3.3. Kauppahuoneiden ja puutavarayhtiöiden ostamien tilojen määrä, pinta-ala ja alueellinen jakaantuminen

3.3.1.1. Tilojen määrä, yhteispinta-ala ja maata hankkineet yhtiöt

”Aina 1880-luvulle asti oli maatilain ja maaomaisuuden pysyttäminen samoissa käsissä meillä jotenkin yleistä. Talonpoikainen väestö ei mielellään luopunut esi-isiltään peritystä maastaan. Se oli sille rakas ja kallis. Siihen liittyivät usein vanhat sukumuistot. Tällä kotikamaralla olivat esi-isät eläneet ja raataneet, huolta ja tuskaa kokeneet sekä ilonsa eläneet. Yleisenä pyrkimyksenä oli saada ainakin maa suvulle säilytetyksi ja sen vuoksi oltiin tavallisesti suuriin uhrauksiin valmiita. Tästä perinnäistavasta johtuikin, että Suomessa maatilain siirtyminen toisiin käsiin oli vielä muutama vuosikymmen takaperin jotenkin harvinaista.

Näihin tavallaan patriarkaalisiin oloihin on viime vuosikymmeninä varsinkin 1890-luvulta lähtien vaikuttanut vallankumouksen tavoin ensinnä huima metsäkeinottelu ja aivan viime vuosina yhä kohoava maakeinottelu. Talonpoikaisen väestömme siveellinen selkäranka ei ole kyennyt kestämään sitä suurta arvonnousua, mitä varsinkin metsistä on sille avautunut. Ei vaan tämä selkäranka, varsinkin viime vuosikymmeninä melkein kokonaan murtunut ja talonpoika on lähtenyt keinottelun tielle. Metsän arvonnousu toi talonpojalle yhtäkkiä satoja tuhansia. Onko silloin ihme, jos pää meni sekaisin tällaisen luvatun onnen edessä, jos talonpoika menetti tasapainonsa…[1]

Sanomalehti Kalevassa ollut paatoksellinen kannanotto sukutilojen siirtymisestä puutavarayhtiöille ei ollut liioitteleva muuten kuin tyylillisesti, jos kyseessä oli Kainuu. Pohjois-Suomen alueista Kainuussa puutavarayhtiöiden maanhankinta oli kaikkein tehokkainta ja laajinta. Seuraavassa taulukossa on esitetty puutavarayhtiöiden omistamien tilojen määrä Kainuussa vapaan maanosto-oikeuden vuosina 1885–1915.

Ennen vuosisadan vaihdetta yhtiöiden omistuksessa olleet tilat olivat muutamaa poik­keusta lukuun ottamatta entisiä ruukin tiloja. Puutavarayhtiöiden ja kauppahuoneiden maanhankinta alkoi Kainuussa laajamittaisena 1900-luvun alkuvuosina. Vuosia 1900–1905 voidaan pitää maanhankinnan taitekohtana, jolloin puutavarayhtiöt ostivat tiloja huomattavasti aiempaa enemmän. Viiden vuoden aikana niiden omistamien tilojen lukumäärä kasvoi 104 tilaa, ja pinta-ala laajeni 56 318,9 hehtaaria. Kiivain ostovaihe oli vuosina 1905–1910, jolloin yhtiöiden maaomaisuus kasvoi 126 271,5 hehtaaria. Aktiivisen maanhankinnan kaudella, vuodesta 1900 vuoteen 1915, yhtiöiden omistamien tilojen määrä kasvoi 638 tilaa ja pinta-ala 242 369,4 hehtaaria. Puutavarayhtiöiden maaomaisuus miltei nelintoistakertaistui 15 vuoden aikana: vuonna 1915 se oli jo 260 721,6 hehtaaria. On selvää, että näin raju kasvu saattoi olla seurausta vain suunnitelmallisesta toiminnasta.

Vuoteen 1915 mennessä eniten maata puutavarayhtiöt olivat ostaneet Sotkamosta (54 361,8 ha), Kuhmoniemeltä (46 931,7 ha) ja Kajaanin pitäjästä (35 094,8 ha). Paltamossa ja Hyrynsalmella yhtiöiden hallussa oli molemmissa pitäjissä noin 30 000 hehtaaria maata, Suomussalmella sekä Ristijärvellä kaupat oli tehty noin 20 000 hehtaarista. Säräisniemeltä yhtiöt olivat ostaneet vain 11 tilaa, joiden kokonaispinta-ala oli reilut 7 000 hehtaaria.

Kainuun pitäjät olivat pinta-alaltaan ja tilaluvuiltaan erikokoisia. Suhteellisesti puutavarayhtiöt olivat hankkineet tiloja Kainuusta seuraavasti:

Kuten asetelmasta ilmenee, suhteellisesti eniten tiloja joutui puutavarayhtiöiden omistukseen Hyrynsalmella: miltei puolet tiloista päätyi puutavarayhtiöille. Esimerkiksi Tapanivaaralla kaikki kylän 7 taloa kuuluivat vuonna 1915 Ab Uleå Oy:lle.[2] Säräisniemeä lukuun ottamatta yhtiöiden osuus kihlakunnan tilojen kokonaismäärästä oli huomattava. Kaikista Kajaanin kihlakunnan tiloista oli vuonna 1915 yli viidennes puutavarayhtiöiden omaisuutena. Vastaava luku oli vuonna 1907 ollut 17 %.[3]

Puutavarayhtiöiden maaomaisuutta voidaan verrata suhteellisesti myös pitäjien kokonaispinta-alaan ja yksityisomistuksessa olleeseen maa-alaan. Yhtiöiden maanosto kohdistui pelkästään yksityisomistuksessa olevaan maahan, koska metsähallitus ei tiettävästi lohkonut alueistaan puutavarayhtiöille tiloja. Seuraavassa asetelmassa on laskettu puutavarayhtiöiden omistaman maan osuus kunnan kokonaispinta-alasta ja yksityisestä maasta vuonna 1915:

Asetelmassa olevat tiedot yksityismaasta perustuvat vuoden 1916 tietoihin.[4] Yksityismaiden pinta-alat on laskettu vähentämällä kokonaispinta-alasta valtion maan osuus. Tarkempia tietoja ei ole ollut käytössä, koska metsähallituksen esittämät pinta-alatiedot ovat piirikunnittain ja hoitoalueittain, jotka eivät noudata pitäjien rajoja.

Luvut osoittavat, että yhtiöt olivat Kainuussa suurmaanomistaja sekä kokonaispinta-alaan että erityisesti yksityiseen pinta-alaan suhteutettuna. Yhtiöiden hallitseva asema korostui Hyrynsalmella, missä ne omistivat miltei puolet yksityisestä maasta. Suomussalmi ja Säräisniemi poikkesivat muusta osasta Kainuuta. Suomussalmi oli pinta-alaltaan laaja ja harvaan asuttu pitäjä sekä uiton kannalta etäinen kolkka.[5] Sitä vastoin Säräisniemellä puutavarayhtiöiden maanomistus oli suhteellisen vähäistä sen keskeisestä sijainnista huolimatta. Huonoilla kaukokuljetusmahdollisuuksilla puutavarayhtiöiden laimeaa mielenkiintoa Säräisniemeä kohtaan ei voida selittää. Muusta osasta Kainuuta Säräisniemi poikkesi kahdella tavalla: tervatalous oli ollut siellä vähäisempää[6], eikä se ollut Kainuun metsäisimpiä alueita.[7] Lisäksi valtavat suoalueet, esimerkiksi Pelso, olivat vallitsevia piirteitä Säräisniemen luonnossa.[8] Metsäteollisuuden huomio kiinnittyi ensisijaisesti Kainuun parhaimpiin alueisiin.

VIRTASEN mukaan isossajaossa talollisille jaetusta maasta vuonna 1907 oli päätynyt puutavarayhtiöille seuraavasti[9]:

Tässä tutkimuksessa esitetyt luvut vaikuttavat VIRTASEN tutkimukseen verrattuna liian pieniltä, kun otetaan huomioon puutavarayhtiöitten omistaman maa-alan huomattavan suuri kasvu vuoden 1907 jälkeen. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan ole keskenään ristiriitaisia, koska valtion omistama maa-ala väheni Oulujärven tarkastuspiirin alueella vuosina 1907–1916. Vuonna 1907 valtio omisti maata vesialueineen 1 448 134 hehtaaria, mutta vuonna 1916 enää 1 175 647 hehtaaria.[10] Pinta-ala oli pienentynyt noin 272 500 hehtaaria. Näin ollen yksityisen maan suhteellinen osuus oli kasvanut, ja puutavarayhtiöiden omistamaa maapinta-alaa verrataan nyt aiempaa laajempaan alueeseen.

Puutavarayhtiöt omistivat vuonna 1915 noin 22 % kaikista tiloista, mutta yksityisestä maasta 27 %. Vuonna 1907 vastaavat luvut olivat olleet 17 % ja 23 %. Lohkotilakaupoissa usein myytiin tilan varsinainen metsämaa yhtiölle ja kantatilalle jäivät viljelykset, niityt ja kotitarvemetsä. Lohkokauppojen myötä puutavarayhtiöille siirtyi enemmän maata, kuin kantatilalle jäi.

Seuraavassa taulukossa (taulukko 8) on esitetty Kainuusta maata ostaneet yhtiöt, niiden omistamien tilojen määrä ja tilojen yhteen lasketut pinta-alat.

Ensimmäiset puutavarayhtiöiden omistamat tilat olivat entisten ruukkien maita. Saarikosken ruukin tilat kuuluivat Saarikosken sahayhtiölle, ja Sotkamon Petäjäkosken ruukin maat oli ostanut Paul Wahl. Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin ensimmäinen tila oli Paltamon Kiehimänsuussa sijainnut Joenniemi, josta johdettiin yhtiön tervakauppaa.[11] Viipurilainen kauppahuone Rosenius & Seseman oli ostanut vuoteen 1885 mennessä kaksi tilaa: Kajaanin pitäjän Murtomäeltä Hautalan ja Sotkamon Laakakylästä Poikolan.[12] Kauppahuone harjoitti sahausta Leppävirralla ja Karttulassa.[13] Järvi-Suomen aluetta päähankinta-alueena pitäneet sahayhtiöt olivat ensimmäisinä puutavarayhtiöistä, jotka tekivät maakauppoja Kainuussa. Vuosisadan vaihteessa niiden asema vahvistui: uusina yhtiöinä tilakaupoissa esiintyivät J. E. Salvesen, W. Gutzeit & Co ja kuopiolainen Gustaf Ranin. Samaan aikaan G. & C. Bergbom ja Oulujoen Tukinhakkaus- ja lauttausyhtiö tekivät ensimmäiset tilakaupat.

Oululaiset sahayhtiöt aloittivat laajamittaisen maanhankinnan 1900-luvun alussa. Eniten maata osti kauppahuone J. W. Snellman G:son, joka omisti vuonna 1910 yhteensä 179 tilaa. Niiden yhteenlaskettu pinta-ala oli 63 394,6 hehtaaria. J. W. Snellman G:sonin maanhankinta keskittyi Hyrynsalmelle, Ristijärvelle ja Paltamoon. 87 % yhtiön Kainuussa olevasta maaomaisuudesta sijaitsi edellä mainituissa pitäjissä. Puolangalla kauppahuone omisti 24 tilaa, mutta niiden kokonaispinta-ala oli vain 5 738,8 hehtaaria. Kuhmoniemeltä, Suomussalmelta ja Säräisniemeltä J. W. Snellman G:son ei hankkinut maata lainkaan.

Uleåborgs Sågverk Ab:llä oli vuonna1910 yhteensä 132 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 41 733,5 hehtaaria. Tärkeimpiä maanhankinta-alueita olivat Kuhmoniemi, Sotkamo ja Kajaanin pitäjä: 93 % yhtiön maaomaisuudesta sijaitsi edellä mainituissa kunnissa.

