| Nähdä, kuulla ja ymmärtää: Perusterveydenhoidossa toimivien hoitajien käsityksiä depressiosta ja sen hoidosta | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Luku 2. Tutkimuksen tausta | Seuraava |
Valtaosa, jopa 90 %, depressiivisistä ihmisistä kohdataan ensisijaisesti tai ainoastaan perusterveydenhuollossa ja siellä myös hoidetaan puolet kliinisesti diagnostisoiduista depressioista (Watts 1970, Blacker ja Clare 1987, Ford ja Kamerow 1990, Lehtinen ym. 1991, Regier 1993). Depressiodiagnoosin tekemistä on perusterveydenhuollon vastaanottotilanteessa vaikuttavien kulttuuristen, sosiaalisten, hallinnollisten ja taloudellisten tekijöiden vuoksi pidetty jopa niin vaativana tehtävänä, että depressioiden näinkin kattavaa hoitoa perusterveydenhuollossa voidaan pitää hyvänä saavutuksena (Cole ja Raju 1996).
Ulkomaisten tutkimusten mukaan yleislääkärit tunnistavat ensimmäisellä käynnillä noin puolet kliinisistä depressioista (Davis ym. 1987, Paykel ja Priest 1992). Kymmenen prosenttia tunnistetaan myöhemmin, 20 % toipuu itsestään ja 20 % depressioista jää kokonaan tunnistamatta (Paykel ja Priest 1992). Poutasen (1996) tutkimuksessa terveyskeskuslääkärit tunnistivat 25 % potilaidensa depressioista ja vaikea masennus tunnistettiin yhtä harvoin kuin lievemmät masennustilat. Depression tunnistaminen on sekä potilailla itsellään että yleislääkäreillä haastattelutilanteissa tarkkaa, mutta ei kovin herkkää. Tutkittaessa perusterveydenhuollon potilaan suullista arviota mielialastaan sekä hoitavan yleislääkärin samanaikaista arviota potilaasta on osoittautunut, että depressiodiagnoosit ovat olleet paikkansapitäviä, mutta suuri osa depressioista on jäänyt huomaamatta. Potilaat tunnistavat haastattelutilanteessa depressionsa yleensä paremmin kuin hoitava henkilö (Duer ym.1988, Joukamaa ym. 1991, Paykel ja Priest 1992, Kiuttu ym. 1996, Poutanen 1996). Kyselytutkimuksissa potilaat arvioivat yleensä herkästi olevansa depressiivisiä, mutta arviot ovat epätarkkoja (Poutanen 1996). Stakesin perusterveydenhuollon depressioprojektissa alle 5 %:ssa tapauksista sekä potilas itse että hoitava lääkäri tunnistivat potilaan olevan depressiivinen (Kiuttu ym. 1996).
Arviolta kolmasosassa terveyskeskuskäyntejä on taustalla jokin mielenterveysongelma (Duer ym. 1988, Kokko 1988, Joukamaa ym. 1991, Lehtinen 1991). Potilaista kuitenkin korkeintaan 5 % ilmoittaa käynnin syyksi mielenterveyteen liittyviä tekijöitä (Diamond ym. 1987, Duer ym. 1988, Williamson 1989). Useimmat potilaat ilmoittavat tulosyyksi somaattisia vaivoja, joihin he toivovat saavansa konkreettista apua (Kokko 1993). Priestin (1994) normaaliväestölle tekemässä kyselytutkimuksessa vastaajat olivat valmiita ilmoittamaan tarvittaessa käynnin syyksi esim. unettomuuden, mutta eivät tunneperäisiä syitä. Vastaanottotilanteessa esille voivat kuitenkin tulla eri oireet kuin ne, jotka potilas on tulosyykseen ilmoittanut. Useimmilla depressiopotilailla tunnistettavina oireina ovat mielialan lasku ja normaalien päivittäisten toimintojen vaikeutuminen. Etenkin miehillä depression tunnistamista voi vaikeuttaa oireiden ilmeneminen ärtyneisyytenä, päättämättömyytenä ja vetäytyneisyytenä (Williamson 1987). Depressio voi jäädä toteamatta, jos oireet ovat epämääräisiä eivätkä täytä tautiluokitusten kriteerejä oireiden luonteen, keston tai määrän perusteella (Abraham ym. 1991, Weiller ym. 1994, Salokangas 1995). Weillerin ym. (1994) tutkimuksessa yleislääkärit aloittivat depression hoidon kolmasosalla niistä potilaista, joiden oirekuva ei täyttänyt virallisen tautiluokituksen kriteerejä. Myös surun, kriisireaktioiden ja sopeutumishäiriöiden erottaminen depressiosta voi olla vaikeaa sekä potilaalle että hoitavalle henkilölle (Svanborg ym. 1993).
