3.1.1. Pohjois-Suomen ruukit maanomistajina

Oulun ja Raahen sahateollisuutta harjoittaneet porvarit tunsivat taloudellista mielenkiintoa Pohjois-Suomen rikkaisiin järvimalmiesiintymiin. Oululaisten porvarien perustamia tai omistamia olivatkin Pohjois-Suomen neljä huomattavaa ruukkiyritystä Kurimon, Ämmän, Myllyrannan ja Timosen ruukit.[1] Heidän osuutensa muissa Pohjois-Suomen sulattamoissa, Sotkamon Petäjäkoskessa, Pyhäjärven Vesikoskessa ja Kuhmoniemen ­Saarikoskessa, jäivät olemattomaksi. Niiden perustajina tai omistajina olivat raahelaiset tai paikalliset yrittäjät.[2]

Tutkimuksen kannalta on tärkeää selvittää ruukkien omistussuhteet, jotta kaikkien osakkaiden nimissä olevat tilat pystytään etsimään lähteistä. Henkikirjoissa osa ruukkien tiloista kirjattiin nimittäin omistajien nimiin.

Myllyrannan ruukin perusti vuonna 1838 Utajärven Niskan kylään Carl Gustaf ­Bergbom. Ruukki siirtyi vuonna 1852 uudelle yhtiölle, jonka omistajina olivat Bergbomin lisäksi J. A. Fellman, O. M. Rinman, C. Herlofson, H. Hedmanson, N. I. A. Hamer ja C. H. Krohn. Omistuspohjaa laajentamalla pääoma oli helpommin hankittavissa, ja taloudellisia riskejä voitiin hajauttaa useammalle omistajalle. Omistajanvaihdokset jatkuivat vuonna 1859, jolloin perustettiin Myllyrannan Pietarilainen Rautatehdas- ja Sahayhtiö. Sen osakkaina olivat H. Poppen, C. H. Krohn ja H. Struwen. Sekä ruukki että Kiveksen ja Saaresjoen apuhytit myytiin pakkohuutokaupassa venäläiselle yhtiölle, jonka omistivat A. Grigorjev, P. Kopilov ja S. Soboljev. Vuoden kuluttua sulattamot huusi verorästeistä ­Viktor Åkerblom.[3]

Sotkamon Petäjäkosken ruukin perustivat vuonna 1838 J. K. Wichman, C. Gosman ja A. Forbus. Talousvaikeuksien vaivaama ruukki myytiin maineen vuosina 1859–1860 viipurilaiselle kauppaneuvos Paul Wahlille, joka jatkoi raudanvalmistusta vuoteen 1880 saakka.[4]

Pyhäjärven Vesikosken ruukin perustivat vuonna 1840 raahelaiset Z. Durchman ja Z. Lacke. Samana vuonna Lacken tilalle yhtiöön tulivat Z. Frantzen ja I. Gellman. Frantzenin kuoleman jälkeen uusina osakkaina vuodesta 1852 lähtien jatkoivat F. Sovenius, J. G. Rein ja H. Montin. Raahelaiset porvarit myivät osuutensa vuonna 1856 H. Sjöbergille, jonka liiketoimet päättyivät vararikkoon vuonna 1873. Kaksi vuotta myöhemmin ruukin osti A. Hedman, joka ei onnistunut tehtävissään edeltäjäänsä paremmin.[5]

Suomussalmelle Emäjoen varteen J. Wegeliuksen vuonna 1841 perustama Ämmän ruukki siirtyi vuonna 1856 K. A. Castrenin omistukseen. Huomattava muutos omistussuhteissa tapahtui vuonna 1859, jolloin se siirtyi oululaisille porvareille. Kaupan jälkeen Ämmän ruukin omistivat F. Granberg, F. J. Frantzen ja J. G. Bergbom. Heidän itsenäistä yrittäjyyttään kesti vuoteen 1864, jolloin sulattamo yhdistettiin A. Backmanin, A. ­Laurelin, J. Strömbergin ja M. Sandströmin vuonna 1854 perustamaan Kurimon ruukkiin. Voimavarojen yhdistäminen ei tuottanut odotettua tulosta: Kurimon–Ämmän Rautatehdas Osakeyhtiö teki vararikon vuonna 1869, minkä jälkeen molemmat ruukit olivat käyttämättömänä vuoteen 1872 saakka, jolloin uudeksi omistajaksi ryhtyi englantilainen yhtiö. The Finland Charcoal Iron Works Company Ltd. ei onnistunut raudantuotannossa suomalaisia paremmin. Yhtiö teki vararikon vuonna 1878, ja Myllyrannan ruukin omistaja Viktor Åkerblom huusi vuonna 1885 pakkohuutokaupasta ruukin omaisuuden itselleen.[6]

