5.2. Puutavarayhtiöiden kannattavuus 1920-luvun nousukaudesta 1930-luvun talouspulaan

Suomen sahatavaratuotanto kohosi ennätyslukuihin vuosina 1925–1927. Kiihtyvän nousukauden leima korostui maassamme erityisesti vuosina 1926–1927. Sahateollisuuden tuotanto oli vuonna 1920 ollut 2,9, vuonna 1927 7,0 ja vuonna 1928 6,7 miljoonaa kuutiometriä. Tuotannon huippuvuotena, vuonna 1927, ulkomaille vietiin 6,0 miljoonaa kuutiometriä sahatavaraa, ja vasta vuonna 1979 päästiin suurempaan vientimäärään. Vastaavana aikana paperin tuotanto kasvoi noin kaksinkertaiseksi ja sellun valmistus 3,6-kertaiseksi. Selluloosatuotannon voimakas kasvu aiheutui paljolti vuosikymmenen alun lähtötason alhaisuudesta. Sahatavaran kotimainen kysyntä vilkastui huomattavasti uusien rakennushankkeiden ansiosta.[1]

Sahateollisuus joutui vaikeuksiin yleismaailmallisen talouspulan levittyä USA:sta Eurooppaan vuoden 1930 vaiheilla. Suomen sahatavaran keskimääräinen vienti oli vuosina 1927–1928 ollut 5,7 miljoonaa kuutiometriä ja vuosina 1931–1933 se oli enää 3,9 miljoonaa kuutiometriä: menetys mainittuna vuosina oli keskimäärin 1,8 miljoonaa kuutiometriä. Laman aikana valmiin sahatavaran hinta aleni 30 %. Vientimäärän ja -hintojen romahdus ei voinut olla vaikuttamatta sahojen kannattavuuteen: konkurssit, irtisanomiset, palkkatason lasku niin metsätöissä kuin metsäteollisuudessakin olivat väistämättömiä vitsauksia.[2]

Vaikka tuotanto ja vientimäärät kasvoivat 1920-luvun korkeasuhdanteen aikana, taloudellinen kannattavuus kaikilla sahoilla ei kuitenkaan ollut suotuisa. Suomen sahateollisuus oli vaikeuksissa jo ennen 1930-luvun lamaa, eikä se voinut taistella parhaalla mahdollisella tavalla tulevia talousvaikeuksia vastaan. Vuosina 1925–1933 viennin arvo ja sahateollisuuden kannattavuus vaihtelivat seuraavasti[3]:

Korkeasuhdanteen aikana sahateollisuuden viennin arvo seurasi vientimäärän kasvua.[4] Viennin arvo oli suurimmillaan vuonna 1927 ja säilyi varsin korkeana aina vuosikymmenen loppuun saakka, mutta sahojen tuottama voitto alkoi kaventua jo vuosikymmenen puolivälistä lähtien. Tukkien hintaan oli vuosikymmenen alussa vaikuttanut lähinnä markkinatilanne, mutta vuoden 1925 jälkeen uutena tekijänä oli puutavarasta käyty kilpailu. Vuonna 1920 tukkeja osti Suomessa noin 400 sahaa, mutta vuonna 1927 jo 600. Samanaikaisesti kasvoi sahatukkien vientimäärä ulkomaille. Suomesta oli viety vuosina 1920–1922 vuosittain noin 240 000 kuutiometriä sahapuuta, mutta vuosina 1925–1927 jo 420 000 kuutiometriä. 1920-luvun hyvinä vuosina kantohinnat nousivat ja sahat ostivat tukit ennätyshinnoin: vuonna 1927 sahatukkien kantohinta oli kaksinkertainen vuoden 1920 hintatasoon verrattuna. Kuitenkin vuonna 1928 sahatavaran maailmanmarkkinahinnat laskivat ja vienti supistui.[5] Vuosikymmenen kokonaistarkastelussa sahat tekivät positiivisen tuloksen, mutta vuodesta 1928 lähtien tappiollisten yritysten määrä kasvoi, eivätkä ne olleet enää poikkeuksellisia seuraavana vuotena.[6]

