4.1.1. Keskustelu yhtiöiden maanhankinnasta – tukkihuijausta, maatalouden rappeuttamista vai teollisuuden elinehto?

Pohjoissuomalaisissa sanomalehdissä oli vuosisadan vaihteessa runsaasti metsäkauppoja ja maanmyyntiä käsitteleviä kirjoituksia. Metsänomistajan näkökulmasta tarkasteltuna suurin osa niistä sisälsi ajankohtaista ja hyödyllistä tietoa. Sanomalehdet kertoivat puuta ostavista sahayhtiöistä ja metsistä maksetuista hinnoista. Puunarvo ilmoitettiin kansantajuisesti konkreettisina runkohintoina. Valtion metsähuutokauppoja lehdet seurasivat erityisen tarkasti hintojen ja kauppoja tehneiden yhtiöiden osalta.[1] Lukijoille pyrittiin antamaan selkeä kuva korkeimpia tarjouksia tehneistä yhtiöistä. Tukkiliikkeen vilkastuttua lehtikirjoittelu sai vähitellen uudenlaisen sävyn. Entistä enemmän kirjoituksissa painotettiin metsän ja maan todellisen arvon tuntemista muuttuneessa markkinatilanteessa.[2] Näkyvin kannanotto keinotteluun oli Kaiun pääkirjoituksessa 5.2.1897. Lehti totesi tukkien menevän liian halvalla yhtiöille, koska kaupat tehtiin täysin umpimähkään. Talolliset eivät tienneet puuston määrää ja metsien todellista arvoa. Summakaupoista ja pitkäaikaisista hakkuusopimuksista aiheutuivat kaksinkertaiset tappiot: puut myytiin alihinnalla, eikä myyjä hyötynyt mitenkään pitkän hakkuuajan aikana tapahtuvasta tukin hinnan noususta. Kaupassa ei otettu huomioon lainkaan inflaatiota. Jotta metsät eivät menisi alihintaan yhtiöille, talollisten oli itse arvioitava myytävän metsän määrä. Yksinkertaisin tapa oli laskea koko alueen tai tietyn määräalan puumäärä ja suhteuttaa se koko alueen pinta-alaan. Varsin helpolla menetelmällä, metsän luvulla, voitiin estää törkeimmät huijausyritykset. Lehti varoitti talollisia ”hurmaantumasta” aineellisen puutteen takia metsäkaupoista, jolloin ”menee ala-arvoisena heille tärkeä omaisuus”.[3]

Sanomalehdet kuvasivat varoittavia esimerkkejä huonoista ja petoksellisista metsäkaupoista. Esimerkiksi eräälle isännälle oli tarjottu rungolta 2 mk, joka oli tuntunut liian alhaiselta. Ostaja oli luvannut koko metsästä 800 markkaa, joka oli myyjän mielestä ollut hyvä hinta. Kuitenkin palstasta oli hakattu 5 000 runkoa.[4] Suuri kauppahinta oli sokaissut myyjän täysin. Lehdissä varoiteltiin viinan ja metsäkauppojen yhdistämisestä toisiinsa. ”Metsäkauppoja oli tehty jopa viikon, maanviljelijät olivat rohkeammalla mielellä kauppakirjan alle nimensä piirtämään.” Tunteisiin vetoavia kirjoituksia ei myöskään kaihdettu. Esimerkki haettiin Lappeenrannasta asti, missä ”joku” oli nähnyt laiturilla itkevän tytön, jonka isä oli myynyt talon metsineen yhtiölle juopoteltuaan ensin tuntemattomien miesten kanssa. Koko perhe oli suistunut syvään kurjuuteen.[5]

Kaiun kirjoittelu terävöityi kesällä 1897, jolloin uutena näkökulmana oli tilakauppojen taustalla vallitseva taloudellinen eriarvoisuus sekä yhteiskunnan ongelmat. Ne, joilla oli rahaa; hyötyivät, toiset menettivät elinkeinonsa perustan. Talollisten hädänalaista tilaa oli usein käytetty hyväksi, ja ”rahat päätyivät ennen pitkään rikkaiden keinottelijoiden leveisiin taskuihin” myyjien suistuessa kurjuuteen. Lehti syytti tilojen ostajia kaksinaismoralisteiksi. Varakkaille metsänostajille oli julkinen ryöstö ja varkaus kauhistus, mutta petos ja kavaluus oli sama kuin ”lain vaatima” rakkaus, jolla he lähimmäistään puutteen aikana auttoivat.[6]

