanmaa

Koillis-Pohjanmaalla tukkiliikkeen edellytykset muuttuivat vuoden 1917 jälkeen. Kuusamossa raja Neuvosto-Venäjälle sulkeutui, ja metsäkaupat hiljenivät Maaselän itäpuolella 1920-luvun alkuun saakka, jolloin valmistui Vanttajan siirtolaitos. Osa kuusamolaisista haki tukkitöitä naapuripitäjistä. Itäinen osa Koillis-Pohjanmaata oli entistä enemmän Oulun seudun sahayhtiöiden hankinta-alueena. Vienanmeren sahojen tuomaa kilpailua ei oululaisten yhtiöiden tarvinnut enää ottaa mitenkään huomioon.[19]

Puutavarayhtiöiden maaomaisuuden määrä Koillis-Pohjanmaalla kasvoi vuosina 1915–1916 viisi tilaa eli 3 401,9 hehtaaria. Taivalkosken osalta pinta-alatiedot ovat epätarkkoja: Uleån oman kirjanpidon mukaan yhtiöllä oli vuonna 1915 siellä 17 tilaa, joiden pinta-ala oli 8 766,2 hehtaaria. Vuoden kuluttua sen omistuksessa oli samat tilat, mutta pinta-ala oli ilmoitettu 355,7 hehtaaria suuremmaksi. Lukujen erisuuruus voi aiheutua keskeneräisistä maanmittaustoimituksista tai pelkistä karttaan perustuvista pinta-ala-arvioista. Vastaavankaltaisia epätarkkuuksia pinta-aloissa on lukuisia, ja jos niissä oli yli 500 hehtaarin poikkeamia, asia on selvitetty maarekisteritiedoista.

Puutavarayhtiöt omistivat Koillis-Pohjanmaalla vuosina 1916–1925 maata seuraavasti:

Yhtiöiden maaomaisuuden kokonaismäärä väheni Koillis-Pohjanmaalla vuosina 1916–1925 noin 2 500 hehtaaria. Sitä vastoin Kuusamossa yhtiöiden maa-ala kasvoi kolme tilaa ja noin 500 hehtaaria. Pitäjäkohtaisia pinta-alatietoja verrattaessa vuoden 1917 maanomistustilastoon ristiriitaisuuksia on tilaluvun osalta Kuusamossa. Tilaston mukaan siellä oli vuonna 1917 84 tilaa yhtiöiden tai niiden omistajien hallussa. Henkikirjojen ja yhtiöiden tilaluetteloiden mukaan tilojen lukumäärä on arvioitu tilastossa liian suureksi. Sitä vastoin pinta-alatiedoissa ei ole oleellista poikkeamaa.

Pudasjärvellä ja Taivalkoskella yhtiöiden omistamien tilojen lukumäärässä ei tapahtunut juurikaan muutoksia, joten pinta-alan pienentyminen aiheutui torppien ja mäkitupien itsenäistymisestä sekä yhtiöiden viljelysmyynneistä.[20] Kuusamossa, jossa isojako oli käymättä, peltoja ja niittyjä ei voinut myydä samalla tavalla kuin muissa Koillis-Pohjanmaan pitäjissä.[21]

Koillis-Pohjanmaalla vuosina 1916–1925 yhtiöiden maaomaisuus jakaantui seuraavasti eri yhtiöiden kesken:

Apuyhtiöistä vain Familje Aktiebolaget Björkenheim omisti yhden tilan Kuusamon Poussun kylästä. Apuyhtiöt olivat eteläsuomalaisten puutavarayhtiöiden perustamia, eikä niillä ollut pitkien etäisyyksien ja huonojen kaukokuljetusmahdollisuuksien vuoksi taloudellisia edellytyksiä maanostoon Koillis-Pohjanmaalta. Ab Uleå Osakeyhtiö oli suurin maanomistaja: vuonna 1920 se omisti noin 40 681,6 hehtaaria maata, joka oli noin 89 % yhtiöiden omistamasta maasta. Viisi vuotta myöhemmin maanmyynnin vuoksi sen osuus yhtiöiden omistamasta maasta oli kaventunut 86 %:iin.

Taivalkoskella ja Pudasjärvellä Ab Uleå Osakeyhtiö myi vuosina 1919–1921 maata seuraavasti:[22]

Ab Uleå Oy:n arkistossa ei ole vuoden 1921 jälkeistä maanmyyntitilastoa, vaikka maanmyynti jatkui. Yhtiön maaomaisuus pieneni vuosina 1920–1925 noin 3 200 hehtaaria. Henkikirjojen mukaan samat tilat säilyivät yhtiön omistuksessa, joten maanmyynti oli pelkästään tilan osien kauppaa. Ab Uleå Oy myi sille itselleen tarpeettoman maan maatalouden käyttöön.