Seuraavassa asetelmassa on esitetty yksityiskohtaisemmin Uleåborgs Sågverk Ab:n ja kauppahuone Snellman G:sonin maaomaisuus Kainuun pitäjissä vuonna 1910.

Huomion arvoista on yhtiöiden maanhankinnan keskittyminen eri pitäjiin. Siellä, missä Uleåborgs Sågverk omisti runsaasti maata, vastaavasti J. W. Snellman G:sonin maaomaisuus jäi vähäiseksi. Asetelmassa olevien tietojen perusteella voidaan epäillä hankinta-alueitten jakoa kahden sahayhtiön kesken. Molemmat yhtiöt kuuluivat vuonna 1881 perustettuun Oulujoen Tukinhakkaus- ja lauttausyhtiöön, joka saattoi sopia hankinta-alueista osakkaiden kesken. Minkäänlaista sopimusasiakirjaa asiasta ei kuitenkaan arkistoista löydy. MOILASEN mukaan sahayhtiöt olivat sopineet omista hankinta-alueista. Näkemys perustuu J. W. Snellman G:sonin kirjeenvaihtoon, jossa Kainuun hankintamies G. A. Snellman pyysi kauppahuoneelta lupaa hankinta-alueen laajentamiseen Kuhmoniemelle ja Sotkamoon. Kauppahuone vastasi alueen kuuluvan Uleåborgs Sågverk Ab:lle.[14]

J. W. Snellman G:sonin, G. & C. Bergbomin, Uleåborgs Sågverk Ab:n ja Varjakka Trävaru Ab:n maaomaisuus siirtyi vuonna 1912 Ab Uleå Oy:lle. Vuonna 1915 Kainuussa yhtiön omistuksessa oli 461 tilaa, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli 156 865,0 hehtaaria. Kainuussa toimivista puutavarayhtiöistä omisti eniten maata Ab Uleå Oy. Sille kuului noin 60 % puutavarayhtiöiden omistamasta maasta.

Muiden Pohjanlahden rannikolla toimivien puutavarayhtiöiden maaomaisuus jäi vähäiseksi. Raahen Puutavara Osakeyhtiö omisti vuonna 1915 kahdeksan tilaa, joiden pinta-ala oli 4 406,7 hehtaaria, ja A. Santaholma Osakeyhtiön maaomaisuus koostui 11 tilasta ja 7 472,8 hehtaarista. Tervakauppaa ja puutavaran välitystä harjoittaneet Isak ja Otto Ravander[15]ostivat myös metsiä pohjineen. Isak Ravanderin omaisuus oli suurimmillaan vuonna 1910, jolloin hän omisti 21 tilaa ja 10 518,7 hehtaaria maata. Vuonna 1912 maaomaisuus myytiin Ab Uleå Oy:lle. Otto Ravanderin maaomaisuus koostui vuonna 1915 18 tilasta, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 5 882,9 hehtaaria. Niistä 14 ja 3 986,9 hehtaaria sijaitsi Suomussalmella.

Kainuulaisista yhtiöistä Kajaanin Koski- ja Teollisuus Osakeyhtiö sekä Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö aloittivat maanhankinnan oululaisia yhtiöitä myöhemmin. Molemmat yhtiöt perustettiin vasta siinä vaiheessa, kun oululaiset yhtiöt olivat jo hankkineet huomattavan maaomaisuuden. Vuonna 1907 perustettu Kajaani-yhtiö omisti vuonna 1915 55 tilaa, joiden pinta-ala oli yhteensä 21 247,6 hehtaaria. Eniten maata Kajaani-yhtiö oli hankkinut Sotkamosta, Kuhmoniemeltä, Paltamosta ja Kajaanin maalaiskunnasta. Seuraavassa asetelmassa on yhtiön maaomaisuuden jakaantuminen vuonna 1915 esitetty yksityiskohtaisesti:

Kajaanin Koski- ja Teollisuus Osakeyhtiö perustettiin vuonna 1904. Yhtiön pääosakkaina olivat Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön tuleva omistaja Kalle Välimaa sekä Albert Snellman ja Gösta Serlachius. Yrityksen toimialaan kuului mm. vesivoiman hankkiminen ja myyminen, mutta myös maatilojen ja metsien osto. Vuonna 1913 Kajaanin Koski- ja Teollisuus Osakeyhtiön omistussuhteet muuttuivat, kun sen osakekannan osti A. Ahlström Oy. Kauppa liittyi A. Ahlström Oy:n Varkauden tehtaiden toimintaedellytysten kohentamiseen.[16] Yhtiö oli hankkinut vuoteen 1915 mennessä 19 tilaa, joiden pinta-ala oli 9 189,8 hehtaaria. Suurin maaomaisuus sijaitsi Sotkamossa, missä oli tehty kaupat 10 tilasta ja 4 147,8 hehtaarista. Kajaanin pitäjässä yhtiöllä oli 3 tilaa käsittäen 1 894,6 ha maata. Muut yhtiön hallussa olleet kiinteistöt olivat Paltamossa, Kuhmoniemellä ja Säräisniemellä.

Vuodesta 1905 lähtien Järvi-Suomea päähankinta-alueena pitäneet metsäyhtiöt ostivat maata Kainuusta entistä enemmän. Veden virtaussuunta ja uittomahdollisuudet olivat olleet maanhankinnan kannalta ratkaisevia tekijöitä aina vuoteen 1904 saakka, jolloin rautatieyhteys saavutti Kainuun. A. Ahlström Oy, W. Gutzeit & Co, Halla Ab ja Kymmene Ab olivat metsäteollisuuden suuryhtiöitä, joiden pohjoisimmat hankintapiirit sivusivat Kainuun eteläosaa.

Seuraavassa taulukossa on esitetty oululaisten sahayhtiöitten kilpailijoiden maaomaisuus Kainuussa vuonna 1915.

Paul Wahl & Co:n maaomaisuuden osti vuonna 1909 A. Ahlström Oy.[17] Yhtiön Kainuun metsät olivat vain 6,6 % sen 200 000 hehtaarin maaomaisuudesta.[18] W. Gutzeit & Co, joka omisti eniten maata Suomen puutavarayhtiöistä, hallitsi Kainuussa ainoastaan 3 %:a yhtiön 459 640 hehtaarin[19] maaomaisuudesta. Yhtiö teki huomattavan maakaupan vuonna 1902, jolloin se osti Egerton Hubbart & Co:n, myöhemmän Utra Wood Co:n, maaomaisuuden Kuhmoniemeltä. Kaupan myötä W. Gutzeit & Co:lle siirtyi 8 290,3 hehtaaria maata.[20] Oululaisten sahayhtiöiden kilpailijoista Kymmene Ab oli ostanut vuoteen 1915 mennessä 15 563,9 hehtaaria metsiä. Yhtiöllä oli maata kaikissa muissa Kainuun pitäjissä lukuun ottamatta Suomussalmea, Puolankaa ja Kuhmoniemeä. Kajaanin pitäjässä Kymmene Ab:n omaisuus oli huomattavan suuri: 10 790,8 hehtaaria. Kymmene Ab koko maaomaisuudesta,105 000 hehtaarista[21], oli Kainuussa 14,8 %. Halla Ab ja Salvesen olivat valtakunnallisesti huomattavia maanomistajia. Vuonna 1915 Halla Ab:n maaomaisuus oli 120 000 ja Salvesenin 80 000 hehtaaria.[22] Kainuussa molempien yhtiöiden maaomaisuus jäi varsin pieneksi. Halla Ab:n maaomaisuudesta sijaitsi Kainuussa 3,9 % ja Salvesenin 4,0 %. Huomion arvoista oli eteläisten yhtiöiden maaomaisuuden keskittyminen Kajaanin pitäjään: 48,0 % yhtiöiden omaisuudesta oli Savon radan päätepisteessä.

Saimaan ja Kymijoen vesistöaluetta päähankinta-alueena pitäneet puutavarayhtiöt olivat vuoteen 1915 mennessä hankkineet olosuhteisiin nähden yllättävän paljon maata. Uittoetäisyys Etelä-Kainuusta yhtiöitten sahoille oli pitkä. Vuonna 1915 ”eteläiset yhtiöt” omistivat Kainuussa 77 tilaa, joiden yhteispinta-ala oli 49 917,1 hehtaaria, eli 19,5 % puutavarayhtiöiden omistaman maan kokonaismäärästä Kainuussa vuonna 1915.

Sahayhtiöiden omistajat ostivat omiin nimiin varsin vähän maata Kainuussa. Uleåborgs Sågverk Ab:n palveluksessa ollut John Norblad omisti vuoteen 1895 saakka Karolineburgin tilan Kajaanin pitäjästä. Laajuudeltaan 410,7 hehtaarin tilan Norblad myi J. W. Snellman G:sonille ja Uleåborgs Sågverkille. Vuonna 1910 sahayhtiön omistajilla oli hallussaan 5 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 1 506,4 hehtaaria. Tilat kuuluivat K. Th. Sohlbergille, A. Wichmanille, R. Weckmanille, Edw. L. Sandmanille ja A. Ostmanille. Jokainen heistä omisti joko Uleåborgs Sågverk Ab:n tai Varjakka Trävaru Ab:n osakkeita. Vuonna 1912 heidän maaomaisuutensa siirtyi Ab Uleå Oy:lle. Vuonna 1915 sahayhtiöiden omistajilla oli hallussaan enää kaksi tilaa, joiden yhteispinta-ala oli 1 082,2 ha. K. Th. Sohlberg omisti 248,2 ha ja Karl Pentzin 834,0 ha.[23]

Puutavarayhtiöiden maanhankinta oli alkanut Kainuussa eteläsuomalaisten yhtiöiden maakaupoilla. Vuosisadan vaihteen jälkeen oululaiset kauppahuoneet ja sahayhtiöt aloittivat määrätietoisen maanhankinnan. Vuosina 1905–1910 oli kiivain ostovaihe, jonka päättyessä yhtiöiden omistuksessa oli jo reilut 200 000 hehtaaria maata. Vuonna 1915 yhtiöt omistivat Kainuussa 665 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli noin 261 000 hehtaaria. Kaikista Kainuun tiloista vuoteen 1915 mennessä yhtiöiden omistukseen oli siirtynyt 22 % ja yksityisestä maasta 27 %. Eniten yhtiöillä oli maata Sotkamossa, Kuhmoniemellä ja Kajaanin pitäjässä. Suurin maanomistaja oli Ab Uleå Oy 156 865 hehtaarin maaomaisuudellaan.

