2.1.1. Metsävarat ja metsien kunto

Suomen metsävaroja kuluttivat ennen metsäteollisuuden syntyä kotitarvekäytön lisäksi kaskeaminen, tervanpoltto, laivanrakennus ja laiduntaminen. Maanmittaus- ja metsähallituksen ylijohtajan C. W. GYLDÉN arvioi 1850-luvulla puun vuotuisen kulutuksen olevan 16 miljoonaa kuutiometriä, joka metsähehtaaria kohden laskettuna oli 1,1 kuutiometriä. Reilut sata vuotta myöhemmin professori KULLERVO KUUSELAN arvio kaskeamisen ja tervanpolton aiheuttamasta puun kulutuksesta ei poikennut nimeksikään GYLDÉNIN näkemyksestä. KUUSELAN mukaan tervatalouden aikana puuta kului noin 10 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, mikä vastasi selluteollisuuden vuositarvetta 1970-luvulla. Lisäksi kaskeamisessa haihtui toiset 10 miljoonaa kuutiometriä savuna ilmaan.[1]

Sahateollisuuden voimistumisen myötä Suomen metsävarojen, erityisesti järeän puuston, pelättiin ehtyvän edullisten kuljetusetäisyyksien säteeltä. Aikakautensa metsäasiantuntijat eivät kyenneet arvioimaan metsien tilaa ja kokonaispuumäärää. Epätietoisuus Suomen metsävaroista ja metsien kunnosta päätettiin ratkaista turvautumalla Tharandin maatalous- ja metsäakatemian johtajan, Saksin kuninkaallisen metsäneuvoksen EDMUND VON BERGIN asiantuntemukseen. Hän saapui maahamme kesällä 1858 ja aloitti työlään ja vaativan arvioinnin koko Suomen metsien tilasta.[2] Pohjoisin arvioimisalue ulottui 68. leveysasteen pohjoispuolelle, mistä paluumatka suuntautui Kainuuta ja Itä-Suomea sivuten etelään. EDMUND VON BERG kiinnitti huomion napapiirin alueen metsävaroihin. Hän totesi alueella olevan kallisarvoisia puita, joiden kasvunopeutta ei voinut verrata Etelä-Suomen oloihin. Järeimpien petäjien iäksi VON BERG arvioi 200–250 vuotta. Tarkkaa puumäärää hänen näkemyksensä ei sisältänyt: ”näitä puita on yllinkyllin” oli ainut mittayksikkö. Katselmus sisälsi lausunnon metsien riittävyydestä. Mikäli kruununmetsien valvontaa ei järjestettäisi, ne tulisivat tuhoutumaan uudistalollisten ja puukauppiaitten vuoksi. Hyvät lauttausmahdollisuudet houkuttelivat pohjanperille sahayrittäjiä, jotka hyödynsivät liikaa raaka-ainevaroja. VON BERGIN mukaan alueen metsää tuli hakata valikoivalla raivaushakkuilla: tarvepuu voitiin ottaa, mutta nuorta metsää varomalla ja uuden metsän kasvua edistämällä.[3]

Pohjois-Suomen metsävaroista VON BERGILLÄ oli yhtenevä käsitys GYLDÉNIN kanssa, joka laati Suomen metsävaroista selvityksen ja havainnollisti kartalla metsiemme tilaa vuonna 1850.

Lähde: Leikola 1988. Sivunumeroton esipuhe teokseen (uusintapainos) Edmund von Berg, Kertomus Suomenmaan metsistä. –Piirros Antero Tervonen.

Pohjois-Suomessa vallitsi tukkipula rannikkokaistaleella Kalajoelta nykyiselle Ylitorniolle saakka. Oulun läänin tukkipuuraja kulki Rovaniemen, Pudasjärven, Utajärven ja Pyhäjärven länsiosia sivuten Kalajokeen saakka, jonka itäpuolella alkoivat tukkimetsät. Suomenselän itäpuolelta lähtien metsä alkoi järeytyä. Heikkopuustoisen rannikkoalueen eteläosasta Iin korkeudelle saakka oli tervanpoltto 1700-luvulla kuluttanut metsiä. Lisäksi laivanrakennus ja vesisahoihin perustuva sahateollisuus oli omalta osaltaan käyttänyt lähiseutujen ja jokivarsien rantametsiä, mutta sahojen tukkikiintiöt olivat olleet pieniä. Pohjanlahden rannikon maaperä ei ollut tukkimetsän kasvulle parasta mahdollista. Entinen merenpohja oli rehevää ja kosteaa maata, jossa mänty kasvaa huonosti. Lisäksi rantaniittyjen osuus pinta-alasta oli huomattava.

Pohjoisessa osassa Lappia tukkipula aiheutui luonnon oloista: mäntymetsät harvenivat huomattavasti 68. leveyspiirin pohjoispuolella. Kainuun eteläosa ja Oulujärven ympäristö jokivarsineen kärsivät tukkipulasta. Kainuun metsävaroja oli kuluttanut tervanpoltto, joka kuljetussyistä keskittyi aluksi vesistöjen varsiin. Kaskitalous oli toinen Kainuun metsiä kuluttanut elinkeino.

Kaikenlaista metsää oli runsaasti Keski- ja Koillis-Lapissa, Koillis-Pohjanmaalla ja Kainuun pohjois- ja itäosissa. Lappi ja Koillis-Pohjanmaa olivat harvaan asuttua, ja niiden metsät olivat saaneet olla rauhassa. Siellä kaskeaminen ja tervanpoltto olivat olleet vähäistä Kainuuseen verrattuna. Harvaan asutetun seudun talolliset eivät voineet kotitarvekäytöllä kuluttaa huomattavasti metsiä. Myös pitkä etäisyys Kemi- ja Iijoen latvoilta rannikolle rajoitti aluksi metsien käyttöä sahateollisuuden tarpeisiin.

VON BERGIN ja GYLDÉNIN arvio Pohjois-Suomen metsistä ei perustunut tieteellisiin menetelmiin. Se oli silmämääräinen, puuvaroja varjeleva katselmus metsien tilasta. Tiedot saattoivat olla harhaanjohtavia ja jopa vääriä, mutta omana aikakautenaan ne tuskin jäivät vaille sahateollisuutta harjoittavien yrittäjien huomiota. VON BERGIN arvio oli ainoa julkaistu ohjenuora hankinta-alueita kartoittavalle metsänhoitajalle.

Huomattavasti täsmällisempi arvio Lapin ja Peräpohjolan metsistä julkaistiin vuonna 1903 J. CASTRÉNIN Kemi–Rovaniemi-rautatiehanketta käsittelevässä tutkimuksessa. Lapin parhaat metsät olivat Sodankylän eteläpuolella, Pelkosenniemen, Savukosken, Kuolajärven, Kemijärven ja Kittilän alueella. Lisäksi Länsi-Lapissa, lukuun ottamatta Tornion- ja Muonionjoen suistoa, oli huomattavan laaja runsaspuustoinen alue. Metsää oli vähän Ylä-Lapissa, Pohjanlahteen laskevien jokien alajuoksulla, mutta myös Koillis-Lapissa sekä Kuusamon itäosassa, alueella, missä vedet virtaavat itään.[4] Castrénin tutkimuksessa ei ilmoitettu puuston määrää tilavuutena, vaan tukkien ja hirsien kappalemääränä. Näin ollen metsävaroista annetut tiedot eivät ole vertailukelpoisia myöhemmin tehtyjen kuutioperusteisten arvioiden kanssa.