Puutavara Osakeyhtiö Kemin maaomaisuus väheni yhden tilan verran. Yhtiön metsät sijaitsivat nykyisen Posion alueella, Kemijokeen laskevien vesistöjen vaikutuspiirissä. Kemi-yhtiön mielenkiinto Koillis-Pohjanmaan metsiin rajoittui pelkästään alueisiin, joista oli uittoyhteys Kemijokeen. Ii- ja Livojokivarresta yhtiö ei omistanut lainkaan maata.

Puutavarayhtiöiden omistajien maaomaisuus kasvoi vuosina 1915–1916 1 429,4 hehtaaria. Vuosina 1916–1925 maaomaisuuden määrä väheni noin 1 000 hehtaaria, kuten seuraavasta taulukosta ilmenee:

Maata oli lähinnä Ab Uleå Oy:n osakkailla; uusia maanomistajia puutavara-alan yrittäjistä olivat Juhani Santaholma, joka omisti Pudasjärveltä vajaan 700 hehtaarin tilan, sekä Rauma Wood Ltd:n omistaja K. A. Paloheimo, jolla oli noin 350 hehtaarin laajuinen tila Taivalkosken Jurmussa. Leon. Candelinin, K. A. Fellmanin ja K. Th. Sohlbergin omaisuus siirtyi myöhemmin Ab Uleå Oy:lle.

Vuosina 1916–1925 Koillis-Pohjanmaalla yhtiöiden maanomistuksen kokonaismäärä ei muuttunut huomattavasti. Puutavarayhtiöiden omistajat ja apuyhtiöt eivät juurikaan hankkineet maata, eikä vuoden 1915 asetusta kierretty laajamittaisesti. Koillis-Pohjanmaalle ei syntynyt Kainuun kaltaista tilannetta.

4.3.3. Lappi ja Peräpohjola

Puutavarayhtiöiden maaomaisuuden määrä kasvoi vuosina 1915–1916 Lapissa ja Peräpohjolassa 27 tilaa ja 11 740,8 hehtaaria. Yhtiöiden maanhankinta painottui metsäisämmille alueille Sodankylään, Kittilään ja Kemijärvelle, mutta myös Rovaniemelle, mistä yhtiöt ostivat 1 754,8 hehtaaria maata. Syytä on korostaa, että osa vuosien 1915–1916 maanhankinnasta tehtiin laillisesti, ennen vuoden 1915 asetuksen voimaantuloa, mutta henkikirjoissa omistajavaihdokset näkyivät vasta vuonna 1916. Vuoden 1916 jälkeen yhtiöiden maanomistuksen määrä Lapin ja Peräpohjolan pitäjissä oli seuraava:

Puutavarayhtiöiden maaomaisuuden pinta-ala väheni vuodesta 1916 lähtien. Erityisesti vuoden 1920 jälkeen yhtiöiden maanmyynti kiihtyi: tilojen yhteispinta-ala supistui vuoteen 1925 mennessä 106 618,8 hehtaariin. Yhtiöiden maaomaisuus oli vähentynyt vuodesta 1916 lähtien 8 134,3 hehtaaria eli 7,1 %. Maarekisterin mukaan yhtiöiden maanmyynti oli suurilta osin tilanosien kauppaa. Kuten muuallakin Pohjois-Suomessa yhtiöt halusivat myydä pois tarpeettoman maan: viljelykset, suot ja viljelykelpoiset maat. Metsätalouden kannalta käyttökelpoinen maa jäi yhtiöiden omistukseen.

Tilojen lukumäärä- ja pinta-alatiedot poikkeavat maanomistustilaston luvuista muutamien kuntien osalta huomattavasti. Merkittävin ero on Kuolajärven pinta-alatiedoissa. Tilaston mukaan yhtiöillä oli pitäjässä 27 tilaa, joiden yhteispinta-ala oli vain 6 374 hehtaaria. Muihin Koillis-Lapin pitäjiin verrattuna yhtiöiden tilat Kuolajärvellä olivat huomattavan pieniä. Esimerkiksi Sodankylässä yhtiön omistaman tilan keskimääräinen pinta-ala oli vuonna 1916 627,6 hehtaaria. Vastaavasti Kuolajärvellä tilastotiedon perusteella tilakoko olisi ollut vain 236 hehtaaria. Jo tällä perusteella voidaan epäillä tilastotiedon luotettavuutta Kuolajärven osalta. Tilojen yhteispinta-alassa ero tämän tutkimuksen tuloksiin on yli 10 000 hehtaaria. Kuolajärvi kuului niihin pitäjiin, joissa isojako oli toteuttamatta ja tilastoa laadittaessa pinta-alatiedot perustuivat pelkkään arvioon.

