Luku 7. Puutavarayhtiöiden maanomistus Pohjois-Suomessa – ruukkien ja kauppahuoneiden perinnöstä laajenevan metsäteollisuuden omaisuudeksi

Oulun läänin pinta-ala ennen Tarton rauhaa oli 165 641 neliökilometriä eli noin puolet koko Suomen pinta-alasta. Pohjois-Suomen maantieteelliset ja taloudelliset olot poikkesivat huomattavasti muusta osasta Suomea. Maanomistussuhteet olivat Suomen eteläosaan verrattuna erilaiset, koska valtio omisti noin 70 % maa-alasta ja isojako oli vielä toteuttamatta Kuusamossa, Kuolajärvellä ja Kemijärvellä. Metsävarat Pohjanlahden rannikolla ja myös Tunturi-Lapissa olivat vähäiset. Varsinainen metsäseutu sijaitsi Kainuussa, Koillis-Pohjanmaalla, Peräpohjolassa ja osassa Lappia. Pohjois-Suomessa arvioitiin olevan koko Suomen puuvarannosta noin 37 %. Laajat metsäalueet olivat sahateollisuuden saavutettavissa uittokelpoisten jokien ansiosta. Puunjalostusteollisuuden näkökulmasta parhaat alueet olivat Kemijoen ja Oulujärven vesistöalueet sekä Iijokilaakso. Tornionjoen varrella olevat metsät olivat hajanaisia ja uitto-olosuhteet olivat huonot. Koillis-Pohjanmaan metsävarojen käyttöä rajoittivat itään virtaavat vedet. Pohjois-Suomen elinkeinorakenne oli yksipuolinen; noin 80 % väestöstä sai toiseen maailmansotaan mennessä toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Lukuun ottamatta Oulun läänin eteläisiä rannikkokuntia maatalouden tuotto oli alhainen pienen peltoalan ja heikkotuottoisten niittyjen sekä hallanarkuuden vuoksi. Pohjois-Suomen teollisuus oli vähäistä. Vain 5,6 % Suomen tehtaista sijaitsi Oulun läänissä, ja teollisuuden tuotannon arvosta 6,7 % tuotettiin maan pohjoisosassa. Ainoastaan puunjalostusteollisuus oli suurteollisuutta, joka keskittyi Kemiin ja Tornioon sekä Ouluun ja Kajaaniin.

Ensimmäiset yhtiöiden omistukseen päätyneet tilat olivat ruukintiloja. Eteläisiin sulattamoihin verrattuna Pohjois-Suomen ruukkien toiminta oli vaatimatonta ja niiden taloudellinen tuotto oli heikko sekä maaomaisuus vaatimatonta. Pohjois-Suomen ruukit perustettiin vasta vuoden 1840 jälkeen, eivätkä ne enää voineet hankkia maata valtiovallan ruukkien toimintaa tukevan maanhankintapolitiikan turvin. Vuoden 1851 metsälaissa ruukkien etuja ei enää painotettu, vaan kruununmaiden asutustoiminta ja kruununpuistot asetettiin etusijalle. Pohjois-Suomessa ruukkien maaomaisuus oli suurimmillaan vuonna 1865, jolloin ne omistivat noin 15 000 hehtaaria maata. Ruukkien maanomistus ei voinut uhata maanomistuksen rakenteita, ja ruukinpatruunoiden ja talonpoikain kiistat metsän käytöstä eivät voineet olla yleisiä Pohjois-Suomessa. Lähtökohta yhtiöitten maanhankinnalle oli erilainen kuin esimerkiksi Itä-Suomessa, missä Nils Ludvig Arppe oli hankkinut omistukseensa Ilomantsista, Tohmajärveltä, Kiihtelyksestä ja Nurmeksesta noin 92 700 hehtaaria maata jo ennen puutavarayhtiöitten aikaa. Pohjois-Suomen ruukkien omistajat olivat monipuolisia teollisuusmiehiä. Raudanvalmistuksen lisäksi moni heistä harjoitti sahateollisuutta. Ruukkien ja sahojen välistä ristiriitaa ei ollut havaittavissa Pohjois-Suomen elinkeinoelämässä. Sulattamoiden toiminnan väistyttyä suurin osa niiden maaomaisuudesta siirtyi sahayhtiöille.

