Abstract
The aim of this work was to determine the extent of land ownership by companies in Northern Finland over the period 1885-1939, what companies acquired land, what prices they paid for it and the reasons for them doing this. Attention is also paid to the general and regional causes of these sales of land. The perspective adopted is largely that of the industrial sector, so that the economic and social repercussions are deemed to lie beyond the scope of this work, and even the immediate consequences of the purchases of land are touched on only in passing.
The timber companies were most active in acquiring land in 1900-1920, over which period their holdings increased more than 6-fold (from 79 690 ha to 513 450 ha). In 1915 the companies owned 3.6% of the total surface area of Northern Finland, 8.8% of the private land and 5.7% of the total number of farm or forest properties. The land holdings of the timber companies decreased from 1920 onwards and became established at around 450 000 ha in the 1930s. This took place through the companies releasing land for settlement purposes, either voluntarily or under the Land Restoration Law of 1925, seeking in this way to rid themselves of land that was of no use to them. The chief focus of purchases of land by the timber companies in Northern Finland was in Kainuu, where they owned a total of 292 820 ha at the peak in this trend, in 1920. Over the period 1915-1939 about 60% of the land owned by such companies in Northern Finland was situated in Kainuu, and even by 1915 they had acquired about 27% of all the privately-owned land in the region.
The main reason for the timber companies' interest in purchasing land was the expansion in sawn timber production, which meant that the volume of timber required for this purpose increased from 2.6 million stems in 1870 to 34 million by 1910. At the same time the pulp and paper industries were also stepping up production. There was a fear that Finland's forest reserves would be exhausted by this level of utilization. At the time of this great expansion in the forest industries the peasant farming population of Finland were still living at a more or less subsistence level. Productivity in agriculture was low, poverty and years of crop failure tried the limits of human endurance, and there were few opportunities for the farmers of Northern Finland to gain anything in the way of an income. One possible means of raising some cash was by selling timber from one's forest or undertaking lumbering work, and another was to sell one"s whole farm to a timber company. Gradually a situation arose in which the peasant farmers became anxious to sell forest land and the industry was eager to buy it.
The most prominent landowners were the trading houses of Oulu. Their land ownership was transferred in 1912 to Ab Uleå Oy, whose landed property was over 200 000 ha at its peak. Another prominent landowner was Puutavara Osakeyhtiö Kemi with its 75 000 ha of land. From 1925 onwards the companies' land ownership was concentrated in the hands of three major owners owing to selling and buying of land between the companies. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö owned 223 000 ha, Puutavara Osakeyhtiö Kemi 84 000 ha and Kymmene Ab 36 600 ha.
The companies cannot be accused of having been dishonest in their buying of land. A market price was formed to woodland, and this price determined the value of the forests. The state also exercised some influence on the market price by selling its own forests.
Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa pyritään esittämään puutavarayhtiöiden maanomistuksen laajuus Pohjois-Suomessa (entinen Oulun lääni, vuodesta 1938 lähtien Oulun ja Lapin läänit) vuosina 1885–1939 ja maata hankkineet yhtiöt, maasta maksettu hinta sekä maanhankintaan johtaneet tekijät. Työssä on tarkasteltu niitä yleisiä ja alueellisia syitä, jotka vaikuttivat maakauppoihin. Tutkimuksessa painottuu teollisuuden näkökulma, maanomistuksen taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraukset on jätetty tutkimusongelman ulkopuolelle. Maanhankinnan välittömiä seurauksia on tutkimuksessa vain sivuttu.
Puutavarayhtiöiden maanhankinnan aktiivisin kausi oli vuosina 1900–1920. Yhtiöiden maaomaisuus kuusinkertaistui 20 vuoden aikana: sen laajuus kasvoi 79 690 hehtaarista 513 450 hehtaariin. Vuonna 1915 puutavarayhtiöt omistivat Pohjois-Suomen kokonaispinta-alasta 3,6 %, yksityisestä maasta 8,8 % ja tilojen kokonaismäärästä 5,7 %. Vuodesta 1920 lähtien yhtiöiden maaomaisuuden määrä väheni vakiintuen 1930-luvulla noin 450 000 hehtaariin. Puutavarayhtiöt luovuttivat maata asutuskäyttöön joko vapaaehtoisesti tai vuoden 1925 palautuslain velvoittamana.
Puutavarayhtiöiden maaomaisuus keskittyi Pohjois-Suomessa Kainuuseen. Suurimmillaan yhtiöiden maanomistus oli Kainuussa vuonna 1920, jolloin ne omistivat 292 820 hehtaaria maata. Vuosina 1915–1939 Kainuussa sijaitsi noin 60 % yhtiöiden Pohjois-Suomessa omistamasta maasta. Yksityisestä maasta yhtiöt omistivat vuonna 1915 noin 27 %.
Tärkein syy puutavarayhtiöiden maanhankintaan oli sahateollisuuden tuotannon kasvu. Metsäteollisuuden tarvitsema tukkien määrä kasvoi vuodesta 1870 vuoteen 1910 2,6 miljoonasta 34 miljoonaan. Samaan aikaan myös selluloosa- ja paperiteollisuus lisäsi tuotantoaan. Tuotannon kasvun myötä metsäteollisuudessa huolestuttiin raaka-aineen saatavuudesta, koska Suomen metsävarojen pelättiin loppuvan käytön myötä. Toisaalta talonpoikasväestö eli metsäteollisuuden murrosvaiheessa miltei luontaistaloudessa. Maatalouden tuotto oli alhainen, köyhyys ja katovuodet koettelivat ihmisten sietokykyä. Miltei ainoat keinot ansaita rahaa olivat metsätyöt ja metsänmyynti. Yhtenä vaihtoehtona oli myös maatilojen myynti puutavarayhtiölle. Vähitellen syntyi tilanne, jossa talonpojilla oli tarve myydä metsää ja teollisuudella oli tarve sitä ostaa.
Huomattavampia maanomistajia olivat oululaiset kauppahuoneet. Niiden maaomaisuus siirtyi vuonna 1912 Ab Uleå Oy:lle, jonka maaomaisuus oli laajimmillaan yli 200 000 hehtaaria. Puutavara Osakeyhtiö Kemi oli toinen huomattava maanomistaja noin 75 000 hehtaarin maaomaisuudellaan. Vuodesta 1925 lähtien yhtiöiden maaomaisuus keskittyi yhtiöiden välisten maakauppojen myötä kolmelle suuromistajalle. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö omisti 223 000, Puutavara Osakeyhtiö Kemi 84 200 ja Kymmene Ab 36 600 hehtaaria.
Yhtiöitä ei voida syyttää epärehellisyydestä kaupanteossa. Metsämaalle muodostui markkinahinta, jonka mukaan metsän arvo määräytyi. Myös valtio vaikutti hintatasoon myymällä omia metsiään.
| Seuraava | ||
| Esipuhe |