Ranuan pitäjä perustettiin vuonna 1917 Rovaniemen maalaiskunnan, Simon ja Pudasjärven syrjäkulmista.[23] Alue oli runsasmetsäinen, ja uittoyhteydet Simojokea pitkin Pohjanlahden rannikolle olivat hyvät. Metsätalouden hyvistä edellytyksistä huolimatta yhtiöiden maanosto alueelta oli vähäistä. Ranuan pitäjän asutusolot poikkesivat muusta osasta Pohjois-Suomea huomattavasti. Tulevan itsenäisen pitäjän alueella oli vuonna 1910 vain 40 taloa, mutta kruununmetsätorppia 181. Valtionmaalle perustettujen torppien määrä kasvoi vuoteen 1915 tultaessa 234:ään. Ranua oli suhteellisesti tarkasteltuna Suomen kruununmetsätorppavaltaisin pitäjä.[24] Puutavarayhtiöillä oli erittäin vähän tilanostomahdollisuuksia alueelta, missä valtiolla oli runsaasti maata ja torppareita.

Lapissa ja Peräpohjolassa lähes kaikkien yhtiöiden maanomaisuuden määrä väheni, kuten seuraavasta taulukosta ilmenee.

Eniten tiloja ja maata omistaneen Kemi-yhtiön omaisuus pieneni vuosina 1920–1925 4 815,4 hehtaaria, mutta tilaluku vain yhden. Lapissa ja Peräpohjolassa yhtiöiden maanomistus kehittyi täsmälleen samoin kuin eteläisessä osassa Oulun lääniä. VIRTASEN mukaan Kemi-yhtiön tilojen määrä väheni kahdella, mutta pinta-ala supistui 11 000 hehtaaria vuosina 1916–1939.[25] Kemi-yhtiölle vähemmän tarpeellista maata olivat Lapille ja Peräpohjolalle tyypilliset jokivarsi- ja selkosniityt, jotka olivat alueen karjataloudelle elintärkeitä. Muiden yhtiöiden osalta ei vuosina 1916–1925 tapahtunut oleellisia muutoksia.

Maata omisti myös Ab Pulp Wood. Yhtiön olivat perustaneet vuonna 1912 Kemijoen uittopäällikkö Arthur Lindberg ja vapaaherra Victor de la Chapelle laajamittaista paperipuuvientiä varten. Yhtiö hankki puuta Kaakamo- ja Kaisanjoen varsilta ja Simojoelta. Ensimmäinen maailmansota katkaisi liiketoimet, ja laivaamattomat paperipuut osti Kemi-yhtiö.[26]

Lapissa ja Peräpohjolassa apuyhtiöillä ei ollut lainkaan maaomaisuutta. Pohjoisen hallitsevin puuteollisuusyrittäjä Kemi-yhtiö ei perustanut valeyhtiötä. Sitä vastoin puutavaraliikkeiden omistajien maanosto oli vilkasta aina vuodesta 1915 lähtien, jolloin heidän nimissään oli 17 tilaa ja 10 872,0 hehtaaria maata. Vuonna 1916 yhtiöiden omistajien omaisuus oli karttunut 14 tilaa ja 7 586,9 hehtaaria. Vuoteen 1925 mennessä tilamäärä kasvoi, mutta yhteispinta-ala pieneni.

Suurin osa puutavaraliikkeiden omistajien tiloista kuului Kemi-yhtiön pääosakkaille: Snellmaneille, Pentzineille ja Reinhold Weckmanille. Lisäksi tiloja oli ostanut Uleå-yhtiön lakiasioita hoitanut Vihtori Poropudas.[27] Hänen maanhankintansa saattoi olla henkilökohtaista, mutta hänen nimissään oli Uleå-yhtiön tiloja myös esimerkiksi Oulujoen pitäjässä.[28] Kemi-yhtiön omistajien maaomaisuus sijaitsi suurimmilta osin Kuolajärvellä, Sodankylässä ja Kittilässä. Torniossa sahateollisuutta harjoittaneet Otto Kurth sekä H. ja W. Rosenlew ostivat tilansa Tornionjokivarresta Turtolasta, Ylitorniolta ja Kolarista. Seuraavassa taulukossa on esitetty yhtiöitten omistajien maaomaisuus yksityiskohtaisemmin:

Eniten maata oli ostanut Kemi-yhtiön entinen metsäpäällikkö Hugo Richard Sandberg. Hänen varhaisin maaomaisuutensa oli laajalla alueella Lapissa ja Peräpohjolassa: Sodankylässä, Kuolajärvellä ja Rovaniemellä. Vuoden 1916 jälkeen hänen maanhankintansa keskittyi Ylitorniolle ja Turtolaan. Erottuaan Kemi-yhtiön palveluksesta hän perusti Aavasaksa Osakeyhtiön, joka rakensi puuhiomon Ylitornion Tengeliöön vuonna 1919.[29] Hankkeen toteuttamiseksi yhtiön tai sen omistajien oli välttämätöntä ostaa maa-alueita ja vesiosuuksia vesivoiman rakentamista silmällä pitäen. Sandberg omisti vuonna 1925 Lapissa ja Peräpohjolassa huomattavan maaomaisuuden, 26 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 4 750,6 hehtaaria.