Jyrkimmän kantansa yhtiöiden maanomistukseen Kaiku ilmaisi 27.5.1898. Puutavarayhtiöiden maanhankinta metsänkasvatukseen oli tuomittavaa useasta syystä. Yhtiöiden maanomistus oli kova isku maataloudelle ja koko kansan tulevalle kehitykselle. Tiloilta hävisi vähitellen maanviljelys, pellot metsittyivät, ja talot autioituivat. Vuokraviljelymahdollisuus oli olemassa, mutta talonpojan itsenäisyys hävisi ja siten siveelliset ja taloudelliset vauriot yleistyvät. Metsätulot menivät keinottelijoille, eivätkä maatalouden kehittämiseen. Siveellisillä vaurioilla lehti tarkoitti irtolaisuuden kasvua ja siitä aiheutuvia ongelmia[7]:

”Olemmepa jo Oulun läänissäkin nähneet esimerkkejä sellaisestakin, että pappi on saanut tulla lukukinkereitä pitämään autioon metsätaloon, jonka isäntäkään ei ole paikkakunnalla. Hän on kasvattamassa metsää tulevaisuutta varten! Kuinka monta pientä yhteiskunnallista velvollisuutta jääkään täten täyttämättä ja jos kaikki samoin ajattelisivat olisi koko maamme kohta susien ja karhujen pesänä.”

Entisestä isännästä ennustettiin tulevan mökkiläinen tai irtolainen, joka päätyy köyhäinhoidon pariin. Ennen pitkää lampuotijärjestelmän pelättiin yleistyvän ja yhteiskunnallisten epäkohtien ennustettiin kärjistyvän.[8] Kaiku syytti puutavarayhtiöitä tietoisista pyrkimyksistä mitätöidä yhteiskunnan asettamat tavoitteet irtolaisuuden kitkemiseksi. Mitä enemmän puutavarayhtiöllä oli tiloja, sitä enemmän oli loisia ja teollisuudelle halpaa työvoimaa.[9]

Tilojen alhaiseen hintaan pidettiin osasyyllisenä myös valtiota. Erityisesti Kajaanin kihlakunnassa kruunu myi suuria puueriä liian halvalla, mikä heijastui yksityismetsien ja tilojen myyntihintoihin. Talonpojan omaisuudelle ei jäänyt arvoa juuri lainkaan. Paikalliset metsäherrat olivat täysin yhtiöitten armoilla. Jos huutokaupassa tarjoukset hylättiin liian alhaisina, yhtiöt valittivat senaattiin kaikin mahdollisin perustein, ja yleensä ne saivat tahtonsa läpi.[10]

Vuosisadan vaihteessa lehdet uutisoivat ”Norrlannin-komitean” tuloksista Ruotsissa. Siellä yksityisestä maasta oli siirtynyt puutavarayhtiöille suhteellisesti enemmän kuin Suomessa ja yhteiskunnallisten ongelmien kasvu oli ilmeinen. Norrlannin ja Taalainmaan läänien alueella yhtiöt omistivat 5,4 miljoonaa hehtaaria maata, joka oli 34,3 % alueen pinta-alasta. Lehdet kiinnittivät huomion mietinnön esille tuomiin ongelmiin, jotka aiheutuivat puutavarayhtiöiden maanomistuksen laajuudesta. Huolestuttavinta oli maatalouden huono tuotto yhtiöiden tiloilla: uudisraivaus tyrehtyi; viljelmät ja rakennukset rappeutuivat. Toinen ongelma oli yhtiöiden vuokralaisten epäitsenäinen asema. Komitea vaati erityistä lakia, jossa tilan vuokralaiselle taattiin mahdollisuus harjoittaa itsenäistä maata­lout­ta ja oikeus kotitarvemetsään ja laitumeen.[11] Kaiku seurasi Suomessa vuonna 1902 asetetun vastaavanlaisen komitean työskentelyä ja antoi tukensa sen pyrkimyksille rajoittaa yhtiöitten maanhankintaa.[12] Myös Kaleva asettui tukemaan uutta lakiesitystä, jota se piti tärkeänä maatalouden kehittämisen ja tilattoman väestön määrän supistamisen kannalta.[13]