3.3.1.2. Maakauppoihin vaikuttaneet tekijät

Kainuun metsien käyttösuunnitelmat ja kilpailu metsävaroista

Taivalkoskella, Pudasjärvellä ja Oulussa sahateollisuuden parissa työskennellyt John Norblad muutti vuonna 1886 Kajaaniin omistamalleen Karolineburgin tilalle. Toimiessaan tukinhankkijana hän perehtyi alueen metsävaroihin, kuljetusmahdollisuuksiin ja saatavissa olevaan vesivoimaan. 1890-luvun alussa virinneet suunnitelmat rautatien rakentamisesta Kainuuseen innostivat John Norbladia laajoihin tehdashankkeisiin.[24] Hän anoi vuonna 1895 Oulun lääninhallitukselta lupaa kahdelle tehdaslaitokselle, jotka tultaisiin rakentamaan Karolineburgin tilalle, Kajaaninjoen pohjoispuolelle. Ämmänkosken partaalle Norblad suunnitteli paperitehdasta, ja Kyynäspäänniemi, Koivukosken ranta, oli oivallinen paikka hiomolle. Raaka-aineen turvaamiseksi senaatti myönsi Norbladille luvan hakata 6 000 kuutiometriä paperipuuta Oulujärven ympäristöstä puuhiomon tarpeisiin. Hyvin alkanut hanke kuitenkin keskeytyi. Norblad myi Karolineburgin tilan J. W. Snellman G:sonille ja Uleåborgs Sågverkille. Uudet omistajat suhtautuivat myönteisesti tehdassuunnitelmiin, ja vuonna 1900 Oulun lääninhallitus myönsi heille Norbladin suunnitelman mukaisen rakennusluvan.[25]

J. W. Snellman G:sonin omat puunjalostustehdashankkeet käynnistyivät vuonna 1898, jolloin valmistui insinööri J. Th. Lindroosin suunnitelma Vaalan Myllyrantaan rakennettavasta paperiteollisuuskeskuksesta. Kolehmaisen lammin itäpäähän, Pienen Kauonsaaren eteläpuolelle, suunniteltiin voimalaitosta, puuhiomoa ja neljää paperikonetta käyttävää paperitehdasta. Hankkeen kustannusarvio oli 2,8 miljoonaa markkaa, ja voittoa sen ar­vioitiin tuottavan 524 523,36 markkaa vuodessa. Liiketaloudellista optimismia hankkeesta ei ainakaan puuttunut. Laitoksen vuotuinen tuotanto tuli olemaan 8 500 tonnia paperia, jonka valmistamiseen tehdas tarvitsi 52 000 kuutiometriä paperipuuta vuodessa.[26]

Kumpikaan edellä mainituista suunnitelmista ei kuitenkaan toteutunut. Sekä Kajaani että Myllyranta jäivät vaille puuhiomoa ja paperitehdasta. Paperitehdassuunitelmia laadittaessa kauppahuone J. W. Snellman G:sonin liiketoimet laajenivat sahateollisuuden alalla. Yritys oli perustamassa Trävaruaktiebolaget Kemiä, jonka ansiosta perustetun yhtiön omistajien liiketoimet laajenivat entisestään pohjoisessa Sodankylän ja Kittilän korkeudelle saakka. Kainuun puunjalostustehtaista luopuminen saattoi olla kustannuskysymys, ja yhtiö keskittyi pelkästään metsän- ja maanhankintaan Kainuussa laajojen tehdasinvestointien sijasta. Mahdollista on myös se, että voimassa olevien rakennuslupien ja vireillä olevien suunnitelmien turvin haluttiin pelkästään hillitä alueelle tulevia kilpailijoita tai yhtiöt päättivät odottaa heille myönteistä rautatiepäätöstä. Oululaisille kauppahuoneille oli luonnollisesti tärkeää saada ratayhteys Oulusta Kainuuseen, koska silloin koko talousalue kytkettäisiin oululaisten liiketoimiin, niin markkina- kuin raaka-aineen hankinta-alueenakin. Myllyrannan hiomon ja paperitehtaan kannalta Oulun–Vaalan rautatievaihtoehto oli paras. Selluloosan ja paperin kuljettaminen Ouluun rautateitse oli edullinen vaihtoehto, eikä rata hyödyttänyt lainkaan Järvi-Suomea päähankinta-alueena pitäviä puutavarayhtiöitä.

John Norbladin ja J. W. Snellman G:sonin hankkeet raukesivat, mutta uudet suunnitelmat Kainuun metsävarojen hyödyntämiseksi laadittiin Tampereella vuosien 1900 ja 1901 vaihteessa. Herrat Kalle Välimaa, Anton Pokki, Jalmari Syrjänen ja John W. Hagan keskustelivat puunjalostusyrityksen perustamisesta, ja neuvottelut johtivat tehdassuunitelman valmistumiseen.[27] Tehtaan rakentamispaikaksi oli kaksi vaihtoehtoa: Kajaani ja Paltamon Leppikoski. Molemmissa vaihtoehdoissa oli rakentamatonta koskivoimaa riittävästi, mutta Kajaanissa puolet koskivoimasta oli varattu John Norbladin alulle panemien tehdashankkeiden käyttöön. Loput koskivoimasta kuului Kajaanin kaupungille, joka ei ollut halukas myymään osuuttaan, vaan pelkästään vuokraamaan sen. Näin ollen Paltamon Leppikoskesta tuli ainoa mahdollinen tehtaan rakentamispaikka.[28]

Leppikosken rannalta August Annila osti kaksi tilaa ja huomattavan osan Uuran jakokunnan osakkaiden Leppikosken koskiosuuksia. Asia eteni nopeasti, ja loppukesällä 1902 August Annilan nimissä anottiin Oulun läänin kuvernöörin virastolta lupaa puumassa- ja paperitehtaan käyttämiseen tarvittavalle vesilaitokselle. Tarkoituksena oli rakentaa hiomo ja paperitehdas, jonka vuosituotanto oli 7 000 tonnia. Perustamispaikalla pidettiin vuonna 1902 lain edellyttämä katselmus, ja hanke sai myönteisen vastaanoton. Ihmisten mieltä painoi vasta koettu kato, ja tehtaasta odotettiin helpotusta vallinneisiin olosuhteisiin.[29]

Tehdassuunnitelmat eivät kuitenkaan miellyttäneet kaikkia. Lääninhallitus oli myöntänyt rakennusluvan vuonna 1903, ja välittömästi oululaiset sahayhtiöt valittivat päätöksestä senaattiin. G. & C. Bergbom, Ab Uleåborgs Sågverk ja J. W. Snellman G:son olivat huolissaan heidän omana pitämästään tukkien hankinta-alueesta ja myös paperi- ja hioketeollisuussuunnitelmien toteutumisesta. Senaatti hylkäsi oululaisten valituksen lokakuussa 1904, jolloin Leppikoski oli rakennettavissa. Hanke kuitenkin näivettyi, Kiehimä-suunnitelmasta ei tullut mitään. Toiveet kariutuivat rahoitusvaikeuksiin.[30]

Paperiteollisuussuunnitelmat saivat jatkoa vuonna 1905, jolloin kolme yrittäjää anoi Kajaanin kaupunginvaltuustolta vuokralle Ämmäkosken vesivoimaa ja maa-alaa tehdasrakennuksia varten. Mahdollisina vuokraajina olivat Suomen Puutavara Asioimisto, kajaanilainen raatimies A. Rimpiläinen sekä Kalle Välimaa pelkästään tehdasaluetta koskevalla anomuksella. Välimaa oli ostanut jo ensimmäisen Kainuun matkansa aikana vuonna 1904 Paltaniemen–Jormuan jakokunnan osakkailta oikeuksia Kajaaninjoen koskiin.[31]

Kaupungin ja Suomen Puutavara Asioimiston väliset neuvottelut olivat pitkällä, kunnes Kajaanin Koski- ja Teollisuus Oy:tä edeltänyt yritys Kajaanin Koskiyhtiö Teollisuutta varten Välimaa & Kumpp. teki vuonna 1905 lääninhallitukseen muistutuksen siitä, että kaupunki ei omistanutkaan Ämmäkosken vesivoimaa. Muistutuksesta alkoi Kajaanin koskiriita, joka päättyi vasta vuonna 1911 senaatin päätökseen. Siinä todettiin kaupungin omistavan puolet Kajaanin koskivoimasta. Riitely vaikutti kielteisesti paperiteollisuussuunnitelmien toteutumiseen. Vuonna 1907 norjalaisen insinöörin M. Peterzenin anomus vesivoiman vuokraamisesta saha- ja paperimassateollisuuden käyttöön kariutui ratkaisemattoman omistusoikeuden takia.[32]

Kalle Välimaan suunnitelmia koskiriita ei kuitenkaan sotkenut. Omistamiensa koskiosuuksien turvin hän saattoi jatkaa omia tehdashankkeitaan. Koskiriita antoi Välimaalle lisäaikaa saattaa loppuun omat teollisuussuunnitelmat, jotka huipentuivat Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön perustamiseen vuonna 1907.[33] Yhtiö rakennutti sahan vuonna 1907, selluloosatehtaan kolme vuotta myöhemmin sekä hiomon ja paperikoneen vuonna 1919.[34] Oulun sahateollisuutta harjoittaneet kauppahuoneet ja sahayhtiöt olivat saaneet todellisen kilpailijan Kainuun metsävarojen hyödyntämisessä.

1900-luvun alun huomattaviin Kainuun teollistamishankkeisiin vaikutti uusien liikenneyhteyksien rakentaminen. Suunnitteluvaiheessa rautatien vaihtoehtoiset rakentamissuunnat tulivat Joensuusta, Kuopiosta ja Oulusta.[35] Savon tai Karjalan radan jatkaminen Kajaaniin oli luonnollisesti Järvi-Suomea päähankinta-alueena pitäville puunjalostusyh­tiöil­le mieluinen asia. Sitä vastoin Oulun–Vaalan rata olisi palvellut eniten oululaisten liikemiesten etuja. J. W. Snellman G:sonin Myllyrannan tehdassuunnitelma perustui Oulun–Vaalan radan käyttöön.[36] Ratavaihtoehdoilla oli omat vaikutuksensa yhtiöiden maakauppoihin. Sanomalehti Kaiku totesi maakaupan vilkastuneen Sotkamossa, oletetun Karjalan radan rakentamissuunnalla. Yhtiöt halusivat hyötyä rautatien tuomista eduista hyvissä ajoin. Ostajia oli runsaasti liikkeellä Nurmeksen suunnalla, ja hinnat nousivat rajusti. Lehtitietojen mukaan tilojen hinnat olivat jopa kymmenkertaistuneet ja 50 000 markan kauppojakin oli tehty. Tukkipuurungon hinta oli aiemmin vaihdellut 1,50 markasta 2,50–3,00 markkaan, mutta oletetun radan varren metsistä oli maksettu jopa yli 5 markkaa rungolta. Lehti varoitti lukijoita tekemästä harkitsemattomia kauppoja uudessa tilanteessa.[37]

Vuonna 1907 valmistuneella Painuan kanavalla haluttiin lisätä kilpailua Kainuun metsävarojen käytöstä. Kanava tarjosi Oulujoen suun eteläpuolella oleville puunjalostustehtaille uittoväylän Siikajoen kautta Pohjanlahteen. Raahen Puutavara Osakeyhtiö, Toimi­nimi F. A. Juselius ja A. Santaholma Osakeyhtiö saattoivat uittaa puuta Raaheen, Kala­joelle ja Himangalle. Painuan kanava uittoväylänä osoittautui kuitenkin huonoksi, ja sen merkitys jäi vähäiseksi.[38]

Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin ja Uleåborgs Sågverk Ab:n selluloosa- ja paperitehdassuunnitelmat rakentuivat Kainuun metsien käyttöön. Raaka-aineen hankinta oli varmistettava, ja yksi keino oli ostaa metsiä maapohjineen. Suunnitelmien kuihduttua ja yhtiöiden pysyessä sahaustoiminnassa Pohjanlahden rannikolla huoli raaka-aineen hankinnasta säilyi edelleen. Tilanne oli entistä hankalampi eteläsuomalaisten yhtiöiden toimintaedellytysten parannuttua Kajaani–Iisalmi -radan valmistuttua vuonna 1904 ja kainuulaisen puunjalostustehtaan aloitettua toimintansa oululaisten vanhalla hankinta-alueella. Yksi keino vastata kilpailuun oli maaomaisuuden osto. J. W. Snellman totesikin kirjeessään asiamiehelleen G. A. Snellmanille: ” Minusta olisi somempi, jos kaikki metsät saisi kohtuuhinnalla poisostetuksi Oulujärven läheisyydestä ennen kuin sinne ilmestyy muita ostajia.”[39] Seuraavassa taulukossa on eritelty kauppahuone J. W. Snellman G:sonin vuosina 1900–1910 tekemät tila- ja lohkotilakaupat Kainuussa.