Kannattavuuden heikkenemiseen vaikutti eniten raaka-aineen hinnan nousu. Vuosina 1925–1926 tukin hinta oli nettokustannuksista 67 %, mutta vuosina 1928–1929 jo 72 %. Sahauskustannukset myynti-, laivaus- ja hallintokulut pysyivät 1920-luvun kuta kuinkin muuttumattomina. Työntekijöiden palkat nousivat 1920-luvun lopulla, mutta työn tuottavuus nousi samassa suhteessa, joten metsäteollisuudessa työvoimakustannusten nousu ei olennaisesti heikentänyt kannattavuutta.[7] Kohonneita raaka-ainekustannuksia ei voitu siirtää vientihintoihin, koska maailmanmarkkinoille palasi halpa venäläinen sahatavara. Vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton olot olivat olleet sekavat eikä ulkomaankauppaa kyetty hetkessä järjestämään. Tehokkain keino menetettyjen markkinoiden palauttamiseksi oli kilpailijoiden hintojen alittaminen. Tärkein tavoite tässä kauppapolitiikassa oli markkinoiden valtaus eikä sahateollisuuden kannattavuus. Suomen sahanomistajayhdistyksen apulaisjohtaja Aminoff piti venäläisten kilpailua suomalaisten sahojen kannattavuuden uhkana.[8] Neuvostoliiton sahatavaran vienti kasvoi 1920-luvun lopulla huomattavasti: vuonna 1926 se oli 1,4 miljoonaa kuutiometriä, mutta vuonna 1929 jo 3,9 miljoonaa kuutiometriä. Suomalaisten sahojen kannalta tilanne oli vaikea: raaka-ainekustannukset olivat kohonneet, sahojen kannattavuus oli heikentynyt, ja venäläinen sahatavara oli maailmanmarkkinoilla halpaa.[9]

Sahojen vienti ja sen arvo sekä kannattavuus romahtivat lamavuosina. Erityisesti vuodet 1930 ja 1931 olivat vaikeita sahateollisuudelle. Voitto standardia kohden oli supistunut olemattomiin. Kuutiometriä kohden laskettuna voitto oli pienimmillään hieman alle viisi markkaa. Vientitulot pienenivät, ja kotimarkkinat olivat supistuneen rakennustoiminnan takia hiljentyneet. Sahateollisuuden toimintaedellytysten ehtona oli tuotantokustannusten alentaminen. Vuodesta 1928 vuoteen 1932 valmistuskustannukset laskivat 30 %. Suhteellisesti eniten tuotantokustannuksista halpeni raaka-aineen osuus. Vuodesta 1929 vuoteen 1932 kantohinta aleni yli 50 %.[10] Puun hinta oli edullisimmillaan sahalle toimitettuna vuonna 1932, jolloin se oli standarttia kohden 868 markkaa. Vastaava luku oli vuonna 1928 ollut 1 517 markkaa.[11]

Paperi-, selluloosa- ja hioketeollisuus eivät joutuneet niin vaikeaan lamaan kuin sahateollisuus. Selluloosan maailmanmarkkinahinnat laskivat talouspulan aikana sahatavaran hintaa vähemmän. Sulfiittiselluloosan vientihinta laski noin 10 %, sulfaattiselluloosan sitäkin enemmän. Massa- ja paperiteollisuus kärsi lamasta, mutta Suomi oli ainoa maa, jossa tuotanto kasvoi 1920- ja 1930-luvulla.

Selluloosa- ja paperiteollisuuden tuotanto ja vienti kasvoivat lamavuosienkin aikana:[12]

Metsäteollisuuden kannattavuutta paransi selluloosa- ja paperiteollisuuden hyvä kilpailukyky talouspulan aikana. Vientihinnat laskivat, mutta ratonalisoinnin ja raaka-aineen halpenemisen myötä työn tuottavuus kasvoi ja kilpailukyky säilyi hyvänä. Esimerkiksi sanomalehtipaperin valmistuskustannusten säästöistä yli puolet saavutettiin parantuneen tekniikan ansiosta.[13] Kannattavuuteen vaikutti myös paperipuun kantohinnan lasku. Vuonna 1929 ne olivat korkeimmillaan, mutta vuonna 1932 huippuhinnasta oli menetetty 60 %. Vasta vuonna 1937 hinnat ylsivät vuoden 1929 tasolle.[14]

