1.1. Tutkimusaihe ja aikaisempi tutkimus

Varsinkin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa tärkeimpiä taloudelliseen toimintaan vaikuttaneita tekijöitä olivat maanomistussuhteet. Maaomaisuuden myötä eri omistajaryhmät pääsivät osalliseksi varallisuudesta ja sen hyödyntämismahdollisuuksista. Maanomistussuhteissa ilmenneet epäkohdat saattoivat oleellisesti heikentää taloudellista kehitystä ja horjuttaa yhteiskuntarakennetta sekä yhteiskuntarauhaa. Mikäli maan tuottamaa raaka-ainetta ei saatu teollisuuden käyttöön riittävästi vaikutusvaltaisen omistajaryhmän pidättäytyessä myynnistä, seuraukset voivat olla yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kohtalokkaat: ainakin tuotannon supistuminen, työttömyys ja tuonnin kasvu ovat todennäköisiä ongelmia. Maanomistuksen jakautumisesta aiheutuneita epäkohtia oli vaikea korjata, koska yleensä niistä aiheutui vääryyttä jollekin osapuolelle, usein myyjälle joskus jopa ostajalle tai viime kädessä valtiovallalle.[1] Erityisen hankalaa on ollut maanomistussuhteiden muuttaminen pakkolunastuksen avulla, koska taustalla olivat syvät ristiriidat maankäytöstä ja myyntihinnasta. Vilkkaimpana tilakauppojen aikana metsävarojen, Suomen oloissa kansallisvarallisuuden, taloudellinen hyödyntäminen päättyi harvoin kaikkia osapuolia tyydyttävään kompromissiin: julkisuudessa myyjien katsottiin häviävän ja menettävän reaaliomaisuuden tuoman taloudellisen turvallisuuden ja hyödyn.

Maakaupat ja maan laajamittainen siirtyminen omistajaryhmältä toiselle eivät olleet vaikutukseltaan yksinkertaisia asioita, ja siitä syystä ne eivät jääneet vaille julkista huomiota. Vaikutukset olivat sen mukaisia, minkä omistajaryhmän haltuun huomattavat maaomaisuudet siirtyivät. Maaomaisuus metsineen voi olla yksityisen puunjalostusteollisuuden raaka-ainevarasto, jolla pyritään turvaamaan raaka-aineen saatavuus ja säätelemään kantohintatasoa. Se voi olla talonpoikain turva taloudellista hätää vastaan ja maataloutta tukeva voimavara. Uudistalojen perustamisen jälkeen valtio sai verotuloja, maattomat tilan ja toimeentulon, joten sosiaalipoliittista näkökulmaa ei voida jättää huomiotta. Suuryhtiöiden laajamittaisen maanhankinnan ennustettiin uhkaavan 1900-luvulla perinteisen suomalaisen talonpojan asemaa: maanviljelijä-metsänomistaja -asetelman pelättiin horjuvan. Omistavasta tilallisesta oli kovin monessa tapauksessa tulossa arentimies. Valtio voi laajojen metsäalueiden omistajana vaikuttaa koko maan harjoittamaan metsäpolitiikkaan niin hakkuiden kuin metsänhoidonkin osalta. Suuret metsäteollisuuden alalla toimivat valtionyhtiöt säätelivät työllisyyttä ja kantohintaa, erityisesti silloin kun niiden toiminta perustui omiin metsiin.