Työntekijän persoonallisuus, kiinnostuneisuus ja vuorovaikutuksessa syntyvä ilmapiiri vaikuttavat olennaisesti siihen, pystyykö hän vastaanottamaan potilaan verbaalista tai nonverbaalista viestintää ja reagoimaan saamiinsa vihjeisiin (Preisner 1980, Goldberg ym. 1982, Venäläinen 1986, Pelkonen 1989, Virtanen 1991, Kuronen 1994, Larivaara ja Isohanni 1996). Masentunut potilas voi vältellä depressiosta puhumista, koska häpeää oireitaan, pelkää ettei työntekijällä ole aikaa kuunnella tai pitää oireitaan luonteenheikkoutena ja ohimenevinä tuntemuksina (Hatch 1992, Paykel ja Priest 1992). Potilas voi myös pelätä oireiden “tunnustamisen” aiheuttamaa molemminpuolista hämmennystä ja leimautumista neuroottiseksi tai epätasapainoiseksi henkilöksi (Freeling ym. 1985, Duer ym. 1988, Priest 1994). Tällöin potilaat odottavat myös työntekijältä somaattisessa roolissa pysymistä ja psykologisten kysymysten välttämistä (van Zutphen ym. 1988). Myös työntekijä voi kokea epävarmuutta ja halua välttää mielialasta keskustelua tai diagnoosin asettamista, jos ei katso itsellään olevan riittäviä valmiuksia depression hoitoon ja toivoo parantumisen tapahtuvan spontaanisti (Barry 1989, Ford ja Kamerow 1990, Ormel ym. 1990, Zung 1990, Kuronen 1994). Potilas voi tällaisessa tilanteessa vaistota työntekijän välttävän mielialakysymyksiä (Paykel ja Priest 1992). Kokeneet yleislääkärit tunnistavatkin tutkimusten mukaan depressioita enemmän kuin nuoremmat lääkärit ja he myös arvostavat sekä kuuntelevat potilaiden mielipiteitä enemmän (Dowrick ym.1996, Poutanen 1996). Mielenterveyden häiriöitä tunnistavat herkemmin myös ne terveyskeskuslääkärit, jotka ovat hankkineet psykiatrista koulutusta tai erikoistuneet yleislääketieteeseen (Joukamaa ym. 1995). Keskustelu ja havaintojen teko depression oireista mahdollistuu parhaiten kiireettömässä ja vapaassa ilmapiirissä (Salokangas 1995). Depression tunnistamista vaikeuttaakin terveyskeskuslääkäreillä vastaanottoaikojen lyhyys. Tunnistaminen on sitä todennäköisempää, mitä pitempi vastaanottoaika on (Jencks 1985, Duer ym. 1988, Lehtinen 1996, Poutanen 1996). Masentuneet ihmiset pitävät tärkeimpinä hyvän terveyskeskuspalvelun osatekijöinä kohtelua arvokkaana yksilönä, työntekijän aitoa kiinnostusta, hoitosuhdetta ilman vallankäyttöä ja oikea-aikaista sekä asiaankuuluvaa apua (Kiikkala 1998). Pahimmillaan vastaanottotilanne voi aiheuttaa masentuneelle potilaalle jopa enemmän hoitokärsimystä, kuin tunnetta ymmärretyksi tulemisesta ja avun saamisesta (Kiikkala 1998). Punamäen (1995) tutkimuksessa terveyskeskusasiakkaat kokivat epäonnistuneina ne käynnit, joissa he olivat kasvottoman rutiinihoidon kohde ja jossa heidän omaa arviotaan tilanteestaan ja diagnoosistaan ei kuultu.