Taulukon mukaan kauppahuone J. W. Snellman G:son oli tehnyt vuoteen 1910 mennessä yhteensä 232 maakauppaa, joilla oli hankittu maata yhteensä noin 76 000 hehtaaria. Vuoden 1910 henkikirjoissa kauppahuone oli merkitty vain 179 tilan omistajaksi. Kuitenkin vuoden 1915 henkikirjain tietojen kanssa taulukon lähteenä ollut J. W. Snellman G:sonin tilaluettelo on yhtenevä. Tosin kauppahuoneen tilat kuuluivat tuolloin jo Ab Uleå Oy:lle. Ainoa selitys asialle on se, että henkikirjoihin muuttuneet tiedot kirjattiin viipeellä, todennäköisesti vasta omistusoikeuden varmistuttua lainhuudatuksen jälkeen.

Hankinnassa on kaksi huomion arvoista ajankohtaa: vuodet 1902–1903 ja vuodet 1906–1907, jolloin kauppahuone hankki huomattavasti keskimääräistä enemmän maata. Vuosina 1902–1903 kauppahuone osti 69 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 26 231,7 hehtaaria. Vuosina 1906–1907 yhtiö teki kaupat 75 tilasta ja 24 313,4 hehtaarista. Vuosi 1907 oli J. W. Snellman G:sonin maanhankinnan määrän osalta merkittävin vuosi: yhtiö osti lähes 16 000 hehtaaria maata.

Ensimmäiseen ajanjaksoon liittyy Kalle Välimaan Kiehimä-suunnitelman julkistaminen, suunnitelmaa vastaan kohdistunut oululaisten sahayhtiöiden valitusprosessi, Myllyrannan tehdashanke, Leppikosken tehtaan rakennusluvan saanti vuonna 1904 sekä Iisalmen–Kajaanin radan viimeinen rakennusvaihe. Toisen ajanjakson aikana valmistui Painuan kanava ja Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö aloitti puunjalostuksen Kainuussa. Kaikki edellä mainitut tapahtumat kertoivat siitä, että kilpailu Kainuun metsistä kiihtyi, ja oululaisilla yhtiöillä oli ilman vastatoimia entistä vähemmän sijaa niiden perinteisellä hankinta-alueella.

Uleåborgs Sågverk Ab:ltä ei ole ollut käytössä tilaluetteloa, mutta henkikirjojen mukaan yhtiö hankki vuosina 1903–1910 suurimman osan maaomaisuudestaan (taulukko 8). Todennäköisesti Kainuun muuttuneessa kilpailutilanteessa Uleåborg Sågverk Ab menetteli samalla tavalla kuin J. W. Snellman G:son.

Kilpailun kiristyminen Kainuun metsävaroista ilmeni Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin ja sen terva-asiamies G. A. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa Kiehimä-suunnitelman paljastuttua ja radan rakennussuunnaksi varmistuttua Iisalmi–Kajaani. G. A. Snellman kirjoitti 12.8.1901 kauppahuoneelle, että Pokki oli insinööripoikansa ja Annila-nimisen miehen kanssa käynyt punnitsemassa ja mittailemassa Leppikosken putousta. Miehet olivat halunneet ostaa kosken rannalta Räsälän talon ja luvannut siitä 25 000 markkaa, mutta isäntä oli vaatinut 35 000 markkaa. G. A. Snellman esittikin kauppahuoneelle Räsälän talon ostoa, jotta alueelle ei tulisi kilpailua.[40] Kauppahuone J. W. Snellman ei kuitenkaan saanut ostaa tilaa, vaan G. A. Snellman ilmoitti esimiehelleen Annilan ostaneen Räsälän 35 000 markan hinnasta.[41]

G. A. Snellman seurasi Leppikosken tehdassuunnitelman kehitystä todella huolellisesti ja pyrki estämään kilpailijoita tekemästä metsäkauppoja. G. A. Snellman tiedotti esimiehelleen Leppikosken tehdashankeen katselmuksesta eli siitä, miten herra Annila oli suostutellut ihmisiä tehdashankkeen taakse ja luvannut ostaa metsiä alueelta tehdashankkeen toteuduttua. Kertoipa G. A. Snellman myös siitä, miten katselmustilaisuudessa Suomussalmen, Ristijärven, Hyrynsalmen ja Paltamon kunnanvaltuutetut olivat yksimielisesti Leppikosken tehtaan takana.[42]

Ratapäätöksen jälkeen Kymmene Ab:n ostoasiamiehiä alkoi liikkua Kainuussa entistä enemmän. Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin metsänarvioija Albin Nieminen totesi kirjeessään esimiehelleen J. W. Snellmanille Voikkaan paperitehtaan miesten ostavan metsiä tulevan Iisalmen–Kajaanin radan varrelta paljon korkeammalla hinnalla, kuin pohjoisessa oli totuttu. Etelä-Suomen sahojen tukkien tarve oli kasvanut merkittävästi. Suomen sahojen vuosittain tarvitsemien tukkien määrä oli kasvanut vuodesta 1870 vuoteen 1910 2,6 miljoonasta 34 miljoonaan tukkiin. Yksi keino hankkia raaka-ainetta oli hankinta-alueen laajentaminen sinne, missä kilpailu oli vähäistä ja hakkaamattomia metsiä runsaasti. Tukkien kysynnän kasvun myötä myös hinnat nousivat. HOVINGIN mukaan Kymmene Ab maksoi metsähehtaarista syrjäisen Pielisen alueella 20–25 markkaa. Oulujärven alueella vastaavana aikana metsähehtaarista tarvitsi maksaa vain 15 markkaa.[43]

Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin metsänarvioijan Albin Niemisen havainto enteili Kymi-yhtiön tukinostajien ryntäystä Kainuuseen, ja kauppahuone halusi olla selvillä kilpailun vaikutuksesta hintatasoon. Kauppahuone halusi pysyä markkinoilla, mutta ylihintaa se ei ollut valmis maksamaan.[44] Korkeitten hintojen maksamista kannattavampi keino oli torjua ulkopuoliset hankinta-alueelta ostamalla maata jokien varsilta tai keskittää metsän- ja maanosto alueille, joilla ei ollut vielä kilpailua. Uiton kannalta strategisten kohteiden omistaminen vei kilpailijoilta mahdollisuuden välivarastointiin.[45] Oululaiset onnistuivat hankkimaan esimerkiksi nykyisen Vaalan ranta-alueen, joka oli uiton kannalta ensiarvoisen tärkeä välilanssi. Alue oli hyvä tukkien talvivarastointipaikka, koska yhden kesän aikana tukkeja ei keritty uittaa Kainuun perukoilta Ouluun.[46]

Kiristyneen kilpailun vuoksi kauppahuone J. W. Snellman osti enemmän tiloja, kuin alun perin oli suunniteltu. Vuonna 1907 kauppahuone ilmoitti Kainuuseen asiamiehelleen G. A. Snellmanille, että metsätiloja oli ostettu yli suunnitelmien ja tilanostoja tuli rajoittaa, koska parhaat metsät oli jo ostettu ja hinnat olivat nousussa. Parhaimman viikon aikana J. W. Snellman oli sijoittanut maahan noin 100 000 markkaa. Kohtuuton kilpailu kymiläisten ja muiden ostajien kanssa ei ollut kauppahuoneen mielestä järkevää, koska korottamalla hintoja oululaiset eivät voineet täysin estää kilpailijoita saamasta haltuunsa metsiä.[47]

Maanhankinnassa J. W. Snellman onnistui hyvin. G. A. Snellman totesikin yksityiseksi metsänostajaksi siirtyneen, yhtiön entisen metsäarvioitsijan Albin Niemisen puhuneen ”karkein sanoin” siitä, että ei ollut saanut ostaa haluamiaan metsiä. Leppikosken osakkaat olivat valittaneet sitä, että suunnitellun tehtaan ympäristön parhaat metsät oli ehtinyt ostaa J. W. Snellman G:son.[48] Annilan ja Välimaan (Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö) mahdollisuudet ostaa metsiä vesistöjen varsilta olivat huonot, koska parhaat alueet kuuluivat jo J. W. Snellman G:sonille. Vuonna 1907 kauppahuoneen strategia perustui nopeisiin kauppoihin, jotta talolliset eivät ehtineet päästä selville kymiläisten korkeista hinnoista, ja ostot oli suunnattava alueelle, jolla kymiläisten vaikutus oli vielä vähäistä. Siellä yhtiö sai tehdä kauppoja vielä vanhoilla hinnoilla.[49]

Kirjeenvaihdon perusteella voidaan sanoa, että vuonna 1907 kilpailutilanne oli kuumentunut liikaa ja kauppahuone J. W. Snellman G:son piti pahimpina kilpailijoina kymiläisiä, ei vuonna 1907 perustettua Kajaanin Puutavara Osakeyhtiötä. Vuoden 1907 kirjeenvaihdossa ei käyty juuri lainkaan keskustelua Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön maanhankinnasta, vaan G. A. Snellman totesi Annilan ja Välimaan maanhankintamahdollisuudet huonoiksi. Kilpailu kymiläisten kanssa sai epäreiluja piirteitä. Kymi-yhtiö osti metsän­arvioitsija G. A. Pyykkösen paremmilla palkkaeduilla omaksi asiamiehekseen. G. A. Snellmanin mukaan tarkoituksena oli saada aikaan häiriötä metsäkaupoissa. Pyykköselle tarjottiin paikkaa Kajaanin ympäristöstä, jossa suhtauduttiin etelästä tuleviin metsänostajiin paremmin kuin oululaisiin. Pyykkönen anoi eroa kauppahuoneelta terveydellisin syin. Hän valitteli huonoja, kolottavia jalkojaan ja aikoi siirtyä Ouluun maataloustavarain välittäjäksi, mutta heti lopputilin otettuaan hän siirtyikin kilpailevan yhtiön palvelukseen. Samoihin aikoihin kauppahuoneen palveluksesta siirtyi Kymi-yhtiöön myös konttoristi O. Salmela.[50]

Pyykkösen myöhemmät kaupat kilpailevan yhtiön leivissä aiheuttivat närkästystä J. W. Snellman G:sonissa. G. A. Snellman syytti entistä työtoveriaan väliintulosta kaupanteossa ja metsien ostosta suurilla summilla kauppahuoneen alueilla. Kieltämättä Pyykkösen menetelmissä oli kiusanteon makua. Esimerkkinä voidaan mainita seuraava kauppa: G. A. Snellman oli tarjonnut kauppias Piipposelle autiosta ja rappiolla olevasta tilasta 15 000 markkaa. Piipponen ei ollut suostunut kauppaan, vaan oli vaatinut 20 000 markkaa. Pyykkönen oli sitä vastoin tarjonnut tilasta 35 000 markkaa, ja Piipponen oli tehnyt kaupat heti. Menettelyään Pyykkönen oli perustellut rehvakkaasti ”maineen ostolla yhtiölle”.[51]

Vuoden 1907 jälkeen kauppahuone Snellman G:sonin maanhankinta väheni huomattavasti. Kauppahuone perusteli ostojen lopettamista sillä, että hinnat olivat kohonneet, parhaat metsät oli jo ostettu ja kilpailijoilla ei ollut enää suuria mahdollisuuksia hankkia hyviä metsiä. Kauppahuone ei katsonut myöskään tarpeelliseksi hankinta-alueen laajentamista syrjäisimmille alueille, esimerkiksi Suomussalmelle.[52] Kirjeenvaihdon perusteella voidaan kuitenkin päätellä muitakin syitä kaupanteon vähenemiseen. Kauppahuone J. W. Snellman oli suurin yksityinen maanomistaja Kainuussa. Hallitsevasta asemasta saattoi tulla rasite kauppahuoneelle, ja talolliset olivat valmiita myymään metsänsä ja maansa etelästä tuleville yhtiöille. G. A. Snellman viittasi kirjeessään siihen, että kajaanilaisten mielestä kaikki mikä tulee etelästä, on parempaa kuin Oulusta.[53] Tämä saattoi olla oire oululaisiin yhtiöihin kyllästymisestä. Kauppahuone J. W. Snellmanin mainetta saattoivat huonontaa lukuisat huhut. Kymi-yhtiön ostoasiamiesten kerrottiin levittäneen perättömiä tietoja, joiden mukaan J. W. Snellman G:sonin metsät tulivat ennen pitkää siirtymään Kymi-yhtiölle, koska Vaala–Oulu -rautatiehanke oli kariutunut eikä Myllyrannan (Vaalan) hioke- ja paperitehdas edennyt suunnitelmia pitemmälle.[54] Lisäksi maanhankinnan supistumiseen saattoi vaikuttaa suhdanteiden heikkeneminen. Vuodesta 1908 lähtien alkoi taloudellinen taantuma, jonka aikana metsätuotteiden kysyntä laski ja maailmanmarkkinahinnat alenivat.