Lähde: Castrén 1903, karttaliite. –Piirros Antero Tervonen.

Kaskeaminen oli yleistä vielä 1860-luvulla Kainuussa, Pudasjärvellä, Taivalkoskella ja Kuusamossa, mutta jo vuonna 1913 se oli käynyt harvinaiseksi. Nykyisen Lapin läänin eteläosassa metsän polttaminen viljelymaaksi oli ollut vähäistä, ja pohjoisempana sitä ei ilmennyt lainkaan. Kainuu oli tärkeä tervantuotantoalue. Tärkeimmät tervapitäjät olivat Kuhmo, Paltamo, Suomussalmi ja Kajaanin maalaiskunta. Kuhmo oli pinta-alaltaan laaja pitäjä ja sen tervanpoltto oli mittavaa: se tuotti eniten tervaa koko Suomessa. Huomattava tervanpoltto rasitti Kainuun lisäksi aluetta, joka ulottui Oulusta Iihin saakka, mutta Oulusta etelään päin metsän puute esti tervanpolton. Kainuuseen verrattuna tervanpolttoa oli vähemmän Kestilässä, Pulkkilassa, Piippolassa ja Kärsämäellä. Lapin ja Koillis-Pohjanmaan metsät säästyivät tervanpolton ja kaskeamisen aiheuttamilta huomattavilta yhteisrasituksilta. Sitä vastoin Kuusamosta ja Pudasjärveltä on havaintoja metsää tuhoavasta poronhoidosta: 1900-luvun alussa naavaisia tukkipuita ja lupon verhoamaa kuusikkoa kaadettiin niin runsaasti, että puhuttiin metsän raiskauksesta. Pudasjärveltä on olemassa tieto, jonka mukaan poroa kohden kaadettiin talvessa noin 120 kuusta hätäravinnoksi. POHTILAN mukaan poroille kaadetut puut olivat pääsääntöisesti vanhoja ja kituliaita, joten ne eivät muuttaneet metsien kehityksen kokonaiskuvaa. Huonojen uittomahdollisuuksien takia kuusamolaiset eivät arvostaneet metsiään. Yksityismetsät olivat lohkokuntien hallinnassa isonjaon viivästymisen takia, ja kotitarvehakkuut olivat hallitsemattomia.[5]

Kainuussa tervanpoltto ja kaskeaminen vaikuttivat metsien ikärakenteeseen ja puulajisuhteisiin. Miltei kaikki maakunnan kuivat maat oli poltettu viljelyksiksi joko kerran tai useammin. Kaskiviljelykausi kesti noin kolmesataa vuotta, joten varsinaisia Kemijokialueen tyypillisiä ikimetsiä ei voinut syntyä Kainuuseen. Käytössä ollut viljelymenetelmä voimisti nuorten ja hyväkasvuisten mäntymetsien syntyä, mutta tervanpoltolla oli päinvastaiset vaikutukset. Tervaa valmistettiin männystä, mutta kuuset jätettiin pystyyn, minkä vuoksi metsät kuusittuvat. Tosin kuusikoiden syntyä vähensi niiden kaskeaminen. Aluksi tervahaudat sijaitsivat vesistöjen välittömässä läheisyydessä, mutta lopulta jopa 35 kilometrin päässä kuljetusväylältä. Tervanpolton vaikutus levisi laajalle runsasjokisessa Kainuussa.[6]

Nykyisen Lapin läänin alueella metsien tila oli kokonaan toinen. Pohjoiset metsät uudistuivat lähinnä vain metsäpalojen jälkeen, ja pakostakin puut olivat vanhoja. Yli-ikäinen metsä rappeutui: se lahosi enemmän kuin kasvoi. Vuotuinen kasvu ei riittänyt täyttämään sitä puumäärän menetystä, joka syntyi luontaisen poistuman vuoksi. Asiantuntijat pitivät puuston nuorentamista välttämättömänä. Kuitenkin keinot metsien uudistamiseksi olivat vähäiset, ja epäonnistumisen riski oli ilmeinen. Esimerkiksi kuivilla jäkäläkankailla luonnonmukainen taimettuminen kohtasi pahoja vaikeuksia. Syyksi nähtiin ankara ilmasto, vaikeat lumiolot, karu maaperä ja porojen kasvualustaa turmeleva jäkälänkaivu sekä useat perättäiset siemenkadot.[7] Toinen huomattava ongelma oli kuusivaltaisuuden voimistuminen Lapin metsissä. Näreet olivat laadultaan huonoja ja sahapuuksi sopimattomia. ”Taivaan painama ja maannousema” kuusikko vei männyltä elintilaa. Hakkuut tulikin tehdä siten, ettei kuusi estäisi uusien mäntymetsien syntyä.[8] Metsänhoidollisia hakkuita ei kuitenkaan tehty riittävästi. 1930-luvun lopulla kuusimetsien uudistamisessa oli epäonnistuttu: männyn kylvö ei tuottanut tulosta, vaan aukeat enemmän laajenivat kuin metsittyivät.[9]

Varhaisimmat hakkuumenetelmät eivät säästäneet eivätkä uudistaneet metsää. Ne eivät myöskään parantaneet riittävästi jäljellejäävän kasvavan puuston laatua.[10] Vähäiselläkin hakkuumäärällä voitiin pilata metsän kasvu pitkäksi aikaa ja lisätä alueen alituottoisuutta. Vielä 1900-luvun alussa metsästä hakattiin määrämittaiset puut kiinnittämättä itse metsään suurtakaan huomiota. Metsähallitus antoi jo 1800-luvun lopulla ohjeet riittävien siemenpuumäärien jättämisestä leimikoihin, mutta käytännössä määräykset jäivät toteuttamatta. Hirren- ja tukkipuunharsinnassa kaadettiin kaikki mitan täyttävät puut ja jäljelle jäivät valtapuuston tai ylispuiden katveessa kasvaneet tarrit.[11] Hakkuut heikensivät puuston laatua, ja sen luontainen uudistuminen estyi, koska metsä säilytti tiheytensä ja riittävää avaruutta taimettumiselle ei syntynyt. Lisäksi metsään jätettiin pystyyn yli-ikäiset, joko honkiintuneet tai lahovikaiset puut, jotka omalta osaltaan korostivat puuston tasapainotonta rakennetta. Metsähallitus määräsi hirrenharsinnan lopetettavaksi vuonna 1919 julkaistussa kiertokirjeessä. Sen sijaan oli siirryttävä todellisiin uudistustapoihin, joista tuolloin pidettiin parhaana siemenpuuasentoa. Jos laadukkaita siemenpuita ei ollut riittävästi, ainoa vaihtoehto oli kylvö.[12] Lopullisesti tukkipuuharsinnasta luovuttiin vasta 1940-luvulla luonnonmukaisen metsien käsittelytavan yleistyttyä. Lähtökohtana oli 1920-luvulla alkaneet suuret paperipuusavotat, jolloin pienpuulle syntyi markkinat. Tällöin harvennushakkuista tuli taloudellisesti kannattavia.[13] Luonnonmukainen metsienkäsittely merkitsi ”altapäin ottoa”. Toisin sanoen ensivaiheessa poistettiin valtapuuston katveessa varttuneet puut. Jäljelle jäänyt metsä oli hyvälaatuista, ja se sai kypsyä päätehakkuuseen saakka, jolloin sahateollisuus sai ensiluokkaista raaka-ainetta. Lisäksi harvennuksessa korostettiin metsän elinvoimaisuuden ylläpitämistä ja karujen olojen huomioon ottamista.