Pudasjärven Hirvaskoskelle perustivat vuonna 1841 oululaiset porvarit A. W. Ramberg, C. Ramberg ja J. S. Åström Timosen ruukin. Vuonna 1857 Rambergit myivät osuutensa L. Candelinille ja A. Ekmanille. Ruukki toimi Herman Norbladin johdossa vuoteen 1877 saakka. Ruukin yhteydessä toimi myös saha, jota kutsuttiin joko Timosen tai Hirvaskosken sahaksi.[7]

Pohjois-Suomen viimeisen ruukin rakensi kauppias F. E. Bergström Kuhmoniemen Saarikoskeen vuonna 1871. Sulattamon toiminta päättyi vuonna 1878 tulipaloon, eikä ruukkia enää rakennettu uudelleen. 1870-luvun loppu oli kaikkien muidenkin Pohjois-Suomen ruukkien viimeisiä toimintavuosia. Pitkät etäisyydet, huono työn tuottavuus, vanhentunut tekniikka ja kustannustason nousu tekivät raudan valmistuksesta kannattamattoman ja johtivat vararikkoihin.[8]

Seuraavassa asetelmassa on tiivistelmä ruukkien toimintavuosista.[9]

Ruukkien hiilen- ja maanhankinta olivat pitkään valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Ruukeilla oli oikeus vuoden 1673 erikoisprivilegion nojalla muuttaa kohtuullista vuokraa vastaan lähiseutujen kruununtilojen verot sysiksi, puuksi, rahdinajoiksi tai muuksi ruukintyöksi. Lisäksi 1700-luvulla annettiin useita asetuksia, joilla taattiin ruukeille etuosto-oikeus kruununtiloihin anottaessa niitä perintötiloiksi. Seuduilla, joilla toimi ”jalompi teollisuus- tai manufaktuurilaitos” kruununtiloja ei saanut myydä verotaloiksi, ennen kuin vuorikollegio oli tutkinut tilan mahdollisen käyttökelpoisuuden jonkin vuorilaitoksen tarpeisiin. Ruukit käyttivätkin hyväksi niille myönnettyä etuosto-oikeutta ostamalla edullisesti kruununtiloja perintötiloiksi ruukkien tarpeisiin. Kruununtilallisten asemaa parannettiin vuonna 1789 annetulla asetuksella, jossa asukkaalle annettiin oikeus viljellä tilaa ”polvesta polveen”. Tällöin ruukkien etuosto-oikeus väistyi, jos kruununtilallisella oli perillisiä. Mainituilla etuoikeuksilla ei ollut lainkaan merkitystä Pohjois-Suomen ruukkien hiilen- ja maanhankintaan, koska sulattamot perustettiin vasta vuodesta 1838 lähtien. Siinä vaiheessa mainitut määräykset olivat menettäneet jo merkityksensä. Sitä vastoin vuoden 1851 metsäasetus vaikeutti ruukkien maanhankintaa, koska se asetti etusijalle kruununpuistot ja asutustoiminnan ruukkien etujen sijasta.[10]

Ruukkien maanhankinnan tarvetta vähensivät niille isonjaon ulkopuolelle jääneistä alueista vuotuista vuokraa vastaan myönnetyt rekognitiometsät.[11] Vuosina 1711–1885 Suomessa kaikkiaan kahdeksan ruukkia sai käyttöönsä 18 000 tynnyrinalaa (8 769,2 ha) metsää. Vuoden 1851 metsäasetuksen mukaan rekognitiometsän myöntämisen tuli perustua huutokauppaan ja vapaaseen kilpailuun. Mainitut tekijät vähensivät rekognitiometsiin kohdistuvaa mielenkiintoa.[12]

