6.3. Maakeinottelua vai markkinahintojen mukaista sijoitustoimintaa?

Puutavarayhtiöiden maanhankintaa ja -omistusta arvosteltiin lehdistössä ankarasti 1800- ja 1900-luvun vaihteesta lähtien. Yhtiöitä syytettiin julkisesti keinottelusta ja kansallisomaisuuden ryöstöstä. Talouselämässä keinottelu tarkoittaa nopeaa voitontavoittelua, jossa ostaja pyrkii välittömästi hyötymään hintatason muutoksesta ja korjaamaan mahdollisimman suuren voiton itselleen. Liiketoimien lähtökohtana on pelkästään yrittäjän itsekäs voitontavoittelu. Yrityksen niveltäminen yhteiskuntaan niin työllistäjänä kuin veronmaksajana ei missään muodossa ole keskeisesti esillä keinottelijan liiketoimissa, vaan itsekkäät edut. Tarvittaessa keinottelija on valmis luopumaan koko omaisuudestaan ja hänen liikeperiaatteisiinsa ei kuulu pitkäjännitteisyys.

Mainitusta näkökulmasta ajateltuna keinottelu terminä ei sovi suomalaisille puutavarayhtiöille. Esimerkiksi Ab Uleå Oy, Puutavara Osakeyhtiö Kemi, Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö, Kymmene Ab ja Enso-Gutzeit Oy olivat oman aikakautensa suuryrityksiä, joiden tulevaisuutta ei missään muodossa voinut rakentaa hetkellisten voittojen varaan. Keinottelun sijasta ne pyrkivät pikimminkin säilyttämään suurimman osan metsäomaisuudestaan ja luovuttivat maata lähinnä vain viljely- ja asutustarkoituksiin. Metsämaa oli yhtiöille sijoituskohde, joka puunkasvullaan ja erityisesti hintatason noustua tuotti korkoa. Yhtiöiden maanmyynnit olivat lähinnä kannattamattoman liiketoiminnan eliminoimista tai ta­lou­dellisen tilan elvyttämistä. Runsaasti maata ostanut Gösta Björkenheim pyrki Kymi-yhtiön johtajana kehittämään metsänhoitoa ja luomaan jatkuvuutta metsätalouden harjoittamiselle. Hänen mukaansa metsätalous oli pitkäjännitteistä työtä, jonka tulokset oli nähtävissä tulevaisuudessa.[1] Keinottelu on ilmeisesti liitettävä yksityisiin puutavaranvälittäjiin, epämääräisiin liikemiehiin ja spekulantteihin. Tutkimusmateriaalissa ei ole ainuttakaan asiakirjaa, jossa yhtiön johto olisi kehottanut metsänarvioitsijoitaan tai ostajiaan petollisuuteen tai vilppiin.

Puutavarayhtiöt eivät olleet hyväntekijöitä, vaan ne pyrkivät ostamaan metsämaan mahdollisemman edullisesti. Menettely ei ollut keinottelua, vaan markkinatalouden yksi ominaispiirre. Pienillä raaka-ainekuluilla kasvatettiin voittoja ja lisättiin kilpailukykyä. Pohjois-Suomen olot antoivat yhtiöille hyvät mahdollisuudet edulliseen puunhankintaan. Suurin metsänomistaja oli valtio, joka myi puuta yleisissä ja paikallisissa huutokaupoissa. Tilanne oli talonpojan kannalta hankala, koska valtion tarjoamat puuerät olivat niin suuria, etteivät ne menneet läheskään aina kaupaksi.[2] Vuosina 1900–1916 metsähallituksen tarjoamista tukkipuueristä myytiin 42,3–90,3%. Esimerkiksi vuonna 1905 Oulujärven tarkastuspiirissä oli kaupan 180 922 tukkipuurunkoa, joista myytiin 172 119. Vastaavat luvut Kemin tarkastuspiirissä olivat 480 627 ja 381 497. Lapin tarkastuspiiristä myymättä jäi 100 000 tukkipuuta ja Iin tarkastuspiiristä 44 724 runkoa.[3] Pakostakin runsas tarjonta vaikutti kokonaishintatasoon. Jos valtio myi puuta halvalla[4], talollisilla oli turha odottaa korkeampaa hintatasoa yksityismetsissä.

Valtion tukkihuutokaupoissa myytiin puutavaraa seuraavin hinnoin:

Puutavarayhtiöiden maakaupoissa maksamia hehtaarihintoja voidaan verrata valtion huutokaupoissa muodostuneeseen tukkipuun hintatasoon ja siten arvioida metsämaan hankinnan taloudellista kannattavuutta.

