5.5. Maanhankinta ja -omistus talouspulan puristuksessa ja Lex Pulkkisen ehdoin

Puutavarayhtiöiden maaomaisuuden määrä oli suurimmillaan Pohjois-Suomessa vuonna 1920, jolloin ne omistivat yhteensä 513 446,0 hehtaaria maata. Vuoteen 1939 mennessä maaomaisuuden määrä väheni suurimmasta laajuudestaan 65 270 hehtaaria eli 12,7 %. Palautuslain voimaantulon jälkeen, vuosina 1926–1939, yhtiöiden metsäpinta-ala väheni Pohjois-Suomessa yhteensä 37 227,5 hehtaaria eli 7,7 %.

Puutavarayhtiöiden maaomaisuus jakaantui Pohjois-Suomessa vuosina 1926–1939 seuraavasti:

Yhtiöiden maaomaisuuden määrä väheni kaikilla tutkimusalueilla tasaisesti. Mitään huomattavia muutoksia vuosina 1926–1939 ei ole havaittavissa. Suhteellisesti tarkasteltuna yhtiöiden omistaman maan pinta-alojen muutoksissa eri alueilla oli selviä eroja:

Suhteellisesti vähiten yhtiöiden maaomaisuus pieneni Kainuussa. Kainuun metsät olivat edelleen tärkeitä puunhuollon kannalta, joten niistä ei ollut mitään syytä luopua. Laajat, yhtenäiset uittoreittien varsilla sijainneet metsäalueet olivat erinomaisia savotoinnin kannalta. Lapista ja Peräpohjolasta yhtiöt myivät suhteellisen paljon maata. Vuonna 1933 Kuolajärvellä päättynyt isojako vilkastutti tilakauppoja. Kemi-yhtiö saattoi myydä maistaan talollisille viljelymaata ja niittypalstoja. Oulun ja Raahen seudun suhteellisen suuri maanmyynti selittyy alueen heikoilla metsävaroilla. Tilat eivät olleet metsätalouden kannalta parhaita mahdollisia: ne sijaitsivat hajallaan, ja heikot puuvarat tekivät metsätalouden harjoittamisen niillä muuta Pohjois-Suomea kannattamattomammaksi. Koillis-Pohjanmaalla yhtiöiden maaomaisuus pieneni huomattavasti Taivalkoskella ja Pudasjärvellä. Kuusamossa ja Posiolla yhtiöiden maanmyynti oli vähäistä toteutumattoman isonjaon takia. Haapajärven alueella eniten maata asutustoimintaan luovutti Enso-Gutzeit Oy myymällä asutushallitukselle viljelymaata ja kotitarvemetsää Pyhäjärven tiloistaan.

Yhtiöt luovuttivat maata asutustarkoituksiin pääsääntöisesti vapaaehtoisin kaupoin eikä pelkästään Lex Pulkkisen velvoittamana. Palautuslain alaisten tilojen aiheuttamat muutokset puutavarayhtiöiden yhteispinta-alaan vuosina 1926–1939 olivat vähäisiä:

Yhtiöt olivat hankkineet maata laittomasti vuoden 1915 asetuksen jälkeen Pohjois-Suomesta yhteensä 29 996,4 hehtaaria, josta ne joutuivat palauttamaan asutushallitukselle 37,8 %. Asutustarkoitukseen luovutettiin viranomaisten päätöksellä yleensä vain viljelykseen soveltuva maa ja metsää kotitarpeeksi. Tosin ei ollut harvinaista, että yhtiöt joutuivat luovuttamaan koko tilan. Useimmiten yhtiöt saivat pitää itsellään huomattavan osan hankkimastaan maasta. Pohjois-Suomessa Lex Pulkkisen määräyksiä ei voi pitää puutavarayhtiöitten kannalta missään mielessä ankarina.