Lapissa ja Peräpohjolassa yhtiöiden maaomaisuuden määrässä tapahtui huomattavin muutos vuoden 1920 jälkeen. Anders Kurth & Co:ta ja Trävaruaktiebolaget Torneåta lukuun ottamatta kaikkien yhtiöiden pinta-alat pysyivät joko samoina tai pienentyivät. Vuoden 1915 asetusta ei kierretty Lapissa ja Peräpohjolassa apuyhtiöiden avulla. Sitä vastoin yhtiöiden osakkaat hankkivat nimiinsä vuoden 1915 jälkeen noin 7 600 hehtaaria maata.

4.3.4. Oulun ja Raahen seudut

Vuosien 1915–1916 aikana yhtiöiden maaomaisuus kasvoi Oulun seudulla 1 944,2 hehtaaria. Eniten yhtiöt olivat ostaneet maata Haukiputaalta 772,0, Utajärveltä 614,0 ja Iistä 390,5 hehtaaria. Yhtiöiden maanomistuksen laajuus metsävaroiltaan muuta Pohjois-Suomea vähäisemmällä rannikkoseudulla muuttui vuosina 1916–1925 vain vähän: maaomaisuuden määrä kasvoi ainoastaan 326,9 hehtaaria. Yhtiöt säilyttivät vuoteen 1915 mennessä hankkimansa maaomaisuuden suurin piirtein entisellään.

Utajärvellä muutokset vuoden 1916 jälkeisissä pinta-aloissa aiheutuivat A. Lagerlöfin tilojen myynnistä ja R. Weckmanin maanostosta. Lisäksi Uleå-yhtiön tiloista vuosina 1919–1922 lohkottiin 6 torppaa ja 11 mäkitupaa sekä 7 palstatilaa, yhteensä 268,98 hehtaaria. Oulun seudun metsäisimmissä pitäjissä Utajärvellä ja Muhoksella yhtiöt eivät hankkineet henkikirjojen mukaan tiloja vuosina 1916–1925 lainkaan.

Yhtiöiden maanomistus kasvoi Haukiputaalla vuosina 1916–1925 noin 560 hehtaaria. Pitäjän metsävaroilla yhtiöiden maanhankintaa ei voi perustella. Yhtiöiden omistamien tilojen pinta-alat olivat suhteellisen pieniä. Esimerkiksi vuonna 1925 yhtiön omistaman tilan keskimääräinen koko oli 93 hehtaaria. On todennäköistä, että yhtiöiden maanhankinta liittyi paikkakunnan sahateollisuuden toiminnan kannalta välttämättömien toimintojen turvaamiseen tai kilpailijoitten torjumiseen alueelta. Haukiputaalla oli neljä suurta laitosta: Martinniemen, Halosenniemen, Jokirannan ja Pateniemen sahat. Yrittäjinä toimivat Rauma Wood Ltd., Ab Uleå Oy, Raahe Oy ja A. Santaholma Oy. Eniten maata Haukiputaalta hankki Ab Uleå Oy:n omistaja Reinhold Weckman. Mittavan sahaustoiminnan ylläpitämiseksi tarvittiin maata varastoiksi, työntekijöiden asuntojen tonteiksi ja viljelymaaksi, mutta myös vesiosuuksien hankkimiseksi. Esimerkiksi satamien laajentamisessa tai muussa vesirakentamisessa oli kuultava vesioikeuden omistajia. Yhtiöiden tiloilla oli niiden pienen pinta-alansa takia vähäinen merkitys raaka-aineen hankinnassa, mutta vesiosuuksien kannalta maa oli välttämätöntä.

Haukiputaan ja Utajärven tilamäärä poikkeaa maanomistustilaston tiedoista eniten. Sitä vastoin pinta-alatiedoissa suurin ristiriita on Oulujoen ja Muhoksen arvoissa. Yhtiöiden omistaman maan kokonaismäärää verrattaessa tilastotietoon ero on miltei olematon.