Tiheään asutetuissa maissa maanomistussuhteet ovat yleensä vakiintuneet historian saatossa. Niissä vain valtiovallan toimet ja rajut yhteiskunnalliset mullistukset voivat muuttaa maanomistuksen rakennetta. Jälkipolvet eivät voi luopua vuosisatoja vanhasta ”isien maasta” ilman arvojen täydellistä muutosta. Harvaan asutussa maassa tilanne oli kokonaan toinen. Suomessa isojako, joka suurelta osin toteutettiin vasta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla, loi perustan maanomistuksen rakenteille. Vasta isonjaon tuloksena syntyi 1800-luvulla yksityinen metsänomistus. Pohjois-Suomessa, missä isojako päättyi varsin myöhään, esimerkiksi Koillismaalla vasta vuoden 1960 vaiheilla, vapaan kilpailun vallitessa saattoi siirtyä huomattavia maa-aloja tai metsälohkojen osuuksia omistajaryhmältä toiselle. Asutus oli harvaa ja maata oli runsaasti saatavilla; maan arvoa talolliset eivät välttämättä ymmärtäneet. Lisäksi taloudelliset tekijät saattoivat helposti muokata maaperää ostajalle suosiolliseksi. Puunjalostusteollisuuden maanhankinta 1900-luvun alussa oli huomattavimpia maanomistusoloihin vaikuttaneita tekijöitä Suomessa.[2]

Puutavarayhtiöiden maanhankinta alkoi laajamittaisesti 1900-luvun alussa. Pelättiin, että maakaupat kärjistävät yhteiskunnallisia ongelmia. Talonpojat luopuivat tiloistaan ja kodeistaan alihintaan, työttömyyden; toimeentulovaikeuksien ja irtolaisuuden ennustettiin yleistyvän. Yhteiskunnallisten ongelmien pelko aiheutti laajan julkisen keskustelun mm. sanomalehdissä. Asiaa tutkittiin myös komiteoissa. Vuonna 1908 valmisteltiin puunjalostusteollisuuden maanhankinnan rajoittamiseksi asetus, joka tuli voimaan vasta 15.1.1915. Se pyrki estämään puunjalostusyhtiöitä hankkimasta viljeltyä maata, viljelysten laajentamiselle tarpeellista maata ja viljelmien tarkoituksenmukaiselle käytölle tarpeellisia metsämaita. Maakauppoja varten oli anottava lupa sen läänin maaherralta, jossa kiinteistö sijaitsi. Lääninhallitus velvoitettiin pitämään luetteloa myönnetyistä luvista.[3]

Maanhankintaa rajoittavaa asetusta kierrettiin usealla tavalla. Puutavarayhtiöt ostivat tiloja omistajiensa nimiin, koska asetus ei koskenut yksityisiä henkilöitä. Maanviljelysyhtiöt tai muut apuyhtiöt, joiden liiketoimiin eivät kuuluneet puutavarakauppa tai puunjalostus, oli toinen tapa välttyä lainlaatijan pakotteista. Laittomasti hankittujen tilojen palauttamisesta säädettiin vuonna 1925 Lex Pulkkinen, jonka mukaan yhtiöiden oli luovutettava asetuksen vastaisesti hankittu maa maata viljelevälle väestölle, kunnille tai valtiolle. Lisäksi puutavarayhtiöiden oli palautettava mahdollinen voitto valtiolle.[4]

Lakia kiertämällä hankituista tiloista puutavarayhtiöiden oli tehtävä kiinteistöjen menettämisen uhalla ilmoitus asutushallitukselle, joka tutki mahdolliset laittomuudet. Valtioneuvoston luvalla yhtiöt saattoivat erityistapauksessa pitää hallussaan maata, jonka hankkimista oli pyritty lain ja asetuksen turvin rajoittamaan. Mainituista tiloista tuli pitää luetteloa maatalousministeriössä.

Vuoden 1915 asetus ja Lex Pulkkinen rajoittivat ja vaikeuttivat yhtiöiden maanhankintaa, mutta eivät kieltäneet sitä täysin. Luvan hankinta, tarkastukset ja viranomaisten lausunnot tekivät maanhankinnasta työlään ja aikaa vievän. Jos kyseessä oleva alue oli pieni, saattoivat kaupasta aiheutuneet kustannukset tehdä oston kannattamattomaksikin.