Valtion ja yksityisten harjoittama varhaisin puunmyyntitapa oli omiaan huonontamaan metsien laatua. Konsessiokaupoissa puiden ottoaika metsästä oli pitkä, yleensä 4–20 vuotta, mutta pisimmillään jopa 40 vuotta. Sopimus käsitti vain hakkuun eikä metsän uudistamista otettu huomioon lainkaan. Valtio teki viimeisen suuren konsessiokaupan vuonna 1921, jolloin valuuttapulasta kärsivä Suomen valtio myi kolme miljoonaa runkoa Lapista ruotsalaiselle Virginia-yhtymälle. Kaupan jälkeen metsien käsittelytapa muuttui. Metsähallitus käynnisti omat hankintahakkuut pystykauppojen ohella. Muuttuneessa tilanteessa työmaat olivat leimauksesta uudistamiseen saakka hoitoalueen valvonnassa, mikä varmisti haluttujen metsähoitomenetelmien käytön.[14] Parhaina menetelminä Pohjois-Suomessa pidettiin kasvukerroksen kulotusta ja kylvöä sekä istutusta.[15]

Nykyinen käsitys metsiemme puuvaroista perustuu tieteellisten menetelmin kautta tehtyihin metsänarviointeihin. Niiden toteuttamista varten Suomi jaettiin kaukokuljetuksen näkökohdat huomioon ottaen vesistöalueisiin. Pohjois-Suomi koostui Pohjoisen Jäämeren, Tornion- ja Muonionjoen, Kemijoen, Tuntsa- ja Oulankajoen, Simo- Ii- ja Kiiminkijoen ja Oulujoen sekä osittain Pohjanmaan jokien vesistöalueista. Kartta 4 havainnollistaa päävesistöalueiden mukaista aluejakoa. Ensimmäinen inventointi tehtiin vuosina 1921–1924 ja toinen vuosina 1936–1938.[16]

Lähde: Ilvessalo 1929, s. 70. Kuva 1. Arvioimislinjat ja vesistöalueet. –Piirros Antero Tervonen.

Pohjois-Suomen metsävarat arvioitiin vuonna 1924 seuraaviksi[17]:

Kemijoen vesistöalue oli pinta-alaltaan suurin ja puuvarastoltaan mittavin. Hehtaaria kohden laskettuna puuta oli alueella 37,18 kuutiometriä. Huomattavasti enemmän puuta suhteessa pinta-alaan oli Oulujoen vesistöalueella: 48,4 kuutiometriä. Yli 40 kuutiometriä puuta hehtaarilla oli myös Tuntsa-, Oulankajoen sekä Simo-, Ii- ja Kiiminkijoen vesistöalueella.

Metsien arvon kannalta oleellisia tekijöitä ovat metsien ikä, järeys ja puulajisuhteet. Metsämaan laatua ei voida myöskään jättää ottamatta huomioon, koska ilmaston ohella se on olennainen metsän kasvun ja uusiutumisen kannalta. Seuraavista taulukoista puuttuvat tiedot Pohjanmaan jokien vesistöalueelta, koska Oulun läänin puoleisia kuntakohtaisia tietoja ei ole ollut käytettävissä. Vaasan läänin kattavia tietoja ei voida soveltaa pohjoisemmaksi erilaisten ilmasto- ja luonnonolojen takia.

Vielä vuonna 1924 metsät olivat vanhoja. Iältään yli 120-vuotiasta metsää oli neljällä pohjoisimmalla vesistöalueella keskimäärin 68 % kokonaispuumäärästä. Eteläisimmillä vesistöalueilla puu kasvoi nopeammin ja saavutti hakkuukypsyyden nuorempana. Yli 80-vuotiasta metsää mainituilla alueilla oli noin 67 % kokonaispuumäärästä. Kuten aiemmin on todettu, Kainuun metsät nuorenivat tervanpolton ja kaskeamisen vuoksi ja ikimetsät kävivät varsin harvinaisiksi jo 1920-luvulla. Huomionarvoista on myös taimikkoasteella olevien metsien vähäisyys Pohjois-Suomessa.

Sahateollisuuden kannalta puuston järeydellä on tärkeä merkitys. Riittävä tukkien tilavuus takaa hyvän sahatavaran laadun, ja sahaus on huomattavasti nopeampaa kookkaasta puutavarasta kuin hädin tuskin mitan täyttävistä puista. Lisäksi runkotilavuudeltaan pientä puuta ei kannattanut uittaa; virta kuljetti tilavuudeltaan suuremman puun samoilla kustannuksilla. Toisaalta ylijäreys asetti omat rasitteet sahaustoiminnalle.

Edellä esitetyt tiedot puuston järeydestä eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Pohjois-Lapin mänty voi olla varsin järeä vielä rinnankorkeudelta, mutta se on varsin terova. Sen soveltuvuus tukkipuuksi liiallisen ohenemisen vuoksi voi olla kyseenalainen, mutta siitä saatiin ensiluokkaista raaka-ainetta rata- ja kaivospölkyksi. Sitä vastoin etelämpänä kasvaneet männyt olivat juoksevia, ne säilyttivät sahatukille määrätyn vähimmäispaksuuden varsin korkealle. Inventoinnin perusteella voidaan sanoa, että sahateollisuuden kaipaamaa järeää puutavaraa oli runsaasti saatavilla Pohjois-Suomessa. Metsäteollisuuden yleiset tukin kokovaatimukset olivat 1920-luvulla seuraavat:[18]

1800-luvun lopulla sahaukseen kelpaavan sahatukin läpimitan oli oltava 7 metrin pituudessa vähintään 22 cm.[19]

Sahateollisuus oli ensisijaisesti kiinnostunut mäntyraaka-aineesta. Mänty olikin yleisin puulaji lukuun ottamatta Tuntsa- ja Oulankajoen vesistöaluetta. Laajoja kuusikkoalueita oli Kemijoen, Simo-, Ii- ja Kiiminkijoen vesistöalueella. Sahateollisuudelle Pohjois-Suomen kuusi ei ollut parasta raaka-ainetta oksaisuuden, lylyisyyden ja tykkyvaurioiden takia. Kuusikoiden taloudellinen arvo kohosi paperipuuhakkuiden myötä vasta 1920-luvulla.