Oulun seudulla maata omistivat pääasiassa paikkakunnalla puunjalostusteollisuutta harjoittaneet yhtiöt:

Porilainen Reposaaren Höyrysaha Osakeyhtiö omisti edelleen Iistä yhden tilan. Ab Uleå Oy:n omistamien tilojen määrässä tapahtui muutoksia vuosina 1916–1925, koska osa tiloista kirjattiin ajoittain Reinhold Weckmanin nimiin. Esimerkiksi Utajärven Niskan kylässä Kurttilan eli Yli-Kokon tila oli vuonna 1916 Ab Uleå Oy:n nimissä, mutta vuonna 1925 Reinhold Weckmanin omistuksessa.[30] Mainittu käytäntö ei ollut yleinen, joten sitä ei voi pitää vuoden 1915 asetuksen kiertämisenä. Periaatteessa viranomaisia voitiin harhauttaa muuttamalla tarvittaessa omistussuhteita.

Apuyhtiöiden maanhankinta ei ulottunut lainkaan Oulun seudulle. Vain puutavaraliikkeiden omistajat hankkivat lisää maata vuosina 1916–1926 Oulun seudulla.

Puutavarayhtiöiden omistajista maaomaisuutta hankki eniten Uleå-yhtiön omistaja ­Reinhold Weckman. Vuoteen 1915 mennessä hän ei ollut lainkaan hankkinut nimiinsä maata Oulun seudulta. Weckmanin maanhankinta oli vuoden 1915 asetuksen kiertämistä. Selvä todiste siitä oli se, että hänen omistamansa tilat mainittiin Ab Uleå Oy:n tilaluetteloissa ja myöhemmin ne luettiin palautuslain alaisiin tiloihin. Varatuomari Vihtori Poroputaan Oulujoelta ostama tila mainittiin myös Ab Uleå Oy:n tilaluetteloissa.[31] Weckmanin maaomaisuus sijaitsi Haukiputaalla, Ylikiimingissä ja Utajärvellä.[32] Raahen Puutavara Osakeyhtiön omistaja Arthur Lagerlöf osti Utajärveltä kaksi tilaa vuosina 1915–1916. ­Lagerlöf luopui tiloistaan, ja vuoden 1920 henkikirjoissa Niskan kylässä sijanneiden Nuojuan ja Unkaran tilojen omistajaksi mainittiin Suomen valtio. Myöhemmän omaisuutensa, Häyrysen tilan, A. Lagerlöf hankki Haukiputaalta.[33]

Raahen seudulla yhtiöt omistivat vuonna 1915 28 tilaa, joiden yhteispinta-ala oli 7 888,3 hehtaaria. Yhtiöiden maaomaisuus oli ollut laajimmillaan vuonna 1910, jolloin ne omistivat 8 312,7 hehtaaria maata. Vuoden 1915 jälkeen maaomaisuuden määrä väheni 766,3 hehtaaria, niin että se vuonna 1916 oli 7 122,0 hehtaaria. Seuraavan 10 vuoden aikana yhtiöiden omistuksessa olleen maan määrä väheni tasaisesti 768,5 hehtaaria. Raahen alueella yhtiöiden maaomaisuuden määrä alkoi pienentyä muuta Pohjois-Suomea aiemmin, jo vuodesta 1910 lähtien. Metsät olivat muuta Pohjois-Suomea heikommat eivät tuottaneet saloseutujen lailla puuta, joten ne eivät olleet elintärkeitä yhtiöille. Raaka-aineen hankinta ei voinut perustua rannikkoalueella olleisiin omiin metsiin. Puutavarayhtiöiden maaomaisuus jakaantui Raahen seudulla seuraavasti:

Eniten yhtiöitten omistaman maan määrä muuttui Merijärvellä ja Oulaisissa. Ab Finska Koläffären luopui maaomaisuudestaan Oulaisissa, ja vuonna 1925 Oy Yhtyneet Sahat omisti siellä vain kaksi tilaa, yhteispinta-alaltaan 66,9 hehtaaria. Merijärvellä maakauppoja teki vuoteen 1925 mennessä A. Santaholma Osakeyhtiö.[34] Maanomistustilaston tilaston tietoihin verrattuna poikkeama Salon kihlakunnan vuoden 1916 tietoihin verrattuna on 900 hehtaaria. Suurimmat poikkeamat olivat Pattijoen ja Revonlahden pinta-alatiedoissa.