Puutavarayhtiöiden maanhankinta liittyy oleellisena osana kiihtyvään teollistumiseen. Puunjalostusteollisuus siirtyi 1860-luvulta lähtien vesivoiman sijasta höyryyn. Sahausrajoitukset poistettiin, ja yrittäjämaailmassa vallitsi liberalismi. Suomalaiselle sahateollisuudelle avautuivat maailmanmarkkinat. Nousevasta sahateollisuudesta pääsi osalliseksi myös Pohjois-Suomi. Kauppahuoneet J. W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom sekä Uleåborgs Sågverk Aktiebolaget, Varjakka Trävaruaktiebolaget ja myöhemmin Aktiebolaget Uleå sekä Trävaruaktiebolaget Kemi olivat aikoinaan huomattavia sahaajia. Tuotannon keskittyessä ja kasvaessa luotiin pääomia, joita voitiin sijoittaa metsien- ja maanostoon. Raaka-aineen hankinta kaikin toteutettavin keinoin oli luonnollisesti tärkeä kysymys elinkelpoiselle sahateollisuudelle.

Puutavarayhtiöiden maanhankinnasta ja -omistuksesta on tehty useita selvityksiä, mutta perusteellista tieteellistä tutkimusta aiheesta ei ole tehty. Ensimmäiset oman ajan selvitykset puutavarayhtiöiden maanhankinnasta tehtiin vuonna 1898, jolloin yksityismetsäkomitea tiedusteli kunnallislautakunnilta yhtiöiden maanomistuksen laajuutta. Kolme vuotta myöhemmin maanviljelyshallitus tiedusteli kiertokirjeellä maanviljelys- ja talousseuroilta sekä lääninagronomeilta vastaavia tietoja. Molemmissa tiedusteluissa saadut tiedot olivat sangen epäluotettavia ja kokonaiskäsitystä asiasta ei saatu.[5]

Vuonna 1901 asetettiin Tilattoman väestön komitea ja sen alakomitea tutkimaan eri vaihtoehtoja asutustoiminnan kehittämiseksi ja maan hankkimiseksi tilattomalle väestölle. Alakomitea teki laajoja tutkimuksia maanomistuksesta ja niiden pohjalta J. H. Vennola julkaisi tutkimuksen Tilastollinen tutkimus yhteiskunta-taloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa v. 1901. Maanomistus Suomen maalaiskunnissa. Tutkimus sisältää pelkästään tilastotauluja. Taulu n:o 5 käsittelee[6] ”Tilusalan yhteissummaa maanomistajilla eri yhteiskunta- ja ammattiryhmissä”. Tilastoissa puutavarayhtiöitten omistama maa on mainittu kunnittain hehtaareina.

Maanviljelyshallitus päätti tutkia puutavarayhtiöiden maanomistuksen laajuuden julkisen keskustelun kiihdyttyä ja mahdollisten yhteiskunnallisten epäkohtien noustua esille puutavarayhtiöiden maanhankinnan seurauksena. Suomen senaatti nimitti 30.5.1902 komitean tutkimaan, missä määrin sahayhtiöt ja puunjalostusteollisuutta harjoittavat yritykset ovat hankkineet maata. Asiantuntijoista kootun komitean kokoonpano vaihtui usein. Mietinnön valmistuttua vihdoin vuonna 1905 allekirjoittajina olivat puheenjohtaja P. W. Hannikainen ja muut jäsenet: Johannes Zitting, G. I. von Fieandt, Matti Rossi, Edv. Björkenheim, Heikki Renvall ja Frans Fr. Ekqvist.[7] Heidän valmistelemansa työ julkaistiin nimellä Puutatavaraliikkeiden maanostoja tutkinut komiteamietintö n:o 8 . Vuodelta 1906.

