| Hajautettu dokumenttien hallinta: Johdatus tekstin ja dokumenttien käsittelyyn tietoverkoissa | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Seuraava | |
Viimeisessä luvussa siirrytään informaation muotoa, tallennusta ja siirtoa koskevista standardeista aivan toisenlaisten ongelmien pariin. Lopuksi kysytään, minkälainen laite on järkevin tietoverkkojen käytössä ja minkälaisilla ohjelmilla vähimmillään pystyisi tulemaan toimeen. Tarkoituksena on toisin sanoen pohtia eräänlaista niukkuuden kulttuuria.
Tämän kysymyksen taustalla on se useimpien atk:n hyväksikäyttäjien surukseen havaitsema tosiasia, että nykyaikaiset mikrotietokoneet soveltuvat hyvin huonosti käyttötarkoitukseensa. Varsinkin kirjastoissa tilanne on sellainen, että ensin hankitaan monipuoliset ja kalliit laitteet asiakaskäyttöön ja sitten kirjaston mikrotukihenkilöt näkevät hyvin paljon vaivaa siinä, että asiakkaat eivät käyttäisi mikroja mikroina vaan tietoverkon selaimina.
Mikrotietokoneen perusidea on hyvä ja kestävä mutta markkinat ovat tärvelleet sen pahasti. Perusideana oli vapautua ylikuormitetun keskustietokoneen käytöstä ja tehdä yksinkertaiset tehtävät halvalla, henkilökohtaisessa käytössä olevalla laitteella. Tämä perusidea pystyttäisiin nykyisellä teknologialla toteuttamaan taloudellisesti, tehokkaasti ja luotettavasti. Markkinat eivät kuitenkaan toimi tällä tavoin.
Erilaisista syistä johtuen on vähitellen ajauduttu sellaiseen tilanteeseen, että mikrot ovat laitteiden osalta hyvin epäluotettavia, lyhytikäisiä ja usein liian hitaita. Ohjelmia on puolestaan alkanut riivata jonkinlainen mammuttitauti. Niissä on suunnaton määrä ominaisuuksia, joita kukaan ei tarvitse mihinkään. Lisäksi ohjelmat muuttuvat lähes vuodenaikojen vaihtumisen rytmissä. Esimerkiksi MS Wordin komentojen määrä on lisääntynyt vuodesta 1992 lähtien noin 300 sadasta yli 1000:een. Kukaan ei tarvitse päivittäiseen tekstinkäsittelyyn tuollaista määrä toimintoja. Uusia versioita on tänä aikana tullut niin paljon, että kukaan ei tiedä niiden tarkkaa lukumäärää.
Jo useiden vuosien ajan on vaikuttanut siltä, että mikrotietokoneiden ohjelmia kehitetään laajalevikkisten mikroalan lehtien avustajakunnan tarpeisiin. Näiden varmastikin hyvin ammattitaitoisten avustajien tärkein tehtävä on arvioida markkinoille tulevien ohjelmien uusia piirteitä. Avustajan ammattitaitoa mitataan mitä ilmeisimmin sen mukaan kuinka monta koskaan ennen näkemätöntä uutta piirrettä hän pystyy uudesta ohjelmaversiosta tunnistamaan. Avustajatkaan eivät siis tarvitse uusia piirteitä tekstinkäsittelyssään, he tarvitsevat niitä ainoastaan tekstinkäsittelyä koskevien artikkeleittensa täytteeksi.
Internetin palvelujen käyttämiseksi mikrotietokone on tarpeettoman monipuolinen, liian kallis ja varsinkin kotikäytössä laitevikojen takia helposti varsinainen “murheen kryyni”. Internetin palveluissa käytettävän laitteen tulisi olla yksinkertainen, helppokäyttöinen, ja lisäksi sen käyttöiän tulisi olla verrattavissa väritelevision tai CD-soittimen käyttöikään. Mikrotietokoneet eivät pääse lähellekään tätä aikaväliä. Mikron tehollinen keskimääräinen käyttöikä on luokkaa 2–4 vuotta. Television vastaava käyttöikä on 10–15 vuotta. Tähän markkinarakoon on määritelty verkkotietokone Network Computer.