Ruukkien taloudellinen toiminta oli ollut Etelä-Suomen sulattamoihin verrattuna vaatimatonta. Sitä vastoin oululaisten kauppahuoneiden ja sahayhtiöiden liiketoimet puunjalostusteollisuudessa olivat valtakunnallisestikin merkittäviä. J. W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom, Uleåborgs Sågverk Ab ja Varjakka Trävaru Aktiebolaget vastasivat sahatavaran kysynnän kasvuun rakentamalla entistä tehokkaampia sahoja. Kasvanut ulkomainen kysyntä ja talouselämän liberalisoituminen sekä höyrykoneen käyttöönotto niin sahojen kuin laivojenkin voimanlähteeksi veivät myös pohjoissuomalaista sahateollisuutta uusiin tuotantoennätyksiin. Oleellista pohjoissuomalaisessa sahateollisuudessa oli keskittyminen. Puutavara Osakeyhtiö Kemin ja Aktiebolaget Uleån sekä Kajaanin Puutavarayhtiön perustaminen tekivät pohjoissuomalaisesta sahateollisuudesta suurteollisuutta.

Tuotannon kasvun myötä yhtiöt joutuivat entistä enemmän harkitsemaan raaka-aineen eri hankintamahdollisuuksia. Valtio metsien suuromistajana myi puuta huutokaupalla, mutta se ei poistanut yhtiöiden maannälkää. Metsähallituksen metsänmyynti oli sidoksissa poliittiseen päätöksentekoon, mikä lisäsi puunhankinnan epävarmuutta. Kasvaneen kysynnän myötä raaka-aineen hinta nousi, ja myös pelko metsävarojen loppumisesta synkisti metsäteollisuuden tulevaisuuden näkymiä. Yhtenä vaihtoehtona raaka-aineen hankinnassa oli metsien osto maapohjineen. Oululaisilla kauppahuoneilla ja sahayhtiöillä oli hyvät edellytykset maanhankintaan Kainuussa, koska tervakaupan myötä oli saatu runsaasti tietoa Kainuun taloudellisista oloista ja mahdollisista tilansa myyjistä.

Kuitenkaan pelkästään tervavelkaantumisella Kainuun tilakauppoja ei voida selittää. Tervavelkaantuneet talonpojat eivät myyneet tilaansa sen herkemmin yhtiöille kuin muutkaan. Lisäksi tervavelka oli usein niin pieni, että se ei edellyttänyt koko tilan myyntiä. Syytä on myös tähdentää sitä, että esimerkiksi muutamissa Mikkelin ja Kuopion läänin pitäjissä yhtiöiden haltuun päätyi suhteellisesti enemmän maata kuin Kainuussa, vaikka Itä-Suomi ei enää ollut varsinaista tervatuotantoaluetta. Yhtiöiden maanhankintaan Kainuussa vaikuttivat useat eri syyt. Kaskitalouden kriisi ja työläs tervatalous eivät antaneet mahdollisuutta maatalouden kehittämiseen. Hallanarat maat ja miltei alituiset katovuodet heikensivät maatalouden tuottoa ja loivat toivottomuutta. Tervatalouden romahdettua maatalouden tuotolla ei kyetty kompensoimaan menetettyjä tuloja, joten ainoana vaihtoehtona olivat metsäkaupat tai tilan tai sen osien myynti. Kainuussa kahden osapuolen pyrkimykset kohtasivat: sahateollisuudella oli tarve ostaa tiloja, ja talonpojilla oli tarve niitä myydä. Lisäksi oululaiset yhtiöt pyrkivät suojelemaan vanhaa hankinta-aluettaan ulkopuoliselta kilpailulta ostamalla metsämaata. Kajaanin radan valmistumisen ja Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön perustamisen jälkeen kilpailutilanne muuttui oululaisille yhtiöille epäsuotuisaksi. Tehokas keino vastata kilpailuun oli maanosto.