Talouspula koetteli Pohjois-Suomea ankarasti. Oulun läänissä pakkohuutokaupoissa myytiin vuosina 1931–1934 yhteensä 1 900 kiinteistöä.[1] Vuoteen 1939 tultaessa pakkohuutokaupalla myytyjen tilojen määrä kohosi 3 278:aan.[2] Pohjois-Suomessa talollisten toimeentulon kannalta tärkeät metsätulot ehtyivät, mikä johti velkaantuneiden tilallisten vararikkoon. Taloudellinen tilanne teki tilakaupoista ostajan markkinat. Pohjois-Suomessa toimineet puutavarayhtiöt kärsivät lamasta, mutta esimerkiksi Kemi-yhtiö teki laman aikana voitokkaan tuloksen. Sen selluntuotanto kasvoi ja sahaustoimintakin oli huomattavaa. Yhtiö kulutti raakapuuta laman aikana vuosittain yli 900 000 kuutiometriä. Kemi-yhtiön puuntarve oli suurta, ja sillä oli taloudelliset mahdollisuudet maanhankintaan lähinnä Lapista ja Peräpohjolasta. Sitä vastoin Ab Uleå Oy oli kriisiyhtiö, joka joutui myymään yli 70 000 hehtaaria maata 1920-luvun puolivälin jälkeen. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö tuotti lamavuosinakin voittoa. Yhtiö oli ostanut maata yli 60 000 hehtaaria Uleå-yhtiöltä, ja oli täysin ymmärrettävää, että sen mielenkiinto maanhankintaa kohtaan oli huomattavan kaupan jälkeen vähentynyt. Kainuussa runsaasti maata hankkinut Kymmene Ab osti maatiloja jokaisena 1930-luvun vuotena, mutta sen ostohalukkuus suuntautui Kainuuta etelämmäksi.

Yhtiöt ostivat vuosina 1930–1935 maata Pohjois-Suomesta seuraavasti:

Eniten yhtiöt hankkivat maata laman aikana Kainuusta, Lapista ja Peräpohjolasta. Koillis-Pohjanmaalla, Oulun ja Raahen seudulla sekä Haapajärven alueella yhtiöiden maanhankinta oli huomattavasti vähäisempää. Tilojen pakkohuutokauppojen lukumäärään ja Pohjois-Suomen pinta-alaan ja koko tilamäärään suhteutettuna yhtiöiden maanhankinta laman aikana oli vähäistä, eikä ollut kyse laajamittaisesta keinottelusta. Yhtiöt ostivat tiloja, joten huhuille talollisten hädänalaisen tilan hyväksikäytöstä oli olemassa perusta. On mahdollista, että keinotteluun syyllistyneet olivat liikemiehiä, maakauppiaita tai puutavaran välittäjänä toimineita yksityishenkilöitä, jotka tavoittelivat hetkellisiä voittoja maakaupoillaan, ja kansan keskuudessa heidät nähtiin pelkästään ”puulaakin miehinä”.

HARVEN mukaan yhtiöt ostivat Oulun läänistä vuosina 1930–1935 vain 4 430 hehtaaria maata. Ainuttakaan kauppaa yhtiöt eivät tehneet vuosina 1930–1931. Sitä vastoin vuonna 1934 yhtiöt ostivat 3 446 hehtaaria maata.[3] Epäselvyyksien vuoksi 9 307 hehtaarin alalle HARVE ei pystynyt määrittelemään ostoajankohtaa, mikä heikentää tutkimuksen luotettavuutta. HARVEN mukaan muualla Suomessa yhtiöt hankkivat maata vuosina 1930–1935 seuraavasti[4]:

HARVEN tutkimuksen luotettavuutta heikentää verrattain suuri yhtiöiden ostaman maan pinta-ala, jolle ei ole pystytty määrittelemään ostoajankohtaa. Varmaa on vain se, että mainitut maa-alat ovat siirtyneet yhtiöille vuosina 1915–1937. Tunnettujen tapausten perusteella voidaan sanoa, että Viipurin, Kuopion ja Vaasan lääneissä yhtiöiden maanhankinta oli vilkkainta laman aikaisessa Suomessa. Syytä on mainita, että vuonna 1936 yhtiöt ostivat Vaasan läänistä peräti 6 603 hehtaaria maata.[5]

