5.1.1. Lex Kalliosta Lex Pulkkiseen

Julkisessa keskustelussa vaadittiin selkeitä toimenpiteitä puutavarayhtiöiden yhä kasvavaa maanhankintaa vastaan, jota vuoden 1915 asetuksella ei kyetty estämään. Valtiovallan keinot puutavarayhtiöiden maakauppojen rajoittamisessa olivat olleet olemattomat sekavien yhteiskunnallisten olojen vuoksi. Suomen itsenäistyttyä vuokra-alueiden lunastaminen oli kiireellisin asutuspoliittinen toimenpide. Asian tärkeyttä korosti sisällissodan jälkeinen ilmapiiri, jossa keskeisintä oli olojen rauhoittaminen ja kansakunnan eheyttäminen. Kysymys puutavarayhtiöiden maanhankinnasta sai väistyä yhteiskunnallisesti tärkeimpien maanomistusongelmien odottaessa ratkaisua.[1]Torpparivapautuslaki tarjosi alkuvaiheessa mahdollisuuden oman tilan hankintaan pelkästään niille, joilla oli ollut vuokratila yksityisellä maalla. Tilakauppojen myötä puutavarayhtiöille oli siirtynyt myös torppareita ja mäkitupalaisia, joten valtiovallan määräämä maareformi koski myös yhtiöitä. Myöhemmin lunastuslain piiriin kuuluivat muut vuokra-alueiden haltijat kuten kruununtorpparit. Torppien vapautuslaki ei ratkaissut tilattoman väestön ongelmaa. Maaseudulla oli joukko ihmisiä, jotka eivät olleet maanvuokraajia. Yhtenä vaihtoehtona heidän sosiaalisen aseman parantamisessa nähtiin oman, itsenäisen tilan perustaminen.

Laki maan käytöstä asutustarkoituksiin annettiin 25.11.1922. Sen tarkoituksena oli hankkia omaa maata tilattomalle väestölle joko viljeltäväksi tai asuntoalueeksi. Toissijaisesti pyrittiin parantamaan pienien ja tuottamattomien tilojen elinkelpoisuutta lisämaita myöntämällä. Maata saivat hankkia ne, jotka eivät omistaneet maata eivätkä hallinneet vuokra-aluetta. Asutustilan saajalta vaadittiin työkykyä ja ammattitaitoa maataloustöissä ja kyvykkyyttä tarvittaviin rakennustoimiin. Varallisuudeltaan asutustilallinen ei saanut olla niin vauras, että olisi kyennyt omilla varoillaan ostamaan maan ja rakentamaan rakennukset.[2] Perustettavan asutustilan yhteydessä sai olla enintään 20 hehtaaria viljelykelpoista maata ja saman verran metsää. Pohjois-Suomessa tilat saivat olla suurempia huonompien olosuhteiden takia.[3] Lex Kallio tarjosi hyvät mahdollisuudet esimerkeiksi rengeille tai metsätyömiehille oman tilan perustamiseen.

Asutustarkoitukseen tarvittava maa pyrittiin hankkimaan ensisijaisesti valtiolta. Kuitenkin tarkoituksenmukaisen maan puuttuessa myös yksityisten, kuntien ja seurakuntien omistama maa tuli kysymykseen. Luovuttamisvelvollisia olivat ne yksityiset, yhdistykset, yhtiöt ja osuuskunnat, joilla oli maata enemmän kuin 200 hehtaaria, Oulun läänissä yli 400 hehtaaria, joutomaita lukuun ottamatta. Kaupat oli pyrittävä tekemään vapaaehtoisesti, mutta tarvittaessa pakkolunastustakaan ei kaihdettu. Tilasta voitiin pakkolunastaa yhtä monta prosenttia, kuin sillä oli täysiä satoja hehtaareja, mutta yli 50 %:iin kokonaispinta-alasta luovutusmäärä ei kuitenkaan saanut nousta. Yksityisen maanomistajan suojana oli myös muita säädöksiä. Viljelyksessä olevia alueita, hakamaita, tontti- ja varastoalueita ei voitu pakkolunastaa. Lisäksi pakkolunastuksen ulkopuolelle tuli jättää 40 hehtaaria omistajan jokaista lasta kohden.[4]