Puutavarayhtiöiden maaomaisuuden määrä Pohjois-Suomessa vuosina 1885–1939 oli seuraava:

Intensiivinen maanhankinnan kausi rajoittui vuosiin 1900–1920. Maaomaisuus oli suurimmillaan vuonna 1920, jolloin yhtiöllä, apuyhtiöillä ja niiden omistajilla oli noin 513 000 hehtaaria maata. Vuoden 1915 asetukseen saakka maanhankinnasta vastasivat yhtiöt, mutta lainmuutoksen jälkeen yhtiöiden omistajat ja erityiset apuyhtiöt ostivat maata teollisuuden tarpeisiin. Laittomasti hankittua maata oli Pohjois-Suomessa noin 30 000 hehtaaria, josta yhtiöt velvoitettiin palauttamaan asutushallitukselle noin 11 350 hehtaaria eli 38 %.

Vuodesta 1920 lähtien maaomaisuuden määrä vähentyi. Yhtiöt luovuttivat maata asutustarkoituksiin Lex Pulkkisen velvoittamana, mutta myös vapaaehtoisesti. Puujalostusteollisuuden maanmyynti oli osa sitä asutuspolitiikkaa, jota harjoitettiin Suomessa Lex Kalliosta lähtien. Maanluovutus asutustoimintaan oli yhtiöiden etujen mukaista. Puutavarayhtiöt saattoivat luopua niille tarpeettomasta maasta, koska niityillä ja erillisillä peltotilkuilla ei ollut taloudellista merkitystä yhtiöille, mutta rehun puutteesta kärsivälle maata­lou­delle pienetkin viljelyalueet olivat tuikitärkeitä. Julkinen mielipide oli aiemmin tuominnut puujalostusteollisuuden maanhankinnan maatalouden tuottoa alentavana ja irtolaisuutta lisäävänä tekijänä, joten myymällä maata viljelystarkoituksiin yhtiöt saattoivat kirkastaa omaa julkisuuskuvaansa. Laajemmin tarkasteltuna puutavarayhtiöiden arvostelu oli osa sitä keskustelua, jota käytiin eteenpäin pyrkivän teollisuuskapitalismin ja perinteisiin nojaavan agraariyhteiskunnan arvoista. Keski-Euroopassa ja Englannissa kiisteltiin viljatulleista, mutta Suomessa metsämaan omistuksesta.

Puutavarayhtiöiden maanhankinnan alkuvaiheessa tilat olivat yleensä asuttuja. Entinen omistaja jäi arentilaiseksi viljellen maata ja hankkien lisäansioita metsätöistä. Joitakin tiloja käytettiin savotoiden tukikohtina ja huoltokeskuksina. Tehdas- tai sahalaitoksen lähettyvillä olevia tiloja viljeltiin työväestön elintarvikehuollon turvaamiseksi. Maanmyynnin seurauksena yhtiöiden maanomistuksen luonne muuttui: Yhtiöiden tiloista tuli asumattomia metsätiloja, jolloin niitä käytettiin pelkästään puunjalostusteollisuuden tarpeisiin. Tilat muodostivat teollisuuden raaka-ainevaraston, jolloin metsien käyttö ja hoito olivat puhtaasti teollisuuden etujen mukaisia. Sitä vastoin yksityisille, usein entisille lampuoteille, myydyt tilanosat olivat pinta-alaltaan pieniä, ja maatalouden harjoittaminen oli niillä vaivalloista. Tilan omistajan oli hankittava lisäansioita metsätöistä. Näin ollen pientilalliset olivat osa työvoimareserviä metsä- ja uittotöihin, mutta sesonkiluonteista työvoimapulaa he eivät ratkaisseet. Pientilallisten merkitystä työvoimana ei voi kuitenkaan korostaa, koska metsätyöt olivat tärkeitä myös kantatilallisille. Yhtiöiden harjoittamalla maapolitiikalla oli toinenkin seuraus: se lisäsi pientilavaltaisuutta erityisesti Kainuussa. Entisestä arentimiehestä tuli pientilallinen, jolla oli myöhemmin oikeus hankkia lisämaata.