Ruukit pyrkivät hankkimaan maata ostamalla verotaloja. Kuitenkin tärkein keino oli kruununtilojen perinnöksiosto. Suomeen muodostui 1700-luvulla pinta-alaltaan suuria ruukkidomeenioita. Fiskarsin ruukilla oli hallussaan Latokartanon ruukin maat mukaanlukien noin 78 000 tynnyrin alaa (38 000 ha) maata. Valtavimmat maa-alueet omisti yhtymä, jonka osakkaana oli Nils Ludvig Arppe, Suomen 1800-luvun huomattavimpia teollisuusmiehiä. Yhtymä omisti Kuurnan ja Wärtsilän sahojen lisäksi Ilomantsissa, Tohmajärvellä, Kiihtelyksessä ja Nurmeksessa yhteensä 185 741, 27 tynnyrin alaa (n. 92 700 ha) maata. Mainitut esimerkit eivät olleet ainoita: LAINEEN mukaan Suomessa oli 21 ruukkiyhtiötä, joiden maaomaisuus oli yli 10 000 tynnyrin alaa.[13]

Pohjois-Suomen ruukkien maanomistus oli Etelä-Suomen sulattamoihin verrattuna vaatimatonta. Vaille maaomaisuutta ne eivät kuitenkaan jääneet. Seuraava taulukko havainnollistaa pohjoissuomalaisten ruukkien maanomistusta ja sen kehitystä vuosina 1845–1880.

Pohjois-Suomen ruukkien maaomaisuus oli suurimmillaan 1860-luvun puolivälissä. Tällöin ruukkien omistuksessa oli 28 tilaa, joiden yhteispinta-ala oli hieman yli 15 000 hehtaaria. Ruukkien maaomaisuuden määrä alkoi laskea vuodesta 1865 lähtien raudan valmistajien lopetellessa toimintaansa. Ruukkien maaomaisuus oli supistunut 15 tilaan ja noin 9 000 hehtaariin 1880-luvulle tultaessa. Tilastossa näkyvä maaomaisuuden väheneminen aiheutui siitä, että ruukit lopettivat toimintansa talousvaikeuksien takia. Vararikon jälkeen seuraavana omistajana oli usein konkurssipesä, joka ei jatkanut malmin jalostamista. Myllyranta, Vesikoski ja Kurimon–Ämmän Rautatehdas Oy olivat lopettaneet raudan valmistuksen 1880-luvulle mennessä. Saarikoski ja Timonen olivat siirtyneet pelkästään sahaustoimintaan.

Toimintaan jäänyt Petäjäkoski omisti neljä tilaa, joiden pinta-ala oli hieman yli 4 000 hehtaaria. Suurimmillaan sen maaomaisuus oli vuoden 1870 vaiheilla: kuusi tilaa, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli reilut 5 000 hehtaaria. LAINEEN mukaan Petäjäkoski oli ainut Pohjois-Suomen ruukeista, joka oli maaomaisuuden turvin hiilen osalta jokseenkin omavarainen.[14] Yritys omisti Sotkamon Laakakylästä Koukkarin, Karppilan, Jokelan ja myöhemmin myös Utrialan tilat. Paltamon Kiveskylästä yhtiö osti Sutelanperän ja Siivolan. Pinta-alaltaan tilat olivat suuria: maarekisterin mukaan tilojen pinta-alat vaihtelivat 760,86–1 148,35 hehtaariin.[15]

Myllyrannan ruukin maaomaisuus oli suurimmillaan vuonna 1860. Yhtiö omisti kuusi tilaa, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli noin 4 000 hehtaaria. Ruukin maaomaisuus sijaitsi nykyisen Utajärven ja Paltamon alueella. Utajärven Niskan kylästä yhtiö omisti Vaalan, Myllyrannan, Kauvonniskan ja Ahmalan talot. Paltamon Kiveskylästä ruukki oli ostanut Mannilan (myöhemmin Taipale) ja Melalahdelta Nojolan (myöhemmin Antinlahti).[16]