Hyvinvoiva ja tuottava metsä vaatii hyvän kasvualustan. Inventointien yhteydessä tutkittiin myös maatyypit. Tutkimustulokset on esitetty seuraavassa taulukossa.

Kasvullista metsämaata oli eniten pinta-alasta Oulujoen, Tuntsa- ja Oulankajoen sekä Kemijoen vesistöalueissa. Joutomaan osuus oli pienin Tuntsa- ja Oulankajoen sekä Oulujoen vesistöalueilla. Puutavarayhtiöiden pitkäjänteisessä maanhankinnassa metsien hyvät kasvuedellytykset olivat tärkeitä metsien uudistamisen kannalta. Hyvälaatuinen metsämaa oli pääomaa, joka tuotti korkoa metsänkasvullaan.

Oulun lääni oli maantieteellisesti laaja alue, jonka metsävarat sekä metsien kunto vaihtelivat läänin eri osissa. Nykyisen Lapin läänin alueella oli vuoden 1924 inventointien mukaan metsää koko maa-alasta 72,8 % eli 7,8 miljoonaa hehtaaria. Metsämaata asukasta kohden oli 74,6 hehtaaria. Vastaava luku koko Oulun läänissä oli 32,5 ja koko Suomessa 7,4 hehtaaria. Lapin ja Peräpohjolan metsät käsittivät koko Suomen metsävaroista 21,2 % eli 344 miljoonaa kuutiometriä. Kokonaisuudessaan puuvarasto oli suuri, mutta pinta-alaan nähden pieni. Keskimäärin jokaista metsähehtaaria kohden puuta oli 44,1 kuutiometriä. Koko maassa puuta oli keskimäärin 64,3 kuutiometriä metsähehtaarilla. Lapin ja Peräpohjolan metsien keskimääräinen vuotuinen kasvu arvioitiin 4,78 miljoonaksi kuutiometriksi, joka oli 10,8 % koko Suomen metsien vuotuisesta kasvusta.[20]

Nykyisen Lapin läänin metsistä hakattiin runsaasti puuta puunjalostusteollisuuden tarpeisiin. Sahateollisuuden ennätysvuotena, vuonna 1927, valtion ja yksityisten metsistä hakattiin yhteensä 2,5 miljoonaa kuutiometriä. Määrä vastaa kasvavana puustona noin 3,5 miljoonaa kuutiometriä. Vaikka hakkuut olivat suuria, vuotuista kasvua ei ylitetty. Tietenkin huomioon on otettava myös puuston luontainen poistuma.[21]

Oulun läänin eteläosan, nykyisen Oulun läänin, koko maa-alasta metsää oli vuoden 1924 inventoinnin mukaan 72,1 % eli 4,6 miljoonaa hehtaaria. Koko maassa vastaava luku oli 73,5 %. Lapin laaja tunturialue oli puutonta, mutta Oulun läänin eteläosassa joutomaat, laajat puuttomat suoalueet ja rannikon niityt supistivat metsämaiden alaa. Asukasta kohden laskettuna metsää oli keskimäärin 17,8 hehtaaria. Nykyisen Oulun läänin metsävarat olivat keskittyneet Kainuuseen ja Koillis-Pohjanmaalle, kun taas rannikkoalueella syvälle sisämaahan saakka oli vähän metsiä lähinnä laajojen suoalueiden takia. Pohjanlahden rannikkokaistalla aina Oulujärvelle ja pohjoisessa Taivalkosken rajoille saakka oli yli puolet maa-alasta suota.[22]

Nykyisen Oulun läänin metsävarat arvioitiin 258 miljoonaksi kuutiometriksi, joka kattoi 16 % koko Suomen puuvarastosta. Keskimäärin metsämaahehtaaria kohden puuta oli 56 kuutiometriä. Metsien pienin puuvarasto, keskimäärin 20–40 kuutiometriä metsähehtaarilla oli Pohjanlahden rannikkokaistalla. Taivalkosken–Kuhmonniemen–Lentiiran tienoilla vastaava luku oli 60–80 kuutiometriä. Alueen metsien vuotuinen kasvu oli 4,87 miljoonaa kuutiometriä eli 11 % koko Suomen metsien vuotuisesta kasvusta.[23] Vuonna 1927 kyseessä olevalta alueelta hakattiin kotitarpeiksi ja teollisuuden käyttöön yhteensä 4,8–5,3 miljoonaa kuutiometriä puuta kasvavana metsänä arvioituna. (Hakattu puumäärä ilmoitettiin kuorellisena, kasvava metsä sitä vastoin kuorettomana.) Hakkuumäärä kohosi vuotuisen kasvun tasolle, ja monin paikoin se ylittyikin.[24]

Pohjois-Suomen arvioidut puuvarat olivat vuonna 1924 yhteensä 602 miljoonaa kuutiometriä. Vuotuiseksi kasvuksi arvioitiin 9,65 miljoonaa kuutiometriä. Sahateollisuuden raaka-ainetta oli runsaasti, mutta laadultaan puusto ei ollut parasta mahdollista. Lukuun ottamatta Oulujoen vesistöalueen metsiä Pohjois-Suomen metsät olivat vanhoja ja todennäköisesti osittain rappeutuneita. Lahovikaisuus, sydänpuun halkeamat, honkiintuminen ovat vanhan metsän vitsauksia. Lisäksi ikääntyneen puuston siementuotanto on vähäinen puiden harsuunnuttua. Lapin metsät eivät uudistuneet riittävän nopeasti, metsäpalot ja kulovalkeat olivat ainoat metsän uusiutumista edistävät tekijät. Metsien tilaan vaikutti myös hirrenharsinta. Hakkuumenetelmä oli omiaan huonontamaan metsien tilaa, koska siinä poistettiin aina mitan täyttävä, parhain aines. Puupopulaatioon jäi aina jäljelle huonoin puusto, mikä esti luonnonmukaisen taimettumisen. Sahateollisuuden etuja ajatellen Pohjois-Suomen kuusikot olivat ongelmallisia. Kuusta oli runsaasti, mutta sen kelpoisuus sahatavaraksi oli kyseenalainen: arktiset olot muokkasivat näreistä oksaisia ja lylyisiä. Lisäksi maannousema vahingoitti kuusikoita. Paperipuun kysynnän kasvu lisäsi Pohjois-Suomen kuusimetsien taloudellista merkitystä 1920-luvulta lähtien.

2.1.2. Metsänomistussuhteet

Metsänomistussuhteilla oli huomattava merkitys metsävarojen käyttöön. Laajat jakamattomat metsämaat lisäsivät metsien tuhlailevaa käyttöä, koska kenenkään ei katsottu olevan vastuussa hakkuista. Isossajaossa metsät jaettiin manttaaliluvun perusteella talojen kesken ja mahdollinen liikamaa jäi valtiolle. Talonpoika sai viljelymaan lisäksi oman metsäpalstan, jota hän sai hallita tarpeittensa mukaan.[25] Isonjaon jälkeen valtiosta tuli tunnustettu metsänomistaja ja epätietoisuus erämaitten omistamisesta hälveni. Liikamaiden erottamisesta syntyivät valtion metsät.