Pääkirjoituksessa 14.1.1914 Kaiku arvioi puutavarayhtiöiden maanhankintaa vuosisadan vaihteesta lähtien. Tilat oli myyty liian halvalla ja yhtiöt olivat saaneet kymmenkertaisia voittoja. Lehti vieritti vastuun tapahtuneesta paljolti talonpoikain harteille. Syynä oli talonpoikain sivistymättömyys tai välinpitämättömyys viisaampien ohjeille. Talo oli menetetty, jäljelle oli jäänyt viha ja katkeruus yhtiöitä kohtaan. Kaiku totesi kuitenkin aikojen muuttuneen: ”Nykyään ei toki enää, yleisen valistuksen noustessa, niin räikeät metsäkaupat liene juuri mahdollisiakaan.”[14]

Kajaanin Lehti teki metsäkeinottelusta vaaliteeman. Se kehotti äänestäjiä kannattamaan ehdokkaita, jotka ovat valmiita tekemään lopun koko maakuntaa tuhoavasta keinottelusta. Lehti toi esille Nuorsuomalaisen Puolueen kannan kysymykseen: ”Turmiollisena epäkohtana pidettävää maanviljelystilojen siirtymistä metsäliikkeiden haltuun on entistä tehokkaammin ehkäistävä sekä lainsäädännön avulla että kuntain ja vapaan kansalaistoiminnan kautta.”[15]

Oleellisinta sanomalehtien kirjoittelussa oli puunhinnasta ja turvallisista kauppatavoista tiedottaminen sekä metsän todellisen arvon korostaminen. Kun yhtiöiden maaomaisuus kasvoi, lehtien kanta terävöityi ja yhteiskunnallisia näkökohtia otettiin entistä enemmän esille. Maatalouden rappeutuminen, irtolaisuuden lisääntyminen ja sosiaalisten ongelmien kasvu painottuivat lehtien sivuilla. Puutavarayhtiöt rahan ja taloudellisen vallan edustajina käyttivät hyväksi köyhien ihmisten hädänalaista tilaa rakentaessaan omaa vaurauttaan. Yhtiöt leimattiin vastuuttomiksi sosiaalisten ongelmien kärjistäjiksi, jotka tekivät turhiksi yhteiskunnan pyrkimykset irtolaisuuden kitkemiseksi maasta. Pohjois-Suomen lehtien kanta yhtiöiden maanhankintaan oli kielteinen: ainuttakaan yhtiöitä puolustelevaa lausuntoa ei ollut. Lehtien linja oli silti asiallinen, räikeitä ilmaisuja välttelevä.

Kainuun osalta keskustelu oli hyvinkin aiheellista ja tarpeellista. Keskustelulle oli omat yhteiskunnalliset syynsä ja perustelunsa. Maatalouden liikaväestö ja tilattoman väestön ongelma olivat aikakautensa kipeitä kysymyksiä. Alhainen maatalouden tuotto ja palkkataso eivät riittäneet pitämään kylläisinä kansan vähäosaisia. Yhteiskunta mietti keinoja tilattoman väestön aseman parantamiseksi, mutta suuryhtiöt toiminnallaan lisäsivät irtolaisten määrää. Heräävä sosialismi näki helposti ympärillään riistetyt ja riistäjät. Yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet alkoivat erottua, ja ristiriitojen todennäköisyys kasvoi. Syntynyt tilanne tarjosi hyvät mahdollisuudet epäkohtia etsivälle keskustelulle.

Sanomalehtien kirjoitukset eivät kuitenkaan tuottaneet näkyvää tulosta. Kajaanin Lehti totesi varoitusten menneen hukkaan:[16]

”Sanomalehdistö on kiinnittänyt tähän talouselämämme suureen murroskauteen vilkasta huomiota ja huutanut pohjoiseen ja etelään kaikella voimallaan. Ja tulos tästä on, kuten näyttää se, että puutavarayhtiöiden taholla vastataan uusien miljoonien sijoittamisella maanviljelystiloihin.”