Muiden ruukkien, Saarikosken, Vesikosken, Kurimon ja Ämmän, maaomaisuus oli huomattavasti pienempi eli ruukkia kohden noin 700 hehtaaria. Kurimon–Ämmän Rautatehdas Oy omisti Kurimon ja Ämmän ruukkitoiminnan yhdistämisen jälkeen noin 1500 hehtaaria maata. Kurimon ruukin tilat sijaitsivat nykyisen Utajärven Sangin ja Särkijärven kylässä. Sangin kylässä yhtiö oli ostanut Koskelan ja Särkijärvellä Jurvakaisen ja Kurimuksen. Ämmän ruukin omistamat tilat Oilola ja Hulkonniemi sijaitsivat Hyrynsalmen Kiannan kylässä (myöhemmin Suomussalmen kirkonkylä). Ämmän ja Kurimon raudanvalmistuksen keskityttyä Kurimon–Ämmän Rautatehdas Oy:lle maaomaisuus siirtyi kokonaan muodostetulle uudelle yritykselle.[17] Saarikosken tilat Akonkoski ja Kemilä sijaitsivat Kuhmoniemen Korpisalmen kylässä. Vesikosken maaomaisuus sijaitsi Pyhäjärvellä. Yhtiö omisti sieltä Koskelan, Öljymäen ja Vinkan tilat. Pinta-alaltaan ne olivat pieniä: 166,77–271,49 hehtaaria.[18] Tiloja tarvittiin sysien ja rakennuspuun hankkimiseen, mutta tietysti myös ruukkien rakennuspaikoiksi.

Timosen ruukin ja Taivalkosken sahan maaomaisuus on vuodesta 1870 tilastoitu yhteen, koska mainitulla yrityksellä olivat samat pääomistajat vuodesta 1867 lähtien.[19] Yrityksen omistaman maan kokonaispinta-ala Timosen ruukin toimintakautena oli suurimmillaan vuonna 1870, jolloin yhtiö omisti 10 tilaa käsittäen noin 5 500 hehtaaria maata. Pelkästään Timosen ruukilla oli 3 000 hehtaaria maata. Timosen ruukin ja Taivalkosken sahan maaomaisuus sijaitsi Pudasjärven pitäjän Sotkajärven ja Kuren kylissä. Jokijärven kappelin perustamisen ja uuden kyläjaon jälkeen Taivalkosken sahan tilat luettiin Taivalkosken ja Jokijärven kyliin. Taivalkosken sahan omistaja Olof Lundström osti ensimmäiseksi Taivalkosken ja Jokelan tilat. Vuoteen 1880 tultaessa yhtiöllä tai sen omistajilla oli edellisten lisäksi Pesiö ja Polojärvi. Jälkimmäisestä muodostettiin isossajaossa Niskan ja Saarisen talot, jotka maarekisterin mukaan olivat puolet entisestä Polojärven tilasta. Vuoden 1880 henkikirjoissa sahanomistajilla mainitaan olleen vain Saarisen ja Taivalkosken tilat.  Niskan tilan isäntänä oli Jakob Jakobson Oikarinen, Pesiö oli kappalaisen asuintalona ja Jokelan omisti Georg Poussu.[20] Taivalkosken sahan konkurssilla, omistajien riidoilla ja Olof Lundströmin pojan, Williamin, vetämättömyydellä oli osuutensa maaomaisuuden vähenemiseen.[21] Timosen ruukin ja sahan maaomaisuus sijaitsi Sotkajärven kylässä. Vuoden 1845 henkikirjoissa ”Timonen såg” on merkitty neljän tilan Laakkosen, Leskelän, Haanelan ja Pikkaraisen omistajaksi. Isonjaon yhteydessä tilojen nimet ja numerointi muuttuivat, ja vuoden 1880 henkikirjoissa ruukin tai sen omistajien nimissä olivat seuraavat tilat: Pitkäperä, Leskelä, Timonen, Pikkarainen ja Korento. Lisäksi Naamangan kylästä oli ostettu Riihiaho.[22]

Seuraavassa taulukossa on kunnittain ruukkien maanomistus Pohjois-Suomessa.

Eniten ruukkien hallussa maata oli Pudasjärvellä. Jokijärven kappeli mukaan lukien ruukit omistivat siellä parhaimmillaan 5 500 hehtaarin omaisuuden. Seuraavaksi eniten maata oli ruukkien hallussa Paltamossa noin 3 700 ja Sotkamossa noin 3 300 hehtaaria. Etelä-Suomen omistuksiin verrattuna Pohjois-Suomen sulattamoiden maanomistus oli vaatimatonta, eikä se oleellisesti voinut järkyttää maanomistuksen rakenteita eikä uhata talonpoikain perinteistä maan- ja metsänkäyttöoikeutta. Taulukossa olevat pinta-ala- ja tilojen lukumäärätiedot Hyrynsalmen ja Suomussalmen sekä Muhoksen ja Utajärven osalta selittyvät muuttuneella kuntajaolla. Samat tilat muuttumattomine pinta-aloineen siirrettiin perustettuihin kuntiin.