Kilpailussa Kainuun metsävaroista ja niiden käytöstä oululaiset kauppahuoneet ja sahayhtiöt menestyivät vain osittain. Oululaiset onnistuivat hankkimaan runsaasti maata, mutta alueen teollistamisen laiminlyönti koitui niiden kohtaloksi. Metsämaahan sijoittamisen sijasta yhtiöiden olisi pitänyt monipuolistaa tuotantonsa rakennetta sijoittamalla selluloosa- ja paperiteollisuuteen sekä jatkaa sahausta Ämmän laitoksessa. Luopumalla Kainuun teollistamishankkeista oululaiset yhtiöt tekivät kauaskantoisen ja strategisen virheen, jonka seurauksena ne tarjosivat kilpailijoille mahdollisuuden tunkeutua oululaisten perinteiselle hankinta-alueelle. Koskivoima, suuret puuvarat ja etelästä kohti Kajaania rakennettava rautatie olivat omiaan vetämään muiden yrittäjien katseita koilliseen. Oululaiset yrittäjät eivät huomanneet sitä teollista muutosta, joka oli tapahtunut 1870-luvulla Kymijoen varsilla ja muuallakin Etelä-Suomessa koskivoiman ja puuvarojen yhdistämisessä massaa tuottavaksi metsäteollisuudeksi.[55]

Katovuodet, verotus ja muut rasitteet

Sahateollisuudella oli omat syynsä ja tarpeensa maanhankintaan Kainuussa, mutta sen onnistumiseksi oli tärkeää, että myös paikalliset taloudelliset olosuhteet loivat hyvät edellytykset maakaupoille. KUPIAISEN mukaan maatalouden kannattavuudella oli oma merkityksensä maanmyyntiin Kuopion läänissä. Siellä missä maatalous oli tuottavaa, yhtiöt hankkivat suhteellisen vähän maata. Iisalmen kihlakunnassa sijainneessa Kiuruveden pitäjässä yhtiöt saivat ostettua vain 13 tilaa. Kaskikriisin jälkeen jalostunut maatalouden uusi tuotantosuunta eli lypsykarjatalous ja sen synnyttämä talonpoikaisvarallisuus nähtiin vahvimmaksi aseeksi, jolla kiuruvetiset torjuivat vieraat maanostajat.[56] Tuottava maatalous ja vanha peltoviljelyalue synnytti "rakkautta kotiturpeeseen", josta ei hevillä luovuttu. Sen sijaan Itä-Suomeen rakentui toisenlainen arvomaailma, jossa vähäisten peltosuikaleiden ympäristöön vast`ikään pyykitettyihin laajoihin metsiin ei ehditty saada kiinteää sidosta.[57] KUPIAINEN jakoi Kuopion läänin itäosan Metsä- ja Maatalous-Karjalaan havainnollistaessaan puutavarayhtiöiden maanhankinnan edellytyksiä.[58]

Kainuun varhaisin maatalous perustui kaskiviljelyyn. Viljanviljelyn ongelmana olivat katovuodet: halla korjasi sadon yhtä ahneesti kuin Lapissakin. Kainuussa kokeiltu viljan suoviljelys osoittautui täysin epäonnistuneeksi hankkeeksi, jolla ei kyetty tuottamaan leipäviljaa. Kaskitalouden päättymisen ja epäonnistuneen suoviljelyksen jälkeen karjanhoidosta ei tullutkaan pääelinkeinoa Kainuuseen, vaan tervan valmistuksesta.[59] Karjataloudesta ja siihen liittyvästä metsätaloudesta tuli Kainuuseen huomattava toimeentulon lähde vasta vuosisadan vaihteesta lähtien tervatalouden päättymisen jälkeen.[60]

Tervakaupan heikentyessä kainuulaisten toimeentulomahdollisuudet kaventuivat. Maatalouden tuotannon arvo viljelmää ja asukasta kohden laskettuna oli niin alhainen, että tervatalouden kriisiä ei kyetty helpottamaan maatalouden tuotolla. VIHOLAN tutkimuksen mukaan Kainuun maatalous tuotti vuonna 1880 asukasta kohden keskimäärin 103 markkaa. Vuonna 1913 vastaava luku oli 127 markkaa, joten maataviljelevän väestön toimeentulomahdollisuudet olivat kohentuneet hieman. Vain Keski-Suomessa maatalous oli asukasta kohden laskettuna huonommin tuottavaa.[61] Lypsykarjan tuotto oli huonon rehutilanteen vuoksi Kainuussa heikko. Vuosina 1885–1913 kainuulainen lypsävä tuotti keskimäärin kolmanneksen vähemmän maitoa vuodessa kuin esimerkiksi Kalajokilaakson lehmä.[62] Vuonna 1920 Oulujärven ympäristöpitäjissä peltoa oli keskimäärin 1–2 % kokonaispinta-alasta, muualla Kainuussa vastaava luku oli alle prosentin. Viljelmää kohden laskettuna peltoa oli keskimäärin noin kolme hehtaaria.[63]

Viranomaisten mielestä kaskiviljely ja työvoimaa sitova tervatalous olivat suurimpia syyllisiä maatalouden huonoon tuottoon. Suurin osa ajasta hupeni muuhun kuin pellonraivaukseen ja lypsykarjan pitoon. Toisaalta Kainuussa oli maataloustuotteiden markkinoinnin kannalta huonot liikenneyhteydet, maaperä oli sopimatonta viljanviljelyyn, niittyjä oli vähän ja pellot olivat hallanarat.[64] Edellä mainitut seikat huomioon ottaen tervatalous oli ilmeisesti ainut oikea vaihtoehto, joka antoi aikanaan parhaan toimeentulon talonpojille.

Talouden epävarmuus, nälkävuodet ja niitä seurannut köyhyys muokkasivat omalta osaltaan myynti-ilmapiiriä sahayhtiöille suosiolliseksi. Kainuu pysyi katovuosien ja huonojen liikenneyhteyksien vuoksi pitkään syrjäisenä ja kehittymättömänä kolkkana, jonka asukkaat joutuivat muuta Pohjois-Suomea useammin vastatusten nälän, kulkutautien ja kuoleman kanssa. Huonot liikenneyhteydet eristivät Kainuun paremmin toimeentulevasta maailmasta: hätäapuviljan toimittaminen oli hidasta ja kallista. Hankalimmat ajat vallitsivat Kainuussa vuosina 1803, 1808–1809, 1811, 1832–1833, 1857–1858, 1866–1868 ja 1893. Lisäksi halla korjasi sadon useina perättäisinä vuosina vuosisadan vaihteessa. Vaikutuksiltaan koko kihlakuntaa koskettanut kato koettiin vuonna 1902.[65]

Kadot kuuluivat kainuulaisten elämään niin tiiviisti, että 1800-luvulla yksikään sukupolvi ei säästynyt niiltä. Tautiepidemiat, korkeat kuolleisuusluvut ja niistä aiheutunut inhimillinen hätä eivät voineet olla vaikuttamatta ihmisten käyttäytymiseen. Mitä hyötyä oli raivata peltoa, ojittaa soita ja laskea järviä, kun halla oli toistuvasti ottamassa sadosta suurimman osan? – Tervaa sitä vastoin ei pannut pakkanen. Lehtimies Kalle Kajander teki talvella 1903 matkan Kainuuseen ja kuvasi värikkäästi kainuulaisten elämää katovuoden jälkeen teoksessaan Nälkämailta. KAJANDER luonnehti väestöä ”oppimattomaksi, taitamattomaksi ja saamattomaksi, mikä oli enemmän olosuhteiden kuin heidän itsensä syy.” Työikäistä väestöä taloissa oli runsaasta lapsimäärästä huolimatta vähän, koska osa jälkikasvusta oli vartuttuaan lähtenyt Amerikkaan tai pohjoisen metsätyömaille. Metsätalouden tuottamaa tuloa ei osattu käyttää maatalouden kehittämiseen. ”Suu on työmiehellä sielläpäin ollut sellainen menoläpi, joka on suurista palkoista huolimatta pitänyt tulopuolen hänen taloudessaan ainaisessa vaillingissa.”[66] KAJANDERIN arviota ei voi pitää tieteellisesti luotettavana, mutta kuitenkin siitä kuvastuu se ilmapiiri, jossa ihmiset elivät katovuosien keskellä.

Muuta Pohjois-Suomea useammin toistuvat katovuodet aiheutuivat useista eri syistä. Pohjoisen ja itäisen sijainnin vuoksi ilmasto ei ollut suosiollinen viljanviljelylle, ja soiden suuri osuus lisäsi hallanvaaraa. Kainuulle tyypilliset rinnesuot tekivät korkeistakin viljelypaikoista hallanarkoja. Lisäksi pellot olivat huonosti ojitettuja: sateet ja tulvat tuhosivat ruissadon, ja usein osa niityistä oli veden vaivaamana koko kesän. Lisäksi ruokamultakerros oli ohut, koska pellot olivat hiekkaisia auhtoja, lannoitusta ei osattu, ja usein siemenviljan itävyys oli heikko.[67] Hätäapuvilja saattoi olla täysin sopimaton lajike Kainuun oloihin. Venäläisen viljan sopivuudesta Suomen olosuhteisiin ei ollut mitään takeita.

Vuoden 1902 kato koettiin raskaana Kainuussa. Kainuun kihlakunnan taloudellisten olojen tutkimista varten asetettu komitea laski kadon aiheuttamat tappiot Suomen virallisen tilaston perusteiden mukaisesti. Seuraavassa asetelmassa mainittu vuosien 1897–1901 keskisato ei vastaa yleensä keskinkertaiseksi arvioitua satoa, koska vuosiin sisältyy täydellinen katovuosi 1899 ja ohrakato vuodelta 1900. Mutta joka tapauksessa asetelmassa ilmenevät kihlakuntaa kohdanneet suuret satomenetykset.[68]

Vuosien 1897–1901 keskisadon arvo jakaantui Kajaanin kihlakunnassa melko tasaisesti lukuun ottamatta Suomussalmen ja Puolangan pitäjää, joissa sadon arvo oli noin 18 mk asukasta kohden laskettuna. Vastaava luku koko Kajaanin kihlakunnan alueella oli noin 28 mk. Mainittuna ajanjaksona Kainuun sato oli asukasta kohden laskettuna hieman yli Oulun läänin keskiarvon, mutta koko Suomen arvoon verrattuna se oli tuntuvasti alhaisempi. Vuoden 1902 sadon arvo romahti vertailukohteeseen nähden huomattavasti: se oli vain kolmannes vuosien 1897–1901 sadon arvosta. Hyrynsalmen, Puolangan ja Suomussalmen osalta voidaan puhua katastrofista, eikä Säräisniemikään poikennut sanottavasti kriisipitäjistä. Käytännössä Suomussalmen, Hyrynsalmen ja Puolangan 2–3,5 markan sadon arvo merkitsi täydellistä maatalouden sadon tuhoutumista.

