1.2. Kysymyksenasettelu
Tutkimuksessani pyrin selvittämään Pohjois-Suomessa maata ostaneet yhtiöt ja niiden hankkiman tilojen määrän ja pinta-alan sekä alueellisen jakaantumisen niin vapaan kuin rajoitetun osto-oikeuden aikana. Kysymykseen tulevat sekä laillisesti että laittomasti hankitut tilat. Huomion kiinnitän laittomien menetelmien käyttöön sekä niiden yleisyyteen ja laajuuteen. Tutkin myös sitä, montako prosenttia tiloista ja yksityisestä maasta päätyi puutavarayhtiöiden omistukseen.
Tavoitteenani on kartoittaa puutavarayhtiöiden haltuun päätyneiden tilojen alueelliseen jakaantumiseen ja määrään vaikuttaneet syyt, siis ilmiön selittäminen. Kainuun osalta on yhtenä tarkastelukulmana tervatalonpoikien velkaantumisen vaikutus maakauppoihin. Unohtaa ei myöskään voi Kainuun katovuosia, kehittymätöntä maataloutta ja ”nälkämaa” -käsitystä. Pyrin tutkimaan myös, miksi puutavarayhtiöiden mielenkiinto suuntautui tietyille alueille ja miksi muutamat seudut eivät houkutelleet lainkaan yhtiöiden ostomiehiä.
Myös maatiloista maksettu hinta on mielenkiintoinen kysymys. Julkisuudessa on vieläkin vallalla näkemys siitä, että talollisia huijattiin. Tutkimuksessa pyrin osoittamaan ne tekijät, jotka vaikuttivat tilojen hintaan ja kauppasumman määräytymiseen. Ostohintojen alueellisten erojen tarkastelu on myös tärkeä osa tutkimusongelmaa. Tutkimuksessa pyrin arvioimaan myös sitä, kuinka puutavarayhtiöiden maksama hinta vastasi tilojen todellista arvoa. Yhtiön tiloista tehtiin arvio, jossa ilmoitettiin puuston kokonaiskuutiomäärä. Puumäärän ja voimassa olleen kantohinnan avulla voidaan laskea puuston kokonaisarvo, jota verrataan kauppasummaan. Maatilojen arvoon vaikuttaa myös niiden luonne, toisin sanoen, millainen oli metsä-, jouto- ja viljelymaan osuus kokonaispinta-alasta. Lisäksi viljelymaan omistussuhteet olivat tärkeä tekijä aikakautena, jolloin maatalouden tuotto ei ollut hyvä. Puutavarayhtiöitä usein syytettiin viljelykelpoisen maan anastamisesta viljelijäväestöltä.
Tarkastelen tutkimusongelmaa lähinnä puutavarayhtiöiden näkökulmasta. Kartoittaa voisi myös niitä yhteiskunnallisia ja sosiaalisia seurauksia, jotka aiheutuivat maakaupoista. Tällöin tutkimuskohteena olisi se, kuinka paljon maakaupat lisäsivät irtolaisuutta, minne maansa myyneet sijoittuivat kaupan jälkeen, miten viljelymaan siirtyminen yhtiölle vaikutti maatalouden tuottoon. Maakauppojen yhteiskunnalliset seuraukset ovat oma tutkimustehtävänsä, minkä vuoksi olen rajannut ne tutkimukseni ulkopuolelle.
Tutkimus käsittää ajanjakson vuodesta 1885 vuoteen 1939. Tutkimustehtävä jakaantuu kronologisesti kolmeen pääosaan. Kronologisella jaottelulla pyrin tuomaan esille puutavarayhtiöiden maanomistuksessa ja sen luonteessa ajan kuluessa tapahtuneet muutokset. Ensimmäinen osa kattaa ajanjakson vuodesta 1885 vuoteen 1915. Tällöin maanhankintaa ei ollut vielä rajoitettu lainsäädännöllä. Toinen osa kattaa vuodet 1916–1925. Mainittuna ajanjaksona asetuksella pyrittiin estämään maanhankintaa, mutta puutavarayhtiöt kiersivät lainlaatijan määräyksiä. Kolmannessa, vuodet 1926–1939 käsittävässä osassa tarkastellaan palautuslaki Lex Pulkkisen jälkeistä maanhankintaa. Viimeksi mainittuun ajanjaksoon sisältyy 1930-luvun lama, ja tutkimuksen tärkeänä tavoitteena on selvittää puutavarayhtiöiden maanhankintaa myös talouspulan aikana. Pula-aika kosketti ankarasti talonpoikaisväestöä. Maatilojen pakkohuutokaupat olivat velkaantuneiden kohtalona. Julkisuudessa on esitetty näkemyksiä siitä, miten puutavarayhtiöt olisivat häikäilemättömästi käyttäneet talonpoikain taloudellista ahdinkoa hyväksi. Toisaalta puutavarayhtiöt kärsivät myös lamasta ja niiden liiketaloudellinen kannattavuus oli heikko.