Kuten taulukosta ilmenee yhtiöt maksoivat metsähehtaarista vähän: muutaman valtion metsistä ostetun tukkipuurungon hinnalla sai talonpoikaismetsistä metsähehtaarin. Kainuussa tervatalous ja kaskeaminen olivat kuluttaneet metsiä, eikä tiloilla välttämättä ollut sahateollisuuden kaipaamia järeitä tukkipuita. Kuljetussyistä tervahaudat oli rakennettu jokivarsiin, alueille, joista yhtiöt tavoittelivat uiton edullisuuden vuoksi tukkimetsiä. Vuosisadan vaihteessa tukin kokovaatimukset olivat huomattavasti nykyisiä mittoja suuremmat. Nykyisissä talousmetsissä vuosisadan vaihteen kokovaatimuksen täyttäviä tukkeja ei ole juuri lainkaan. Lisäksi hirrenharsinta oli pilannut metsiä. Leimikoitten paras puusto oli hakattu jo varhaisimmissa savotoissa, ja jäljelle jääneet valtapuuston katveessa kasvaneet aluspuut olivat laadultaan heikkoja. Tarkkaa tietoa ei ole saatavissa siitä, kuinka paljon tilojen metsiä oli hakattu ennen yhtiöille myyntiä. Vain muutamissa kauppakirjoissa on mainintoja voimassa olevista hakkuukontrahdeista.

Kauppahuone J. W. Snellman G:son arvioi kaikki Oulujärven vesistöalueelta vuosina 1900–1911 ostamansa metsät. Kauppahuone osti yhteensä 75 837,7 hehtaaria metsämaata. Alueella oli kauppahuoneen oman arvion mukaan tukkipuita 455 551 kappaletta, hiomopuuta 1 499 767, propseja 28 561 ja polttopuuta 421 941 kuutiometriä. Ostettavissa metsissä oli keskimäärin hehtaaria kohden tukkipuita vain 6 kappaletta, hiomopuuta 19,8, propseja 0,4 ja halkoja 5,6 kuutiometriä.[5] Edellä esitetyn perusteella voidaan todeta, että kauppahuone maksoi hieman enemmän, kuin arvioitu tukkipuumäärä olisi edellyttänyt. Hiomopuu, propsit ja polttopuu sekä maapohja tulivat miltei kaupantekijäisinä. Pelkästään tukkipuun hinnalla ostettujen metsien arvo nousi myöhemmin huomattavasti. Aikaa myöten tukin kokovaatimusten pienentyessä ja paperipuumarkkinoiden avauduttua metsistä löytyi entistä enemmän hakattavaa.

Seuraavat esimerkit havainnollistavat J. W. Snellman G:sonin noudattamaa hinnoittelukäytäntöä. Kauppahuone osti vuonna 1907 Paltamon Melalahdesta Antinlahti n:o 1:n. Tilan pinta-ala oli 954,96 hehtaaria ja siitä maksettiin 50 000 markkaa. F. Hulkkosen tekemän arvion mukaan tilalla oli 11 027 tukkipuuta, hiomopuuta 29 138, propseja 7 548 ja polttopuuta 8 225 kuutiometriä. Hehtaaria kohden laskettuna tukkipuita oli 11,5 runkoa. Vuonna 1907 valtion yleisissä huutokaupoissa Oulujärven tarkastuspiirissä tukkipuusta maksettiin neljä markkaa. Näin ollen tilan tukkipuuarvo oli 44 108 markkaa ja maapohjan sekä hiomopuun ja propsien arvo oli vain 6 000 markkaa. Toisena esimerkkinä voidaan mainita kauppahuoneen vuonna 1907 Paltamon Mieslahdesta ostama Junkkari n:o 20. Tilan pinta-ala oli 767,56 hehtaaria ja siitä maksettiin vain 14 800 markkaa. F. J. Snellmanin arvion mukaan tilalla ei ollut lainkaan hakkuukypsää tukkimetsää, ainoastaan hiomopuuta 15 500 ja propseja 5 400 kuutiometriä.[6] Mainitut esimerkit eivät olleet yksittäistapauksia, vaan tukkipuun määrä oli oleellisin tekijä tilan arvoa laskettaessa. Kauppahuoneella oli olemassa perustelut tilan hintaa arvioitaessa, ja jos arviot pitivät paikkaansa, edulliset hehtaarihinnat eivät tarkoittaneet tilan alihinnalla ostamista.

Kainuun metsät olivat kaskeamisen ja tervanpolton vuoksi Pohjois-Suomen nuorimmat, joten järeää tukkipuuta Oulujärven vesistöalueella ei todennäköisesti ollut tukkiliikkeen alkuvaiheessa niin paljon kuin muussa osassa Pohjois-Suomea rannikkoa lukuun ottamatta. Koillis-Pohjanmaan ja Lapin sekä Peräpohjolan metsät olivat vanhoja, mutta toisaalta yli-ikäiset metsät olivat osittain rappeutuneita. Honkiintuminen, sydänpuuhalkeamat ja pystyyn lahoaminen tekivät järeistä petäjistä raakkeja. Oulujärven vesistöaluetta lukuun ottamatta yhtiöiden arkistoissa ei ole muuta osaa Pohjois-Suomea koskevia arvioita puuston määrästä ja puulajisuhteista.