Kainuun kihlakunnan taloudellisten olojen tutkimista varten asetettu komitea arvioi vuoden 1902 kadon aiheuttamat kokonaistappiot. Vastoinkäymisistä aiheutuivat Kainuulle noin miljoonan markan menetykset.[69] Koettelemusten suuruutta korostaa myös se, että hyvinäkin vuosina Kainuu oli viljan osalta alituotantoaluetta. Tuottoisina vuosina, esimerkiksi 1906–1907, ravintoviljan ostamiseen käytettiin Kainuussa 1 050 000 markkaa. Kun arvioon otetaan mukaan siemenvilja ja viljanhinnan kausivaihtelut, kainuulaisilta hupeni viljan ostoon 1 250 000 markkaa vuodessa.[70] Vuoden1902 kaltaisena aikana vuotuinen viljalasku ylitti 2 miljoonan markan rajan.

Kauppahuone J. W. Snellman G:son sai syyskuun alussa asiamies G. A. Snellmanilta tiedonannon Kainuuta kohdanneesta onnettomuudesta[71]:

Joenniemi 8. p. syyskuuta 1902

Kauppahuone J. W. Snellman G:son

Oulu

Nyt olen ympäriinsä vuoden tuloon nähden saanut tietoja, että katovuosi on tullut. Wiljan kypsymisestä ei ole enää toivoa, vaan se on aikaan nähden jo pois leikattava. Osaksi Paltamossa y.m., joissa halla ei ole vielä pannut, jäänee jyvään riihityksen jälkeen sen verran kokoa, jos ruoste ei ole pilannut, että ehkä siemmentä saavat. Heinänkin puolesta on laajalti tullut katovuosi, sillä alaiset niityt ovat vielä veden alla ja sen mitä ovat epäsuotuisella ilmalla saaneet tehdyksi ovat tulleet huonoja. Yleisesti tuntuu ja kuulostaa olevan sen lainen mielipide, että tänä syksynä täytyypi karjaa vähentää.

Ensi talvena toivon metsän myöjiä olevan runsaasti, jos vaan niitä K. Herrat ostaa edelleenkin kuten tähänkin asti. Vuoden tuloon nähden pyytäisin K. Herrain lähettämään ruisjauhoja Waalaan, jos kohtuullisella rahtipalkalla vetäisivät, että sulan aikana ne vielä saisi ne tänne, ainakin 120 000 kgr.

Suurimmalla Kunnioituksella Nöyrin palvelijanne G. A. Snellman

Metsänostajalla oli selvä käsitys kadon laajuudesta, ainakaan G. A. Snellmanin arvio ei poikennut lainkaan Komiteamietinnön käsityksistä kadon vakavuudesta. Kauppahuoneen toimintamalli katovuotena oli selvä ja harkittu: metsänmyyjiä toivottiin olevan runsaasti ja ruisjauhovarastojen oli oltava olosuhteiden mukaiset. Tilakauppa kävi toiveiden mukaisesti, kuten taulukosta 10 ilmenee. Vuosina 1902 ja 1903 kauppahuone osti yhteensä 69 tilaa, joiden yhteispinta-ala oli 26 231,7 hehtaaria. Metsä- ja viljakaupan yhdistäminen oli kannattava liikeidea, koska huomattava osa talollisten saamista metsätuloista palautui takaisin kauppahuoneelle ruisjauhokaupan kautta. Viljakaupassa oli kyse miljoonista markoista.

Maatalouden vaikeudet eivät aiheutuneet pelkästään ankarista luonnonoloista. Taustalla vaikutti pitkään kaskitalouden kriisi. Kaskiviljelyn laajentaminen kasvavan väestömäärän tarpeisiin ei ollut enää mahdollista 1850-luvun jälkeen. Kainuussa kaskeamisen rinnalle kehittyi tervatalous, joka alkuvaiheessa lievensi kaskiviljelyn heikkenemisestä aiheutuneita ongelmia. Tervatuloja voitiin käyttää viljan ostoon, mutta tervatalouden väistyttyä maatalouden kriisi oli ilmeinen. Kaskeamisen rinnalla harjoitettu tervatalous vain siirsi maatalouden ongelmia tulevaisuuteen.[72] Maataloutta ei kehitetty riittävästi, ja katovuodet olivat erityisen vaikeita, koska hyvinäkään vuosina viljaa ei jäänyt varastoon.

Katovuosina valtion, kunnan ja seurakuntien perimät verot ja muut veronluontoiset maksut rasittivat omalta osaltaan talollisten toimeentuloa. Kajaanin Kihlakunnan taloudellisia oloja tutkinut komitea arvioi verojen ja rasitusten yhteismäärän Kainuussa manttaalia kohden seuraavasti:

Taulukossa ovat manttaalia kohden lasketut verorasitukset ja tyypillisiin kainuulaisiin tiloihin kohdistunut verotus. 1/8, 1/16 ja 1/24 manttaalin tilat olivat henkikirjojen mukaan yleisimpiä Kainuussa. Tyypillisin tilan manttaaliluku oli 1/8, jolle asetettiin keskimäärin 80 markan vuotuinen verotaakka. Vuoden 1905 hintatason mukaan kainuulainen talonpoika joutui verot maksaakseen myymään noin 5–6 tynnyriä tervaa.[73] Samoihin aikoihin hehtolitra rukiin jyviä maksoi 14 markkaa. Yhdeltä talolta perityillä veroilla olisi voitu ostaa 5,7 hehtolitraa ruista, joka vastasi 1,43 henkilön vuotuista viljantarvetta.[74]

Verotettavat summat tilaa kohden eivät ole absoluuttisina lukuina suuria, mutta luontaistalouden aikana raha ei ollut jokapäiväinen asia. Erityisesti vaikeuksia tuli silloin, kun kato tuhosi maatalouden tuoton. Esimerkiksi vuoden 1902 kato aiheutti kahden miljoonan markan laskun Kainuulle, ja hyvinäkin vuosina viljan ostoon hupeni Kainuussa noin miljoonaa markkaa. Verotuksen rasittavuutta voidaan pinnallisesti selvittää pakkohuutokauppapöytäkirjoista.

Kajaanin kihlakunnassa oli vuosina 1885–1915 yhteensä 297 pakkohuutokauppaa ja ulosmittausta. Niiden ensisijainen syy 103 tapauksessa olivat rästiin jääneet kruunun verot sekä kunnan ja papin saatavat. Määrää ei ole suuri 30 vuoden ajanjaksoon ja Kainuun tilamäärään suhteutettuna. Kainuussa oli esimerkiksi vuonna 1915 3 070 tilaa. Verot olivat miltei poikkeuksetta maksamatta myös kaikissa niissäkin tapauksissa, joissa päävelkojana oli muu kuin kruunu.[75] Kainuun verorasitusta ei voida pitää kohtuuttomana normaalivuosina. Kajaanin kihlakunta oli saanut erityisiä verohelpotuksia: vuonna 1840 Oulun läänille määrätty verorupla manttaalia kohden oli 30 ruplaa, mutta Kainuussa vain 9 ruplaa manttaalilta. Henkirahan maksusta oli vapautettu läänin keskiarvoa suurempi määrä verovelvollisia. Kajaanin kihlakunnassa henkirahoista vapautettuja oli 59,3 %, Oulun läänissä 57,1 % ja Suomen maaseudulla keskimäärin 51,4 %.[76] Katovuosista ja maatalouden huonosta tuotosta huolimatta pelkästään maksamattomien verojen takia talolliset joutuivat harvoin tiloineen pakkohuutokauppaan.

Talollisten velkaantuminen

1900-luvun alussa koko maan tervatuotannosta, noin 80 000 tynnyristä, 50 000 saatiin Kainuusta. Tervanpoltto keskittyi lähinnä Kuhmoon, Sotkamoon, Paltamoon, Suomussalmelle, Hyrynsalmelle ja Ristijärvelle.[77] Tervatalouden työllistävä vaikutus oli huomattava. Tervahaudan latominen ja poltto vaativat ammattimiehiä, mutta myös runsaasti aputyövoimaa. Puiden koloaminen, tervaksien pilkkominen, ladonta sekä kuljetus olivat työteliästä uurastamista. Jos tilan oma työvoima ei riittänyt, oli palkattava aputyövoimaa. Vaikka Kainuun talonpojilla tai kruununtorppareilla ei ollutkaan omaa tervahautaa, niin jollakin tavalla heidän elämänsä liittyi tervaan. Taitavimmat heistä valmistivat vaikkapa tynnyreitä tai veneitä.[78]

Kainuulaisen talonpojan kannalta tervatalouteen liittyi useita kielteisiä piirteitä. Tervan maailmanmarkkinahintojen vaihtelut lisäsivät taloudellista epävarmuutta, ja tervakaupan myötä talonpoika usein velkaantui tervaporvarille. Jos tervatulo ei riittänyt jokapäiväisen elämän kannalta tärkeisiin hankintoihin, talonpojan oli pyydettävä ennakkomaksuja tai lainaa tervaporvarilta. Yleensä velka sovittiin maksettavaksi seuraavasta tervaurkosta. Välttämättä talonpoika ei kyennytkään maksamaan seuraavana vuonna velkaansa. Tervan maailmanmarkkinahinta oli kenties laskenut tai jostakin syystä hän ei voinutkaan täyttää sovittua tervaurkkoa. Seurauksena oli lisävelan otto, ja talonpoika tuli entistä enemmän riippuvaiseksi seuraavista tervatoimituksista.[79]

Tervaporvarit alkoivat ennen pitkää periä korkoa myöntämilleen veloille. Talonpojan velkamäärän kasvaessa tervan ostajat saattoivat vaatia myös takaajia saataviensa turvaksi ja myöhemmin myös kiinnityksiä. Talonpojan vaihtoehdot olivat vähissä: velan takasi usein toinen tervavelallinen, ja kiinnitykseksi oli pantava oma talo maineen. Velkataakan kasvettua yli maksukyvyn tilan menettäminen tervaporvarille oli täysin mahdollista.[80]

Kainuun historiaa tutkineitten mukaan tervavelkaantuminen oli merkittävä syy tilojen myyntiin puutavarayhtiöille. TURPEINEN toteaa: ”Kauppojen liikkeellelähtöä auttoi merkittävästi tervatalonpoikain velkaantuneisuus oululaisille kauppiaille.”[81] HEIKKISEN mukaan ”pian kolkutteli vallesmanni tervatalonpojan pirtin ovea ja vaati tervavelan välitöntä maksamista. Siihen onneton ei tietenkään pystynyt, joten kohta paukkui huutokauppavasara ja tervatalonpoika sai lähteä kotikonnuiltaan. Kovin yleisiä tällaiset pakkohuutokaupat eivät toki olleet, mutta silloin tällöin kauppahuoneet turvautuivat niihin pelottelumielessä.”[82] VIRTASEN tutkimuksessa todetaan yhtiöiden maanhankinnan lähteneen liikkeelle 1890-luvulla, jolloin tervayhtiöt saivat haltuunsa velallisten tiloja.[83] VILMIN käsitys tervavelkaantumisen merkityksestä on varovaisin: ”tervavelkojen panttina oli joitakin tiloja.”[84] Kainuun historian tutkijat eivät esitä muita syitä tilakauppoihin kuin tervavelkaantumisen. Paikallishistorioissa asiaa on jouduttu käsittelemään pinnallisesti, ja tutkimuksista ei selviä riittävän tarkasti se, mistä näkemys tervavelkaantumisen merkityksestä tilakauppoihin on lähtöisin.

Kainuussa tervakauppaa kävivät oululaiset kauppahuoneet ja kauppiaat. J. W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom, J. G. Pentzin, Otto ja Isak Ravander, A. Santaholma ja Karl Kivijärvi olivat tärkeimmät tervan ostajat.[85] Vuoteen 1910 mennessä he olivat ostaneet maata seuraavasti:

Tervakauppiaat omistivat vuonna 1910 Kainuussa runsaat 360 tilaa, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli 128 449 hehtaaria. Noin 60 % puutavarayhtiöiden omistamasta maasta kuului puutavaraliikettä harjoittaneille tervaporvareille. Eniten maata oli ostanut J. W. Snellman G:son, jolla oli vuonna 1910 noin 64 000 hehtaarin maaomaisuus. Otto ja Isak Ravander omistivat yhteensä noin 16 000, mutta kauppahuone G. & C. Bergbom vain noin 3 700 hehtaaria maata. Todennäköisesti Bergbomien, samoin kuin J. G. Pentzinin maanosto sisältyi Uleåborgs Sågverk Ab:n maanhankintaan, koska molemmat olivat sahayhtiön osakkaita.