Puutavarayhtiöiden maaomaisuuden määrä vakiintui 1930-luvulla noin 450 000 hehtaariin. Puutavarayhtiöt eivät käyttäneet hyväksi 1930-luvun laman maaseudulle aiheuttamaa ahdinkoa ostamalla edullisesti maatiloja. Sitä vastoin puuta hankittiin lamavuosina yksityismetsistä suhteellisen runsaasti hankintakaupoilla. Osa pohjoissuomalaisista yhtiöistä kärsi lamasta niin paljon, että niillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia maanhankintaan. Erityisesti Ab Uleå Oy:n, A. Santaholma Oy:n ja Raahen Puutavara Osakeyhtiön talousvaikeudet olivat mittavia. Sitä vastoin Puutavara Osakeyhtiö Kemin, Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön ja Kymmene Ab:n maanhankintamahdollisuudet olivat talouspulasta huolimatta hyvät. Yhtiöiden maanostoa rajoittivat Lex Pulkkinen ja erityinen pakkohuutokauppalaki. Lisäksi julkinen keskustelu oli aiemmin tuominnut yhtiöt maakeinottelusta, joten laajamittainen maanosto pilkkahinnalla talousvaikeuksista kärsiviltä talollisilta olisi varmasti aiheuttanut kiukkuista yhtiöitten arvostelua. Talouspula tarjosi hyvät mahdollisuudet keinotteluun, ja on todennäköistä, että siihen syyllistyivät yksittäiset liikemiehet tai puutavaranvälittäjät. Lisäksi maatiloja saattoivat ostaa omiin nimiinsä esimerkiksi puutavarayhtiöiden työnjohtajat, joilla oli asiantuntemusta ja tietoa myytävistä tiloista.

HARVEN tutkimustuloksien ja tämän tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että Oulun läänissä puutavarayhtiöiden maaomaisuuden kokonaismäärästä oli vuosina 1895–1939 noin 16–22 %. HARVEN mukaan esimerkiksi vuonna 1937 yhtiöiden maaomaisuuden määrästä oli noin 17 % Oulun läänissä. Karkeasti arvioituna noin viidennes yhtiöiden maaomaisuudesta sijaitsi vuosina 1885–1939 Pohjois-Suomessa.

Alueellisesti tarkasteltuna yhtiöiden maaomaisuus jakaantui seuraavasti:

Puutavarayhtiöiden maanomistuksen kehitys vuosina 1900–1939 oli eri osissa Pohjois-Suomea pääpiirteittäin samankaltainen. Omaisuuden määrä kasvoi kaikkialla vuoteen 1920 saakka, jonka jälkeen maaomaisuuden määrä väheni jokaisessa tutkimusalueen osassa. Erityisesti Kainuun sekä Lapin ja Peräpohjolan kehityskulku oli hämmästyttävän yhtäläinen. Haapajärven seudulla yhtiöiden maaomaisuuden määrä vaihteli vähiten; siinä ei tapahtunut vuosina 1915–1939 oleellisia muutoksia.

Vuoteen 1915 mennessä yhtiöiden maanhankinta keskittyi Kainuuseen, jossa yhtiöt omistivat noin 22 % tilojen kokonaismäärästä ja noin 27 % yksityisestä maa-alasta. Muissa tutkimusalueen osissa vastaavat luvut vaihtelivat yhdestä seitsemään prosenttiin. Pohjois-Suomen kokonaispinta-alasta yhtiöt omistivat 3,6 ja yksityisestä maasta 8,8 sekä tilojen määrästä 5,7 %. Pohjois-Suomi, ja erityisesti Kainuu, ei ollut yhtiöiden maanhankinnan ainutlaatuinen kohde. Esimerkiksi Kuopion läänin pinta-alasta yhtiöt omistivat vuonna 1915 noin 18 %. Rautavaaran, Ilomantsin ja Pihtiputaan pinta-alasta miltei 40 % kuului yhtiöille. Pohjois-Ruotsissa yhtiöt omistivat suhteellisesti enemmän maata kuin Pohjois-Suomessa. Väster Norrlandissa sekä Jämtlandissa yhtiöt omistivat noin puolet, Kopparbergissä sekä Västerbottenissa noin kolmanneksen ja Norrbottenissa noin viidenneksen maa-alasta.