Lex Kallion määräykset olivat sovellettavissa puutavarayhtiöiden omistamaan maahan. Pohjois-Suomessa yhtiöiden maanmyynti asutushallitukselle alkoi vasta vuoden 1925 jälkeen, jolloin erityinen palautuslaki astui voimaan. Kuitenkin esimerkiksi Uleå myi maata asutushallitukselle vapaaehtoisesti ilman Lex Pulkkisen asettamia velvoituksia.[5] Pohjois-Suomessa maanomistussuhteet olivat erilaiset kuin Etelä-Suomessa. Valtio omisti runsaasti maata Lapissa, Peräpohjolassa, Koillis-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Lain mukaan asutustilat oli ensisijaisesti perustettava valtion maa-alueista, joten puutavarayhtiöiden maaomaisuuteen ei ollut minkäänlaista tarvetta kajota. Lisäksi Pohjois-Suomen asutukseen liittyi kruununmetsätorppalaitos. Tilattomalla väestöllä oli ollut mahdollisuus asettua asumaan valtion maalle vuokraa vastaan ja torpparien maannälkä sammui torppien itsenäistymisen myötä, eikä heillä ollut lain suomaa oikeutta asutustilaan. Oulun läänin rannikkoalueen kunnissa valtion omistaman maan määrä oli vähäinen, joten siellä Lex Kallion toteuttaminen oli enemmän yksityisten maan luovuttajien varassa. Yhtiöitä asia ei siellä isommin koskenut, koska niiden omistaman maan määrä oli alueella vähäinen.

Kokonaisuudessaan Lex Kallio kajosi varsin vähän yksityiseen maahan. Maan tarve pieneni vuokra-alueiden itsenäistymisen ja kaupunkeihin suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena. Koko maassa pakkolunastuksella valtio hankki maata vain 2 000 hehtaaria. Asutustarkoitukseen koko Suomessa valtio osti maata vuosina 1922–1938 yhteensä 145 423 hehtaaria, josta asutustilojen ja lisämaiden muodostamiseen käytettiin 125 255 hehtaaria. Tästä alueesta muodostettiin 2 177 viljelystilaa, 479 asuntotilaa ja 881 lisämaa-aluetta.[6]

Puutavarayhtiöiden laittomasti hankkimien tilojen palauttamisesta valtiolle, ja sitä kautta asutuskäyttöön, harkittiin ensimmäisen kerran jo Lex Kalliota laadittaessa. Hallituksen esitys kariutui oikeiston vastustukseen, ja se äänesti lain yli vaalien. Vaalien jälkeen Lex Pulkkinen runnottiin eduskunnassa lävitse tavallisena lakina ruotsalaisten ja Kokoomuksen vastustuksesta huolimatta. Presidentti K. J. Ståhlberg ei kuitenkaan vahvistanut lakia, koska sitä ei ollut säädetty vaikeutetussa säätämisjärjestyksessä, vaikka laki puuttui omistusoikeuteen. Toukokuussa 1924 hallitus antoi eduskunnalle uuden lakiesityksen, joka noudatti sisällöltään eduskunnan syksyllä 1922 ilmaisemaa tahtoa. Tuolloin lakiesitykseen oli lisätty myös luovutettavaksi laittomasti hankitun maan lisäksi myös asutustarkoituksiin tarpeelliset viljellyt ja viljelyskelpoiset tilukset ja metsämaa.[7] Presidentti vahvisti Lex Pulkkisen toukokuussa 1925 ja se tuli voimaan 16.5. 1925.[8]

Maakauppoihin vaikutti myös 10.5.1932 säädetty pakkohuutokauppalaki. Se oikeutti asutusviranomaisten väliintulon taloudellisiin vaikeuksiin joutuneilla tiloilla. Pakkohuutokaupalla myydyt tilat saattoi valtio lunastaa itselleen ja palauttaa ne takaisin asutus- ja viljelykäyttöön. KÄHÖSEN mukaan laki osoittautui erittäin tarpeelliseksi 1930-luvun talouspulan aikana.[9]