Perusterveydenhuollon hoitajien suhtautumiseen potilaan depressio-oireisiin on edellä kuvattujen tekijöiden lisäksi vaikuttanut se, että kliininen diagnostisointi on perinteisesti ollut lääkärien tehtävä ja hoitajien työnä on ollut terveyden edistäminen sekä ongelmien ennaltaehkäisy (Kerr 1987–88). Potilasta tavannut työntekijä ei ehkä tee sairaskertomukseen merkintöjä depressiosta koska ei ole varma diagnoosista, tai haluaa suojella potilasta leimautumiselta. Toisaalta lääkärit ja hoitajat terveyskeskuksissa saattavat hoitaa potilaidensa depressioita tunnistamatta oireita masennukseksi. Viime vuosina hoitajat ovat kehittäneet omia diagnostisia kriteerejään arvioidessaan potilasta, ja käyttäneet hoitotyön diagnooseja apuna hoitointerventioiden suunnittelussa sekä toteuttamisessa (Thomas ym. 1986, Kerr 1987–88, Martin 1995). Tunnistamiseen ja hoitoon liittyvien valmiuksien lisäämiseksi on perusterveydenhuollossa toteutettu lähinnä yleislääkäreille suunnattuja koulutusinterventioita. Ruotsissa yleislääkäreille annetun depressiokoulutuksen jälkeen itsemurhakuolleisuus ja psykiatriset hoitopäivät vähenivät, mutta masennuslääkkeiden käyttö lisääntyi. Tilanne palautui kuitenkin 2–3 vuoden kuluttua ennalleen (Rutz ym. 1992). Englannissa on jaettu perusterveydenhuollon yksiköihin depression tunnistamista ja hoitoa koskevaa materiaalia sekä erikseen koulutuspaketti perhetyötä tekevien yleislääkärien käyttöön (Priest 1994). Yhdysvalloissa kokeiltiin perusterveydenhuollon ja mielenterveysyksiköiden yhteistä koulutusohjelmaa depression hoitoon, jonka jälkeen työtavat monipuolistuivat ja yhteistyö lisääntyi yksiköiden välillä (Adams ym. 1978–79). Yksipäiväiselläkin koulutuksella on osoitettu olevan vaikutusta psyykkisten häiriöiden tunnistamisen tarkkuuteen ja hoidon toteuttamiseen (Andersen ja Harthorn 1990). Suomessa on mielenterveyden häiriöiden tunnistamiseen ja hoitoprosessin käynnistämiseen liittyviä valmiuksia perusterveydenhuollossa lisätty mm. perhelääkärikoulutuksen avulla (Kiuttu 1994) sekä yksittäisillä koulutushankkeilla, kuten Stakesin perusterveydenhuollon koko hoitohenkilöstölle kohdennetulla kolmipäiväisellä koulutusohjelmalla (Kiuttu ym. 1996).