Sanomalehdet eivät saavuttaneet kirjoituksillaan saloseutujen talollisia. Lehtien levikki oli pieni, postin kulku hidasta, ja syrjäseutujen ihmisten lukutaidossakin oli kohentamista. Lukuisat puumerkit metsäkontrahdeissa kertovat vuosisadan vaihteessa vallinneesta lukutaidottomuudesta. Lisäksi sanomalehtiin voitiin suhtautua välinpitämättömästi. Kirjoitukset olivat ”ropakantaa”, joka oli sisällöltään etäistä syrjäseutujen ihmisille.

Pohjois-Suomessa ilmestyneissä sanomalehdissä ei käsitelty lainkaan maanomistusta yhtiöiden näkökulmasta. Kajaanin Lehti siteerasi Hufvudstadsbladetia, jossa puunjalostusteollisuus oli perustellut maanhankintaansa. Teollisuuden mukaan tilakaupoista ei aiheutunut ongelmia maataloudelle, koska yhtiöt aloittaisivat laajamittaisen maatalouden omistamillaan tiloilla. Lehtien kirjoitukset maataloudelle aiheutuvista ongelmista olivat teollisuuden mielestä suurimmilta osin aiheettomia. Kajaanin lehden mukaan kyse oli täysin eri asioista: yhtiöiden maataloudella ei ratkaista tilattoman väestön ongelmia.[17]

Lehtikirjoitteluissa unohdettiin puunjalostusteollisuuden maaseutua elvyttäneet vaikutukset. Sahat ja selluloosatehtaat rakennettiin usein maaseudulle tai sen välittömään läheisyyteen raaka-aineen, vesivoiman ja kuljetusreittien äärelle. Talolliset pääsivät osalliseksi metsätuloista, työpalkoista ja maataloustuotteiden kasvaneesta kysynnästä. Edellä mainittujen taloutta edistävien tekijöiden ansiosta pienten kauppakaupunkien ylivallasta kärsinyt maaseutu alkoi vähitellen vaurastua.[18] Maatalouden edistyminen, koneellistuminen ja maaseudun sivistystason kohoaminen oli paljolti metsätulojen ansiota. Toisaalta ne, jotka ymmärsivät metsätulojen merkityksen maatalouden kehitykselle, huolestuivat tilanteesta entistä enemmän. Talonpojat ja valtio olivat perinteisesti olleet huomattavimmat metsänomistajat, ja molemmat omistajaryhmät saivat tarvittaessa myyntituloja. Uudeksi omistajaryhmäksi muuttuneessa tilanteessa tulivat yhtiöt. Valtio ei myynyt maataan, mutta talonpojat olisivat halunneet myydä. Ennen pitkää metsätulojen virta maaseudulle väheni, koska yhtiöt kasvattivat raaka-aineomavaraisuuttaan. Pelko talollisten metsätulojen vähenemisestä kärjisti keskustelua yhtiöiden maanhankinnasta.

Puutavarayhtiöiden maanhankinnasta käyty keskustelu liittyi teollisuuden ja maatalouden väliseen ristiriitaan. Eteenpäin pyrkivän modernin teollisuuskapitalismin ja perittyyn elämänjärjestykseen takertuneen agraarisen Suomen arvomaailma eivät olleet keskenään sopusoinnussa. Hannes Gebhard, Suomen maatalouspolitiikan johtava ideologi, totesi vuonna 1902 seuraavasti:[19]

”Voi sitä kansaa, voi sitä maata, josta maahenki on kadonnut! Sillä maahengen kadotessa katoaa myöskin talonpoikassääty ja kun talonpoikaissääty katoaa, silloin on kansa alaspäin menemisen alussa, silloin on sen häviö tulossa.”