Eduskunta sääti vuonna 1936 uuden asutuslain, joka korvasi Lex Kallion. Lain pyrkimyksenä oli edelleen tilattoman väestön asuttaminen. Uusina piirteinä laissa oli asunto-olojen parantaminen ja lainoitustoiminnan tehostaminen. Laki astui voimaan vasta vuonna 1938, joten sen yksityiskohtaisempaan tarkasteluun tässä tutkimuksessa aikarajauksesta johtuen ei ole tarvetta.[10]

5.1.2. Lex Pulkkisen sisältö ja merkitys

Palautuslain tavoitteena oli saattaa maanomistusolot tietyiltä osin vuonna 1915 vallinneen tilanteen mukaiseksi. Tavoitteista oli kuitenkin tingittävä, koska olosuhteet useissa tapauksissa olivat muuttuneet. Alkuperäisten omistajien asema oli saattanut muuttua tilanpidolle sopimattomaksi. Lisäksi tilan osia oli saatettu myydä useille eri henkilöille, ja kauppojen purku oli vaivalloinen toimenpide. Muuttuneiden olosuhteiden takia periaatteesta oli luovuttava, koska ennen lainkiertoa valinnutta tilannetta ei käytännössä enää voitu palauttaa.[11] Mainituista syistä vain valtio saattoi lunastaa tilan tai sen osia.

Yksi lain[12] keskeisimmistä periaatteista oli luovutusvelvollisuuden toteaminen:

3 §

Puutavarayhtiön, joka ennen tämän lain voimaan tulemista on vastoin 15. päivänä tammikuuta 1915 annetun, rajoituksia eräänlaatuisten yhtiöiden ja yhdistysten oikeuteen kiinteistön hankintaan maalla koskevan asetuksen säännöksiä hankkinut vero- tai rälssitilan eikä ole saanut säädettyä oikeutta tai lupaa sen omistamiseen, on, sikäli kuin se ei tätä ennen ole tapahtunut, luovutettava siitä ne tilukset, joita yhtiö sanotun asetuksen 2§:n mukaan ei ole ollut oikeutettu omakseen hankkimaan, sekä sellaiset alueet, jotka katsotaan silloin tarvittavan asutustarkoituksiin, ensi sijassa valtiolle tai kunnalle taikka, elleivät nämä tahdo tätä oikeuttaan hyväksensä käyttää, sellaiselle henkilölle tai yhtymälle, jonka maanhankkimisoikeus ei ole mainitun asetuksen mukaan rajoitettu. Luovutusvelvollisuus katsotaan täytetyksi, kun luovutettavan alueen osittaminen on maarekisteriin merkitty.

Luovutusvelvollisuus koski vuoden 1915 asetuksen 2 §:n vastaista maanhankintaa, jossa yhtiöitä kiellettiin hankkimasta maata, joka oli viljeltyä tai oleellisesti rinnastettavissa siihen tai tilalla harjoitettavan maatalouden kannalta käyttökelpoista myös tulevaisuudessa. Asetus kielsi hankkimasta myös tilan maatalouden harjoittamisen kannalta välttämätöntä metsämaata. Luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle jäivät tilat, jotka oli ostettu ennen 6.2.1915. Puutavarayhtiöiden keskinäiseen tilakauppaan ei sovellettu palautuslakia, jos tila oli siirtynyt jollekin yhtiölle ennen vuoden 1915 asetuksen voimaantuloa ja se myytiin asetuksen voimaantulon jälkeen toiselle yhtiölle.[13]

Yhtiöiden oli tehtävä laittomasti hankkimistaan alueista myyntitarjous valtiolle. Jos valtio ei käyttänyt etuosto-oikeuttaan, alueita oli tarjottava kunnalle. Jos sekään ei käyttänyt lunastusoikeutta, viimeisenä vaihtoehtona olivat ne yksityiset henkilöt tai yhteisöt, joita maanhankinnan rajoitukset eivät koskeneet. Yksityiselle tai yhteisölle myynnissä ei missään muodossa saanut ollut lainkierron mahdollisuutta.[14] Käytännössä lunastusasia hoidettiin valtion ja yhtiön välisenä kauppana. Valtio maksoi lunastushinnan yhtiölle sen laittomasti hankkimasta alueesta, josta myöhemmin perustettiin asutustila.

Laittomasti hankitun maan tuottama voitto oli palautettava valtiolle.