Ruukkien maanomistuksen vähäiseen määrään vaikuttivat useat tekijät. Yhtiöiden taloudellinen kannattavuus oli heikko. Petäjäkoski oli ainut, jonka raudanvalmistus oli alkuvaiheessa kannattavaa. Liiketaloudellista menestystä ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Omistajien talousvaikeudet veivät ruukin rappiolle ja sille kasaantui ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.[23] Pohjois-Suomen ruukkiyrityksillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia laajaan maanhankintaan. Jos tiloja olisi ostettu, rahoitus olisi pitänyt hankkia muualta kuin sulattamoiden tuotosta. Ruukkien toiminta-aika jäi verrattain lyhyeksi. 30–40 vuotta kestäneen kituliaan malminjalostuksen tuloksena ei ollut mahdollista luoda Etelä-Suomen kaltaisia domeenioita. Kymmenien tuhansien hehtaarien maaomaisuutta ei hankittu hetkessä, vaan pitkäjänteisellä yrittämisellä.

Pohjois-Suomen sulattamot perustettiin Etelä-Suomen ruukkeihin verrattuna myöhään. Etelä-Suomen domeenioiden maaomaisuus hankittiin kruunun suosiollisen maankäyttöpolitiikan myötävaikutuksella. Kruunu oli taannut vuorilaitoksille etuosto-oikeuden kruununtiloihin, jos niitä voitiin käyttää ruukkien tarpeisiin. Etuosto-oikeus menetti merkityksensä vuonna 1789. Mainittuun vuoteen mennessä Pohjois-Suomessa ei ollut lainkaan huomattavaa ruukkitoimintaa. Lisäksi vuoden 1851 metsäasetus asetti kruunun maankäytössä etusijalle kruununpuistot ja asutustoiminnan. Rautateollisuuden etuja ei enää korostettu kuten aiemmin.[24]

Pohjois-Suomen ruukit eivät jääneet vaille rekognitiometsiä. Oulun läänin kuvernööri määräsi vuonna 1841 nykyisellä Suomussalmella olevasta liikamaasta erotettavaksi Ämmän ruukille 6 370 tynnyrin alaa (3 144,5 ha) metsämaata. Kruunun anteliaisuus oli vertaansa vailla: vuoteen 1875 mennessä ei ollut vielä määrätty minkäänlaista rekognitiomaksua Ämmän ruukille.[25] Viimeinen ruukki, jolle veroa vastaan luovutettiin kruununmaata, oli Myllyranta. Vuoden 1855 päätöksen mukaan ruukki sai vuosittain 50 tynnyrin alaa (24,7 ha) metsää 50 hopearuplan vuosittaista maksua vastaan. Ratkaisu oli luonteeltaan tilapäinen, koska alueen isojako oli vielä kesken. Myllyrannan jouduttua oululaisten omistukseen vuonna 1857 yhtiö anoi varsin suurta rekognitiometsää itselleen. Suunnitelmissa oli ruukin laajennus, joka vaati 87 359 tynnyrin alaa (43 123,9 ha) metsää hiiliomavaraisuuden saavuttamiseksi. Isojako oli edelleen kesken, ja senaatti kehotti ruukkiyh­tiötä uudistamaan hakemuksen myöhemmin. Sulattamon laajennussuunnitelmia ei kuitenkaan toteutettu, ja kruununmetsät jäivät Myllyrannalta käyttämättä.[26]