Metsäteollisuus mursi tilakaupoillaan gebhardilaista maahenkeä. Suomen tärkeimmän teollisuudenalan menestys ja tulevaisuus perustui kotimaiseen raaka-aineeseen ja sen saannin turvaamiseen. Puunjalostusteollisuus uhkasi talonpoikaisväestön maanomistusoikeutta ja koko agraarista yhteiskuntajärjestystä.[20] Gebhardin näkemys perustui keskusteluun, jota käytiin Suomea aiemmin Euroopassa. Englannissa vanhan maaylimystön valta murtui jo 1830-luvulta lähtien, jolloin teollisuuden ja kaupan varaan toimeentulonsa rakentava porvaristo kykeni lakkauttamaan maataloutta suojelleet viljatullit. Englannin jälkeen teollisuuden ja maatalouden välinen kynäsota raivosi 1800-luvun lopulla Saksassa. Kiistelyn kohteena olivat Englannin tapaan viljatullit. Maatalouden turvana olleiden tullien poistamista pidettiin kohtalokkaana koko Saksan yhteiskunnan kehitykselle: maatalous taantui, omavaisuus heikkeni ja maaseutu autioitui. Yhteiskuntarauha, kansakunnan puolustusvoima ja vakaa isänmaallisuus yhdistettiin maalaiselämään, ja näin maatalouden heikentäminen merkitsi agraarivaltiota puolustaville ideologeille ja poliitikoille kansallisen rappion varmaa alkua.[21] Eurooppalainen teollisuuden ja maatalouden välinen kiista sai aiheensa viljatulleista, mutta Suomessa kiisteltiin metsien omistuksesta.

Talonpoikain näkemysten lisäksi eduskuntakeskustelussa tuli esille myös teollisuuden näkökulma. Puunjalostusteollisuuden etuja puolustavat kansanedustajat korostivat yhtiöiden asemaa Suomen huomattavimman teollisuudenalan ylläpitäjänä. Yhtiöiden hyvä taloudellinen kannattavuus vaikutti myönteisesti ulkomaankauppaan ja koko kansantalouteen. Kaikki mahdollinen tuki, myös oikeus maanhankintaan, oli annettava tärkeimmän teollisuudenalan kasvun turvaamiseksi. Teollisuus tarvitsi omia metsiä, jotta se saisi riittävästi raaka-ainetta myös vaikeissa ja poikkeuksellisissa oloissa. Taloudellisesti vaikeina aikoina yhtiöt saattoivat hakata omia metsiään ja pienentää raaka-ainekustannuksia. Näin ollen tasaisen kasvun ylläpitämisessä omat puuvarastot katsottiin tarpeellisiksi. Jos maanhankintaa rajoittava laki, kieltolaki, säädettäisiin, puunjalostusteollisuuden tulevat investoinnit jäisivät toteutumatta, koska se ei uskaltaisi ottaa laajentumisriskiä epävarmoissa oloissa. Yksityiset henkilöt eivät myöskään uskaltaneet aloittaa yrittämistä puunjalostusteollisuudessa sen uhanalaisen aseman vuoksi. Teollisuus perusteli maanhankintaansa myös metsänhoitonäkökohdin. Sen mukaan yhtiöt hoitivat metsiään paremmin kuin yksityiset, ja tulevaisuuden kannalta metsien hyvä kunto oli tärkeä näkökohta. Teollisuuden etuja puolustellut edustaja Schybergson väitti myös, että teollisuuden maanostot nostivat hintoja. Jos yhtiöt lopettaisivat maanostot, kiinteistöjen arvo romahtaisi.[22] Keskustelussa tuli esille myös näkemys, jonka mukaan metsiä omistavat talonpojat olivat itse suurimpia syyllisiä maatalouden heikkoon tuottoon. Talolliset rakensivat toimeentulonsa liiaksi metsätulojen varaan, jolloin maataloutta ei nähty tarpeelliseksi kehittää.[23] Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön omistaja, edustaja H. G. Paloheimo kannatti maanhankinnan rajoittamista. Hänen mukaansa raaka-aineen hankinta ei edellyttänyt maanomistusta. Kotimaisen puunjalostusteollisuuden raaka-aineen turvaamisessa tärkein seikka oli pyöreän puutavaran viennin rajoittaminen. Paloheimo ihmetteli, miten ulkomaalainen hiomoteollisuus menestyi, vaikka se osti raaka-aineen Suomesta eikä saanut sitä omista metsistä.[24]