Apple, IBM, Netscape, Oracle ja Sun esittelivät kesäkuussa 1996 suunnitelman verkkotietokoneesta. Julkistuksen yhteydessä esiteltiin uusi avoin standardi nimeltä Network Computer Reference Profile. Sen hyväksikäyttöä on mainittujen organisaatioiden lisäksi päättänyt tukea ainakin 50 muuta yritystä. Mukana on sekä laitevalmistajia että ohjelmistotuottajia. Verkkotietokone on suunniteltu erityisesti Internet-työskentelyä varten ja sen ohjelmat kirjoitetaan Java-kielellä. Ensimmäiset laitteet tulivat myyntiin syksyllä 1996. Täydellä volyymillä laitteiden ja ohjelmien myynnin on odoteltu käynnistyvän vuoden 1998 aikana.
Uuden verkkotietokoneen tavoitteena on tehdä Internetin multimediasta yhtä edullista ja helppoa kuin esimerkiksi TV:n katselu tai puhelun soittaminen. Ratkaisun perusajatus on, että ohjelmat ja palvelut ovat verkossa; verkkotietokoneeseen ei erikseen hankita eikä asenneta ohjelmia. Yksittäisen laitteen ylläpito on sen vuoksi äärimmäisen yksinkertaista. Kun verkkotietokone käynnistyy, se hakee tarvitsemansa ohjelmat verkosta. Verkkotietokone toimii käyttäjän näkökulmasta katsottuna kuten WWW:n selausohjelma. Kaikki tarpeelliset ohjelmat käynnistyvät selausohjelman avulla, mitään erillistä käyttöjärjestelmää ei tarvita.
Verkkotietokoneen laitekokoonpanoon kuuluu kuvaputki, näppäimistö ja hiiri, jotka ovat täsmälleen samoja laitteita kuin mikrotietokoneissa. Lisäksi siihen kuuluu prosessori ja riittävästi muistia sekä tietoliikennevalmius. Kiintolevyä tai levykeasemaa ei lainkaan tarvita. Tyypillinen hintaluokka on dollareina 500 USD, markoissa laskettu hinta lienee jossain välillä 2500 – 6000 mk laitekokoonpanosta riippuen. Markkinoille oletetaan tulevan eri tavoin kokoonpantuja ja hinnoiteltuja verkkotietokoneita.
Verkkotietokoneet ovat erityisen käyttökelpoisia sellaisissa tietoverkkojen käyttöön liittyvissä tehtävissä, joissa ei tarvita mikrotietokoneen monipuolisuutta. Esimerkkeinä voidaan mainita kirjastojen asiakaskäyttö ja osittain kirjastotyöntekijöiden ammattimainen käyttö, pankki- ja vakuutussovellukset, ammattimainen tietokantojen ylläpito, koululaisten monet käyttötilanteet jne. Kyseisissä tehtävissä mikrotietokoneiden monipuolisuudesta on enemmänkin haittaa kuin hyötyä. Pidemmällä aikavälillä verkkotietokoneet ovat selvästi edullisempia halvemman ylläpidon ja pidemmän käyttöiän ansiosta.
Vaikka verkkotietokoneet vaikuttavat erittäin lupaavilta, niiden tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Käyttökelpoisuutensa ja edullisuutensa takia niitä tullaan kuitenkin mitä todennäköisimmin käyttämään hyvinkin yleisesti ja laitteita tullaan valmistamaan monissa yrityksissä. Verkkotietokoneita pystyttäisiin valmistamaan myös Suomessa, jos sellainen nähtäisiin tarpeelliseksi. Kotimainen valmistus voisi turvata riittävän pitkän siirtymäajan verkkotietokoneista johonkin tulevaisuuden järjestelmään. Markkinoiden mielivaltaisuus saattaa jossakin tilanteessa tehdä kysymyksen siirtymäajasta ajankohtaiseksi.