3.1.2. Ruukkien maanhankinta ja -omistus – lähtökohta kauppahuoneiden ja puutavarayhtiöiden maanhankinnalle

Ruukkien ja puutavarayhtiöiden maanhankinnassa on useita toisiaan muistuttavia piirteitä. Molemmat ostivat maata siltä omistajaryhmältä, joka olisi tarvinnut sitä kipeästi oman toimeentulonsa turvaksi. Sekä ruukkien että sahayhtiöiden tekemiä maakauppoja oli helppo arvostella, koska niiden omistajat edustivat omana aikakautenaan vaurautta ja taloudellista valtaa. Sitä vastoin talonpojat nähtiin köyhyyden ja katovuosien rasittamina maaseudun asukkaina. Vaikka ruukit tarjosivat työtä ja vilkastuttivat ympäristönsä talouselämää, ennen pitkää ristiriidat talonpoikain ja ruukinpatruunoiden välillä tulivat esiin. Selvemmin erimielisyydet olivat nähtävissä Etelä-Suomen ruukkien omistajien ja talonpoikain välisissä kiistoissa, jotka aiheutuivat talonpoikain kasvavista rasituksista ja ruukkien määräilevästä asemasta metsän käytössä. Ruukin edut menivät usein talonpoikain etujen edelle. Kuuluisin kiista oli 160 vuotta kestänyt riitely Kauttuan ruukin ja talonpoikain välillä. Erimielisyydet talonpoikain oikeuksista ja ruukin eduista ratkaistiin vasta senaatissa vuonna 1864.[27] Myöhemmin puutavarayhtiöitä syytettiin talonpoikain maan häikäilemättömästä anastamisesta.

Ruukin patruunan määräysvalta saattoi ulottua maansa myyneen talonpojan arkielämään. Suuret ruukit olivat kuin kartanoita, joiden toiminta oli riippuvainen tilan lampuotien ja torpparien päivätöistä ja hiilitoimituksista. Maansa myyneet talonpojat saattoivat päätyä torppareiksi tai lampuodeiksi, jolloin he olivat tiukasti ruukin omistajan otteessa, koska vuokra oli usein maksettava ruukin päivätöinä. Puutavarayhtiölle tilansa myynyt saattoi jäädä tilalle arentimieheksi, mutta missään lähteessä ei kerrota siitä, että talonpojat olisivat joutuneet maksamaan vuokran metsätöinä. Sahatyövoimana vuokramiehiä oli vaikea käyttää, koska etäisyys tilalta sahalle saattoi olla pisimmillään satoja kilometrejä ja sahat tarvitsivat ammattitaitoista väkeä. Ruukkien kaltaisia maanomistukseen liittyviä lieveilmiöitä ei tiettävästi ollut puutavarayhtiöiden omistamilla tiloilla.

Maatiloja voitiin käyttää sekä rauta- ja sahateollisuuden tarpeisiin. Yhdistämällä ruukkien ja sahojen toiminnat metsävaroja voitiin käyttää aiempaa tehokkaammin hyödyksi. Tukkisavotoiden yhteydessä metsään jäi jätepuuta, raakkeja ja latvuksia, jotka voitiin polttaa hiileksi. Lisäksi sahausjätteistä saatiin täytettä hiilimiiluihin. Pohjois-Suomen sulattamojen yhteydessä oli usein sahoja. Ainakin Timosen, Saarikosken, Ämmän ja ­yllyrannan ruukin yhteydessä toimi saha.[28]