Pohjois-Suomessa kilpailukyvyn säilyttäminen oli erityisen vaativaa pitkien etäisyyksien ja ankarien luonnonolosuhteiden takia. Metsäteollisuuden oli taisteltava alenevia maailmanmarkkinahintoja vastaan. Eniten laski paperin hinta. Todennäköisesti paperin valmistustekniikka säilyi varsin pitkään kehittymättömänä ja suhteellisen kalliina prosessina. Tekninen edistyminen alalla oli ripeää 1930-luvun alusta lähtien, ja tuottavuuden kasvu[15] teki tuotannosta kannattavan alentuneista hinnoista huolimatta.

Puutavarayhtiöt, joilla oli selluloosa-, hioke- tai paperiteollisuutta, olivat paremmassa asemassa kuin pelkästään sahateollisuuden varassa toimineet yhtiöt. Pohjoissuomalaisista yhtiöistä Puutavara Osakeyhtiö Kemillä ja Kajaanin Puutavara Osakeyhtiöillä oli vankin kokemus selluloosan valmistamisesta 1930-luvulle tultaessa. Veitsiluoto Oy ja Toppila Oy aloittivat selluloosan valmistuksen talouspulan aikana ja Oulu Oy vasta vuonna 1936.

Pohjoissuomalaiset puutavarayhtiöt eivät välttyneet 1920-luvun korkeasuhdanteen ja 1930-luvun laman kielteisiltä vaikutuksilta. Suurimpiin vaikeuksiin joutui Ab Uleå Oy. Uleån tuotantoennätys saavutettiin vuonna 1927, jolloin sen sahoilla tuotettiin sahatavaraa 301 000 kuutiometriä ja voittoa kertyi 13,0 miljoonaa markkaa. Seuraavana vuonna voitto oli kaventunut 0,8 miljoonaan markkaan, ja vuosi 1929 oli 2,4 miljoonaa markkaa tappiollinen. Uleån ongelmat alkoivat kasaantua jo ennen suurta talouspulaa. Yrityksen 200 miljoonan markan velkataakkaa ei voitu hoitaa edes huippuvuoden 13,0 miljoonan markan voitolla, saati sitten tappiollisten vuosien tuloksella. Sahat olivat vanhentuneita jo yrityksen perustamisvaiheessa ja tuotannon rakenne oli yksipuolinen. Hioke- ja selluloosateollisuutta suunniteltiin, mutta hankkeet jäivät toteuttamatta.[16] Uleå-yhtiö joutui kantamaan kaikki ne virheratkaisut, jotka sen perustajayhtiöt J. W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom, Varjakka Trävaru Ab ja Uleåborgs Sågverk Ab toivat yhtiöön perintönä. ­Oululaiset kauppahuoneet ja sahayhtiöt eivät ymmärtäneet Kainuun kokonaismerkitystä metsätalousalueena. Ne pitivät sitä pelkästään raaka-ainevarastona ja laiminlöivät alueen teollistamisen. Sitä vastoin Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö kehitti vuodesta 1907 lähtien tuotantoaan monipuolisemmaksi oululaisten tyytyessä pelkästään maanhankintaan.

Jatkuvissa talousvaikeuksissa vellovan Uleå-yhtiön oli pakko luopua kannattamattomista yksiköistään. Vuosina 1927–1928 pysäytettiin Korkeasaaren ja Varjakan sahat. ­Toppilan tehdasalue myytiin sahoineen vuonna 1926 Toppila Osakeyhtiölle. Tämän jälkeen Uleålle jäi vain silloiseen Haukiputaan kuntaan kuuluva Pateniemen laitos, joka siirtyi vuonna 1935 Oulu Osakeyhtiölle. Tuotanto putosi tasaisesti 93 000 kuutiometriin vuoteen 1931 mennessä. Sahauksen supistuminen pudotti yhtiön suurien laivaajien joukosta. Talou­dellisesti heikentynyt Uleå-yhtiö joutui Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön huostaan maa- ja osakekauppojen myötä vuonna 1926. Lopullisesti Ab Uleå Oy:n toiminta päättyi vuonna 1936, jolloin se sulautettiin Kajaani-yhtiöön.[17]