Depression tunnistamista varten on kehitetty arviointiskaaloja ja kyselylomakkeita, kuten Beck Depression Inventory (BDI), General Health Questionairre (GHQ) tai Zung Self-Rating Depression Scale (ZSRDS), joihin potilas vastaa itse (Bech ym.1993). Lisäksi on työntekijän käytössä olevia kysymyssarjoja, kuten Goldbergin lyhyt depressioseula (Goldberg ym. 1988). Suomessa on validoitu yleislääkäreiden käyttöön tarkoitettu DEPS-skaala, jossa on 10 kysymystä (Salokangas ym.1994). Sen sensitiivisyys ja spesifisyys ovat depression suhteen osoittautuneet hyviksi. Myös muu hoitohenkilöstö voi käyttää useimpia näistä arviointiskaaloista. Seulontamenetelmät ovat osoittautuneet hyödyllisiksi apuvälineiksi depression tunnistamisessa ja hoidon käynnistämisessä (Johnstone ja Goldberg 1976, Magruder-Habib ym. 1990, Zung 1990, Salokangas ym. 1994). Perusterveydenhuollossa tulisi seuloja käytettäessä huomioida monia persoona- ja tilannekohtaisia tekijöitä, joiden vaikutus jää usein huomaamatta ja lisää väärien positiivisten tai negatiivisten diagnoosien määrää (Duer ym. 1988). Työntekijän haastattelutaidoilla ja omien tunnekokemusten tarkastelulla onkin olennainen merkitys depression diagnostisointivaiheessa (Lehtinen 1996). Haastattelulla voidaan päästä samaan, tai jopa tarkempaan diagnostiseen luotettavuuteen ja depression vakavuusasteen erotteluun kuin depressioseuloilla (Duer ym.1988, Rorsman ym.1990). On tärkeää keskustella potilaan kanssa inventorimittareiden tai depressioseulojen tuloksista ja kyselyn tarkoituksesta, koska potilas voi kokea saamansa depressiodiagnoosin leimaavana (Paunonen 1996). Asianmukaiset laboratoriokokeet sekä muut lisätutkimukset, kuten psykologiset tutkimukset, ovat tarpeen fyysisten sairaustilojen tai neurologisten häiriöiden poissulkemiseksi etenkin, jos potilaan oireiluun depression diagnostisointivaiheessa liittyy somaattisia oireita (Salokangas 1995). Blackerin ja Claren (1987) mukaan diagnostisesta arviosta voidaan puhua vasta kun on määritelty oireet, niiden vakavuusaste ja vaikutus elämänlaatuun sekä potilaan avuntarve ja sen arvioitu kesto.
Depressiotiloista, joissa dominoivina ovat somaattiset oireet, käytetään myös nimitystä maskeerattu depressio tai piilomasennus (Lehtinen 1996). Potilaalla voi myös olla depressioon viittaavia oireita, jotka liittyvätkin somaattiseen sairauteen. Lisäksi voi olla potilaita, joilla somaattiset oireet tai sairaus sekä psyykkiset ongelmat esiintyvät samanaikaisesti, ja niiden huomioiminen toisistaan erillisinä sairauksina on vaikeaa (Lynch ja Stevens 1985, Lehtinen 1994, Betrus ym. 1995).
Smith (1992) totesi vuosina 1975–90 julkaistujen depression, somatisaation ja kroonisten kiputilojen yhteyttä selvittäneiden tutkimusten yhteenvetoartikkelissaan, että 55–94 %:lla tutkituista somatisaatiohäiriöstä kärsivillä potilailla oli korkea depressioprevalenssi. Toisaalta depressiivisistä potilaista 63–94 %:lla oli runsaasti somaattisia oireita ja hypokondrisuutta. Jonkinasteista depressiota oli jopa 89 %:lla kroonisista kivuista kärsiviä. Yhdysvalloissa todettiin depressiivisesti oireilevien potilaiden fyysisen ja sosiaalisen toimintakyvyn sekä koetun terveydentilan olevan selvästi ei-depressiivisiä huonompia, ja heillä oli enemmän sairauslomapäiviä kuin kroonisista somaattisista sairauksista kärsivillä (Wells ym. 1989). Freelingin ym. (1985) tutkimuksessa 30 %:lla depressiivisistä potilaista, joiden depressiota lääkäri ei tunnistanut, oli fyysinen sairaus, johon depressio selkeästi liittyi. WHO:n monikansallisessa depressiotutkimuksessa (1983) 34 %.lla depressiota sairastavista potilaista oli hypokondrisia oireita ja 40 %:lla todettuja somaattisia oireita.