J. W. Snellman G:sonin velkaluettelot ovat täydelliset. Niihin on merkitty velallisen nimi ja velkamäärä sekä tilojen nimet kylittäin ja pitäjittäin. Velkaluettelossa mainittuja tiloja voidaan verrata henkikirjojen tietoihin, ja siten selvittää puutavarayhtiöille siirtyneet tervavelallisten tilat. Muiden tervanostajien velkaluetteloista puuttuvat tilojen nimet; pelkkien velallisten nimien perusteella ei voida tehdä minkäänlaisia päätelmiä, koska eri taloissa oli usein samannimiset isännät.

Seuraavassa taulukossa on esitetty J. W. Snellman G:sonin tervavelallisten tilojen lukumäärä vuosina 1883–1915 ja niistä puutavarayhtiöille siirtyneitten tilojen määrä. Lukuja on verrattu Kainuun koko tilamäärään ja siihen määrään, joka niistä siirtyi yh­tiöille. Luvut on esitetty sekä absoluuttisina että suhteellisina.

J. W. Snellman G:sonin 600 tervavelallisen tilasta siirtyi yhtiöille vain 127 eli runsaat 21 %. Tiloja ei siirtynyt suhteellisesti sen enempää puutavarayhtiöiden omistukseen kuin tiloja yleensä. Molemmista ryhmistä yhtiöille päätyi noin 21 % tiloista. Puutavarayhtiöille päätyneitä muita kuin tervavelallisten tiloja oli noin nelinkertaisesti. Kajaanin pitäjässä tervavelallisten tiloista noin 38 % ostivat puutavarayhtiöt. Huomion arvoista on se, että oululaiset yhtiöt ostivat vain viisi tilaa, loput yhdeksän myytiin kymiläisille, joilla ei talonpoikiin nähden ollut tervavelkasuhdetta. Siitä huolimatta kaupan syynä saattoi olla velkaantuminen tervaporvareille. Hyrynsalmella, Ristijärvellä ja Paltamossa tervavelallisten tiloista päätyi puutavarayhtiöille vain noin neljännes.

Tilansa myyneiden tervavelallisten keskimääräinen velka vuosina 1894–1915 oli 269 markkaa. Kaikkien tervavelallisten velka oli keskimäärin seuraavan suuruinen:[86]

Tilansa myyneet tervavelalliset eivät olleet enempää velkaantuneet kuin muutkaan. Keskimääräinen velkaantuminen oli vähäistä: esimerkiksi vuonna 1900 valtion metsähuutokaupoissa maksettiin Paltamon, Sotkamon ja Hyrynsalmen hoitoalueessa tukkipuurungosta 3–4,75 markkaa.[87] Veloista selviytyminen ei välttämättä edellyttänyt tilan myyntiä, vaan siihen olisi riittänyt noin sadan rungon kauppa. Kuitenkin on syytä tähdentää, että velansietokyky oli suhteellista, ja siihen vaikutti henkilön kokonaisvarallisuus. Joillekin pienikin velkataakka oli mahdoton kannettava, toiset selvisivät tuhansien markkojen velasta tilaa myymättä. Esimerkkinä voidaan mainita Kajaanin Kuluntalahdessa asunut Pekka Sirviö, jolla oli vuonna 1905 velkaa 5 352,96 markkaa. Hänen omistamaansa Tuomaalan tilaa ei koskaan mainittu puutavarayhtiöiden omaisuudeksi henkikirjoissa eikä puutavarayhtiöiden luetteloissa. Muita suurvelallisia olivat Paltamon Paltaniemessä Sutelanperää isännöinyt Adolf Wegelius, jolta J. W. Snellman G:son oli saamassa 3 799 markkaa, ja Sotkamon Tipasojan Hautalan tilanomistaja Perh Kilpeläinen, joka oli velkaa 3 384,75 markkaa. Molemmat selvittivät velkansa tilaa myymättä.[88]

Tutkittaessa tervavelkaantumisen yhteyttä puutavarayhtiöiden maan hankintaan on syytä korostaa seuraavia asioita. Tässä tutkimuksessa arviot perustuvat pelkästään J. W. Snellman G:sonin asiakirjoihin, koska muiden tervakauppiaiden tuottamaa lähdeaineistoa ei voida puutteellisuuksien takia käyttää. J. W. Snellman G:son omisti kaikkien tervakauppiaitten omistamasta maasta ja tilamäärästä kuitenkin 50 %. Määrällisesti otos on kattava, mutta se käsittää vain yhden tervanostajan liiketoiminnan. Muut tervanostajat saattoivat periaatteessa noudattaa kokonaan erilaista käytäntöä velallisiaan kohtaan kuin J. W. Snellman teki.

Tutkimuksessa käytettyjen lähteiden perusteella voidaan kuitenkin esittää tervakaupan merkityksestä puutavarayhtiöiden maan ostoon useita perusteltuja yhteyksiä. Tervavelkaantumisella oli selvä yhteys yhtiöiden maanostoihin. Pelkästään kauppahuone J. W. Snellman G:sonilla oli vuosina 1883–1915 yhteensä 600 tervatalonpoikaa kauppakumppaneina. Kun mukaan lasketaan kaikkien tervaporvarien velalliset, määrä kohoaa varovaisestikin arvioiden yli kahden tuhannen tervatalonpojan. Laajan asiakaspiirin kautta terva-asiamiehet tunsivat Kainuun talonpojat ja metsät hyvin. Tulevia tilakauppoja varten oli luotu osto-organisaatio, ja tiedossa oli mahdolliset myyjät. Vastaavanlaista järjestelmää ei syntynyt muualle Pohjois-Suomeen. Silti tervavelkaantuminen ei näytä välttämättä edes tärkeimmältä tilan myynnin syyltä.

Tervakaupan merkitys Kainuun taloudessa heikkeni vuosisadan vaihteesta lähtien. Kainuun tervan tuotanto laski vuosina 1895–1907 40 531 tynnyristä 21 492 tynnyriin. Varsinainen tuotannon romahdus tapahtui vuonna 1904, jolloin Kainuu tuotti vain 17 319 tynnyrillistä tervaa.[89] Samaan aikaan yhtiöiden tilakaupat vilkastuivat. Kainuun talouselämässä oli murrosvaihe, jossa kehittymätön maatalous ei kyennyt korvaamaan tervatalouden heikkenemisen aiheuttamaa tulojen menetystä. Sitä vastoin metsätuloilla voitiin hetkessä selvitä taloudellisista vaikeuksista. Puutavarayhtiöiden maanhankinta on nähtävissä laajana yhteiskunnallis-taloudellisena ilmiönä, joka sijoittui tervatalouden ehtymisen ja voimistuvan metsätalouden väliseen murroskauteen.

Tervavelkaantuminen oli kehityksessä vain yksi osatekijä, joka ei yksin selitä yhtiöiden maanostoa. Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin velkasuhteessa olleet tervatalonpojat eivät myyneet tilaansa sen auliimmin yhtiölle kuin muutkaan talolliset. Keskimääräinen velkaantuminen oli suhteellisen vähäistä, esimerkiksi vuonna 1905 keskimääräinen tervatalonpojan velka oli 318 markkaa. Velka ei missään tapauksessa edellyttänyt koko tilan myyntiä.

Perimätietona jälkipolville välittynyt käsitys tervaporvarien häikäilemättömästä velallisten riistosta on yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta liioitteleva. Pitäjissä, joissa yhtiöt ostivat runsaasti tervavelallisten tiloja, oli varmasti kauppoja, joissa talolliset eivät saaneet tilastaan mieleistään hintaa,[90] mutta tervavelka ei pakottanut myymään hinnalla millä hyvänsä. Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin ja terva-asiamies G. A. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa ei ole ainoatakaan kehotusta petollisuuteen. Kauppahuone painotti hintojen kohtuullisuutta, korkeita hintoja se ei ollut valmis maksamaan. Esimerkkinä J. W. Snellmanin kannasta velallisiaan kohtaan voidaan mainita seuraava kirje:[91]

Oulu 20. p. jouluk. 1900

Herra G. A. Snellman Kajaani Joenniemi

Wiitaten viime kirjeeseeni t. k. 17 pllä saan täten vaan huomauttaa seuraavasta.

Lassi Heikkisen vävy Matti Kemppainen Kotila N:o 31 Heikkilä kävi täällä ja ilmoitti, että on ollut kysymys metsänostosta ja että asia on melkein sovittu jo Pyykkösen kanssa. Hinta sanoi olevan tosin hyvin alhainen, mutta kun Pyykkönen oli uhkannut että kiinnevelka heti haetaan pois jos ei sovita. Jos tässä on perää ollenkaan niin tälläinen ostotapa on kerrassaan sopimaton ja kiellän täten. Ilmoittakaa ankarasti tästä Pyykköselle! …

Kunnioituksella J. W. Snellman

Vuosisadan vaihteessa kauppahuone J. W. Snellmanin kanta uhkailuun ja kiristykseen oli ehdottoman kielteinen. Velan irtisanomista kiristyskeinona ei hyväksytty. Myöhemmässäkään kirjeenvaihdossa ei paljastu epärehellisten keinojen käyttöä. Toinen asia on se, miten yhtiöitten asiamiehet käyttäytyivät maakunnassa ostoasioissaan. Esimerkiksi metsänarvioitsija Nieminen sai kauppahuoneelta lopputilin ostettuaan metsiä omaan laskuunsa. Ilmeisesti Nieminen oli neuvotellut hyvän kaupan, mutta ostikin tilan itselleen eikä kauppahuoneelle. Mainittua menettelyä J. W. Snellman ei hyväksynyt ja sanoi irti Niemisen työsuhteen.[92] On hyvin todennäköistä, että kaupanteossa vilppiin syyllistyivät puutavaranvälittäjät ja leveranssimiehet, jotka tavoittelivat suuria, hetkellisiä voittoja.

Kajaanin kihlakunnan taloudellisia oloja tutkineen komitean mukaan talollisten kokonaisvelkaantuminen Kainuussa oli vähäistä vuonna 1907. Velkasumma oli kokonaisuudessaan 3,2 miljoonaa markkaa, josta oli kihlakunnan ulkopuolelta otettua lainaa 1,6 miljoonaa markkaa. Tervavelkaa oli ainoastaan 450 000 markkaa, joka oli 14 % kokonaisvelkamäärästä.[93] Edellä mainitut luvut kattavat pelkästään vuoden 1907, joten niiden perusteella ei voi tehdä arvioita vuosisadan vaihteen olosuhteista, jolloin Kainuun metsäkaupat vilkastuivat ja metsärahat vähensivät kainuulaisten velkataakkaa.

Pakkohuutokauppa-asiakirjoista voidaan selvittää velkaantuneisuuden rakennetta. Vuosina 1885–1915 pidetyssä 297 pakkohuutokaupassa ja ulosotossa päävelkojina oli maakauppias 30, hypoteekkiyhdistys 4, pankki 12, konkurssipesä 15 ja oululaiset kauppahuoneet 42 tapauksessa. Maksamattomat velat hypoteekkiyhdistykselle ja pankeille alkoivat yleistyä vasta vuosisadan vaihteen jälkeen. Maakauppiaille velkaantuminen oli todennäköisesti hyvin yleistä tervavelkaantumisen ohella, koska maakauppiaat myivät ja ostivat talollisten kannalta elintärkeitä tuotteita.[94]

Kihlakunnan taloudellisia oloja kartoittaneen komitean arvio Kainuun velkaantumisesta ei ollut missään mielessä huolestuttava:[95]

”Ennakolta ei komitea olisi voinut tilaa päättää näinkään hyväksi, puhumattakaan niistä, jotka etäällä lukevat sanomia ”nälkämaasta”. Tosihan on, että säästöjen lisäymiseen viime vuosina ovat vaikuttaneet epänormaaliset seikat, niin kuin maitten kokonais- ja palstoittain myynnit pohjineen tukkiyhtiöille. Mutta kun niistä on vuosien 05-07 aikoina jo kannetut kauppahinnat eivät arvion mukaan nouse 1 miljoonaankaan, niin ei takauminen ole kovinkaan suuri…

Komitea totesi vähäisen velkaantumisen aiheutuneen orastavan maatalouden tuottavuuden kasvusta.[96]

Arentimieheksi – vapaaehtoisesti vai olosuhteiden pakosta?