Huomattavista talousvaikeuksista kärsivät myös Oulun ja Raahen seutujen keskisuuret puutavarayhtiöt. Raahe Oy:n vaikeudet alkoivat jo 1920-luvun alussa[18] ja kasaantuivat vuosikymmenen lopussa. Suurimmat syyt tappiolliseen liiketoimiin olivat kohonneet raaka-ainekustannukset ja maailmanmarkkinahintoja polkeva venäläinen sahatavara. Yhtiön omistama Martinniemen saha oli pysäytettävä kahdeksi kuukaudeksi vuoden 1930 syksyllä.[19]

A. Santaholma Oy:n liiketoimet joutuivat ahdinkoon jo 1920-luvun alussa. Yhtiön johdossa tapahtuneiden useiden perättäisten kuolemantapausten jälkeen yrityksen toimintaa supistettiin, ja vuonna 1923 yhtiö ei ostanut tukkeja juuri lainkaan, koska sahaus oli olematonta. A. Santaholma Oy:n liiketoimet elpyivät vuodesta 1926 lähtien, jolloin puunhankinta ulotettiin Kiiminkijoen latvoille ja myöhemmin Iijokivarteen. Lisäksi yhtiö investoi tuotantolaitoksiinsa.[20] Myönteinen kehitys katkesi talouspulaan, ja yhtiö teki useina peräkkäisinä vuosina tappiollisen tuloksen[21]:

Vuodet 1930–1932 olivat tappiollisia, eikä yhtiöllä ollut taloudellisia mahdollisuuksia suuriin investointeihin. Vaikeuksista huolimatta yhtiö tuotti voittoa vuosina 1933–1939 vuotta 1938 lukuun ottamatta, jolloin kirjattiin 1,6 miljoonan markan tappiot.[22]

Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön tuotannon rakenne oli Uleå-yhtiötä huomattavasti monipuolisempi. Sahaustoiminnan lisäksi yhtiöllä oli hioke-, sellu- ja paperiteollisuutta. Näin ollen yrityksen menestyminen ei perustunut pelkästään suhdanneherkkään sahateollisuuteen ja sen taloudelliset edellytykset selviytyä 1930-luvun lamasta olivat Uleå-yhtiötä huomattavasti paremmat. Yrityksen tuottama voitto tai tappio jakaantui eri tuotantoalojen kesken seuraavasti:

Hiokkeen ja selluloosan valmistus tuotti voittoa vuosina 1928–1937. Syvimpinäkin lamavuosina 1930–1931 molemmat tuotannonalat tekivät voitokkaan tuloksen. Yhtiön selluloosatuotanto oli pulavuosina kannattavampaa kuin maan sulfiittiteollisuudella yleensä. Kajaani-yhtiön sellutuotannon keskihinta putosi vuosina 1928–1933 yhteensä 474 markkaa, mutta tuotantokustannuksia voitiin alentaa 471 markkaa, joten kannattavuus säilyi lamasta huolimatta entisellään.[23]

Kajaani-yhtiön ongelmalliset tuotantoalat olivat saha- ja paperiteollisuus. Yrityksen johto ei panostanut paperitehtaan nykyaikaistamiseen ja sen tekniikan kehittämiseen. Työmenetelmät ja tuotantoprosessi säilyivät vanhanaikaisina, ja 1920-luvun jälkipuoliskolla paperitehtaan kannattavuus oli sellutehdasta heikompi.[24] Sahateollisuuden pahimpana vitsauksena yhtiön johto piti sen suhdanneherkkyyden ja Neuvostoliiton tulon sahatavaramarkkinoille. ”Pienimmätkin tasapainoheilahdukset poliittisessa ja kauppapoliittisessa maailmassa heijastuvat ensinnä rakennusyrittelijäisyydessä ja sitä tietä epäsuorasti myös lähinnä sahateollisuudessa.” Sahan kehittäminen jäi taka-alalle ja laitoksen tuotantomäärä kohosi 50 000 kuutiometriin vain vuosina 1929 ja 1934.[25] Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö toimi enimmäkseen selluloosa- ja hioketeollisuuden varassa, ja se tuotti voittoa pahimpinakin lamavuosina: vuoden 1931 voitto oli 3,75 miljoonaa markkaa. Keskittyminen selluloosan ja hiokkeen valmistamiseen lisäsi Kainuun paperipuumetsien käyttöä, ja sahaustoiminnan ansiosta kaikentyyppiset metsät olivat yhtiön hyödynnettävissä. Yhtiö ei joutunut tilanteeseen, jossa kaupanteon esteenä olisi ollut väärän puulajisuhteen metsä.