Tutkimukseen liittyvinä taustatietoina tarkastellaan ruukkien maanomistusta, koska sitä on pidettävä puutavarayhtiöiden maanomistuksen alkuna. Malminjalostusta harjoittaneet porvarit olivat samanaikaisesti tai myöhemmin sahanomistajia. Pohjois-Suomen ruukkien toiminta heikkeni 1880-luvulla olemattomiin ja osa niiden hankkimasta maaomaisuudesta siirtyi sahayhtiöille. Niin ikään tervatalous menetti vähitellen merkitystään 1880-luvulta lähtien. Molemmat olivat väistyviä elinkeinoaloja heräävän sahateollisuuden rinnalla. Tervatalouden jatkeeksi tuli kaupallinen metsäteollisuus, tosin Kemijokialueella alkoi ensimmäinen suursavottakausi Kainuuta aiemmin jo 1870-luvulla. Oululaiset kauppahuoneet ja porvarit siirtyivät sahauksessa höyryvoimaan 1860-luvulta lähtien, jolloin tuotanto kasvoi ja raaka-ainekysymys nousi entistä enemmän esille. Höyrysahojen rakentaminen vaati keskittymistä ja pääomia. Maanhankinta tuli mukaan liiketoimiin tietyllä viipeellä, vasta 1880-luvun puolivälistä lähtien. Edellä mainittujen tekijöiden perusteella tutkimuksen lähtökohtavuodeksi on määritelty vuosi 1885.
Tutkimus päättyy vuoteen 1939. Tuolloin lama oli hellittänyt ja talouden vauriot alkoivat tasoittua. Talouspula katsotaan päättyneeksi vuonna 1934, mutta siitä huolimatta tutkimus ulottuu toiseen maailmansotaan, jotta mahdollisella viipeellä syntyneet tilakaupat voidaan ottaa huomioon. Todennäköisesti kaikki talolliset eivät selvinneet veloista nousukaudesta huolimatta. Tietysti toinen maailmansota toi rajun muutoksen ulkomaankauppaan ja puutavarayhtiöiden kehitykseen: se supisti yhtiöiden taloudellista toimintaa halonhakkuuta lukuun ottamatta.
Maantieteellisesti rajaan tutkimukseni Pohjois-Suomeen, jolla tarkoitan entisen Oulun läänin, nykyisten Oulun ja Lapin läänien aluetta. Alueen pinta-ala oli laaja, Tarton rauhan jälkeen 179 007 neliökilometriä.[1] Maa- ja metsätalous oli pohjoissuomalaisten tärkein toimeentulon lähde. Vuosina 1880–1940 noin 80 % asukkaista sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Oulun läänin väestöstä asui noin 91 % maaseudulla. Pohjois-Suomen varhaisin teollisuustuotannon ala oli metsäteollisuus. Kemi, Tornio, Oulu–Haukipudas ja Kajaani olivat tärkeimmät keskukset, joissa oli suurteollisuutta. Ammatissa toimivasta väestöstä noin 5–6 % työskenteli teollisuudessa. Vuonna 1920 Oulun läänissä oli Suomen kaikista tehtaista vain 5,8 % ja koko teollisuuden tuotannon arvosta ainoastaan 6,7 %.[2]
Puutavarayhtiöiden maanhankintaan vaikutti tilojen määrä. Ne olivat kauppa-artikkeleita sijoitustoimintaa harjoittaville yhtiöille, ja mitä enemmän tiloja oli, todennäköisesti sitä enemmän oli myös mahdollisia myyjiä. Vuosisadan vaihteessa Oulun läänissä, Tunturi-Lappia lukuun ottamatta, oli noin 12 200, vuonna 1915 noin 19 200 ja ennen toista maailmansotaa noin 36 900 tilaa. Tilojen lukumäärän kasvuun vaikuttivat 1920-luvulta lähtien asutustoiminta, torpparivapautus ja kruunun metsätorppien muodostaminen uudistiloiksi.[3]
Taloudelliset edellytykset poikkesivat alueen eri osissa huomattavasti toisistaan erilaisten luonnonolojen vuoksi. Tästä syystä tutkimusalue on ryhmitelty maantieteellisten ja taloudellisten olojen perusteella viiteen ryhmään: 1) Lappi ja Peräpohjola (= Lapin lääni), 2) Koillis-Pohjanmaa (= Kuusamo, Taivalkoski ja Pudasjärvi), 3) Oulun ja Raahen seutu (= Kuivaniemi, Ii, Haukipudas, Hailuoto, Kiiminki, Ylikiiminki, Oulunsalo, Oulujoki, Kempele, Utajärvi, Muhos, Tyrnävä, Liminka, Lumijoki, Ruukki, Temmes, Saloinen, Pyhäjoki, Merijärvi, Oulainen, Sievi, Ylivieska, Alavieska, Kalajoki, Rautio, Siikajoki, Revonlahti, Paavola, Rantsila, Pattijoki ja Vihanti), 4) Kainuu (= Kuhmoniemi, Sotkamo, Ristijärvi, Hyrynsalmi, Puolanka, Paltamo, Säräisniemi, Vuolijoki ja Kajaanin mlk), 5) Haapajärven alue (= Haapavesi, Pulkkila, Kestilä, Piippola, Pyhäntä, Kärsämäki, Pyhäjärvi, Haapajärvi, Reisjärvi ja Nivala). Edellä mainittu aluejako helpottaa tutkimustulosten vertailua ja johtopäätösten teko on yksiselitteisempää.