Oululaiset kauppahuoneet ja sahayhtiöt omistivat yhtiöiden maa-alasta suurimman osan, koska kaukokuljetusmahdollisuudet sanelivat maanhankinnan ehdot. Puunkuljetus Etelä-Suomen tuotantolaitoksille oli kallista, ja eteläisten yhtiöiden hankinta-alueet vain sivusivat Kainuuta sekä Pyhä- ja Haapajärveä. Suurin maanomistaja vuoteen 1915 mennessä oli Ab Uleå Oy. Yhtiö peri perustamisvaiheessa oululaisten kauppahuoneiden ja sahayhtiöiden maaomaisuuden (J. W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom, Uleåborgs Sågverk Ab, Varjakka Trävaru Ab). Yhtiön oman arvion mukaan sillä oli yhteensä noin 237 000 hehtaaria maata Reinhold Weckmanin metsät mukaan lukien. Maarekisterin mukaan pelkästään yhtiön nimissä oli vuonna 1915 noin 209 000 hehtaaria maata. Toiseksi eniten maata hankki Puutavara Osakeyhtiö Kemi, joka omisti noin 75 000 hehtaaria maata. Pohjois-Suomessa puunjalostusteollisuutta harjoittaneiden yhtiöiden nimissä oli noin 80 % yhtiöiden maaomaisuuden kokonaismäärästä. Eteläsuomalaisista yhtiöistä eniten maata omisti W. Gutzeit & Co, jonka metsät olivat 5,3 % yhtiöiden maaomaisuudesta. Kymmene Ab omaisuus oli 3,4, A. Ahlström Ab:n 3,0, Salvesenien 2,0 ja Halla Ab:n 1,5 % yhtiöiden maaomaisuuden kokonaismäärästä.

Vuoden 1915 jälkeen metsää hankkivat yhtiöiden omistajat ja apuyhtiöt. Apuyhtiöiden maanhankinta keskittyi Kainuuseen. Vuoteen 1925 mennessä ne olivat hankkineet 50 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli noin 14 000 hehtaaria. Kainuu ei ollut tärkeä hankinta-alue apuyhtiöille, koska siellä sijaitsi vain 7,6 % apuyhtiöiden hankkimasta maasta. Yhtiöiden omistajien nimissä oli vuonna 1920 noin 45 000 hehtaaria maata. Huomattavimmat maanomistajat olivat Paavo Paloheimo, Gösta Björkenheim, Reinhold Weckman ja Hugo Richard Sandberg. Vuosina 1916–1925 Pohjois-Suomesta maata oli hankkinut ainakin 38 yhtiön omistajaa, joiden yhteen lasketusta omaisuudesta puolet kuului neljälle edellä mainitulle suuromistajalle.

Vuoden 1925 jälkeen yhtiöiden maanomistus keskittyi kolmelle suuryhtiölle yhtiöiden välisten maakauppojen myötä. Lisäksi osa apuyhtiöiden ja yksityishenkilöiden nimissä olleesta maaomaisuudesta siirrettiin yhtiöitten nimiin asutushallituksen tutkittua mahdolliset laittomuudet. Huomattavin omaisuuden siirto oli Ab Uleå Oy:n metsämaan myynti Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle. Vuoteen 1939 mennessä Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö omisti noin 222 817 hehtaaria maata eli noin 50 % yhtiöiden yhteen lasketusta maa-alasta. Kemin Puutavara Osakeyhtiö osti vuonna 1934 Trävaru Aktiebolaget Torneån maatilat, jolloin Kemi-yhtiö omisti noin 84 200 hehtaaria maata eli noin 18,8 % yhtiöiden maaomaisuuden kokonaismäärästä. Kolmas huomattava maanomistaja oli Kymmene Ab. Yhtiön maaomaisuus karttui lähinnä Gösta Björkenheimin ja Familjeaktiebolaget Björkenheimin omaisuuden siirryttyä yhtiön kirjanpitoon. Vuonna 1939 Kymmene Ab omisti Kainuussa 115 tilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli noin 36 600 hehtaaria eli 8,1 % yhtiöiden maaomaisuudesta. Kolmen suurimman maanomistajan nimissä oli noin 77 % yhtiöiden Pohjois-Suomessa sijainneesta omaisuudesta.