Puutavara Osakeyhtiö Kemin taloussuunnittelu nojasi 1920-luvun korkeasuhdanteen ja talouspulan aikana varatoimitusjohtaja Herman Möllerin ajatuksiin. Hänen mukaansa yhtiön oli supistettava sahausta ja laajennettava selluloosateollisuutta. Sahateollisuuden ongelmat hän kiteytti kolmeen teesiin: ylituotantoon, venäläisten kasvavaan kilpailuun ja kalliiseen tukkipuuhun. Lapin ja Peräpohjolan järeät männiköt olivat huvenneet, ja kilpailu hakkuukypsästä metsästä oli ankaraa. Möllerin arvion mukaan Kemi-yhtiöllä oli käytössään tulevaisuudessa enintään 210 000 kuutiometrin tuotantoa vastaava raakapuumäärä. Ruotsalaisten ostajien lisäksi uutena kilpailua lisäävänä tekijänä oli Veitsiluoto Osakeyhtiö. Möllerin suunnitelmat sahaustoiminnan supistamisesta edellyttivät Kemin tytäryhtiöiden Svenska Trävaru Aktiebolaget Kemin Sandvikin sahan ja Kemijoensuu Ab:n Kallion sahan sekä Röyttän sahan sulkemista. Tuotannosta poistuisi noin 100 000 kuutiometriä,ja tuotannossa olisivat vain Karihaaran ja Laitakarin laitokset.[26] Suunnitelmien mukaan myös tukkien tarve vähenisi tulevaisuudessa huomattavasti.

Paperipuuta oli Möllerin arvion mukaan miltei rajattomasti Lapin ja Peräpohjolan metsissä. Sulfiittiselluloosan valmistus tuli nostaa 30 000 tonnista 38 000 tonniin, ja yhtiön oli rakennettava 18 000 tonnin sulfaattitehdas.[27] Suunnitelma muutti yhtiön puunhankintaa huomattavasti. Pääpaino tukkileimikoista siirtyi kuusikkovaarain paperipuuhun ja sahausjätteen hyötykäyttöön. Suunnitelmien mukaan Kemi-yhtiöllä ei ollut tarvetta ostaa metsiä maapohjineen, koska valtion metsissä paperipuuta oli runsaasti.

Herman Möllerin suunnitelmat selluloosatuotannon lisäämisestä toteutuivat: sulfaattiselluloosatehdas valmistui vuonna 1927, ja selluloosan tuotantomäärät molemmilla tehtailla olivat odotusten mukaiset. Sahateollisuuden tuotannon rajoittamisesta luovuttiin: vuoden 1927 korkeasuhdanne nosti tuotantomäärät myös Kemi-yhtiön sahoilla uusiin ennätyksiin.

Kemi-yhtiön sahauskapasiteetti väheni 1920-luvun puolivälin jälkeen vain tilapäisesti, vaikka Kallion saha suljettiin lopullisesti, Sandvikin laitos myytiin ja Röyttän tuhosi tulipalo.[28] Tuotannosta poistui sahatavaraa noin 100 000 kuutiometriä, mikä myöhemmin korvattiin Karihaaran ja Laitakarin kasvaneella tuotannolla.[29] Kemi-yhtiö oli Suomen kolmanneksi suurin sahatavaran laivaaja vuonna 1927 W. Gutzeit & Co:n ja Ab Uleå Oy:n jälkeen.[30] Lamavuosien aikana sahatavaran ja selluloosan tuotantomäärät säilyivät hämmästyttävän korkeina, ja syvimpänä lamavuotenakin yhtiö teki voitokkaan tuloksen. Raakapuun tarve säilyi myös korkeana: vuonna 1926 yhtiö osti 1 006 000 kuutiometriä puuta ja lamavuonna 1931 peräti 938 000 kuutiometriä.[31] Huomattava yhtiön kannattavuutta alentanut tekijä oli sulfaattiselluloosan valmistus. Herman Möllerin mukaan sulfaattitehtaan tuotantokustannukset olivat liian korkeat, ja hän oli valmis sulkemaan tehtaan, jolloin yhtiö kannattavuus olisi parantunut 6 miljoonalla markalla. Yhtiö piti kuitenkin sulfiittitehtaan käynnissä kärsien sen aiheuttamat tappiot. Tappiollinen sulfaattisellun valmistus ei kuitenkaan tehnyt koko yrityksen tuloksesta tappiollista.[32]