Somaattiset oireet voivat siis laukaista depression tai olla depressiivisyyden aiheuttaman altistuksen laukaisemia (Blacker ja Clare 1987). Widmer ja Cadoret (1979) seurasivat tutkimuksessaan toistuvista depressiojaksoista kärsivien potilaiden sairauskertomuksia. He totesivat potilaiden vastaanottokäyntien, sairaalajaksojen sekä kipu- ja jännitysoireiden ja toiminnallisten häiriöiden alkaneen lisääntyä seitsemän kuukautta ennen depression diagnostisointia. Niillä potilailla, joilla depressio oli diagnostisoitu vain kerran, somaattiset oireet olivat lisääntyneet juuri ennen depression toteamista ja hävinneet vuoden sisällä depression hoidon aloittamisesta (Cadoret ym. 1980, Wilson ym. 1983). Tutkijat toteavatkin sekä omien että referoimiensa 32 vastaavan depressiotutkimuksen perusteella, että epämääräisten somaattisten oireiden ja vastaanottokäyntien lisääntyminen ennakoivat depressiivisen tilan kehittymistä (Widmer ja Cadoret 1983). Havaitsemalla ennakoivia oireita sekä tunnistamalla somaattisten sairauksien, psykosomaattisten reaktioiden ja psykososiaalisten ongelmien välisiä yhteyksiä voitaisiin tutkijoiden mukaan merkittävästi vähentää vaikeiden depressioiden ja itsemurhien määrää perusterveydenhuollon asiakkailla (Widmer ja Cadoret 1983, Järventie ym. 1990).
Depressiivisten potilaiden kuvailemia somaattisia oireita ovat väsymys, huimaus, särkytilat, ruoansulatushäiriöt, niska- ja selkäkivut sekä rintakivut (Watts 1970, Duer ym. 1988, Larivaara ja Isohanni 1996, Poutanen 1996). Oireet voivat esiintyä somaattisten sairauksien yhteydessä myös ilman yhteyttä depressioon (Kathol ym. 1990). Eräissä endokriinisissa tai metabolisissa sairauksissa, kuten diabeteksessa tai kilpirauhasen toimintahäiriöissä, depressio voi puolestaan olla taudin yksi oire (Leinonen 1994). Depression ja fyysisten sairauksien erotusdiagnostiikassa keskeisintä on Cohen-Cole ym:n (1991) mukaan huomioida ne yksilölliset tekijät, jotka kunkin potilaan elämäntilanteessa vaikuttavat.
Vakaviin masennustiloihin liittyy korkea itsemurhakuolleisuus ja masennustilat ovat merkittävin yksittäinen itsemurhan riskitekijä (Black ja Winokur 1990, Isometsä 1994). WHO:n (1983) monikansallisessa tutkimuksessa itsetuhoajatuksia oli 59 %:lla hoidossa olleista depressiopotilaista. Valtakunnallisen itsemurhaprojektin aikana 1987–88 Suomessa tutkittiin kaikki itsemurhat tai niiksi epäillyt kuolemantapaukset (Järventie ym. 1990, Lönnqvist ym. 1993, Isometsä 1994, Marttunen 1994, Saarinen 1995). Itsemurhan tehneitä oli tutkimusvuonna 1387, joista miehiä oli 74 % ja naisia 26 % (Järventie 1995, Marttunen 1994). Itsemurhan tehneistä 66 % oli kärsinyt masennusoireista ja 31 % täytti vakavan masennustilan kriteerit (Isometsä ja Henriksson 1994). Vain 45 % vakavasti masentuneista oli hoidon piirissä (Isometsä 1994). On arvioitu, että hoitamattomasta vakavasta masennuksesta kärsivän itsemurhariski on 30-kertainen muuhun väestöön nähden (Isohanni ja Larivaara 1996). Puolet vuoden aikana itsemurhan tehneistä oli käynyt terveyskeskuksessa viimeisen puolen elinvuotensa aikana. Saarisen (1995) mukaan hoitohenkilöstön omaan työidentiteettiin, jaksamiseen, ammatillisiin valmiuksiin ja persoonallisuuteen liittyvät tekijät vaikuttavat halukkuuteen tunnistaa asiakkaan depressio ja/tai itsemurhariski ja puuttua niihin. Lapsuuden ja nuoruusiän traumaattiset kokemukset ja menetykset ovat selvästi yhteydessä aikuisiän suicidaalisuuteen. Neuvola- ja kouluterveydenhoito sekä työterveyshuolto ovat avainpaikkoja itsemurhariskiin johtavan depressiivisyyden ennaltaehkäisyssä, tunnistamisessa ja hoidossa (Saarinen 1995). Itsemurhariskiin liittyy masentuneilla potilailla usein alkoholismia, unettomuutta, ahdistuneisuutta, toivottomuutta ja aiempia itsemurhayrityksiä (Fawcett ym. 1990).