Sahan perustaminen ruukin yhteyteen saattoi tarjota kiertotien tukkien hankintaan. Sahauksen ollessa viranomaisten määräyksin rajoitettua tukkikiintiöt saattoivat hyvien suhdanteiden aikana olla liian pieniä. Tällöin ruukin käytössä olevasta rekognitiometsästä voitiin hakata puuta sahan raaka-ainetarpeisiin varsin edullisesti. Todisteita mainitusta metsänkäyttötavasta on olemassa. J. G. Bergbom sai 14.5.1859 senaatilta luvan kaksiraamisen sahan perustamiseen Myllyrantaan 8 000 tukin vuosikiintiöllä.[29] Edellisen vuoden tammikuussa Bergbom oli anonut senaatilta 87 359 tynnyrin alan laajuista rekognitiometsää. Metsäpinta-ala (43 123,9 hehtaaria) oli ruukin tuotantoon nähden suuri. ­LAINEEN mukaan 5 000 tynnyrinalan metsä olisi ollut hiiliomavaraisuuden kannalta pienin mahdollinen[30], mutta anotun alueen laajuuteen saattoi vaikuttaa ruukin mittava laajennussuunnitelma. Kuitenkin todennäköisempi syy oli Bergbomin suunnitelmavaiheessa olleet sahahankkeet. Selvempi ruukin rekognitiometsän käyttösuunnitelma sahateollisuuden tarpeisiin ilmeni Ämmän ruukin siirryttyä vuonna 1857 oululaisille sahateollisuusmiehille. Ferd. Granbergin, F. J. Frantzenin, J. G. Bergbomin, M. E. Ringvalin muodostama yhtiö myönsi Ämmän ruukin oston syynä olleen laajamittainen sahateollisuuden harjoittaminen ja luulon siitä, että tilanomistajat saattoivat käyttää isonjaon alaisia metsiä hiilenpolttoon ja tukkien ostoon ilman mitään tarkastuksia, kokeita, vahvistuksia ja kontrollia.[31] Ämmän ruukki oli saanut 7.9.1841 käyttöönsä 6 370 tynnyrin alaa rekognitiometsää ilman vuotuista veroa. Rekognitiometsien käyttö tukkien hankintaan oli mahdollista, koska niitä ei valvottu. Vuoden 1851 metsäasetuksessa määrättiin kruununmetsät valvonnanalaisiksi, mutta rekognitiometsät jäivät kokonaan valvonnan ulkopuolelle.[32]

Ruukkien omistajat olivat monipuolisia yrittäjiä. Heidän liiketoimiinsa kuuluivat kauppa, laivanvarustus ja sahateollisuus, monipuolisimmillaan jopa kaikki edellä mainitut toimialat. Bergbomien suku harjoitti tervakauppaa, laivanvarustusta ja laajamittaista sahateollisuutta. Sahateollisuuden parissa toimivat myös muut Myllyrannan ruukin osakkaat. Otto Magnus Rinman oli mukana Kuivaniemen Hirvaskosken sahahankkeissa. Charles Herlofson perusti Haukiputaan Maunun sahan ja Carl Henrik Krohn toteutti sahasuunnitelmiaan Simojoen suistossa.[33] Pyhäjärven Vesikosken ruukin omistajat olivat raahelaisia porvareita. Zachris Frantzen, Zachris Durchman, Zachris Lacke ja Isak Gellman olivat osakkaana Pyhäjoen Yli-Hourun sahassa. Lisäksi Frantzen ja Lacke olivat perustamassa Siikajoen Ruukinkosken sahaa. Vesikosken myöhemmät omistajat Fredrik Sovelius, Johan Gustaf Rein, Henrik Montin ja Isak Gellman olivat myös Hourun sahan osakkaita.[34] Ämmän ruukin omistajat olivat myös sahateollisuusmiehiä. Pastori Johan ­Wegelius, Ämmän ruukin perustaja, oli Kainuun ensimmäisiä sahanomistajia. Myöhemmän pääosakkaan J. G. Bergbomin laajojen sahatoimien lisäksi myös F. J. Frantzen sai höyrysahan perustamisluvan Oulunsalon Varjakan saarelle. Lisäksi Frantzenilla oli osuuksia 1860-luvulla Rovaniemen Meltauksen ja Tervolan Louetjoen sahaan. Ferd. Granberg oli perustamassa Röyttän höyrysahaa Tornioon. Hänen liiketoimensa ulottuivat myös ­Tervolan Louetjoen sahaan.[35] Timosen ruukin ja sahan sekä Taivalkosken sahayhtiön omistusjärjestelyissä tapahtui muutos vuonna 1867, jolloin yritykset siirtyivät samoille omistajille. Huomattavana osakkaana oli Leon. Candelin. Hänen liiketoimensa keskittyivät Timosen ruukin toiminnan loppuvaiheessa entistä enemmän sahateollisuuteen. Leon. Candelin oli Bergbomin tavoin mukana Oulun suurissa sahahankkeissa. Candelin oli osakkaana Uleåborg Sågverk Ab:ssä, joka omisti Oulussa Sahansaaren ja Korkeasaaren laitokset.[36] Petäjäkosken ruukin osti kokonaisuudessaan 3.3.1860 viipurilainen kauppaneuvos Paul Wahl. Yrityksen maaomaisuus siirtyi kaupan myötä Paul Wahlille, joka säilytti tilat omistuksessaan vielä sulattamon lopetettua toiminnan vuonna 1880.[37] Metsät olivat Paul Wahlin yritystoiminnalle tärkeitä. Yhtiö omisti vuoteen 1870 mennessä 12 sahaa, joiden yhteen laskettu kiintiö sahausrajoitusten aikana oli vuosittain noin 63 200 tukkia.[38] Paul Wahl & Co myi liiketoimensa vuonna 1909 A. Ahlström Oy:lle, jolloin myös metsäomaisuus vaihtoi omistajaa.[39]