Pohjois-Suomen isojako aloitettiin 1700-luvun lopulla. Alueen laajuuden vuoksi työt etenivät hitaasti. 1830–1840-luvulla isojako oli saatu päätökseen Oulun läänin rannikkoalueella ja Tornionjokivarren pitäjissä. Kittilän ja Sodankylän pitäjät olivat isonjaon kohteena 1900-luvun alussa.[26] Isonjaon toteuttamisajankohdalla oli kauaskantoisia vaikutuksia yksityismetsien käyttöön. Jos isojako toteutettiin ennen metsien arvonnousua, talolliset eivät välttämättä vaatineet tilansa yhteyteen runsaasti metsää, koska sitä pidettiin arvottomana. Niityt ja viljelykelpoinen maa olivat talollisille huomattavasti metsää tärkeämpiä ennen kaupallisen metsätalouden aikaa. Mainitussa tapauksessa yksityismetsät joillakin alueilla olivat olemattomia, mutta valtion metsät runsaita.

Isojako viivästyi Kainuussa, Kuolajärvellä, Kemijärvellä ja Kuusamossa knihtikontrahdin voimassaolon vuoksi. Talonpojat sitoutuivat huolehtimaan maanpuolustuksesta Venäjää vastaan, ja kruunu lupasi vapauttaa pitäjät maiden mittaamisesta, verollepanosta ja isostajaosta. Lisäksi asukkaat luvattiin varjella ikuisiksi ajoiksi veron korotuksilta ja niiden lisäyksiltä. Kruunu vakuutti, että uudistalojen perustamista ei sallita ilman pitäjän miesten suostumusta ja että he saavat hallita ja käyttää kaiken pitäjässä olevan maan vanhojen talojen laajentamiseksi ja osittamiseksi, jos jossakin tilaisuutta siihen on.[27]

Knihtikontrahti menetti merkityksensä Haminan rauhan jälkeen. Kainuun talonpojat suostuivat sopimuksen purkamiseen vuonna 1839, ja isojako aloitettiin kahden vuoden kuluttua. Hanke saatiin päätökseen vuosina 1864–1879. Sitä vastoin Kuolajärven, Kemijärven ja Kuusamon pitäjissä annettiin vasta vuonna 1879 asetus ruotusopimuksen muuttamisesta. Sen mukaan oli aluksi muodostettava manttaalilukujen mukaiset väliaikaiset lohkot, joihin kuuluivat aluksi vanhat talot. Kaikki muu maa tuli jäämään valtion hallintaan. Lohkojen rajaaminen ja pyykitys aloitettiin vasta vuonna 1886.[28]

Laki knihtikontrahtipitäjien isostajaosta tuli voimaan vuonna 1898, ja tilusten mittaukset aloitettiin vuosisadan vaihteessa. Kemijärvellä manttaalia kohden annettiin maata 1 800 sekä Kuolajärvellä ja Kuusamossa 2 500 hehtaaria. Lakiin sisältyi määräys yhteismetsän perustamisesta, koska toimenpiteellä haluttiin estää holtiton metsänmyynti. Laki velvoitti laatimaan yhteismetsien osalta hoitosuunnitelman, jolla oletettiin vältettävän metsänhaaskaus. Yhteismetsistä tuli pinta-alaltaan suuria alueita. Yhtä manttaalia kohden Kemijärvellä tuli metsää 467,17 ha, Kuolajärvellä 673,53 ha ja Kuusamossa 1 167,17 ha.[29] Työ eteni hitaasti ja isojako saatettiin päätökseen Kuolajärvellä vuonna 1933, Kemijärvellä vuonna 1953 ja Kuusamossa vuonna 1960. Posion kunta erotettiin Kuusamosta vuonna 1926 ja isojako päättyi siellä vuonna 1961.[30]

Metsien käytön kannalta isonjaon viivästymisellä oli suuri merkitys. Metsäkaupat tulivat mahdolliseksi vasta väliaikaisten lohkojen perustamisen jälkeen eli vuodesta 1886 lähtien. Yhteismyyntiin tarvittiin aluksi kaikkien omistajien suostumus ja kuvernöörin lupa, mikäli lohkossa oli kruununluontoisia, valtion omistamia tiloja. Metsäkauppojen teko vaati yksimielisyyttä lohkon talollisilta, ja riidat olivat hyvin todennäköisiä.[31] Lohkot ja yhteismetsät olivat pinta-alaltaan laajoja, koska omistajina oli kymmeniä taloja. Metsäkauppoihin päädyttäessä hakkuista tuli tehdä suuria, jotta jokainen talo olisi merkittävästi päässyt osalliseksi metsätuloista. Kollektiivinen metsänmyynti hyödytti puutavaraliikkeitä. Savotta voitiin keskittää tietylle alueelle, työnjohtoa ja jätkiä ei tarvinnut hajauttaa laajalle tiettömään erämaahan, työmaitten huolto ja majoitus oli helpommin organisoitavissa, puunkuljetus voitiin toteuttaa tehokkaasti, ja keskittämällä kaikki toiminnot säästettiin kustannuksissa. Lisäksi yhtiöt saivat yhdestä savotasta runsaasti puutavaraa.

Puutavarayhtiöt saivat osuuden lohkon metsiin, jos ne ostivat tilan alueelta, jossa isojako oli toteuttamatta. Tilanne saattoi olla talollisten osalta hankala, jos vain yksi yhtiö oli lohkon osakkaana, ja ostajien välistä kilpailua alueella ei ollut. Tiloja hankkinut yhtiö saattoi pitää lohkon metsiä edullisena raaka-ainevarastona pyrkien mahdollisimman edullisiin metsäkauppoihin lohkon osakkaiden kanssa.

Pohjois-Suomen maan- ja metsänomistussuhteet selvitettiin valtakunnan metsien inventointien yhteydessä vuonna 1924.[32] Alla olevassa asetelmassa on esitetty metsänomistussuhteet metsävarojen osalta kuutiometreinä eikä metsäpinta-alan mukaan.

Asetelmassa ilmenevät tiedot ovat karkeita ja suuntaa antavia. Esimerkiksi metsäyh­tiöiden omistuksia ei ole riittävän tarkasti otettu huomioon. Puutavarayhtiöillä oli omistuksia muissakin Pohjois-Suomen vesistöalueissa kuin Oulujoen sekä Simo-, Ii-, ja Kiiminkijoen vesistöalueissa. Huomionarvoista on valtion suuri osuus puuvarojen omistuksessa. Noin 75 % Pohjois-Suomen puuvarastosta kuului valtiolle. Metsähallituksen omaisuus kasvoi sitä suuremmaksi, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Valtion omistamien metsävarojen määrä oli kaventunut vuoden 1922 jälkeen, jolloin kruununmetsätorppalaitos lakkautettiin. Valtion maalle syntyneet torpat itsenäistettiin, ja niistä tehtiin uudistaloja. Lisäksi valtion maita käytettiin asutustoimintaan.