Vuosina 1885–1939 oli tapahtunut huomattavia yhtiöiden välisiä maakauppoja. Suurin osa vuonna 1939 yhtiöiden omistuksessa olleista tiloista oli oululaisten kauppahuoneiden aikoinaan ostamia. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle ja Puutavara Osakeyhtiö Kemille siirtyivät J. W. Snellman G:sonin vuosisadan vaihteessa ostamat tilat. Lisäksi entiset Uleåborgs Sågverk Ab:n tilat siirtyivät Uleån kautta Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle. Kymmene Ab:n maaomaisuudesta huomattavan osan oli alun perin hankkineet Isak ja Otto Ravander. Maat osti myöhemmin Gösta Björkenheim. Laajemmin tarkasteltuna yhtiöiden maaomaisuuden hankinnassa ei tapahtunut huomattavia muutoksia vuosien 1915–1920 jälkeen: keskeisintä olivat yhtiöiden väliset maakaupat ja maanmyynti asutustarkoitukseen.

Vuosina 1885–1899 tehdyissä kaupoissa hintataso oli Lappia ja Peräpohjolaa lukuun ottamatta yhtäläinen. Kainuussa, Haapajärven alueella ja Koillis-Pohjanmaalla metsähehtaari maksoi 1–15 markkaa. Lapissa ja Peräpohjolassa, erityisesti Kemijokialueella, metsämaa oli kalliimpaa, noin 6–35,9 mk/ha. Muuta osaa Pohjois-Suomea korkeammat hinnat ovat selitettävissä Kemijoen vesistöalueen järeillä metsillä, hyvillä uittomahdollisuuksilla ja varhaisilla suursavottakausilla. Tukkiliike oli alkanut jo 1870-luvulla ja 1890-luvun puolivälin jälkeen Peräpohjolan ja Lapin metsissä vallitsi korkeasuhdanne. Metsäkaupat ja metsätyöt saivat pysyvän luonteen Lapissa ja Peräpohjolassa 1880-luvulta lähtien. Talollisille muodostui varhaisessa vaiheessa käsitys metsien arvosta, joten metsiä tuskin myytiin täysin niiden arvoa tuntematta.

Vuosina 1900–1905 metsämaan hinta oli halvin Kainuussa, jossa metsähehtaarista maksettiin 1–20,9 markkaa. Samoihin aikoihin muualla Pohjois-Suomessa hintataso oli 1–25,9 markkaa. Vuodesta 1906 lähtien hintataso kohosi erityisesti Kainuussa, suurin osa kaupoista tehtiin hintaluokissa 21–45,9 mk/ha. Hintojen nousun Kainuussa aiheutti kilpailun kiristyminen. Pohjois-Suomessa metsähehtaarista maksettiin vuosina 1906–1915 noin 6–45,5 mk/ha. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hintataso nousi rajusti, ja metsämaan reaalihinnoissa ei tapahtunut huomattavia muutoksia. 1920-luvulta lähtien yhtiöiden maanosto oli niin vähäistä ja hajanaista, että syvällisiä johtopäätöksiä hintatasosta on vaikea tehdä.

Metsämaan hinta muodostui useista eri tekijöistä. Tilan puumäärä, erityisesti tukkipuiden määrä, oli tärkein tekijä tilan hintaa määriteltäessä. Toisena tärkeänä tekijänä oli lähi- ja kaukokuljetusmahdollisuudet. Vaikka tila oli uittokelpoisen vesistön tuntumassa, oli otettava huomioon kuljetusetäisyys palstasta joelle. Kannattava hevoskuljetusmatka oli pisimmillään vain kuusi kilometriä. Tilasta maksetut hehtaarihinnat eivät välttämättä kerro koko totuutta. Ennen puutavarayhtiölle myyntiä tilalla oli saatettu tehdä huomattavia hakkuita eikä tukkipuita välttämättä ollut runsaasti. Kun maapohjalle ei laskettu suurtakaan arvoa ja pienpuulla ei ollut menekkiä, yhtiön ei kannattanut maksaa tilasta huomattavaa summaa. Näin ollen suuretkin tilat ostettiin halvalla, ja hehtaarihinnat jäivät alhaisiksi. Lisäksi tilan hintaan vaikutti joutomaan määrä. Mitä suurempi tila oli, sitä todennäköisemmin sillä oli suhteellisen runsaasti joutomaata. Isossajaossa toteutettu jyvitys vaikutti tilan pinta-alaan: mitä huonompaa maata oli tarjolla, sitä enemmän sitä annettiin muodostettavalle tilalle.