Tilansa puutavarayhtiölle myyneellä talonpojalla oli yhtenä mahdollisuutena jäädä asumaan myymälleen tilalle ”arennille”. Lampuotien asemaa ei pidetty hyvänä, koska he menettivät itsenäisyytensä ja omistusoikeuden tilaansa. Itsenäisestä talonpojasta tuli vuokraviljelijä, joka putosi sosiaalisessa asemassa torpparien ja mäkitupalaisten joukkoon. Tilakaupat epäilemättä loivat tilanteen, jossa oli hyvät edellytykset irtolaisuuden ja sosiaalisten ongelmien kasvulle. Pahinta oli tietenkin se, jos tilallinen myi omaisuutensa alihintaan ja joutui kärsimään epäoikeudenmukaisesta kohtelusta vuokralaisena.

Arentimieheksi päätyminen ei välttämättä ollut huono ratkaisu. Talollinen saattoi saada tilan myynnistä niin paljon rahaa, että sen ansaitsemiseen hänellä ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Jos hän solmi hyvän arentisopimuksen yhtiön kanssa, hän saattoi asua tilallaan ja viljellä maata sekä hankkia talvisin lisäansioita metsätöistä. Esimerkiksi kauppahuone J. W. Snellman G:son maksoi vuonna 1907 Paltamon Mieslahdessa sijainneesta 954,96 hehtaarin Kemppaalan n:o 19 tilasta 50 000 markkaa.[97]Vuoden 1994 rahaksi muutettuna kauppasumma oli 927 500 markkaa.[98] Yhtä suuriin rahoihin ei päässyt käsiksi samalta kylältä samaan aikaan 264,05 hehtaarin Itkonpelto n:o 21:n myynyt tilallinen. Hän sai tilastaan 12 000 markkaa, joka vuoden 1994 rahaksi muutettuna oli 222 600 markkaa. Mainitun suuruisia rahasummia oli mahdoton ansaita Kainuussa maataloudesta ja metsätöistä. Kauppasumma myyntihetkellä oli suuri, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeinen inflaatio vei siitä ostovoimaa tuntuvasti.

Puutavarayhtiöiden arkistoissa on vähän säilyneitä vuokrasopimuksia. Vain muutamia kauppahuone J. W. Snellman G:sonin, Ab Uleå Oy:n, kauppahuone Otto Ravanderin ja Puutavara Osakeyhtiö Kemin lampuotien kanssa tekemiä vuokrasopimuksia on säilynyt. Esimerkkinä arentisopimuksesta voidaan mainita vuonna 1903 kauppahuone O. Ravanderin ja entisen talollisen Abeli Heikuran 50 vuodeksi tekemä sopimus. Vuokrattava tila Heikura n:o 23 sijaitsi Suomussalmen Alavuokin kylässä. Sen manttaaliluku oli 1/8 ja pinta-ala 593,42 hehtaaria.[99]

Sopimuksessa määriteltiin arentimiehen oikeudet ja velvollisuudet. Lampuotilla oli oikeus käyttää metsää tietyin rajoituksin. Polttopuuna sai käyttää lehtipuuta ja maapuuta, rakennuspuuksi pystyyn kuivaneita honkia, sekä erikseen rajatulta alueelta sai kaataa kahden metrin korkeudesta läpimitaltaan alle 18 cm paksuja tuoreita näreitä havu- ja aitatarpeiksi. Petäjiä sai kaataa vain erityisellä luvalla lukuun ottamatta aiemmin lovettuja tervapuita. Metsää arentimies ei missään tapauksessa saanut myydä.[100]

Tilan rakennusten ja viljelysten käytön ehtona oli niiden kunnosta huolehtiminen. Jos lampuoti raivasi peltoa tai rakensi uudisrakennuksia, hänellä oli oikeus saada korvaus työstään katselmuksen jälkeen. Vuokraaja oli korvausvelvollinen, jos hän huolimattomuuttaan rappeutti viljelykset ja rakennukset. Arentimiehen oli pidettävä tilan rajat auki, valvottava tilan metsää haaskauksilta ja metsäpaloilta. Jos lampuoti laiminlöi velvollisuutensa, edessä oli häätö.[101]

Kauppahuone O. Ravander noudatti tekemiään sopimuksia. Esimerkiksi 21.4.1914 pidettiin katselmus Suomussalmen Alavuokissa Ahola n:o 20 tilalla lampuotin tekemien rakennusten kunnostustöiden johdosta. Syynissä oli mukana kunnan vuokralautakunnan edustaja, vuokramies sekä vuokranantaja. Yhteisen päätöksen nojalla O. Ravander velvoitettiin maksamaan rakentamisesta korvaukset lampuotille.[102]

Vuokraajan velvollisuudet olivat lähinnä tilan hyväksi tehtäviä työsuorituksia. Ainoa taloudellinen rasite oli tilan veroista ja muista senluonteisista rasitteista huolehtiminen.[103] Esimerkiksi Suomussalmella vuosina 1905–1907 verojen ja veroluontoisten maksujen suuruus 1/8 manttaalin tilasta oli vuosittain 96,8 markkaa.[104]

Muiden puutavarayhtiöiden tekemät vuokrasopimukset olivat sisällöltään samantyyppisiä ja vuodesta 1913 lähtien osa sopimuksista tehtiin painetulle lomakkeelle, johon oli valmiiksi kirjattu vuokraehdot. Muutamissa kontrahdeissa oli maininta vuokralaisen kalastus- ja metsästysoikeudesta, joka oli tärkeä etu luontaistaloudessa eläville ihmisille. Lisäksi vuokralainen velvoitettiin harjoittamaan maanviljelystä ja muutamissa tapauksissa majoittamaan yhtiön työnjohtajat tarvittaessa. Siitä syystä arentimiehellä oli oltava lämmin kamari yhtiön johtohenkilöiden tilapäistä majoittamista varten.[105] Muista poikkeava sopimus oli Muuruvedeltä kotoisin olevan Juuso Laitisen ja J. W. Snellman G:sonin tekemä kontrahti Utajärven Niskan kylässä sijainneesta Kolehmaisen n:o 1 tilasta. Tilaan kohdistuneiden verojen ja senluontoisten rasitteiden lisäksi Laitisen oli maksettava J. W. Snellman G:sonille vuotuista vuokraa. Neljänä ensimmäisenä vuotena se oli sata markkaa ja viidennestä vuodesta yhdeksännen vuoden loppuun asti vuokra nousi sata markkaa vuosittain. Kymmenennestä vuodesta eteenpäin vuokra oli vuodessa 1 500 markkaa. Lisäksi arentimies velvoitettiin hankkimaan takaus vuokranmaksulleen. Vuokraaja joutui myös vakuuttamaan tilan rakennuksen tulipalon varalta. Maatila oli poikkeuksellisen suuri: arentimies sitoutui pitämään ensimmäisenä vuotena kymmenen lehmää ja lisäämään joka vuosi lypsävien määrää yhdellä.[106] Tila oli entinen Myllyrannan ruukin tila, ja todennäköisesti se oli huomattavasti tuottoisampi kuin Kainuun tilat yleensä.

Puutavarayhtiön arentimiehen asema oli suurinpiirtein samanlainen kuin kruununtorpparin. Käytännössä myös torpparien metsänkäyttö oli hyvin rajoitettua ja tarkasti säänneltyä. He eivät hyötyneet metsistä muuten kuin saamalla sieltä ilmaisen tarvepuun. Hakamaat olivat rajattuja puunottoalueita, joiden ulkopuolelta sai ottaa vain kuivuneet puut.[107] Kruununtorpparin vero suhteutettiin torpan tuottoon. Se voitiin maksaa joko viljana, rahana tai päivätöinä. Oulujärven tarkastuspiirissä vero oli 1900-luvun alussa suurimmillaan 26 markkaa. Torpat oli vapautettu maaverosta, manttaaliin perustuvista rasituksista ja usein myös henkirahasta.[108] Kruununtorppareiden verorasitus oli Kainuussa huomattavasti pienempi kuin puutavarayhtiön lampuotien.

Arennille jäänti oli yleistä Kainuussa yhtiöitten maanoston alkuvaiheessa, kuten seuraavasta asetelmasta ilmenee:

Asetelmassa on otettu huomioon myös lohkotilat, jotka eivät olleet asuttuja. Kaupassa asuinrakennukset jäivät talolliselle ja lohkotila, usein ulkometsäpalsta, siirtyi yhtiölle. Vuoden 1910 korkea prosenttiosuus selittyy yhtiöiden vuoden 1907 ennätyksellisen runsailla tilanostoilla. Talollinen, joka myi tilansa, jäi yleensä alkuvaiheessa arennille ja vasta vuosien kuluttua sanoi sopimuksensa irti. Vuoteen 1915 mennessä arentilaisten määrä väheni selvästi. On todennäköistä, että tilan myynyt sukupolvi asui tilalla, mutta lapset aikuistuttuaan jättivät tilan tai ostivat rakennukset, viljelymaat ja kotitarvemetsän yhtiöltä. Tilalta poismuuttoa edisti myös se, että ajan kuluessa rakennukset rappeutuivat ja vuokratilalle rakentaminen saattoi tuntua epävarmalta ratkaisulta. On myös mahdollista, että tilansa myynyt osti itselleen uuden tilan tai siirtyi kruununtorppariksi.

Tilansa myyneet ryhtyivät kuitenkin harvoin kruununtorppareiksi. Esimerkiksi Sotkamossa vuosina 1885–1915 puutavarayhtiöiden omistamien tilojen määrä kasvoi 163 tilaa. Samaan aikaan Sotkamossa perustettiin vain 21 kruununmetsätorppaa.[109] Oulujärven tarkastuspiirin alueella oli vuonna 1900 691, vuonna 1905 704 ja vuonna 1910 850 kruununmetsätorppaa.[110] Suurin osa niistä oli perustettu ennen yhtiöiden tilakauppojen käynnistymistä. Kymmenen vuoden aikana Kainuuseen perustettiin 159 uutta kruununmetsätorppaa. Samaan aikaan yhtiöiden omistamien tilojen määrä kasvoi 453 tilaa. Lukujen perusteella voidaan olettaa, että tilansa myyneistä vain harvat ryhtyivät torppareiksi. Mikäli laajamittaista siirtymistä kruununtorppariksi olisi tapahtunut, torppia olisi todennäköisesti perustettu huomattavasti enemmän.

Tilojen säilyminen asuttuna oli yhtiön etujen mukaista. Arentimiehet olivat uitto- ja metsätöiden työvoimareservi. Savotoiden työvoimapula oli varsinkin Peräpohjolan savotoilla ilmeinen korkeasuhdanteen aikana. Kainuun arentimiehet eivät olleet hyvää ainesta ”lentojätkiksi”, koska vuokrasopimuksissa lampuoti usein velvoitettiin harjoittamaan maataloutta tilallaan. Erityisen vuokran puuttuminen arentimiehiltä saattoi toimia houkuttimena kaupankäynnissä tilasta: myytyään kotitilansa talonpoika sai uskomattomalta tuntuvan summan rahaa ja edulliset vuokraehdot. Kotitilalta ei tarvinnut välttämättä muuttaa ja elämä jatkui entisellään.