Valtion suuri omistusoikeus vaikutti monella tavalla metsien käyttöön. Suurena metsänomistajana se saattoi vaikuttaa puun hintaan. Metsähuutokaupoissa määräytynyt hinta ei voinut olla heijastumatta yksityisiltä ostettavaan raaka-aineen hintaan. Yhtiöiden metsätilojen hankkiminen oli mahdotonta metsähallituksen omistamilla alueilla. Tiettävästi valtio ei myynyt metsämaata yhtiöille. Metsänhoidossa ja sen kehittämisessä valtio oli avainasemassa: se saattoi toimia kannustavana esimerkkinä yksityismetsänomistajille.

2.1.3. Kuljetusmahdollisuudet ja metsien nollaraja

Pohjois-Suomen metsävarojen hyödyntäminen teollisuuden raaka-aineeksi perustui paljolti kuljetusmahdollisuuksien taloudellisuuteen. Mikäli kuljetuskustannukset lisäsivät hankintakuluja kohtuuttomasti ja kantohinta sekä muut kustannustekijät eivät joustaneet riittävästi, puuta ei kannattanut ostaa. Silloin kun puutavarasta jalostuspaikassa saatava hinta oli sama kuin sen hankintakustannus metsässä tähän hinnoittelupisteeseen toimitettuna, sijaitsi metsä nollarajan kohdalla. Tällöin puulle itselleen ei jäänyt arvoa ollenkaan, vaan siitä saatava hinta kattoi vain hankintakustannukset. Puun nollarajan syntyminen teki sen takana olevat metsät arvottomiksi.

Puutavaran hankintakustannukset voidaan jaotella seuraavasti:[33] 1) Valmistuskustannukset, joihin sisältyvät puunkaadosta, katkaisusta ja kuorimisesta aiheutuvat työpalkat. 2) Kuljetuskustannukset, jotka muodostuvat lähi- ja kaukokuljetuksesta. 3) Yleiset kustannukset, jotka käsittävät työnjohto-, hallinto-, korko- ja kuoletuskulut. Yleisiin kuluihin liitetään nykyisin vakuutus- ja sosiaalikulut.

Saavutetut kustannussäästöt olivat aluksi rajalliset ensimmäisessä ryhmässä. Työtavat pysyivät vanhanaikaisina ja hitaina aina 1950-luvulle saakka. Huomio kiinnitettiin kuljetuskustannusten säästämiseen, etenkin pitkien etäisyyksien Peräpohjolassa ja Lapissa. Ainoa kannattava kaukokuljetusmuoto oli uitto. Hevoskuljetus oli hidasta ja tehotonta pitkillä matkoilla ja rautatieverkosto harva. Yhteisuitolla ja uittoreittien perkauksella voitiin alentaa kustannuksia ja purkaa eri puutavarayhtiöiden päällekkäisiä toimintoja. Kemijoen yhteisuitto alkoi 1870-luvun puolivälissä ilman kiinteää organisaatiota, ja vuonna 1901 perustettiin Kemijoen uittoyhdistys. Vuoteen 1914 mennessä sen osakkaana oli ehtinyt olla 25 jäsentä. Tukkimäärältään suurin uittaja oli Kemi-yhtiö. Oululaiset puutavarayhtiöt perustivat vuonna 1881 Oulujoen tukinhakkaus- ja lauttausyhtiön. Oulujoen sivuvesistöjen uittoyhdistyksiä perustettiin 1900-luvun puolella. Iijoen uittoyhdistys perustettiin vuonna 1891.[34]

Pohjois-Suomessa oli hyvät luontaiset kuljetusväylät puutavaralle. Koko Lappi, Peräpohjola ja Kainuu olivat jokien vaikutuspiirissä. Kemijoen alkulähteet ovat Saariselän tuntumassa, Ounasjoki saa alkunsa Enontekiön Hetasta, Tornion- ja Muonionjoki virtaavat metsärajan tuntumasta pohjoisesta. Tärkeitä uittoväyliä olivat myös Simo-, Kiiminki- ja Iijoki. Viimeksi mainittu joki mahdollisti Koillis-Pohjanmaan metsävarojen hyödyntämisen. Kainuun metsien käytön kannalta Oulujoella oli ensiarvoinen merkitys, vaikkakin osa Puolangan ja Suomussalmen alueista olivat Kiiminki- ja Iijoen vaikutuspiirissä. Etelä-Kainuun joet sitä vastoin laskevat Saimaan vesistöihin. Mainittuihin pääväyliin yhtyvät lukemattomat sivujoet ja purot, jotka omalta osaltaan laajensivat puunhankinta-aluetta. Oulujoen etäläpuoleiset joet, Pyhä-, Siika- ja Kalajoki, saavat alkunsa Suomenselältä ja laskevat Pohjanlahteen. Joet ovat matalia ja virtauma hidas, joten ne eivät olleet parhaita uittojokia, mutta kuitenkin käyttökelpoisia.

Länteen laskevat joet olivat uittokelpoisia väyliä, mutta ongelmaksi muodostui vedenjakajan itäpuoleisten metsävarojen hyödyntäminen. Puutavara oli siirrettävä lisäkustannuksia aiheuttavalla maakuljetuksella yli vedenjakajan. Tilanne paheni Suomen itsenäistymisen jälkeen, jolloin puun uittaminen Venäjälle loppui. 1800-luvun lopulla Kuusa­mosta ja Kuolajärven koillisosista oli uitettu puuta Oulanka- ja Tuntsajokea myöten Vienanmereen. Pohjoisempana puuta uitettiin Nuorttijokea pitkin Pohjoiselle Jäämerelle. Paats- ja Luttojoen varsilla oli 1900-luvun alussa suuret savotat. Vedenjakajan itäpuolisen alueen puutavaran ostivat venäläiset ja ruotsalaiset sahanomistajat.[35]

Hakatun puutavaran kuljetus yli vedenjakajan itään virtaavien vesistöjen vaikutuspiiristä länteen juoksevien jokien varteen toteutettiin kahdella tavalla. Oululaiset kauppahuoneet rakensivat ensimmäisen siirtolaitoksen Kitka- ja Livojärven väliselle kannakselle vuonna 1892. Korvaava siirtolaitos rakennettiin vuonna 1909, ja viimeisen rakennutti vuosina 1935–1936 metsähallitus.