Maasta maksettu hinta useimmissa tapauksessa ei ollut vallinneeseen markkinatilanteeseen nähden alhainen. Todennäköisesti vain pieni osa talollisista myi kaupantekohetkellä tilansa alihintaan. Ensimmäiset tilakaupat olivat yhtiöille edullisia, koska kysyntä ei vielä ollut vaikuttanut hintatasoon. Halvalla ostettujen tilojen arvo nousi myöhemmin kaukokuljetusmahdollisuuksien edistyttyä ja paperipuumarkkinoiden avauduttua. Syrjäistenkin tilojen metsät olivat taloudellisesti hyödynnettävissä, ja ne jotka olivat myyneet maansa ensimmäisinä, tunsivat joutuneensa petetyiksi hintatason noustua.

Pohjois-Suomessa puun markkinahintaan vaikutti valtio. Suurimpana maanomistajana se myi puuta yleisillä ja paikallisilla huutokaupoilla. Metsähallituksen tarjoamat puuerät olivat niin suuria, että läheskään kaikki niistä eivät menneet kaupaksi. Vuosina 1900–1916 sahapuu maksoi yleisissä huutokaupoissa noin 3–5 markkaa. J. W. Snellman G:sonin arvion mukaan Oulujärven vesistöalueen metsissä tukkipuita oli keskimäärin vain kuusi hehtaarilla. Näin ollen yhtiöt maksoivat metsämaasta ainoastaan markkinatilanteen mukaisen hinnan, käytännössä vain hieman yli tukkipuuarvon. Yhtiöillä ei ollut liiketaloudellisia perusteluja maksaa korkeampia hintoja, kuin markkinatilanne edellytti, koska valtion huutokaupoissa puuta oli tarjolla.

Puutavarayhtiöt eivät missään tapauksessa olleet hyväntekijöitä, eivätkä ne maksaneet metsämaasta yhtään sen enempää, kuin oli pakko. Yhtiöt kävivät kilpailua maailmanmarkkinoista kotimaisten ja myös ulkomaisten sahatavaratoimittajien kanssa, ja aina valmiista sahatavarasta saatu hinta ei vastannut puutavarayhtiöiden johtajien toiveita. Alhainen hintataso ja pettymykset koettelivat myös puutavarayhtiöitä eivätkä pelkästään metsäänsä myyvää talonpoikaa. Yhtiöitä ei voi syyttää huijauksesta tai keinottelusta. Lähdemateriaalissa ei ole todisteita vilpillisyydestä tai edes pyrkimyksestä petollisuuteen. Sitä vastoin kehotuksia kohtuullisiin hintoihin on esimerkiksi J. W. Snellman G:sonin ja tukkiasioitsija G. A. Snellmanin kirjeenvaihdossa.

Puunhinnan noustua, nollarajan väistyttyä yhä etäämmälle tuotantolaitoksista ja metsähoidon kehityttyä vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmenininä yhtiöiden hankkima metsämaa oli hyvä sijoitus, vaikka raaka-ainekysymystä ainutkaan yhtiö ei pelkästään metsämaan ostoilla ratkaissut. Vaikka omat metsät olivat laajenevan puunjalostusteollisuuden huomattava raaka-ainevarasto, puuta oli hankittava yksityismetsistä ja metsähallitukselta.

Alhaisista hehtaarihinnoista huolimatta tila- tai lohkotilakaupat toivat talonpojille runsaasti rahaa. Esimerkiksi Kainuussa maatalouden tuotto oli vuonna 1913 keskimäärin asukasta kohden vain 127 markkaa, ja vuosisadan vaihteessa metsätyömiehen päiväansio oli noin kolme markkaa. Edellä mainittuun tulotasoon verrattuna tuhansiin tai kymmeniin tuhansiin kohonneet tilojen hinnat houkuttelivat varmasti talollisia maanmyyntiin. Myyntitulojen suuruista rahasummaa oli mahdoton hetkessä hankkia millään muulla tavalla. Osa talollisista oli valmis luopumaan metsistään, koska he elivät kaukana siitä topeliaanisesta tai gebhardilaisesta maailmasta, joka ilmeni sanomalehdissä tai muussa puunjalostusteollisuuden maanostoja arvostelleessa keskustellussa. Hallanarkoja maita viljelevä ja köyhyyden keskellä elävä talollinen ei välttämättä arvostanut Hannes Gebhardin ajatuksia.