Puutavarayhtiöiden maanomistuksen määrä yhtiöittäin muuttui vuosina 1926–1939 huomattavasti:

Merkittävimmin puutavarayhtiöiden maanomistusta muutti Ab Uleå Oy:n maanmyynti. Yhtiö myi maata asutushallitukselle ja Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle sekä joutui luovuttamaan palautuslain velvoittamana tiloja sekä niiden osia valtiolle. Uleå-yhtiö joutui luopumaan 78 850,7 hehtaarista maata: Kajaani-yhtiö osti 64 595,0 ja Toppila Oy 3 844,4 hehtaaria; Lex Pulkkisen nojalla palautettavia alueita oli 4 497,2 hehtaaria ja vapaaehtoisella kaupalla asutushallitukselle myytyjen lohkotilojen yhteispinta-ala oli 5 914,1 hehtaaria.

Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö omisti vuonna 1939 Ab Uleå Oy:n nimissä olleet tilat mukaan lukien 222 817,1 hehtaaria maata. Yhtiö omisti 49,7 % puutavarayhtiöiden yhteen lasketun maaomaisuuden kokonaismäärästä Pohjois-Suomessa. Toiseksi eniten maata omisti Puutavara Osakeyhtiö Kemi, joka osti vuonna 1934 Trävaru Ab Torneån maaomaisuuden. Vuoteen 1939 tultaessa Kemi-yhtiön maaomaisuus oli kasvanut 84 198,0 hehtaariin, joka oli 18,8 % yhtiöiden omistaman maan yhteispinta-alasta. Kolmanneksi suurin maanomistaja oli Kymmene Ab, joka omisti Kainuusta 36 615,7 hehtaaria maata eli 8,1 % yhtiöiden maa-alasta.

Taulukko 78:n perusteella voidaan sanoa, että yhtiöiden maanomistus keskittyi vuodesta 1926 lähtien. Maata siirtyi suhteellisesti entistä enemmän kymmenen maanomistajan haltuun:

Keskittyminen aiheutui yhtiöiden välisistä tilakaupoista sekä apuyhtiöiden ja yhtiöiden omistajien nimissä olleiden tilojen siirtämisestä yhtiöiden kirjanpitoon. Vuoteen 1939 tultaessa yli 90 % yhtiöiden maaomaisuudesta oli keskittynyt kymmenelle yhtiölle. Vuonna 1939 Pohjois-Suomessa omisti metsää kaiken kaikkiaan 43 yhtiötä.

Pohjois-Suomessa yhtiöiden maaomaisuus väheni vuodesta 1920 lähtien lähinnä vapaaehtoisin kaupoin. Lex Pulkkisen velvoittamana yhtiöt joutuivat luovuttamaan laittomasti hankitusta maasta noin 38 %. Suurin osa maasta myytiin vapaaehtoisin kaupoin joko asutushallitukselle tai yksityisille viljelijöille. Kunnissa, joissa isoajakoa ei ollut vielä tehty, tilanosien kauppa oli käytännössä mahdotonta. Puutavarayhtiöt eivät käyttäneet laman aikana talollisten velkaantumista näkyvästi hyväksi. Yksittäisiä tapauksia saattoi hyvinkin olla, ja ne ovat säilyneet ihmisten muistissa perimätietona nykypäiviin asti. Taloudellisesti vaikeina aikoina yhtiöt myivät maata enemmän kuin ostivat. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö ja Uleå Oy tekivät huomattavimmat maakaupat, joissa Uleå-yhtiön oululaisilta tervaporvareilta ja vanhoilta sahayhtiöiltä perimä maa siirtyi entiselle kilpailijalle.