Herman Möllerin suunnitelmat pelkästään suuresta selluyhtiöstä eivät toteutuneet. Lamavuosien jälkeen sahojen tuotantomäärät oli kiintiöity ETEC-sopimuksin[33], mutta Kemi-yhtiö sai vuonna 1937 vientikiintiökseen 290 000 kuutiometriä eli enemmän, kuin se oli milloinkaan aiemmin laivannut yhtenä vuotena. Kemi-yhtiö oli vuosina 1937–1938 Suomen suurin laivaaja. Seuraavina olivat Enso-Gutzeit Oy ja Veitsiluoto Oy. Selluloosan valmistuksessa yhtiö saavutti uuden ennätyksen vuonna 1937. Tuotantomäärä ylitti ensimmäisen kerran 100 000 tonnin rajan. [34] Synkimpinä lamavuosina Kemi-yhtiö oli ostanut puuta noin 900 000 kuutiometriä, mutta vuonna 1937 jo 1,24 miljoonaa kuutiometriä.[35] Kilpailu raaka-aineesta kasvoi Lapin ja Peräpohjolan metsissä, etenkin Veitsiluoto Oy:n lisättyä tuotantoaan. Valtion metsien raaka-ainevaroja entistä enemmän jalosti sen oma yritys. Puunhankinnassa Kemi-yhtiöllä oli 1930-luvun lopulla tuotannolliset perustelut myös metsämaan hankintaan.

Kainuussa maata apuyhtiöitten ja Gösta Björkenheimin välityksellä ostanut Kymmene Ab[36] kasvatti voittojaan syvimmänkin laman aikana[37]:

Kuten asetelmasta ilmenee, Kymmene Ab teki pulakautena suuremmat voitot kuin sitä edeltäneinä vuosina. Yhtiön kassatilanne oli hyvä, velkaantuminen vähäistä ja vieraan pääoman suhde omaan pääomaan oli niin edullinen kuin yhden suhde kolmeen. Vuosina 1930–1932 yhtiön voitonjako oli 9 % ja vuonna 1933 10 %. Kaikki edellä mainitut tekijät osoittivat Kymi-yhtiön vahvuutta vaikeanakin aikana.[38]

Kymmene Ab osti metsää kaikkina 1930-luvun vuosina. Högfors Ab:n ja Oy Läskelän oston yhteydessä tulleen maaomaisuuden lisäksi, yhtiö teki kaupat esimerkiksi vuonna 1933 noin 2 897 hehtaarista ja vuonna 1936 noin 7 448 hehtaarista.[39] Hyvän taloudellisen tilanteen turvin yrityksen oli mahdollista ostaa metsää pohjineen talouspulan aikana, jolloin kanto- ja maanhinta olivat alimmillaan. Vuosina 1930–1937 yhtiön vuosittainen raakapuun tarve kasvoi 1,3 miljoonasta kuutiometristä 2,2 miljoonaan kuutiometriin, joten puunhankintaan oli suunnattava huomattavasti voimavaroja ja kaikkia hankintamahdollisuuksia oli harkittava.[40]