4 §

Voitto, jonka puutavarayhtiö on saanut ennen tämän lain voimaantulemista luovutetuista tai saa 3 §:n mukaan luovutettavista tiluksista, olkoon menetetty valtiolle.

Milloin tilukset luovutetaan valtiolle, on valtio oikeutettu kauppahinnasta pidättämään niin suuren osan, kuin katsotaan vastaavan 1 momentissa tarkoitettua voittoa, kunnes menetettävä voitto on lopullisesti vahvistettu.

Palautuslaki velvoitti palauttamaan mahdollisen laittomasti hankitun taloudellisen hyödyn valtiolle. Näin ollen yhtiön tilasta määräämä lunastushinta oli täysin näennäinen. Jos yhtiö asetti laittomasti hankitulle maalle korkean lunastushinnan, niin siitä voitoksi laskettava osa oli palautettava valtiolle.

Puutavarayhtiöille taattiin palautuslaissa mahdollisuus anoa vapautusta luovutusvelvollisuudesta:

5 §

Valtioneuvostolla on valta myöntää vapautusta tässä laissa säädetystä luovutusvelvollisuudesta, jos luovutusvelvollisuuden alainen tila on pääasiallisesti tarkoitettu tonteiksi, asuntoalueiksi tai varastopaikaksi taikka jos sen omistamiseen elintarpeiden hankkimiseksi yhtiön työväestölle tahi muusta sellaisesta syystä katsotaan olevan puutavarayhtiölle erittäin tähdellistä taikka jos tila on vesialue tai koskitila. Tässä mainittu vapautus jää pysyväksi tilaa vastedeskin luovutettaessa.

Vapautus luovutusvelvollisuudesta koski tarvittaessa pelkästään tilanosia, jotka määriteltiin 5 §:n mukaisiksi alueiksi. Esimerkiksi varastopaikan varjolla ei voinut saada vapautusta saman tilan metsäalueen luovutusvelvollisuudesta. Jos puutavarayhtiön hankkima alue kokonaisuutena soveltui varastopaikaksi, mitään luovutusvelvollisuutta ei yh­tiölle asetettu. Huomion arvoista oli se, että koskitilojen hankkimista ei rajoitettu millään tavoin vuoden 1915 asetuksessa, ja näin ollen palautuslaki ei niitä koskenut. Epäilemättä asiaan vaikutti puunjalostusteollisuuden tarvitseman käyttövoiman ja uusien investointien turvaaminen.

Jos puutavarayhtiö jätti täyttämättä ne velvollisuudet, jotka palautuslaissa oli säädetty laittomasti hankittujen kiinteistöjen osalta, esimerkiksi jätti ilmoittamatta laittomasti hankitut tilat, se menetti tilan valtiolle.

6 §

Jos puutavarayhtiö jättää täyttämättä, mitä tässä laissa luovutusvelvollisuudesta säädetään, tai myy luovutusvelvollisuuden alaiset tilukset valeostajalle, olkoon koko tila valtiolle menetetty.

Palautuslain 6 § oli erityisen ankara. Puutavarayhtiö menetti tilan valtiolle ilmoitus- ja luovutusvelvollisuuden laiminlyömisestä, mutta myös piittaamattomuudesta esimerkiksi asetettuja määräaikoja kohtaan.[15] Yhtiöillä ei ollut lainkaan varaa tinkiä lain yksityiskohtaisesta noudattamisesta. Edellä mainitun lainkohdan perusteella viranomaiset saattoivat puuttua kauppaan, jos luovutusvelvollisuudesta yritettiin vapautua myymällä tila jollekin valeostajalle. Käytännössä valeostaja oli usein vaikea tunnistaa. Esimerkkinä voidaan mainita Ab Uleå Oy:n menettely Puolangan Joukokylässä sijainneen Lamposen n:o 7 oston yhteydessä. Tila oli ostettu työnjohtaja Aukusti Laakkosen ja varatuomari Vihtori Poroputaan nimiin. Useiden oikeudenkäyntien jälkeen pystyttiin varmasti toteamaan tilan omistussuhteet ja kauppaan liittynyt vilppi.[16]

Puutavarayhtiön luovutusvelvollisuuden vahvisti asutushallitus, joka teki päätöksen lääninmetsälautakunnan lausunnon perusteella. Metsälautakunnan nimeämä metsänhoitaja yhdessä paikkakunnan asutuslautakunnan kanssa teki laittomasti hankitulla tilalla katselmuksen ja rajasi palautuslain alaiset alueet.[17] Laki velvoitti käyttämään paikallista asiantuntijaa laittomasti hankittua aluetta määriteltäessä, mutta se ei edellyttänyt puutavarayhtiön edustajan osallistumista katselmukseen.