Raudan valmistuksen loputtua osa ruukkien maaomaisuudesta siirtyi puutavarayh­tiöille. Timosen ruukin ja Taivalkosken sahayhtiön tilat päätyivät Varjakka Trävaru Ab:lle, G. & C. Bergbomille ja myöhemmin Ab Uleå Oy:lle sekä Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle Ab Uleå Oy:n sulauduttua Kajaanin Puutavara Osakeyhtiöön. Norbladin perillisten hallussa olleet Pudasjärven Sotkajärven kylän Leskelä, Timonen, Pikkarainen ja Korento säilyivät edelleen suvun omistuksessa.[40]

Myllyrannan ruukin tiloineen huusi verorästeistä J. W. Snellman G:sonin uittopäällikkö Viktor Åkerblom. Utajärven Niskan kylässä sijainneet tilat Kolehmainen, Myllyranta, Kauvonniska ja Ahmala siirtyivät kauppahuone J. W. Snellman G:sonille ja myöhemmin Ab Uleå Oy:lle, joka myi tilat 26.11.1926 Vaala Osakeyhtiölle. Paltamossa sijainnut Antinlahti mainittiin myöhemmin Ab Uleå Oy:n tilaluetteloissa.[41] Kurimon, Ämmän ja Vesikosken tilat eivät kuuluneet henkikirjojen ja yhtiöiden tilaluetteloiden mukaan myöhemmin puutavarayhtiöille. Saarikosken ruukin tilojen omistajaksi henkikirjoissa mainittiin vuoteen 1920 saakka Saarikosken kiinteimistö. Vuoden 1925 henkikirjoissa omistajaksi kirjattiin Ab Uleå Oy:n osakas Reinhold Weckman.[42]

Ruukkien omistamista maatiloista tuli kauppa-artikkeleita, jotka siirtyivät raudanvalmistuksen päättymisen jälkeen voimistuvan sahateollisuuden omaisuudeksi. Puutavarayhtiöt omistivat 16 entistä ruukintilaa, joiden yhteen laskettu pinta-ala oli 10 742,9 hehtaaria. Suurimmillaan ruukkien maaomaisuus oli ollut vuonna 1865, jolloin niiden omistuksessa oli 28 tilaa eli noin 15 000 hehtaaria maata. Kaikista ruukkien omistuksessa olleista tiloista 57 % ja niiden omistamasta maa-alasta 71 % siirtyi puutavarayhtiöille.[43] Puutavarayhtiöiden mielenkiinto kohdistui pinta-alaltaan suuriin tiloihin. Vesikosken ja Ämmän omistuksessa olleet tilat olivat pinta-alaltaan huomattavasti muita pienempiä. Tilojen siirtyminen puutavarayhtiöille oli luonnollista, koska niiden omistajat olivat usein harjoittaneet sahateollisuutta raudanvalmistuksen rinnalla. Tiloista tuli liikemiesten reaalipääomaa, joka otettiin huomioon uusia sahayhtiöitä perustettaessa. Osa Bergbomien ja Candelinien hankkimasta maasta siirtyi omistajalta toiselle: J. W. Snellman G:sonille, Varjakka Trävaruaktiebolagetille, Ab Uleå Oy:lle, Kajaanin Puutavara Osakeyhtiölle tai Vaala Oy:lle.

Pohjois-Suomessa oli useita kauppasahoja (esimerkiksi Meltaus, Hakoköngäs, Tengeliö, Koiteli, Kyngäs), jotka eivät toimineet ruukkien yhteydessä. Sahojen maanhankinta rajoittui vuoteen 1885 tultaessa pelkästään sahatiloihin, joten ne eivät hankkineet tiloja raaka-aineen turvaamiseksi. Tästä syystä tutkimuksessa on otettu sahojen maaomaisuus huomioon vasta vuodesta 1885 lähtien.