Kokonaisuudessaan yhtiöiden maanomistuksessa tapahtuneet muutokset olivat pieniä:

Ab Finska Koläffärenin maaomaisuudesta lohkottiin pientiloja tai tontteja. Osa niistä myytiin, ja osa jäi yhtiön omistukseen. Yhtiön tilaluku suureni, mutta yhteispinta-ala pieneni. Uusina maata omistavina yhtiöinä olivat Ab Himango & Ylivieska, Siikajokilaakson Metsä Oy ja Yhtyneet Sahat Oy. Ab Himango & Ylivieskan sahat toimivat Himangalla ja Ylivieskassa, ja yhtiön osakekannan omisti W. Rosenlew & Co.[35] Yrityksen Ylivieskassa sijainnut maaomaisuus oli aiemmin kuulunut Salveseneille. Siikajokilaakson Metsä Oy omisti entiset Ruukinkosken Sahayhtiön tilat. L. Pentziniltä tilat olivat siirtyneet J. E. Johansenille ja edelleen vuoteen 1925 tultaessa Siikajokilaakson Metsä Oy:lle. Oulaisissa maata omistanut Yhtyneet Sahat Oy oli valtakunnallisesti keskisuuri sahaaja. Yhtiön toiminta-alueena oli pääosin Pohjanmaa, ja se omisti sahat Oulussa, Oulaisissa, Ylivieskassa, Kaskisissa ja Kauhajoella.[36]

Vuoteen 1925 mennessä yhtiöiden omistajien maaomaisuus oli supistunut 82 hehtaariin. J. E. Johansenin ja L. Pentzinin maaomaisuus oli kytkeytynyt Ruukin sahan vaiheisiin. Sahanomistajien maat päätyivät pääosiltaan Siikajokilaakson Metsä Oy:n omistukseen.

Rannikkokaista Oulun pohjoispuolelta Kuivaniemeltä Kalajoelle saakka oli edelleen puutavarayhtiöitten maanhankinnan kannalta vähämerkityksellistä aluetta. Yhtiöt omistivat vuonna 1916 Raahen ja Oulun seudulla 25 795,4 hehtaaria maata. Kymmenen vuotta myöhemmin maaomaisuuden määrä oli miltei sama, 25 043,4 hehtaaria. Yhtiöistä eniten maata omisti Ab Uleå Oy. Sen metsät, 13 663,1 hehtaaria, käsittivät alueen puutavarayhtiöiden maaomaisuudesta 55 %. Yhtiön tilat sijaitsivat Oulun lähikunnissa, etenkin Muhoksella ja Utajärvellä. Apuyhtiöt eivät omistaneet lainkaan maata alueella ja puutavarayhtiöiden omistajien maaomaisuus rajoittui suurimmilta osin Oulun seudulle.

Rannikkoalue oli metsävaroiltaan vähäinen, mutta talolliset tunsivat enemmän mielenkiintoa omia metsiä kohtaan kuin muualla Pohjois-Suomessa. Metsänmyynnissä ilmenevien epäkohtien välttämiseksi Siikajokilaakson metsänomistajat perustivat 1900-luvun alussa myyntirenkaan. Yhteismyynnillä pyrittiin estämään mahdolliset huijausyritykset ja joukkovoimalla haluttiin vaikuttaa hintatasoon. Myyntirenkaasta ja myyntiosuuskunnasta kirjoitettiin näkyvästi lehdissä, ja menettelystä toivottiin hyvää esimerkkiä kaikille pohjoissuomalaisille metsänomistajille.[37]

Siikajokijokilaakson latvakuntien metsänomistajat olivat valmiita menemään vieläkin pitemmälle omien etujensa puolustamisessa. Pulkkilalaisen Johan Haanpään johdolla suunniteltiin metsänomistajien oman yhtiön perustamista Paavolaan. Samanlaisia kokeiluja oli myös Limingassa, Tyrnävällä ja Pyhäjokialueella. Ajatus tuli uudelleen ajankohtaiseksi vuonna 1923, jolloin perustettiin Siikajokilaakson Metsä Osakeyhtiö. Yhtiön osakkaina oli metsänomistajia peräti 14 Salon ja Haapajärven kihlakunnan pitäjästä. Yhtiön perustaminen oli osoitus uudesta sahaustoiminnan ajattelutavasta, jolla pyrittiin murtamaan yhtiöitten valta-asema.[38]

