1.3. Lähteet ja tutkimusmenetelmät

Keskeisin lähdeaineisto koostuu kihlakuntien henkikirjoittajien pitämistä henkikirjoista, maarekisteristä ja puutavarayhtiöitten maanomistukseen ja -hankintaan liittyvistä asiakirjoista. Henkikirjoissa on mainittu kihlakunnan alueella olevien pitäjien tilat ja lohkotilat kylittäin. Lähteestä saadaan selville tilan nimi, numero, manttaaliluku, omistaja ja asukkaat. Lisäksi henkikirjoissa on torpat, kruununtorpat ja mäkituvat. Jos tila oli puutavarayhtiön omistuksessa, lähteessä on merkintä mahdollisesta vuokralaisesta. Henkikirjat ovat koko tutkimusalueelta ja tutkimusajalta täydelliset lukuun ottamatta Kuolajärven, Kittilän, Sodankylän, Pelkosenniemen, Savukosken ja Muonion vuoden 1926 henkikirjoja. Ne ovat Kansallisarkistossa, mutta huonokuntoisuuden vuoksi niille on määrätty käyttörajoitus. Henkikirjojen puuttuminen mainitulta vuodelta ei ole tutkimuksen kannalta suuri puute, koska vuoden 1925 henkikirjoja ja Oulun maakunta-arkiston ylläpitämää lainhuutokortistoa hyväksi käyttäen saadaan kerättyä puuttuvat tiedot. Lainhuutokortistoon on merkitty tilakohtaiset omistajavaihdokset lainhuutopäivämäärineen. Tarvittaessa omistajavaihdokset ja hintatiedot voidaan selvittää lainhuudon liitteenä olevasta kauppakirjan jäljennöksestä.

Henkikirjoista poimittujen tilojen nimen ja numeron perusteella on etsitty kunnittain pidetystä maarekisteristä tilakohtaiset pinta-alatiedot. Maarekisteriin on merkitty omistaja, jos tilalla on tehty jakotoimituksia. Näin ollen maarekisterin tietoja omistajan osalta voidaan vertailla henkikirjojen tietoihin. Tilaluetteloita ja pinta-alatietoja on myös puutavarayhtiöiden omissa arkistoissa.

Pinta-alalaskelmien teko kunnissa, joissa isoajakoa ei ollut vielä tehty tutkimusajanjakson aikana, tuottaa erityisiä ongelmia. Tässä tutkimuksessa on pinta-alat entisten knihtikontrahtipitäjien Kuusamon, Posion, Kuolajärven ja Kemijärven osalta laskettu isonjaon toteuttamisen jälkeen vallinneen tilanteen mukaan. Esimerkiksi Posion ja Kuusamon isojako päättyi 1960-luvun vaiheilla, ja silloin tiloille määrättyjä pinta-aloja on sovellettu takautuvasti aina tutkimusajanjakson alkuvaiheeseen saakka. Menetelmä ei anna tarkkoja tietoja tilakohtaisista pinta-aloista takautuvasti, koska tilojen manttaaliluku muuttui isoonjakoon tultaessa. Jos isojako olisi tehty aikaisemmin, tilat olisivat todennäköisesti saaneet enemmän maata. Tiloille tehtiin ennen isoajakoa manttaalitarkastus, ja jos tila oli rappeutunut ja sen tuotto oleellisesti heikentynyt, isossajaossa pinta-alan perustana ollut manttaaliluku aleni. Maatalouden tuotto saattoi heiketä kahdesta syystä: vuokraviljelijä ei kehittänyt tilaansa yhtä innokkaasti kuin tilanomistaja olisi tehnyt, ja tilat oli ostettu enemmän metsätalouden kuin maatalouden harjoittamista varten.[1]