Vuoden 1915 aikana tukkipuun hinta nousi. Vuonna 1920 valtion huutokaupoissa rungon hinta vaihteli 25,58–33,63 markkaan. Vuonna 1925 pidetyissä huutokaupoissa tukkirungon hinta oli Peräpohjolan ja Pohjanmaan piirikunnissa 17,34–23,14 markkaa.[7] Vuoden 1916 jälkeisissä kaupoissa metsähehtaarista maksettiin noin 10–15 valtion huutokaupasta ostetun tukin verran.

Puutavarayhtiöt hankkivat maaomaisuutensa edullisesti. Kuitenkaan asiakirjoissa ei ole todisteita siitä, että yhtiöt olisivat yrittäneet vilpillisin keinoin tai keinottelumielessä hankkia maaomaisuutta. Alhaiseen hintatasoon oli useita eri syitä. Metsähallitus oli suurmaanomistaja, joka myi metsiään huutokaupalla. Kuten edellä on todettu, hinnat tukkipuuta kohden eivät kohonneet huutokaupoissa kohtuuttomiksi. Valtio tarjosi puuta myyntiin runsaasti, joten sillä oli selvä vaikutus yleiseen hintatasoon ja markkinahintaan. Yhtiöt toimivat liikeperiaatteella ja ostivat metsää sieltä, mistä sitä saatiin edullisimmin. Ne eivät maksaneet raaka-aineesta enempää, kuin oli pakko, eikä ostamistaan maatiloista korkeampaa hintaa, kuin kilpailutilanne ja kaupan syntyminen edellyttivät. Hintataso mukautui markkinatilanteeseen.[8] Talollisilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin alistua valtion määrittelemään hintatasoon. Jos talolliset vaativat korkeita hintoja puusta tai metsämaasta, ne eivät menneet kaupaksi. Erityisesti Kainuussa talollisten myyntihalukkuus oli suuri. Esimerkiksi kauppahuone J. W. Snellman G:sonille tarjottiin tiloja niin paljon ostettavaksi, että arviointimiesten työt ruuhkaantuivat.[9] Tarjonnan runsaus luonnollisesti rajoitti hintojen nousua. KUISMAN mukaan yhtiöt eivät olisi sijoittaneet lainkaan maahan, jos se ei olisi ollut riittävän edullista.[10] Laajat kruununmetsät eivät kuitenkaan poistaneet yhtiöiden maanhankinnan tarvetta, koska metsien käyttö oli riippuvainen poliittisesta päätöksenteosta.[11]

Toinen huomattava syy tilakauppojen alhaiseen hintatasoon olivat varsinkin vuosisadan alussa tukkipuun kokovaatimukset ja heikot paperipuumarkkinat. Tervanpolton ja kaskeamisen nuorentamat metsät eivät välttämättä kasvaneet järeää puustoa. Lisäksi ylitiheät metsät riukuuntuivat, puut kasvoivat pituutta, mutta jäivät vaille järeyttä. Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin oman arvion mukaan Oulujärven vesistöalueella oli keskimäärin vain kuusi mitan täyttävää tukkipuuta hehtaarilla. Kun otetaan huomioon uittohävikki, sahoille päätynyt tukkimäärä oli aina metsäarviointia pienempi. Mikäli paperipuumarkkinoita ei ollut, metsän arvo oli määriteltävä pelkästään tukkipuiden perusteella. Jos niiden määrä oli vähäinen, tilasta ei kannattanut maksaa tuntuvasti korkeampaa hintaa, kuin tukkimäärä edellytti. Jos yhtiön tekemä tarjous ei miellyttänyt talollista, yhtiön ostomiehen oli mahdollista huutaa tarvittava puumäärä valtion huutokaupoista.

Yhtiöiden leimaaminen huijareiksi ja talonpoikain nimeäminen huijatuiksi perustuu paljolti käsityksiin niiltä ajoilta, jolloin metsien arvo oli jo noussut. KUISMAN mukaan metsäteollisuuden investoinnit ja kasvu perustuivat halpaan raaka-aineeseen. Kalliille puulle ei kehityksen alkuvaiheessa olisi ollut ostajia, sillä sen varassa teollisuus ei olisi yksinkertaisesti voinut käynnistyä.[12] Se, joka myi metsänsä tai tilansa ensimmäisenä, sai siitä markkinatilanteesta johtuen huonoimman hinnan. Seuraavan sukupolven oli helppo arvostella yhtiöitä huijareiksi, koska aikoinaan vallinneita olosuhteita ei välttämättä ymmärretty. Inflaation kiihdyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuosisadan alussa tehtyjen kauppojen nimellishinnat tuntuivat olemattoman pieniltä. Katkeruus yhtiöitä kohtaan kasvoi sitä mukaan, kuin mahdollisesti vielä kuluttamatta jääneet metsärahat menettivät ostovoimaansa.