Masennusoireet ovat alkoholisteilla yleisempiä kuin muulla väestöllä (Regier ym. 1990, Sliman ym. 1992, Schuckit ym. 1994). Amerikkalaisessa epidemiologisessa tutkimuksessa jonkinlaisia mielenterveyshäiriöitä oli 37 %:lla alkoholin liikakäyttäjistä (Regierin ym. 1990). Depression lisäksi suurin ryhmä oli ahdistuneisuushäiriöt. Häiriöt esiintyvät kuitenkin usein alkoholin suurkulutuksen yhteydessä, eivätkä alkoholinkäytöstä riippumaton depressio tai muut mielenterveyshäiriöt näyttäisi alkoholisteilla olevan muita väestöryhmiä yleisempää (Regier 1990, Schuckit ym. 1994, Schuckit ja Hesselbrock 1994). Leibenluft ym. (1993) totesivat kuitenkin pienellä aineistolla tehdyssä tutkimuksessaan, että osa alkoholin suurkuluttajista on alun perin kärsinyt depressiosta ja yrittänyt hoitaa sitä alkoholinkäytöllä. Heillä ahdistuneisuus- ja riippuvuusoireet ovat selvästi vaikeampia kuin ei-masentuneilla alkoholisteilla tai depressiivisillä alkoholia käyttämättömillä. Masennusta muistuttava mielialan lasku, väsymys ja keskittymisvaikeudet ovat yleisiä alkoholin suurkulutuksen jälkeisiä oireita ja masennusdiagnoosin tulisikin perustua pitkäaikaiseen seurantaan ja alkoholistin sekä hänen omaistensa toistuviin tapaamisiin (Henriksson 1995). Ikääntyneillä potilailla kolme yleisintä psyykkiseen oireiluun liittyvää diagnoosia ovat dementia, depressio ja delirium-tila, joiden erottaminen toisistaan on usein vaikeaa ja häiriöt voivat liittyä myös toisiinsa (Johnson ym. 1994). Ahdistus on yksi tärkeimpiä masennuksen oireita, vaikka se ei esiinny käytössä olevien tautiluokitusten depressiokriteereissä. Jopa yli 90 % masentuneista on myös ahdistuneita (Hamilton 1989). Ahdistuneisuus masennustilaan liittyvänä oireena voi lisätä potilaan itsemurhariskiä (Fawcett ym. 1990). Tamminen (1993) on eri tutkimusten perusteella todennut ahdistusdiagnoosin usein muuttuvan vuosien kuluttua depressiodiagnoosiksi, mutta depressiodiagnoosin hyvin harvoin ahdistusdiagnoosiksi. Arviolta 10–15 %:lla ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ahdistushäiriö, joka voi ilmetä tuskaisuutena, pelkotiloina, somaattisina tuntemuksina tai paniikkioireina.
Lasten ja nuorten kliinisen depressiodiagnoosin kriteerit ovat lähes samat kuin aikuisilla (DSM-IV-R diagnostiset kriteerit 1997). Pitkäaikainen masennus voidaan diagnostisoida lapsilla vuoden kestäneen oireilun jälkeen (aikuisilla kaksi vuotta), ja ärtynyt mieliala voi korvata masentuneen mielialan depression oireena. Barker (1988) on jakanut lapsuusiän depressiot kahteen luokkaan: Primaariin depressioon, sekä sekundaariin depressioon, jossa tila on seurausta ulkoisista fyysisistä tai psyykkisistä ongelmista. Suorituskyvyn lasku, käyttäytymishäiriöt, onnettomuusalttius tai koulupelko voivat ilmentää lapsen depressiota, jonka hän pyrkii torjumaan itseltään ja läheisiltään. Lasten depressioepäilyn yhteydessä tulisi aina kartoittaa myös lapsen perheen tilanne (Moilanen 1996). Nuorilla masennus voi ilmetä somaattisina oireina, päihdeongelmina, piittaamattomuutena itsestä sekä seksuaalisesti holtittomana käyttäytymisenä (Laukkanen 1993). Nuorilla, joiden vanhempi on sairastanut depressiota on todettu terveiden vanhempien lapsiin verrattuna moninkertaisesti enemmän vakavia depressioita, alkoholiongelmia ja ahdistuneisuushäiriöitä ja vähemmän henkisiä voimavaroja (Zauszniewski 1994b,Warner ym. 1995, Weissman ym. 1997).