Toisena ongelmana on yhteismetsäosuuden määritteleminen. Osa manttaaliluvun edellyttämästä pinta-alasta sisältyi yhteismetsäosuuteen. Osakastilojen manttaaliluvun perusteella voidaan antaa vain karkea arvio yhteismetsäosuuden teoreettisesta pinta-alasta. Tällöin kerrotaan tilan manttaaliluvulla se hehtaarimäärä, joka yhtä manttaalia kohden oli määrätty yhteismetsäosuudeksi. Esimerkiksi Kuusamossa 0,0985 manttaalin tilan teoreettinen yhteismetsäosuus määräytyy seuraavan laskutoimituksen kautta: 0,0985 x 750,0 ha/1 manttaali = 73,9 ha. Mainittu arvio koskee pelkästään verollista maata, tilakohtainen joutomaan osuus on laskettava koko yhteismetsän joutomaasta. Esimerkiksi Kuusamon yhteismetsässä oli joutomaata manttaalia kohden 277 ha. Näin ollen esimerkkitilan joutomaan osuus on 0,0985 x 277/1 manttaali = 27,3 ha.[2] Laskettaessa Kuolajärven ja Kemijärven tilojen yhteismetsäosuudet on otettu huomioon paikkakuntakohtaiset manttaalia kohden määrätyt maalajisuhteet.

Eri menetelmillä laskettuja pinta-aloja havainnollistaa seuraava esimerkki. Kuusamon kunnan Alakitkan kylässä sijaitsevan Hietalan tilan n:o 61 manttaaliluku on 0,0985, ja isossajaossa sen pinta-alaksi määriteltiin 197,560 ha. Edellä laskettu yhteismetsän teoreettinen pinta-ala on verollisen maan osalta 73,9 ha ja joutomaan osalta 27,3 ha. Tilan ”yhteispinta-ala ” on 197, 560 ha + 73,9 ha + 27,3 ha = 298,76 ha.

Saman tilan pinta-alaksi HARVEN laskentamallin mukaan tulee 0,0985 x 3 200 ha / manttaali = 315,2 ha. Vuoden 1917 Maanomistustilastossa käytetyn laskentatavan mukaan pinta-alaksi saadaan 0,0985 x 3 750 ha = 369,4 ha. Tätä arviota on pakko pitää liioit­televana, koska siinä joutomaan osuus on arvioitu liian suureksi. Käytetty kerroin 3 750 ha sisältää joutomaaksi arvioidun osuuden, joka on arvioitu 50 %:ksi tilojen kokonaispinta-alasta. Esimerkiksi Kuusamon yhteismetsässä joutomaata oli perustamisvaiheessa noin 30 %.[3]

Tutkimuksessa käytetty menetelmä pinta-alojen arvioimiseksi entisissä knihtikontrahtipitäjissä on ainoa vaihtoehto, jos pinta-alatietoja halutaan esittää. Pinta-alatietojen ar­vioiminen on perusteltua, jotta voitaisiin vertailla eri alueita keskenään. Aiemmissa tutkimuksissa käytetyt menetelmät ovat epätarkempia, koska aikoinaan ei ollut käytössä riittävästi isojakotietoa. Esimerkiksi yhteismetsäosuutta ei ole voitu ottaa huomioon, ja joutomaiden laajuudesta ei ollut vielä tuolloin riittävästi selvyyttä.

Henkikirjoista ja maarekisteristä hankitut tiedot tilastoidaan kunnittain viiden vuoden välein. Tutkimuksen päälukujen rajakohdat selvitetään molempien vuosien osalta (vuodet 1915 ja 1916, 1925 ja 1926). Mainitut vuodet ovat tutkimusaiheen kannalta tärkeitä, koska niihin kohdistuvat lainsäädännön muutokset. On hyvinkin mahdollista, että henkikirjoihin ei aina ajoissa keritty ilmoittaa omistajavaihdoksia. Tästä syystä asiaa on tarkasteltu tarkemmin.

On syytä tähdentää, että henkikirjoissa tiedot ilmoitettiin tammikuun 1. päivänä vallinneen tilanteen mukaan. Tästä syystä puutavarayhtiöiden ilmoittamissa pinta-alatiedoissa esiintyy pieniä ristiriitaisuuksia. Puutavarayhtiöt ilmoittivat yleensä pinta-alatiedot vuosikertomuksissaan, joiden aineisto oli kerätty kesällä tai syksyllä. Tilojen lohkominen oli kuitenkin maarekisteritietojen mukaan miltei jatkuva tapahtuma. Näin ollen on mahdollista, että maarekisteristä ja henkikirjoista hankitut tiedot eivät vastaa kaikilta osin puutavarayhtiöiden ilmoituksia.

