| Nähdä, kuulla ja ymmärtää: Perusterveydenhoidossa toimivien hoitajien käsityksiä depressiosta ja sen hoidosta | ||
|---|---|---|
| Edellinen | Seuraava | |
Terveydenhuollon tutkimus on matkalla yhä monitieteellisempään ja erilaisista viitekehyksistä asioita tarkastelevaan suuntaan. Valtaosa perusterveydenhuollossa tehdyistä tutkimuksista on kuitenkin edelleen oire-, sairaus- tai lääkärikeskeisiä biolääketieteelliseen tutkimustraditioon perustuvia kvantitatiivisia tutkimuksia tai potilasepidemiologisia kartoituksia. Olen pyrkinyt laajentamaan lääketieteellistä näkemystä yleisimmästä perusterveydenhuollon mielenterveysongelmasta, depressiosta ns. toisen asteen näkökulmaan (Marton 1981), jossa depressiota ja sen hoitoa tarkastellaan hoitavien henkilöiden, tässä tapauksessa perusterveydenhuollon hoitajien omiin kokemuksiin perustuvina käsityksinä. Koska aiemmat depression hoitoa perusterveydenhuollossa koskevat tutkimukset ovat olleet epidemiologisia tai yleislääkärien työtä koskevia, on tämänkin tutkimuksen teoriatausta lääketieteellisesti painottunut.
Depressio voidaan tiivistetysti määritellä joko psyykkisen kivun aiheuttamaksi perusreaktioksi tai kliinisesti diagnostisoitavaksi oireeksi, oireyhtymäksi tai psyykkiseksi sairaudeksi (Konsensuslausuma 1995). Tarkemmin eri määritelmiä tarkastellaan luvussa 2.2.1. Rinnakkain depressio-käsitteen kanssa käytetään tässäkin tutkimuksessa käsitettä masennus.
Perusterveydenhuolto on vuonna 1972 voimaan tulleen kansanterveyslain mukaista julkisen tai yksityisen sektorin toimintaa terveyden edistämiseksi, sairauksien ehkäisyksi sekä sairaanhoidon ja kuntoutuksen järjestämiseksi kaikille kuntalaisille. Useimmissa kunnissa tai kuntainliitoissa toiminta on keskitetty terveyskeskuksiin (Mattila 1988). Käsitteitä perusterveydenhuolto ja terveyskeskustyö käytetään jatkossa rinnakkain tarkoittamassa kunnallisia, terveyskeskuksissa toteutettavia moniammatillisia avo- tai sairaalahoidon palveluja.
Asiakas tai potilas ovat terveyskeskuksen tuottamia palveluja käyttäviä henkilöitä. Nimikkeitä käytetään tutkimuksessa rinnakkain. Yleensä puhutaan asiakkaasta, kun kyseessä on terveydenhoitoon liittyvä käynti terveyskeskuksessa ja potilaasta, kun käynti on sairauden tutkimiseen tai hoitoon liittyvää (esim. Aro 1991, Simoila 1994).
Hoitajat, hoitohenkilöstö tai hoitotyön tekijät ovat tässä tutkimuksessa perusterveydenhuollossa työskenteleviä perushoitajan, sairaanhoitajan tai erikoissairaanhoitajan koulutuksen saaneita työntekijöitä. Ammattinimikkeiltään he ovat perushoitajia, vastaanottoavustajia, sairaanhoitajia, erikoissairaanhoitajia ja terveydenhoitajia.
Hoitotyö käsittää kaikki ne ennaltaehkäisevät, sairaanhoidolliset tai kuntouttavat tehtävät, joita hoitohenkilöstön työhön terveyskeskuksessa kuuluu.
Hoito-orientaatio eli hoitohenkilöstön työorientaatio tarkoittaa työryhmän tai, kuten tässä tutkimuksessa, yksittäisen työntekijän tapaa tarkastella asiakkaiden ongelmia, vuorovaikutuksen luonnetta suhteessa asiakkaisiin sekä toiminnan tavoitteita (Koponen ym. 1991). Orientaatio on keino sopeutua uusiin tilanteisiin ja se käsittää tilanteen selvittämisen, työn kohteen valinnan, keinon tai toimintatavan valinnan, sekä suorituksen säätelyn (Galperin 1979). Hoito-orientaatiosta käytetään tutkimuksessa myös ilmaisua hoitokäytäntö, joka kuvaa ennenkaikkea sitä, miten hoitaja määrittelee työnsä kohteen ja millaista vuorovaikutus työn kohteen kanssa on.