Siirtolaitosten avulla Kitkajärven vaikutuspiirissä olevat runsaat metsävarat saatiin Iijoen uittoon, ja kuljetusmahdollisuuksien paraneminen lisäsi metsäyhtiöiden mielenkiintoa alueen metsävaroja kohtaan. Vastaavanlainen laitos rakennettiin vuosina 1922–1923 Kuusamon Vanttajaan, missä puut siirrettiin Kuusamojärvestä Iijärveen.[36]

Maakuljetuksen järjestäminen moottoriajoneuvoilla oli toinen ratkaisu vedenjakajan tuomaan kuljetusongelmaan. Raahe Oy:n omistaja Johan Arthur Lagerlöf kehitti ”moottorireen”, jota kokeiltiin vuosina 1913–1914 Kuusamon Ala-Kitkalla. Kuljetusmatka oli 16 km ja talven aikana kuljetettiin 13 000 runkoa järeää tukkipuuta. Moottorireki veti kerralla 19 kuormaa, joissa oli yhteensä 300 tukkia. Huomattavasti laajamittaisempi konesavotta oli Nuorttilla 1900-luvun alussa, jolloin Kemi-yhtiön savotalla kokeiltiin metsäpäällikkö Hugo Richard Sandbergin ideaa puun koneellisesta kuljettamisesta. Tällöin Amerikasta hankitut, telaketjuilla varustetut höyryveturit kiskoivat erämaaolosuhteissa tukkeja Kemijoen latvoille.[37]

Puunkuljetusongelma Maaselän itäpuolella ratkaistiin Sallassa 1930-luvulla autosavotalla. Tällöin kuorma-autoilla ajettiin puuta metsätyömailta Kemijoen vaikutuspiiriin. Kysymyksessä oli keskimatkan kuljetus: ensin vedätettiin hevosilla puut välilanssiin ja sieltä uittoreitin varteen autolla. Varsinainen kaukokuljetusmuoto oli uitto. Pisimmillään autokuljetusmatka oli 65 kilometriä.[38]

Paperipuun kysynnän kasvettua ilmeni uusia ongelmia. Selluloosatehtaat käyttivät raaka-ainetta, jota oli Pohjois-Suomen kuusikkovaaroissa, mutta jota ei kannattanut hankalien kuljetusetäisyyksien takia hakata. Tilanne oli vaikea, mikäli tukinhankinta oli ta­loudellisesti kannattavaa, mutta pinotavaran ei. Käytännössä se merkitsi sitä, että sen joka halusi myydä metsää, oli kaupattava vain tukit, ja paperipuu jäi taloudellisesti merkityksettömänä metsiin pystyyn tai latvuksiin. Metsässä lahoava puu ei hyödyttänyt ketään, ja pystyyn jääneet raakit, tukiksi kelpaamattomat puut, huononsivat metsän rakennetta entisestään. Vielä 1950-luvulla Lapin valtion metsissä oli 3,6 miljoonaa hehtaaria alueita, joilta ei ollut koskaan hakattu paperipuuta.[39]

Puun nollaraja on suhteellinen käsite. Joskus hakkuiden ulottaminen sen taakse oli järkevää ja kaukonäköistä metsänhoitoa. Suunnitelmallisilla hakkuilla voitiin metsänkuntoa ja tuottavuutta parantaa. Tulevaisuuden kannalta se voi olla paras vaihtoehto, koska metsien rappeutuminen ei ollut kansantaloudellisesti perusteltua. Metsänhoitotieteen ollessa kehittymätön ei luonnollisestikaan osattu ajatella metsiä kokonaisuutena, vaan pelkästään raaka-ainevarastona, jota kannatti hakata tai jättää pystyyn. Lisäksi taloudellisesti vaikeina aikoina metsähallitus metsäkaupoillaan voi lieventää työttömyyttä. Esimerkiksi 1930-luvun pula-aikana metsähallitus alensi kantohintaa lieventääkseen laman vaikutuksia ja hakkuut voitiin ulottaa alueille, joille muussa tapauksessa ei olisi voitu edes ajatella savotointia.[40]

Puun kaukokuljetusnäkökohdat olivat esillä Pohjois-Suomea käsittelevissä rautatietutkimuksissa. Rautatieverkosto laajeni 1900-luvun alussa Oulusta pohjoiseen. Oulun ja Tornion välinen rata valmistui vuonna 1903, ja suunnitelmat ratayhteyden jatkamisesta Kemistä Rovaniemelle laadittiin samana vuonna. Jalmari Castrén teki selvityksen radan taloudellisesta kannattavuudesta. Sattumaa ei ollut se, että tutkimuksen taustahahmona oli Kemi-yhtiön metsänhoitaja Hugo Richard Sandberg. Epäilemättä sahateollisuus oli kiinnostunut uusista kuljetusmahdollisuuksista.[41]

CASTRÉNIN tekemässä rautatien kannattavuustutkimuksessa ei ole laskelmia ja vertailuja raakapuun kuljetuskustannuksista eri vaihtoehtojen välillä. CASTRÉN esitti pienpuun kuljetusmahdollisuuden rautateitse, koska sen uittaminen oli silloisella tekniikalla vaikeaa ja kallista. Lisäksi tutkimuksessa oli ajatus väliaikaisten metsäratojen rakentamisesta.[42] Ne oli tarkoitus rakentaa keskelle suurta savottatyömaata, josta ne yhdistettäisiin päärataan, ja kuljetus Kemiin taikka Ouluun olisi mahdollista. Mainitulla menetelmällä olisi eliminoitu lukuisat välilastaukset.

Raakapuuta voitiin kuljettaa rautateitse kaikkina vuodenaikoina. Uitto oli mahdollista vain kesällä, ja esimerkiksi Kemijoessa myös lohenkalastus asetti uiton alkuvaiheessa omat rajoituksensa. Lohipatoihin uivat lohien lisäksi myös tukit. Sahausmäärien kasvaessa tukkien kaukokuljetus saattoi tulla tarpeelliseksi myös talvella, mikäli sulan veden aikana tarvittavaa puumäärää ei kyetty uittamaan ja sahat tulivat kärsimään raaka-ainepulasta. Rautatiekuljetuksen avulla ongelmallinen tilanne voitiin ratkaista ja puun toimittamisessa ei tullut tuotantoa rajoittavia katkoksia. CASTRÉN esitti myös näkemyksen puunjalostustehtaiden rakentamista sisämaahan ja valmiiden tuotteiden kuljettamista satamaan rautateitse.[43]

Työvoiman tahmeaa liikkuvuutta Lapin kairoihin ja savotoiden huoltoa pidettiin 1900-luvun alussa vaikeana ongelmana. Kymmeniin tuhansiin kohoava työntekijämäärä kulutti savotoilla runsaasti elintarvikkeita, ja työntekijöiden liikkuminen Oulusta Rovaniemen kautta Lapin selkosille tapahtui varsin verkkaasti, joko jalan tai hevosella. CASTRÉNIN tutkimuksessa rautateiden nähtiin ratkaisevan mainitut vaikeudet ja yleensä elintarvikkeiden hintojen uskottiin laskevan tuntuvasti, koska hevosrahti ei ollut edullista hitauden ja pienen kuljetuskapasiteetin takia.[44]

Rovaniemen radan suunnittelu eteni huomattavasti metsähallituksen ilmaistua kiinnostuksensa ratahanketta kohtaan. Vuoden 1904 kertomuksessaan metsähallitus totesi kruununmetsien arvon nousevan, elintarvikkeiden hintojen laskevan, työvoiman saatavuuden paranevan ja palkankorotuspaineiden raukenevan uusien liikennejärjestelyiden seurauksena. Peräpohjolassa valtion mailla olevaa, hiomopuuksi sopivaa raaka-ainetta ei voitu myöskään käyttää teollisesti ennen rautatien valmistumista.[45]