Komitea keräsi tiedot puutavaraliikkeiden omistamista tiloista, niiden viljelysten ja rakennusten kunnosta, heinäsadosta ja metsän käytöstä kuntien kunnallislautakunnilta varta vasten painetuilla lomakkeilla. Lisäksi kyselyn avulla pyrittiin kartoittamaan entisten omistajien maanmyynnin jälkeisiä elämänvaiheita. Tiedot julkaistiin lääneittäin ja mietinnön liiteosassa ilmoitettiin kunnittaiset tiedot ilman pinta-alamääriä.[8]

Kunnallislautakunnille lähetetyt tiedustelut palautettiin komitealle kevättalvella 1903. Kysymyksiin oli yritetty vastata tunnollisesti, mutta vaillinaisuuksia oli verrattain paljon. Uutta tiedustelua ei järjestetty, vaan osa komitean jäsenistä teki tarkastuksia eri osiin maata. Näin menetellen komitea sai riittävästi luotettavaa tietoa mietintönsä perustaksi.[9]

Komitean hankkima aineisto perustuu kunnallislautakuntien käsityksiin, ja tietojen luotettavuus on riippuvainen kunnallislautakuntien kyvykkyydestä selvittää oman alueensa maanomistussuhteita. Puutavarayhtiöiden ja sahanomistajien omiin ilmoituksiin ei ole turvauduttu lainkaan, ei edes tietojen luotettavuuden tarkistamiseksi. Mietinnössä ei ilmene maanomistuksen kehityssuuntaa, vaan pelkästään vuoden 1902 tilanne. Näin ollen mietinnön anti on nähtävä lähinnä puutavarayhtiöiden maanhankinnan lähtökohdan selvityksenä, koska tiedot eivät ulotu puutavarayhtiöiden maanhankinnan vilkkaimpaan kauteen.

Maanhankintaa rajoittavasta asetuksesta huolimatta puutavarayhtiöt hankkivat edelleen tiloja. Oikeustoimituskunnan esityksestä päätti Senaatin Talousosasto 30.1.1917 toteuttaa tilastollisen tiedustelun kaikista puutavara-, teollisuus- ym. yhtiöiden sekä yksityisten puutavaraliikkeiden omistajien ja teollisuudenharjoittajien tiloista sekä myös muista vähintään 2 000 hehtaarin suuruisista samalle omistajalle kuuluvista maaomaisuuksista, kuitenkin lukuun ottamatta valtiolle, kunnalle tai yleiselle laitokselle kuuluvaa maaomaisuutta.[10] Tutkimustulokset julkaistiin Suomen Virallisessa tilastossa: Suomen Virallinen tilasto, XXXIII Maanomistustilastoa 1. Yhtiöiden y.m. suurmaanomistajien maanomistus Suomessa 1 p:nä tammikuuta 1917.

Tutkimus toteutettiin professori Kyösti Haatajan suunnitelmien mukaan. Kyselylomakkeet ohjeineen toimitettiin kuvernöörien välityksellä kunnallislautakunnille, jotka tarvit­taessa kääntyivät maanviljelysseurojen viranomaisten puoleen mahdollisimman luotettavan tiedon saamiseksi.[11] Kuitenkin kysely ensimmäisellä kerralla epäonnistui miltei täysin: lomakkeet palautettiin takaisin 53 kunnallislautakunnalle, ja 232 kunnalta pyydettiin lisäselvityksiä. Tilaston tekijän mukaan on todennäköistä, että kaikkia tiloja ei otettu huomioon uusintakyselystä huolimatta.[12]

Huomattavia puutteita ilmeni myös pinta-alatiedoissa. Kyselyn lisäksi tietoja tarkistettiin maanmittauksen ylihallitukselta, läänien maanmittauskonttoreilta ja suurmaanomistajilta. Apuna käytettiin Tilattoman väestön alakomitean vuonna 1901 keräämää aineistoa sekä vuoden 1910 maataloustiedustelun ensiaineistoa. Eräiden tilojen pinta-alatiedot on interpoloitu siten, että niiden tilojen, joiden pinta-aloista ja manttaaleista oli tiedot, laskettiin manttaalin ja eri tiluslajien suhde, jonka perusteella laskettiin puuttuvien tilojen pinta-alat.[13]