Metsänomistajien yhteistoiminta ei ilmeisesti ollut huomattavaa varsinaisella metsätalousalueella. Siikajokilaakson metsänomistajien esimerkkiä oli yritetty seurata Kainuussa, mutta myyntiosuuskunnan perustaminen oli kariutunut kauppahuone J. W. Snellman G:sonin röyhkeään menettelyyn. Tukkiasioitsija G. A. Snellman ilmoitti kirjeessään kauppahuoneelle Ristijärvellä pidetystä kokouksesta, jossa hankkeen johdossa toiminut Emil Tervo oli vaatinut valtakirjoja metsän yhteismyynnin järjestämiseksi. G. A. Snellman oli palkannut erään talollisen Melalahdelta puhumaan kauppahuoneen puolesta. Isännän oli pitänyt vakuutella yhteismyynnin olevan epäedullinen ja vaarallinen, koska rahoista ei ollut riittäviä takeita. ”Parasta oli myydä sille, joka varmasti maksaa.”[39] G. A. Snellman kirjoitti kauppahuoneelle 29.11.1900, että metsänmyyntiosuuskunnasta ei tullut mitään, koska isännät eivät taipuneet antamaan valtakirjoja Emil Tervolle.[40] Kajaanin Lehti patisteli vielä 15 vuoden kuluttua kainuulaisia talollisia perustamaan metsänhoitoyhdistyksiä tai vastaavia etujärjestöjä yhtiöiden mielivaltaa vastaan.[41] Kainuun Sanomat otsikoi näkyvästi vuonna 1921 perustetusta Metsänomistajien Metsäkeskus Oy:stä. Lehden mukaan jokaisen talollisen oli merkittävä yhtiön osakkeita, koska vain riittävän voimakkaana tekijänä se pystyi tarjoamaan parhaan tuen metsänomistajalle.[42] Yhteistyöllä niin puutavaran kuin tilojenkin myynnissä olisi vältetty törkeät alihinnat tai ainakin yleinen hintataso olisi ollut laajasti tiedossa.

4.3.5. Haapajärven alue

Haapajärven seudulla yhtiöiden maanhankinta voimistui vuosina 1915–1916: yhtiöiden metsät karttuivat 2 911,4 hehtaaria. Eniten kasvua yhtiöiden maaomaisuudessa oli Pyhäjärvellä (1 504,9 ha) ja Reisjärvellä (1 110,2 ha). Pyhäjärvellä ja Pyhännällä yhtiöitten aktiivinen maanhankinta jatkui vuoteen 1920 saakka. Muissa pitäjissä tilakaupat laantuivat jo vuoden 1916 jälkeen:

Puutavarayhtiöiden maaomaisuuden kokonaismäärä Haapajärven kihlakunnan alueella vuosina 1916–1925 säilyi miltei muuttumattomana. Kymmenen vuoden aikana yhtiöiden tilojen yhteen laskettu pinta-ala pieneni 768,5 hehtaaria. Eniten pinta-alat muuttuivat Haapajärvellä, Pyhännällä ja Pyhäjärvellä. Pinta-alamuutokset johtuivat tilakaupoista: Haapajärvellä Osakeyhtiö Tiera myi 1 263,4 hehtaaria, ja vuoteen 1925 mennessä A. Santaholma Oy ja J. E. Salvesen myivät kumpikin yhden tilan. Pyhännällä Ab Halla oli ostanut vuoteen 1920 mennessä 691 hehtaaria metsää ja viisi vuotta myöhemmin maaomaisuutta olivat lisänneet Raahen Puutavara Osakeyhtiö ja kauppaneuvos, sahanomistaja L. Kärkkäinen noin 1 100 hehtaaria. Puutavarayhtiöiden maanomistuksen kokonaismäärä Haapajärven kihlakunnassa vuonna 1917 arvioitiin maanomistustilastossa 38 772 hehtaariksi, joka on noin 1 400 hehtaaria suurempi kuin tässä tutkimuksessa esitetty vuoden 1916 tieto. Ero tutkimustulosten välillä on noin 4 %.

Pyhäjärvellä yhtiöiden maanomistus oli Kainuun jälkeen suhteellisesti laajinta Pohjois-Suomessa. Suurin osa maaomaisuudesta kuului yhtiöille, joiden tuotantolaitokset sijaitsivat Kymijoen suistossa tai Saimaan vesistössä. Metsiä omistivat vuonna 1925 Pyhäjärveltä seuraavat yhtiöt:

Kuten asetelmasta ilmenee, maata omistivat Järvi-Suomea päähankinta-alueena pitäneet yhtiöt. Yhtiöiden mielenkiinto Pyhäjärven metsiin oli erikoista pitkien uittoetäisyyksien takia. Pyhäjärven sadealue laskee suurimmilta osin Pohjanlahteen, ja uitto etelään oli pitkän etäisyyden työlästä. Ab W. Gutzeit & Co kiinnitti jo 1920-luvulla huomion Pyhäjärven metsien huonoon sijaintiin.[43] Yhtiö oli ostanut tilat vuonna 1913 Ab Finland Wood & Co:lta. Huomion arvoista oli myös se, että Ab W. Gutzeit & Co:ta lukuun ottamatta Pyhäjärvellä yhtiötä kohden laskettuna maata oli vähän. Yksittäiset yritykset eivät olleet sijoittaneet runsaasti varojaan maaomaisuuteen hankinta-alueensa pohjoisrajalla. Sitä vastoin maanomistustilaston mukaan yhtiöillä oli vuonna 1917 Pihtiputaalla 85, Viitasaarella 56 ja Äänekoskella 42 tilaa.[44] Pyhäjärvi oli Keski-Suomen lievealue, jossa puutavarayhtiöillä oli suhteellisen runsaasti maata. Todennäköisesti kilpailun luoma paine pakotti laajentamaan ostoaluetta Keski-Suomesta Oulun lääniin. Yhtiöt unohtivat kannattavuuslaskelmat, maata ostettiin kilpailutilanteessa malliksi muille.