Laki sisälsi tarkat määräykset luovutusvelvollisuuden täytäntöönpanon valvonnasta.

12 §

Kolmen vuoden kuluessa siitä, kun 11 §:ssä mainittu päätös (=luovutusvelvollisuuden toteaminen) on saanut lainvoiman, on puutavarayhtiön asutushallitukselle näytettävä täyttäneensä tässä laissa säädetyn luovutusvelvollisuuden.

Asutushallituksen on, jos katsoo esitetyn selvityksen riittäväksi, päätöksellä todettava, että puutavarayhtiö täyttänyt luovutusvelvollisuutensa.

14 §

Lainhuudatusta hakiessaan on puutavarayhtiön näytettävä täyttäneensä tässä laissa säädetyn luovutusvelvollisuutensa tai että huudatettava tila muuten on siitä vapaa taikka että valtion kannevalta on rauennut.

Lainhuudatuspöytäkirjaan ja kiinnekirjaan tehtäköön merkintä: ”Tila vapaa laissa puutavarayhtiöiden lainvastaisesti hankkimista kiinteistöistä säädetystä luovutusvelvollisuudesta.”

Lainhuudon ja kiinnekirjan saamisen ehtona oli, että puutavarayhtiö täytti luovutusvelvollisuutensa. Mainitusta käytännöstä johtuen laittomasti hankitut tilat olivat yhtiöiden tilaluetteloissa, mutta henkikirjoissa omistajana oli muu kuin yhtiö. Ilmeisesti asian ollessa epäselvä ja ratkaisematon yhtiötä ei voitu pitää tilan omistajana, vaikka kauppakirja oli tehty.

Lain toteutumista käytännössä valvoi paikkakunnan poliisiviranomainen.

15 §

Jos puutavarayhtiö jättää täyttämättä tässä laissa säädetyn luovutusvelvollisuutensa, tulee sen paikkakunnan poliisiviranomaisten, missä tila sijaitsee, siitä viipymättä ilmoittaa maaherralle, joka antakoon asiasta tiedon maatalousministeriölle.

Poliisiviranomaisten oli valvottava, että puutavarayhtiöt huolehtivat lain edellyttämistä toimenpiteistä tietyn määräajan kuluessa. Lisäksi poliisin oli ilmoitettava mahdollisista valeostajista maaherralle.[18] Puutavarayhtiöiden mahdollisuudet pakoilla lain velvoituksia olivat vähäiset. Paikkakunnan poliisiviranomainen oli varmasti tietoinen puutavarayhtiöitten maakaupoista oman nimismiespiirinsä alueella. Yleinen mielipide oli arvostellut voimakkaasti yhtiöiden maanhankintaa, joten mahdolliset laittomuudet tuskin pysyivät salassa. Lisäksi lain rikkominen aiheutti tilan menettämisen valtiolle ilman korvauksia. Yhtiö otti suuren riskin, jos salasi luovutusvelvollisuutensa.

Lex Pulkkinen oli sisällöltään laaja ja yksityiskohtainen laki, jonka täsmällisyyttä ja yksiselitteisyyttä ei voinut edes verrata vuoden 1915 asetukseen. Vuoden 1925 jälkeen puutavarayhtiöiden oli huomattavasti vaikeampaa hankkia maata. Apuyhtiöihin ja muihin valeostajiin ei enää ollut mahdollista turvautua. On syytä korostaa, että Lex Pulkkinen ei kieltänyt yhtiöitten maanhankintaa, mutta ehdot olivat entistä tiukemmat ja yksiselitteisimmät. Palautuslaki rajoitti puutavarayhtiöiden maanhankintaa toivotulla tavalla, ja niiden omistukseen jäi pääasiassa vain metsätalouteen sopivia maita.[19]