Tärkeimpiä puutavarayhtiöiden arkistoja ovat Pohjois-Suomessa puunjalostusteollisuutta harjoittaneiden J. W. Snellman G:sonin, Ab Uleå Oy:n, Kemin Puutavara Osakeyhtiön ja Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön asiakirjat, joita säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Elinkeinoelämän keskusarkistossa säilytettävissä Anders Kurth & Co:n[4] ja A. Santaholma Oy:n asiakirjoissa on vain muutamia mainintoja maaomaisuuden määrästä. Eteläsuomalaisten yhtiöiden maanomistus Pohjois-Suomessa oli vähäistä, joten pääpaino on pohjoissuomalaisten yhtiöiden asiakirja-aineiston tutkimisessa.

Puunjalostusteollisuuden maanhankintaa rajoittavan asetuksen jälkeen lääninhallitukset velvoitettiin luetteloimaan kaikki puutavarayhtiöitten laillisesti ostamat tilat. Oulun lääninhallituksen arkistosta ei kuitenkaan löydy mainittua luetteloa. Mainitun lähdeaineiston puuttuminen voidaan korvata yhdistämällä eri asiakirjojen tietoja. Henkikirjoista poimitaan vuoden 1915 jälkeen puutavarayhtiöiden omistukseen siirtyneet tilat, ja niitä verrataan asutushallituksen luetteloon, jossa on mainittu laittomasti hankitut tilat. Näin saadaan selvyys sekä laillisesti että laittomasti hankituista tiloista.

Tervatalonpoikain velkaantumista on tutkittu tervanostajien velkaluetteloista, joista on poimittu velallisen kotikylä ja talon nimi. Mainittua tilaa on verrattu henkikirjojen tietoihin omistajan osalta. Mainitulla menetelmällä voidaan selvittää ne tervavelallisten tilat, jotka päätyivät puutavaraliikkeen omistukseen. Velkaantumista on selvitetty myös kruunun voutien pitämistä ulosotto- ja pakkohuutokauppa-asiakirjoista.

1900-luvun alkuvaiheen puutavarayhtiöiden maakauppoihin liittyvää keskustelua on seurattu Perä-Pohjolaisesta, Kaiusta, Kalevasta ja Kainuun Sanomista. Lehtikirjoittelua tutkimalla on pyritty hahmottelemaan se ilmapiiri, joka syntyi puutavarayhtiöiden ostomiesten rynnätessä kaupantekoon talonpoikain omistamalle maalle. Kirjoitusten sävy oli kärkevää ja osittain yksipuolista, joten asiatietojen osalta lehtiin on suhtauduttava kriittisesti. Niistä kuitenkin heijastui oman aikakautensa suhtautuminen.

Tutkimus sisältää runsaasti numerotietoja ja eri laskutoimituksilla tuotettua tietoa. Inhimillisten virheiden mahdollisuus on olemassa. Virheiden eliminoimiseksi taulukoinnissa on käytetty ”kaksinkertaista menetelmää”. Ensiksi on esitetty kuntakohtaiset pinta-alatiedot ja tilojen lukumäärätiedot, seuraavaksi on tilastoitu yhtiöitten omistamien tilojen määrä ja pinta-alat vastaavalta alueelta. Mainittujen lukujen summien on oltava keskenään yhtä suuria. Tutkimuksen luonteen vuoksi systemaattisten virheiden osuus on olematon, joten pelkästään satunnaiset virheet ovat mahdollisia. Virheiden havaitsemiseksi on vertailtu eri lähteistä hankittua tietoa keskenään. Esimerkiksi henkikirjoista ja maarekisterikirjoista saatuja numerotietoja voidaan verrata puutavarayhtiöiden pitämiin tila- ja pinta-alaluetteloihin.