Kemi–Rovaniemi -rata valmistui vuonna 1909, ja seuraavana vaiheena oli rautatieyhteyksien rakentaminen Kemijärvelle. Rovaniemen ja Kemijärven välinen rata kulki läpi runsasmetsäisten erämaiden, ja hankkeen perusteluina pidettiin alueen metsävarojen hyödyntämistä. Kemijärvi sai rautatien vuonna 1934. Moskovan rauhan jälkeen Suomen oli rakennettava rata Kemijärveltä Sallaan.[46]

Lapin puuraaka-aineen kuljettaminen rautateitse ei kuitenkaan toteutunut laajamittaisesti. 1960-luvulle tultaessa rautateiden osuus Lapin kaukokuljetuksesta oli noin 10 %. Rautateiden merkitys oli Peräpohjolan savotoiden huollon kannalta tärkeää, sillä elintarvikkeiden ja rehun kuljetus Kemijoen savotoihin Oulusta hevosella oli aikaa vievää ja kallista. Lapin pinta-alaan nähden rautatieverkko oli sivuratojen puuttuessa liian harva. Puiden uittaminen Kemijoen latvoilta rannikolle saakka oli taloudellisesti järkevin vaihtoehto, koska rautatiekuljetus olisi vaatinut kustannuksia lisääviä välilastauksia. Kun tukit oli saatu vyörytettyä jokeen, taloudellisinta oli niiden yhtäjaksoinen uittaminen määränpäähän. Uitto oli tärkein kaukokuljetuksen muoto 1970-luvulle saakka, koska Kemijoki oli Suomen halvin uittoväylä. 1960-luvulla tehtiin tutkimuksia puiden uittamismatkoista: Lapissa tukki ui keskimäärin 330 km, ennen kuin se päätyi sahalle.[47]

Savon radan ulottaminen Kajaaniin vuonna 1904 vaikutti huomattavasti Kainuun metsien hyödyntämiseen. Ennen rautatien valmistumista oululaiset kauppahuoneet olivat yksinoikeudella ostaneet alueen metsiä ja maatiloja, mutta muuttuneessa tilanteessa Kymijoen sahat alkoivat hankkia puuta Kainuusta. Oulujoen vesistöalueelta hakattua puutavaraa kuljetettiin rautateitse Iisalmeen ja sieltä uittaen etelään. Parantuneet liikenneyhteydet lisäsivät metsävaroista käytävää kilpailua useitten eteläsuomalaisten puutavarayhtiöiden tullessa kaupantekoon Kainuun puuvaroista. Vaikka Kajaanin rataa käytettiin puutavaran kuljetuksessa, uitto oli myös Kainuussa tärkein kaukokuljetuksen muoto 1960-luvulle saakka. [48]

Kainuun liikenneyhteyksiä yritettiin parantaa myös Painuan kanavalla. Vuosina 1903–1907 Säräisniemestä rakennettiin valtion kustannuksella kanava Neittävänjokeen, josta oli yhteys Siikajokeen ja edelleen Pohjanlahteen. Hankkeen ajatuksena oli parantaa puun uittomahdollisuuksia ja lisätä kilpailua Kainuun metsävaroista. Silloin kun Oulujoki oli ainut uittoväylä, oululaiset yhtiöt saattoivat kilpailun puuttuessa pitää puunhinnan alhaisena Kainuussa.[49] Painuan kanava hyödytti ensisijaisesti niitä yrityksiä, joiden tuotantolaitokset olivat Oulujoen eteläpuolella. Painuan kanavan merkitys jäi kuitenkin vähäiseksi. Pahimpana vaikeutena oli Siika- ja Neittävänjoen huonot uittomahdollisuudet. Ensimmäisenä vuotena voitiin uittaa vain kanavan osuus, puut oli nostettava maalle talvehtimaan, ja seuraavana keväänä uitto jatkui Siikajoessa kohti Pohjanlahtea. Uitto oli mahdollista vain tulvan aikana, ja silloin puut olivat vaarassa ajelehtia Liminganjokeen.[50]

Pohjois-Suomen metsien arvon kannalta kuljetuskysymys oli ratkaiseva tekijä. Mikäli kaukokuljetusta ei voitu toteuttaa riittävän edullisesti, seurauksena oli nollarajan syntyminen, jonka takaa metsää ei kannattanut hakata. Tällöin myös metsämaa oli arvotonta ja puutavarayhtiöiden maanhankinta taloudellisesti perusteetonta. Pohjois-Suomen puuvarojen jalostamisen kannalta olivat ratkaisevia uittokelpoiset joet. Metsäneuvos GRIPENBERG kiteytti kuljetusongelman seuraavasti vielä vuonna 1958 Talouselämä-lehdessä:[51]

"Kuljetuskustannuksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Varsinkin Lapissa, missä etäisyydet ovat hyvin pitkiä, on kuljetusongelmia syytä tutkia niiden kaikissa vaiheissa. Tällöin tulee kysymykseen eri kuljetusmuotojen kehittäminen ja niiden vertaaminen keskenään, jotta edullisin tapa saataisiin käytäntöön. Näiden seikkojen merkitystä Lapin koko metsäteollisuudelle on syytä alleviivata. – Lopuksi todettakoon, että metsätalouden kehittäminen ja väestön yleinen vaurastuminen riippuu laajassa Lapin maassa ensisijaisesti siitä, miten puutavaran kuljetuskysymys saadaan hoidetuksi. Vain kaikkein halvin, nopein ja tehokkain kuljetustapa voi tulla kysymykseen maakunnassa, jossa taloudellisen toiminnan kannattavuus johtuu luonnon olojen pakosta erityisen kovalle koetukselle."

Hyvien uittomahdollisuuksien ja siirtolaitosten ansiosta puun nollaraja sijaitsi 1890-luvun alussa Muonio–Kittilä–Sodankylä–Pelkosenniemi–Kuolajärvi -linjalla. Kymmenen vuotta myöhemmin metsäkauppoja tehtiin jo Muonion ja Inarin korkeudella saakka. Koko Metsä-Lappi oli suurimmilta osin puunhankinta-alueena, mutta tuolloin ostettiin pelkästään sahapuuta.[52] Epäilemättä uiton edullisuus teki Pohjois-Suomen metsien hyödyntämisen mahdolliseksi, silloin kun kehittymätön tekniikka ei suonut muita kuljetusmahdollisuuksia. Sahatavaran ja sellun maailmanmarkkinahinta saneli myös omalta osaltaan nollarajan sijainnin. Korkeasuhdanteen aikana hakkuut kannatti ulottaa kauemmaksi ja lama palautti nollarajan lähemmäksi tehtaita ja sahoja. Nollarajan syntyyn vaikuttivat myös poliittiset muutokset. Suomen itsenäistyttyä uittoyhteys Maaselän itäpuolelta Venäjälle katkesi. Jäämeren sekä Tuntsa- ja Oulankajoen vesistöalueiden metsien hyödyntäminen vaikeutui siirtolaitosten ja maakuljetuksen kehittymiseen saakka.