Tutkimuksessa otetaan huomioon ajan kuluessa tapahtuneet kuntien rajamuutokset. Esimerkiksi Sodankylästä erotettiin itsenäisiksi kunniksi Savukoski ja Pelkosenniemi ja Kuusamosta erotettiin Posio. Puutavarayhtiöiden tilat tilastoidaan aina vallitsevan kuntajaon mukaan. Pohjois-Suomen kaupungit on jätetty tutkimuksesta pois, koska puutavarayhtiöt omistivat niissä pelkästään tontteja sekä lastaus- ja varastopaikkoja. Pohjois-Lappi, Enontekiön, Utsjoen, Inarin ja Petsamon kunnat, olen rajannut tutkimusaiheen ulkopuolelle niiden heikkojen puuvarojen ja huonojen kaukokuljetusmahdollisuuksien vuoksi.
Lähde: Suomen kartasto vuodelta 1910. Suomen maantieteellinen seura. Kartta N:o 1. –Piirros Antero Tervonen.
Tutkimuksen ulkopuolelle on jätetty tilat, joiden käyttötarkoitus oli muu kuin raaka-aineen turvaaminen teollisuudelle. Kaupungeissa ja kirkonkylissä puutavarayhtiöillä oli asutustarpeeseen varattuja tontteja, jokivarsilla lanssipaikkoja, vesijättömaita vesioikeuksien hankkimiseksi, koskitiloja mahdollisten voimalaitosten varalta, soramonttuja rakennustarkoituksiin. Lukumääräisesti mainittuja maakaistoja oli paljon, mutta pinta-alalla mitattuna niiden merkitys oli vähäinen.
Tutkimuksen kaksi keskeisintä käsitettä ovat tila ja puutavarayhtiö. Tilalla tarkoitetaan kiinteistöä, jossa oli rakennukset ja maa, sekä myös lohkotilaa, joka saattoi olla ulkometsäpalsta tai erotettu määräala ilman asumuksia. Kruununtiloja ja perintötiloja ei ole erotettu toisistaan, koska niiden väliset erot metsänkäytössä olivat kaventuneet olemattomiin tutkimusajanjaksoon tultaessa. Kruununtilallinen ei omistanut maata, vaan hänellä oli veronmaksua vastaan tilan hallintaoikeus. Kruununtilallinen saattoi lunastaa talon perintötilaksi maksamalla etukäteen kolmen vuoden verot.[4] Tarvittaessa tilan hallintaoikeus oli siirrettävissä toiselle[5], joten puutavarayhtiöillä ja niiden omistajilla oli mahdollisuus hankkia kruununtilojen käyttöoikeuksia. JUTIKKALAN mukaan kruununtilat olivat "melkein tykkänään hävinneet" 1800-luvun loppuun mennessä. Oulun läänissä talonpojat ostivat vilkkaasti 1890-luvulta lähtien kruununtiloja perinnöksi.[6] Henkikirjojen mukaan kruununtiloja oli vähän, ja puutavarayhtiöiden maanostoa rajoittaneessa asetuksessa vuodelta 1915 niitä ei enää lainkaan mainittu.[7]
Puutavarayhtiöllä tarkoitetaan yritystä, jolla oli omaa puunjalostusteollisuutta tai joka kävi pelkkää puutavarakauppaa. Osa maata omistaneista yhtiöistä osti metsiä, hakkautti ne ja myi puun raakana puunjalostajille tai ulkomaalaiselle ostajalle.
Tiloista maksettua kauppasummaa arvioitaessa joudutaan käyttämään käsitteitä, jotka ovat suhteellisia. Huokea, edullinen ja kallis eivät ole yksiselitteisiä sanoja, koska saman suuruiset hehtaarihinnat eri aikoina tai eri ympäristöissä eivät useinkaan ole vertailukelpoisia keskenään. Huokealla ja edullisella hinnalla tarkoitetaan hintatasoa, joka oli vallitsevan hintatason mukainen tai sitä alhaisempi. Kallis kauppasumma tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa hehtaarihintaa. Sanaa halpa on pyritty välttämään, koska se voidaan ymmärtää negatiiviseksi tai asenteelliseksi ilmaisuksi.