Tiedustelua tehtäessä isojako oli vielä kesken Kuusamon, Kuolajärven, Kemijärven kunnissa sekä suurimmassa osassa Sodankylää. Tiloille ei ollut vielä määritelty pinta-aloja lainkaan lukuun ottamatta Sodankylää, jossa oli tiedossa 28 tilan pinta-alat ja lopuille 21 tilalle laskettiin manttaaliluvun perusteella samassa suhteessa pinta-alat. Muiden isojaottomien kuntien osalta meneteltiin seuraavasti: tutkittavien tilojen manttaalimäärät laskettiin yhteen ja summalla kerrottiin manttaalia kohden tuleva pinta-ala. Oulun läänin maanmittauskonttorin mukaan manttaalia kohden verollista maata tuli Kemijärven kunnassa 1 800 ha sekä Kuusamossa ja Kuolajärvellä 2 500 ha. Joutomaan osuudeksi arvioitiin 50 % verollisen maan alasta. Näin ollen Kuusamossa ja Kuolajärvellä manttaalia kohden arvioitiin maata 3 750 ha ja Kemijärvellä 2 700 ha.[14]

Edellä mainittu laskentatapa ei ole luotettava, koska siinä ei oteta huomioon jyvitystä. Isonjaon yhteydessä luokiteltiin maa sen laadun mukaan. Hyvää, kasvukelpoista maata annettiin tiloille vähemmän kuin huonokasvuista maata. Saman manttaaliluvun tilojen pinta-alat saattoivat Lapissa tai Peräpohjolassa poiketa toisistaan satoja hehtaareja. Toisaalta on muistettava, että tiedustelussa käytetty laskentatapa oli omana aikanaan ainut mahdollinen menetelmä pinta-ala-arvioita tehtäessä.

Tilastossa mainittujen Oulun läänin tilojen pinta-alat määriteltiin seuraavia lähteitä käyttäen[15]:

Suurin osa tilojen pinta-aloista on saatu maarekisteristä, joka on luotettavin lähde. Edellytyksenä on kuitenkin se, että kaikki tutkimukseen otettavat tilat on otettu huo­mioon ja saatu tarkastelun kohteeksi.

Laajempaan aineistoon perustuva Paavo Harven vuonna 1947 julkaisema tutkimus Puunjalostusteollisuutta ja puutavarakauppaa harjoittavien yhtiöiden maanhankinta Suomessa tehtiin maatalousministeriön toimeksiannosta Metsätieteellisellä tutkimuslaitoksella. Tutkimuksen päälähteenä vuoteen 1915 ulottuvasta maanhankinnasta on käytetty Puunjalostusteollisuuden keskusliiton Metsätieteelliselle tutkimuslaitokselle luovuttamaa aineistoa. Kaikkien tilojen siirtymisvuotta yksityiseltä yhtiölle ei kuitenkaan ole voitu selvittää, mutta HARVEN mukaan virhe ei kuitenkaan ole huomattava.[16]

Tiedot vuoden 1915 jälkeisestä yhtiöiden maanhankinnasta on saatu lääninhallitusten ja maatalousministeriön luetteloista. Vuoden 1915 asetuksen mukaiset, laillisesti hankitut tilat luetteloitiin lääninhallituksissa ja senaatin tai valtioneuvoston poikkeusluvalla hankitut tilat maatalousministeriössä. Lain vastaisesti hankituista tiloista pidettiin luetteloa asutushallituksessa ja maatalousministeriössä.[17]

Pinta-alalaskelmissa on käytetty maarekisteritietoja, mutta alueista, joissa isojako oli toteuttamatta, HARVE on laskenut läänikohtaiset kertoimet. Oulun läänissä HARVEN mukaan manttaalia kohden tuli keskimäärin 3 200 ha maata.[18] Mainittua hehtaarimäärää ei voida soveltaa koko Oulun lääniin, koska olot maantieteellisesti suurella alueella poikkesivat huomattavasti toisistaan. Manttaaliluku määrättiin tilan tuoton perusteella. Peltojen, niittyjen ja karjan tuotto, samoin kuin maan laatu, vaihtelivat huomattavasti eri osissa Oulun lääniä.