Teollisuuden etuja puolustaneet mielipiteet olivat luotettavuudeltaan kyseenalaisia. Ne oli muokattu politiikan kielelle, ja niiden tarkoituksena oli esittää kärkevä vastalause lain puolestapuhujille. Teollisuuden menestyminen, investoinnit ja uusien yrittäjien mahdollisuudet kytkettiin pelkästään talonpojilta halvalla ostetun maan varaan, ikään kuin kannattavuuteen ei liittyisi muita tekijöitä. Metsänhoitoseikkoihin vetoaminen saattoi hyvinkin olla pelkkää propagandaa. Yhtiöiden varastoon ostamia metsiä ei välttämättä hakattu, koska valtio tai talonpojat myivät halvalla puuta teollisuudelle. Esimerkiksi Kymi-yhtiö hakkasi 1920-luvulle saakka omia metsiä varovaisesti ja osti tarvitsemansa raaka-aineen yksityisiltä maanomistajilta.[25] Yhtiöiden metsät säilyivät järeinä, niiden puumäärät arvioitiin runsaiksi, ja kaikki oli teollisuuden edustajien mukaan hyvän metsänhoidon ansiota. Tuolloin käytössä ollut vallitsevin hakkuutapa niin valtion, talonpoikain kuin yhtiöittenkin metsissä oli jäljelle jäävän huonolaatuisen puuston valta-asemaa korostavaa hirrenharsintaa. Vuosisadan vaihteessa metsänhoito oli niin kehittymätöntä, että oleellisia tuloksia sillä ei voitu vielä saavuttaa. Uljas siemenpuuasento tai satoihin tuhansiin männyntaimiin kohoavat istutusmäärät eivät vielä taanneet uudistusten onnistumista.

4.1.2. Asetuksen sisältö ja merkitys

Puutavarayhtiöiden maanhankintaa rajoittava laki käsiteltiin vuoden 1908 ensimmäisillä ja toisilla valtiopäivillä. Se perustui vuonna 1906 julkaistuun komiteamietintöön, jonka esikuvana oli Ruotsissa yhtiöiden maanhankintaa rajoittava Norrlannin-laki. Eduskunnassa ja valiokunnissa käyty keskustelu painottui maanhankinnasta aiheutuviin yhteiskunnan ongelmiin: maatalouden rappeutumiseen, tilattoman väestömäärän kasvuun, taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymiseen, maanomistuksen keskittymiseen rikkaille, monopoliluonteisen maanomistuksen kielteiseen vaikutukseen maanhintaan, keinottelun ja epärehellisyyden yleistymiseen yhteiskunnassa. Maanhankinnan metsäteollisuudelle tuomia etuja ei myöskään unohdettu eduskuntakeskustelussa.[26]

Metsäteollisuuden näkökulmasta tarkasteltuna laki yhtiöiden maanhankinnan rajoittamisesta laadittiin epäedullisessa poliittisessa ilmapiirissä. Vuoden 1907 valtiopäivillä teollisuuden etujen puolustajien määrä oli romahtanut, koska ruotsinkielinen eliitti menetti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa asemansa: kahden säädyn asemasta se sai vain 24 edustajapaikkaa. Merkittävimpien puunjalostusyhtiöiden omistajat olivat ruotsinkielisiä ja he kannattivat ruotsalaista puoluetta. Elfving, Rosenlew, Hackman, Serlachius, Ruth, Idestam, Björnberg, Wolff, Ramsay, Standertskjöld ja Dahlström liittyivät Suomen uuden suurkapitalismin tärkeimpään haaraan metsäteollisuuteen. Ruotsinkielisiä sahateollisuusmiehiä olivat myös Pohjois-Suomessa toimineet Snellmanit, Bergbomit, Pentzinit ja Weckmanit. Liberalismillaan teollisuuden etuja lähellä ollut nuorsuomalainen puolue menestyi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa myös huonosti: se sai vain 26 edustajapaikkaa.[27]