Haapajärven alueelta maata ostaneiden yhtiöiden kirjo oli runsas:

Huomattavin muutos yhtiöiden maanomistuksessa tapahtui Ab T. & J. Salvesenin myytyä suurimman osan tiloistaan W. Roosenlew Co:n omistamalle Ab Himango & Ylivieskalle. Maakaupan taustalla oli Ab T. & J. Salvesenin sahaustoiminnan siirtyminen vuonna 1916 Himangalla ja Ylivieskassa Ab Himango & Ylivieskalle. Salvesenien liiketoimissa tehtiin samaan aikaan muitakin huomattavia järjestelyjä. Ab Finland Woodin metsät osti vuonna 1913 Ab W. Gutzeit & Co, koska Salvesenit eivät pitäneet tärkeänä sijoittaa pääomaa Jyväskylän pitäjässä sijainneeseen Haapakosken sahaan. Sahauksen päättyessä Jyväskylän maalaiskunnassa Pyhäjärven metsät olivat Salveseneille vähemmän tärkeitä. Investointien pääpaino oli Saimaan vesistöalueella. Jyväskylän pitäjässä vuodesta 1916 lähtien Salvesenien aloittamaa sahausta jatkoi Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta. Osa Salvesenien liiketoimista yhdistettiin samana vuonna myös Kaukas Fabrik Ab:hen.[45]

Muina uusina maata hankkineina yhtiöinä Haapajärven alueella olivat August Eklöf Ab ja Stockfors Ab. August Eklöf Ab oli porvoolaisyritys, joka harjoitti sahausta mm. Porvoossa, Hämeessä ja Kannaksella, mutta Haapajärven alueen maanhankinta oli yhteydessä Eklöfin vuonna 1903 valmistuneeseen Kannuksen sahaan.[46] Eklöfin tilat sijaitsivat Reisjärvellä[47], josta oli uittoyhteys Lestijärveen ja edelleen Lestijokea pitkin Kannukseen. Stockfors Ab:n saha ja hiomo sijaitsivat Pyhtäällä, Kymijoen suiston läheisyydessä. Yhtiö oli kuitenkin ostanut tuotantolaitoksiinsa nähden kaukaa metsää, aina Pyhäjärveltä saakka.

Kymmene Ab ja Kärkkäinen & Putkonen Oy lisäsivät maaomaisuuttaan Haapajärven alueella. Kymmene Oy:n tilat, pinta-alaltaan noin 1200 hehtaaria, sijaitsivat Haapajärvellä ja Pyhäjärvellä. Kärkkäinen & Putkonen Oy sijoitti metsämaahan Pyhäsalmella ja Pyhännällä. Alueen metsävarat olivat hyödynnettävissä yhtiön Iisalmen Luuniemen sahoissa.[48]

Haapajärven kihlakunnan alueella maata omisti huomattavan suuri joukko puuteollisuusalan yrittäjiä: 19 yhtiötä oli investoinut maahan, joka sijaitsi etäällä Kymijoen tuotantolaitoksista. Ab W. Gutzeit & Co lukuun ottamatta yhtiötä kohden laskettuna maata oli vähän, noin 1 400 hehtaaria. Todennäköisesti Ab W. Gutzeit & Co ei myöskään olisi hankkinut 11 000 hehtaarin maaomaisuutta, mikäli se ei olisi tullut vuonna 1913 Ab Finland Woodin maakauppojen mukana. Yhtiö piti Pyhäjärven metsiä taakkana, koska ne sijaitsivat kaukana sen tehtaista. Haapajärven kihlakunnan alueen parhaat metsät eivät innostaneet eteläsuomalaisia apuyhtiöitä maanhankintaan. Ainutkaan niistä ei ostanut maata kihlakunnan alueelta. Yhtiöiden omistajien maanhankinta oli myös laimeaa:

Lauri Kärkkäisen maaomaisuus sijaitsi samoilla seuduilla, missä olivat hänen omistamansa yhtiönkin maat: Pyhäsalmella ja Pyhännällä. Todennäköisesti maata oli ostettu yrityksen omistajan nimiin, jotta vältyttäisiin vuoden 1915 asetuksen rajoituksilta. Kokonaisuutena vuoden 1915 asetuksen kierto ei ollut julkeaa Haapajärven kihlakunnan alueella. Kymmene Ab:n maanhankinta oli Lauri Kärkkäisen maanoston lisäksi epäilyttävän suurta vuosina 1920–1925.