Abstract

Minor and major forms of depression are the most common mental disorders seen in primary health care. The number of disability pensions granted for major depression multiplied in Finland during the years 1987 and 1995. Over half of the client visits in health care centres are conducted by nurses. In most cases, practice nurses, health visitors, midwifes and school nurses are the first contact the patient or client has in a primary health care. However, there is no published literature in Finland concerning the role of primary care nurses in the recognition and treatment of depression.

The purpose of this study was to describe and analyse the notions of primary care nurses concerning the recognition and treatment of depression in primary health care.

The first phase of the study was part of a primary health care depression project organized by the National Research and Development Center for Welfare and Health (STAKES). The data was collected with three questionnaires from the nurses in four health care centers (n 281). The data were partly compared with the data from 58 doctors working in same health care centres. The intervention was a three-day training program on depression held in four health care centres. The first questionnair was filled by 68 % of the nurses, the second by 48 % of the nurses and the third by 30 % of the nurses. In the second phase of the study 13 nurses from five health care centres were interviewed. The interview material was analysed using a phenomenographic method. The most essential themes in the study were: Prevalence and recognition of depression in primary health care patients, symptoms of depression, abilities and resources of nurses and their co-workers in treating depressive patients, management of depression, multiprofessional co-operation and nurses personal experiences of depression.

The nurses felt that depression is most common in the working aged population and the frequent attenders, but most difficult to recognize in children and elderly people. The most essential symptoms they mentioned were sleeping disturbances, thoughts of death, sadness , lack of pleasure and physical symptoms. In the nurses opinion, the most common reasons for depression were concrete or emotional losses and the female predisposition to depressiveness. They found it very difficult to arrange psychotherapy for their depressive patients and to get the patients families involved in the treatment. All of the interviewed nurses considered the doctors are too busy and drug-centred in their management of depression but yet doctors were the most important co-workers for nurses. After the training program the nurses opinions of the possibilities to treat depressive patients in health centres were more positive than before the training- program. On the basis of the notions of the interviewed nurses five different treatment orientations emerged. The treatment orientations reflect different attitudes in the willingness to treat depressive patients and to ask direct questions with psychological content, in assessing one´s own ability to treat depressive patients and in assessing one´s own tendency to get depressed. All of the interviewed nurses felt it their duty to help depressive patients, but most of them mentioned a lack of time, a lack of confidence in one´s own abilities and a fear of responsibility as restraints to do more in helping depressive people.

Nursing education should give more practical and theoretical knowledge and encouragement in the recognition and treatment of mental disorders, especially mild mood disorders. The multiprofessional co-operation and intervention models in in the treatment of depressive disorders at the primary health care level should be improved and the possibilities to preventive work increased. Preventive interventions should also include the recognition of nurses exhaustion before it develops into depression.

Tiivistelmä

Eriasteiset depressiot ovat yleisimpiä perusterveydenhuollon potilailla kohdattavia mielenterveyden häiriöitä. Vakavan masennuksen takia myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on nelinkertaistunut Suomessa vuosien 1987 ja 1995 välillä. Yli puolet terveyskeskuskäynneistä on hoitajien toteuttamaa terveyden- ja sairaanhoitoa ja hoitaja on useimmiten potilaan ensimmäinen kontakti terveyskeskuksessa. Tutkimuksia depression hoidosta perusterveydenhuollossa ei hoitajien osalta ole kuitenkaan aiemmin Suomessa julkaistu.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata ja analysoida terveyskeskuksen hoitajien käsityksiä omista ja työyhteisönsä valmiuksista ja kokemuksista depression tunnistamiseen ja hoitoon liittyen. Tutkimus koostuu kahdesta osatutkimuksesta, joista ensimmäinen toteutettiin osana Stakesin perusterveydenhuollon depressioprojektia kolmivaiheisena kyselytutkim uksena. Aineisto kerättiin neljän terveyskeskuksen hoitajista (n 281) ja vertailuryhmänä olivat samojen terveyskeskusten lääkärit (n 58). Tutkimusinterventiona oli kolmipäiväinen depressiokoulutus. Ensimmäiseen, ennen koulutusta tehtyyn alkumittaukseen vastasi 68 % hoitajista ja loppumittaukseen puoli vuotta koulutuksen jälkeen 30 % hoitajista. Koulutuspalautekyselyyn vastasi 48 % hoitajista.

Toinen osatutkimus oli haastattelututkimus, johon osallistui 13 erityyppistä hoitotyötä tekevää hoitajaa viidestä terveyskeskuksesta. Teemahaastatteluaineisto analysointiin fenomenogra fista analyysimenetelmää käyttäen.

Keskeisinä teemoina tässä tutkimuksessa olivat depression yleisyys ja tunnistaminen potilailla, depression oireet, omat ja työyhteisön edellytykset hoitaa depressiivisiä potilaita, depression hoidon sisällöt, yhteistyö hoidossa sekä hoitajien oma kokemus depressiosta. Hoitajien mielestä eniten masennusta esiintyi työterveyshuollon sekä päivystysvastaanoton asiakkailla. Lasten ja nuorten sekä vanhusten depressioita he pitivät vaikeimpina tunnistaa. Hoitajien mielestä depression keskeisiä oireita olivat unihäiriöt, kuolemaan liittyvät ajatukset, mielialan ja elämänilon lasku sekä epämääräiset somaattiset oireet. Depression syynä he pitivät konkreettisia tai henkisiä menetyksiä sekä naisten alttiutta reagoida stressiin mielialan laskulla. Ongelmallisinta hoidossa oli hoitajien mielestä psykoterapian järjestyminen sekä potilaan perheen saaminen mukaan hoitoon. Lääkärit he kokivat liian kiireisiksi ja lääkehoitokeskeisiksi, mutta pitivät heitä silti tärkeimpinä yhteistyökumppaneinaa n depressiopotilaiden hoidossa. Koulutuksen jälkeen hoitajien käsitys sekä omista että työyhteisön valmiuksista auttaa masentuneita muuttui aikaisempaa myönteisemmäksi.

Haastatteluaineiston perusteella muodostui viisi erilaista hoito-orientaatiotyyppiä: Järkevä hoitoonmotivoija, kuunteleva korva, tunnollinen delegoija, itsenäinen tarttuja sekä eläytyvä rinnallakulkija.

Ne erosivat toisistaan halukkuudessa hoitaa itse depressiopotilaita, suhteessa omaan masennusalttiuteen, aktiivisuudessa ottaa depressioepäily puheeksi potilaan kanssa, koetussa omassa valmiudessa auttaa masentuneita sekä käsityksissä työyhteisön valmiuksista hoitaa masentuneita. Kaikki hoitajat pitivät velvollisuutenaan auttaa masentuneita asiakkaita, mutta kokivat kiireen, epävarmuuden omista mahdollisuuksista auttaa sekä vastuunpelon auttamisen esteinä.Hoitajien tulisi jo peruskoulutusvaiheessa saada enemmän mielenterveyden häiriöihin liittyvää tietoa ja hoidollisia valmiuksia. Terveyskeskuksissa tulisi kehittää eriasteisten depressioiden hoidossa moniammatillista yhteistyötä ja hoidon porrastusta. Siellä pitäisi lisätä mahdollisuuksia ennaltaehkäisevään työhön. Myös hoitajien oma uupumus tulisi havaita ennen sen muuttumista masennukseksi.