Fennomaanisen liikkeen vanhasuomalaiset tukeutuivat suomenkieliseen maaseutuun ja talonpoikiin ja sai eduskuntaan 59 paikkaa. Samantapaisin tunnuksin etenevä maalaisliitto sai tyytyä vain yhdeksään kansanedustajaan. Vaalien suurvoittaja oli sosiaalidemokraatit. He saivat eduskuntaan työväestön ja maaseudun tilattoman väestön äänimäärän turvin 80 kansanedustajaa.[28] Sosialisteille suhtautuminen yhtiöiden maanhankintaan oli yksiselitteinen. He kävivät taistelua kapitalismia vastaan, ja yhtiöiden maanhankinta ei missään mielessä ollut heidän ideologiansa mukaista. Vanhasuomalaisten mielipiteet jakautuivat, koska osa heistä fennomaanien taloudellista ohjelmaa toteuttaessaan oli lähestynyt suurliike-elämää ja metsäteollisuutta.[29]

Vilkkaan keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi 20.10.1908 lopullisesti asetuksen puutavarayhtiöiden maanhankinnan rajoittamisesta äänin 159 puolesta ja 34 vastaan.[30] Suurruhtinas hyväksyi asetuksen vasta 15.1.1915, koska toisen sortokauden venäläismielinen senaatti ja keisari olivat haluttomia toteuttamaan eduskunnan tahtoa. Kysymys ei ollut ainutlaatuisesta ilmiöstä, vaan Suomen lainsäädännöllinen uudistustyö pysähtyi myös väkijuomien kieltolain ja työväen tapaturmavakuutuslain vahvistamatta jättämisen myötä.[31]

Tärkeimmät yhtiöille asetetut ehdot ja rajoitukset olivat seuraavat:[32]

1 §

Yhtiö, joka harjoittaa sahaliikettä tai muuta sellaista teollisuutta, jossa metsätuotteita käytetään raaka-aineena, taikka puutavarakauppaa, saakoon ainoastaan alempana mainituilla rajoituksilla ja ehdoilla hankkia omakseen maalla olevaa kiinteätä omaisuutta.Yhtiöllä tarkoitetaan tässä asetuksessa ainoastaan sellaista yhtiötä, kuin 1. kappaleessa on mainittu.

2 §

Yhtiö saakoon omakseen hankkia sen osan vero- tai rälssitilan metsämaista joutomaineen, jota ei harkita tarpeelliseksi emätilan täyttä ja sen viljelyksen tulevaakin kehitykseen nähden riittävää metsä- ja laiduntarvetta varten ja jota ei myöskään luettava sellaisiin viljelyskelpoisiin tiluksiin, jotka asemansa ja laajuutensa puolesta soveliaasti voidaan yhdistää jo olevaan viljelykseen.

Jos metsämaassa on viljeltyjä tiluksia, jotka viereisen viljelyskelpoisen maan kanssa ovat soveliaat itsenäisen maanviljelyksen perustamiseen, älköön sellaisia alueita tarpeellisine metsämaineen luettako siihen, minkä yhtiö 1. kappaleen nojalla omakseen hankkii.

3 §

Mitä yhtiö 2§ mukaan saa omakseen hankkia, on sen läänin lääninkuvernöörin tutkittava ja päätettävä, jossa kiinteistö on. Hakemus sellaisen tutkinnan toimittamisesta on tehtävä vuoden kuluessa siitä kuin kiinteistön kauppa tehtiin, uhalla että kauppa muuten katsotaan rauenneeksi. Hakemukseen on liitettävä tehty kauppakirja, kiinteistöllä olevan metsän laadusta ja arvosta seikkaperäinen selvitys, jonka valtion palkkaama tai valtion avustuksella toimivan seuran tahi laitoksen metsäammattimies on laatinut, sekä kiinteistön lohkomisehdotus. Tämä ehdotus on 2§:ssä määrättyjen perusteiden mukaan maanmittarin valmistettava kummankin asianomaisen läsnäollessa ja uskottujen miesten avulla, jotka on asetettu maan osittamista varten säädetyssä järjestyksessä. Kuvernööri kuulustakoon asiasta lääninagronomia sekä sellaista metsäammattimiestä, kuin yllä on sanottu, ja antakoon siitä sitten päätöksen.

Kuvernöörin päätöksestä saa valittaa Senaatin Talousosastoon kolmenkymmenen päivän kuluessa tiedon saamisesta.