Suurimmat Pohjois-Suomessa puunjalostusta harjoittaneet yhtiöt Ab Uleå Oy:tä lukuun ottamatta selvisivät talouspulasta olosuhteisiin nähden hyvin. Pelkän tuloksen ja voiton perusteella yhtiöiden kannattavuudesta ei voi tehdä syvällisiä johtopäätöksiä, mutta niiden perusteella voidaan todeta yhtiöitten selvät talousvaikeudet vuosina 1930–1931. Laman aikana raaka-aineen hinnan lasku ja palkkatason alentuminen sekä vuoden 1931 devalvaatio tekivät yhtiöiden tuloksista siedettäviä.[41] Suuriin investointeihin ei ollut varaa, koska voitot hupenivat tappiollisten tuotannonalojen menojen peittämiseen. Kuitenkin Kajaanin Puutavarayhtiöllä, Puutavarayhtiö Kemillä ja Kymmene Ab:llä oli olemassa taloudelliset edellytykset ja tuotannolliset perustelut myös metsämaan hankinnalle. Ne saattoivat hyötyä laman aikaisista maakaupoista, jolloin maan hinta oli alhainen ja talollisten taloudellinen tila vaikea. Sitä vastoin Oulun ja Raahen seudun puutavarayhtiöt kärsivät lamasta Kemi- ja Kajaani-yhtiötä enemmän. Uleå-yhtiön, Raahe Oy:n ja A. Santaholma Oy:n vaikeudet heijastuivat niiden perinteisille hankinta-alueille: Ii-, Simo- ja Kiiminkijokivarteen. Edellä mainituilla yhtiöillä ei ollut juuri taloudellisia mahdollisuuksia metsämaan ostoon.

Teollisuustuotannon volyymi kasvoi 1930-luvun loppuun mennessä vuoden 1929 huipputasosta lähes kaksinkertaiseksi huolimatta yleismaailmallisesta talouspulasta. Vienti­teollisuuden piirissä erityisen suurta kasvua oli selluloosa- ja paperiteollisuudessa. Suhdanneherkän sahateollisuuden osuus koko viennin arvosta oli vuonna 1928 41,4 % ja paperiteollisuuden tuotteiden osuus 30,2 %. Vuonna 1938 vastaavat luvut olivat 25,2 % ja 41,5 %. Metsäteollisuuden laajentuminen selluloosan, hiokkeen ja paperin valmistukseen tasasi raakapuun kausivaihteluja, ja kasvanut sulfaattiselluloosan valmistus lisäsi mäntypaperipuun kysyntää.[42] Metsänomistajien, puunjalostajien ja työvoiman näkökulmasta tarkasteltuna hioke-, sellu- ja paperiteollisuuden tuotannon kasvu lamavuosien aikana oli ensiarvoisen tärkeää. Paperipuulle oli kysyntää, ja työtä oli tarjolla, tosin alhaiseen hintaan. Jos metsäteollisuus olisi ollut pelkästään sahatavaran varassa, taloudellinen ahdinko olisi ollut entistäkin pahempi. Paperiteollisuuden suhdanteita tasaavaa vaikutusta ei voida kiistää.

Lamakauden suurin häviäjä oli maaseutu. Talollisille oli 1920-luvun korkeasuhdanteen aikana muodostunut optimistinen käsitys kantohintojen jatkuvasta kohoamisesta, mikä aiheutti virhearviointeja tulevaisuuden kannalta. Velkaantuneet isännät laskivat lainojen lyhennykset metsätulojen varaan, joita pula-aikana ei kertynytkään riittävästi. Metsätulot, mukaan lukien kantorahat ja metsätyöpalkat, vähenivät huomattavasti. Vuosina 1925–1929 metsätulot olivat olleet vuodessa keskimäärin 1960 milj. markkaa, mutta pulakautena keskimäärin vuodessa vain 788 milj. markkaa. Samanaikaisesti maataloustuotteiden hinnat laskivat. Velkaantuneet maanviljelijät joutuivat ahdinkoon. Maataloustulo saattoi huveta pelkkään elämiseen, niin että siitä ei välttämättä liiennyt mitään velkojen ja korkojen maksuun. Metsää oli pidetty talonpojan turvana, ja sen varaan oli moni velkaantunut talollinen laatinut tulevaisuudensuunnitelmansa, mutta laman aikana sekään ei mennyt kaupaksi kuin pilkkahinnalla. Lyhennysten ja korkojen langetessa maksuun ainoana vaihtoehtona saattoi olla tilan pakkohuutokauppa, jolloin hinnan määritteli ostaja.[43] Lama koetteli ankarasti myös entisiä torppareita ja mäkitupalaisia sekä asutustilallisia, koska huomattava osa heidän toimeentulostaan oli rakentunut metsä- ja uittotöistä saatujen työpalkkojen varaan.