Masennus on epidemiologisten tutkimusten mukaan vanhuusiän yleisin psyykkinen sairaus (Hughes 1992, Pahkala 1994). Depression oireet voivat ikääntyvillä aiheuttaa dementoitumista muistuttavan taudinkuvan, ja oireet luokitellaankin usein normaaleihin vanhuusiän muutoksiin tai somaattisiin sairauksiin liittyviksi. Ulkoiset stressitekijät, kuten huonot elinolosuhteet tai ystävien puute, voivat toisaalta aiheuttaa ajoittaista mielipahaa, joka voidaan tulkita depressioksi (Hughes 1992). Läheisten ihmisten lisäksi perusterveydenhuollon hoitotyöntekijät ja sosiaalitoimen työntekijät ovat avainasemassa vanhusten depression tunnistajina ja hoitajina. Stalenhoefin ym. (1996) tutkimuksessa kotisairaanhoitajat tutkivat haastattelemalla ja yleislääkärit potilaspapereiden perusteella saman vanhusryhmän terveydentilan. Sairaanhoitajien tunnistamista vanhusten depressioista 34 % jäi yleislääkäreillä tunnistamatta. Väestövastuisen perusterveydenhuollon kokeiluun liittyvässä tutkimuksessa erityisesti vanhukset ja pitkäaikaissairaat pitivät tarpeellisena omahoitajaa, joka tuntisi heidän elämäntilanteensa ja johon voisi tarvittaessa ottaa yhteyttä kaikissa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa (Koponen ja Perttilä 1993a).
Oireiden diagnostisoiminen depressioksi ei välttämättä paranna depression ennustetta potilailla (Tiemens ym. 1996). Joidenkin tutkimusten mukaan paranemisprosentti lääkäreiden tunnistamilla depressiopotilailla on ollut korkeampi kuin ei-tunnistettujen depressioiden (Johnstone ja Goldberg 1976, Zung ja King 1983, Magruder-Habib ym. 1990, Ormel ym.). On myös tutkimuksia, joiden mukaan vakavasta masennuksesta kärsivillä kuuden tai 12 kuukauden ennusteeseen ei vaikuttanut mitenkään se, oliko lääkäri tunnistanut masennuksen etenkin, jos kaikki potilaat saivat kertomiinsa oireisiin samanlaista hoitoa. Merkityksellisempää oli, kuinka vakavia oireet alun perin olivat (Schulberg ym.1987,. Dowrick ja Buchan 1995, Tiemens ym. 1996). Tunnistaminen on osoittautunut potilaan kannalta hyödyllisimmäksi, jos se mahdollistaa perusterveydenhuollossa toteutettavan hoidon suunnittelun spesifimmin nimenomaan masennukseen kohdistuvaksi ja intensiivisemmäksi kuin tavanomaiset vastaanottokäynnit. Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa synnytyksen jälkeistä masennusta sairastaviksi todetuista äideistä puolet hoidettiin normaaleilla vastaanottokäynneillä. Terveydenhoitaja teki lisäksi tihennettyjä kotikäyntejä toisen puolen luona kuuden viikon ajan (Wickberg ja Hwang 1996). Toipumisprosentti oli tehostetusti hoidetuilla 80 % mutta vertailuryhmässä vain 25 %. Samoin Yhdysvalloissa yleislääkärien "tavanomaisesti" hoitamista vaikeasti masentuneista potilaista parani 20 %, mutta lääke- ja psykoterapiahoitoa saaneista parani 70 % (Schulberg ym. 1996, Schulberg ym. 1997).