Sittenkuin on annettu, jolla on lain voima, tulee kiinteistön ositus kahden vuoden kuluessa sen jälkeen olla päätöksen mukaisesti toimitettu, sen uhalla että kauppasopimus muuten katsotaan rauenneeksi. Jos asianosainen sanotun ajan kuluessa näyttää kuvernöörille, että jako ilman hänen syytään on loppuun suorittamatta, on kuvernöörillä oikeus myöntää kohtuullista ajan pitennystä.

Ostajalla olkoon oikeus, sillä aikaa kuin jako on toimittamatta, turvata kauppasopimus kirjoittamalla se oikeuden pöytäkirjaan, niin kuin määrättyä tilan aluetta koskevan luovutussopimuksen kiinnityksestä on erittäin säädetty.

6 §

Jos yhtiö tahtoo hankkia omakseen toisenlaatuista maalla olevaa kiinteätä omaisuutta taikka muissa tapauksissa, kuin 2 ja 4§:ssä sanotaan, taikka erilleen murtamattoman osan sellaisesta kiinteistöstä, hakekoon siihen lupaa Senaatin Talousosastolta. Sellainen hakemus on annettava kuvernöörille.

Yhtiöllä olkoon oikeus lohkomisen tai erottamisen kautta hankkia omakseen kiinteistön osa, joka pääasiallisesti on tarkoitettu tontiksi, varastopaikaksi, hiekan-, soran- tai savenottopaikaksi taikka joka on vesialue tai koskitila. Lainhuudatusta hakiessaan on yhtiön näytettävä, että lohko taikka palsta on senlaatuinen kuin nyt on sanottu.

Asetus oli monilta osin puutteellinen ja tarjosi yhtiöille hyvät mahdollisuudet lain kiertoon. Se koski vain puunjalostusteollisuutta tai puutavarakauppaa harjoittavia yhtiöitä, osuuskuntia ja yhdistyksiä. Ne yritykset, jotka ilmoittivat toimialakseen minkä tahansa muun elinkeinoalan, jäivät asetuksessa olleiden rajoitusten ulkopuolelle. Lisäksi 2 §:ssä mainittu rajoitus oli liian väljä. Ainoastaan maatalouden kannalta käyttökelpoisen maan hankinta oli kiellettyä. Esimerkiksi suomalaiselle maatilalle tyypillisten ulkometsäpalstojen osto oli sallittua, jos ne eivät liittyneet oleellisesti maatalouteen. Niin ikään maanviljelyksestä erillään olevien lohkotilojen hankinta oli sallittua. Huomattava epäkohta oli myös se, että asetus ei koskenut yhtiöitten omistajia. He tai heidän perheenjäsenensä sekä suoranaiset bulvaanit saattoivat laillisesti ostaa tiloja viljelyksineen, joita käytettiin suoraan yhtiön tarpeisiin.

Ainoa puutavarayhtiöitten maanhankintaa käytännössä vaikeuttava asia oli 3 §:ssä vaadittu käytänne. Jos yhtiö osti maata, siitä aiheutui lukuisia yhteydenottoja eri viranomaisiin lausuntopyyntöineen. Menetelmä oli virkavaltainen ja aikaa vievä, mikä saattoi vähentää yhtiöiden mielenkiintoa maanostoon. Helpompi keino oli ostaa maata omistajien tai apuyhtiöiden nimiin. Lisäksi 3 §:ssä oli huomattavaa tulkinnanvaraa. Miten menetellään, jos kuvernööri ei hyväksykkään yhtiön laillisena pitämiä maakauppoja? Saako oikeudeton ostaja myydä tilan toiselle, vai pitääkö kauppa purkaa? Miten menetellään, jos viranomaisten käsitellessä asiaa tilan arvo oleellisesti nousee tai laskee? Mitkä ovat myyjän oikeudet muuttuneessa tilanteessa? Asetuksessa ei ollut minkäänlaisia rangaistusmääräyksiä laittomuuksien varalta.[33]

Vuoden 1915 asetus yhtiöitten maanhankinnan rajoittamisesta oli epäonnistunut. Se oli helposti kierrettävä kompromissi kipeän yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemiseksi. Laki kyllä tyynnytteli yhtiöitten maanostoa arvostelleita henkilöitä, mutta antoi kuitenkin puunjalostusteollisuudelle mahdollisuuden maanhankintaan.