Harven tutkimus painottuu vuoden 1915 jälkeiseen maanhankintaan ja on luonteeltaan yleiskatsaus koko Suomen tilanteeseen. Tiedot ovat läänikohtaisia kunnittaisten tietojen puuttuessa. Lisäksi tutkimuksesta eivät selviä maata omistaneet yhtiöt. Syyt puutavarayhtiöiden maanhankintaan nähdään yleisluonteisina paneutumatta alueellisiin eroihin ja tekijöihin.

Puunjalostusteollisuuden maanhankintaa ovat käsitelleet aikanaan Heikki Renvall vuonna 1914 valmistuneessa julkaisussaan Teollisuuden ja maatalouden välinen taistelu Suomen metsistä. Metsäpoliittinen tutkimus, Bertel Fabritius vuonna 1922 julkaisemassaan tutkimuksessa Suomen puunjalostusteollisuuden suhde nykyhetken maakysymyksiin I. Puunjalostus ja Lex Pulkkinen sekä Aarne Bomanin vuonna 1920 valmistuneessa esityksessä Yksityisten ja yhtiöiden maanomistus. Taloudellis-tilastollinen tutkielma. Fabritiuksen ja Bomanin tutkielmat ovat varsin suppeita. Boman käsittelee pelkästään Multian, Heinäveden, Sulkavan, Ruokolahden ja Luumäen kuntia. Fabritiuksen työssä ei ole otettu huomioon lainkaan Oulun lääniä.

Puunjalostusteollisuuden keskusliitto kokosi puunjalostusteollisuutta harjoittavilta yhtiöiltä tietoja niiden maanomistuksesta. Tulokset julkaisi Jarl Lindfors artikkelissaan Tietoja Suomen puunjalostusteollisuuden metsätaloudesta vuonna 1938. Artikkelissa on ilmoitettu yhtiöiden maanomistus eri osissa maata 31.12.1938. Kuitenkin Kuusamon, Posion, Kemijärven ja Kuolajärven tiedot puuttuvat toteutumattoman isojaon vuoksi.[19]

Yliopistollisista opinnäytetöistä tämän tutkimuksen kannalta käyttökelpoisia ovat Kimmo Moilasen pro gradu -tutkielma Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin metsäkaupat teollisuuden tuleviin tarpeisiin Oulujärven vesistöalueella 1900–1912 ja Hannele Puukilan pro gradu -tutkielma Puutavaraliikkeen kehitys Kajaanin kihlakunnassa v. 1878–1918 sekä Heikki Kupiaisen lisensiaatintyö Suurmaanomistuksen ja pientilallisten lääni. Kaksijakoisen Kuopion läänin maanomistusolojen päälinjat v. 1890–1941.

Mainitut tilastolliset ja muut tutkimukset painottuvat puutavarayhtiöiden maanhankinnan alkuvaiheeseen, ja Harven sekä Kupiaisen tutkimusta lukuun ottamatta niissä ei pohdita omistuksen kehityssuuntaa. Puutteellisuuksista huolimatta aiempien tutkimusten ja tämän tutkimuksen tuloksia voidaan vertailla.

Puutavarayhtiöiden maanhankintaa on käsitelty yleisluonteisesti paikallis- ja puutavarayhtiöiden historioissa. Niiden merkitys tämän tutkimuksen kannalta rajoittuu lähinnä perus- ja taustatietojen hankkimiseen helpottaen varsinaiseen tutkimusaiheeseen suuntautumista.