4.2 Tieteellinen tieto välineellisen järjen palveluksessa

4.2.1 Välineellisen järjen herruus ja valistuksen dialektiikka

"Sondern der Faschismus ist in der Tat weniger "ideologisch", insoweit er das Prinzip der Herrschaft unmittelbar proklamiert, das anderswo unter den liberalen Formen sich versteckt". (Adorno 1945, Ts. 1556).

Horkheimer & Adorno (1972) väittävät, että modernisaation moottorit, tiede ja teknologia, ovat ilmentäneet välineellisen järkiperäisyyden voittokulkua. Välineellisen järjellisyyden kokonaisvaltaistumista koskevat pohdinnat nostavat esille vallan ja herruuden ongelman. Valta ei leimaa vain yhä tehokkaampia keinoja luonnon hallitsemiseksi tuottavaa teknologiaa, vaan se ilmenee myös ihmis- ja yhteiskuntatieteissä sosiaaliteknologisena itseymmärryksenä. Myös Foucault (1976; 1977) on esittänyt samansuuntaisia ajatuksia väittäessään, että moderni tiede on kokonaisuudessaan muotoutunut vallan ehtojen alaisuudessa. Tiedon halu on vallan halua.

Teesi kaikkien tieteellisten lähtökohtien kytkeytymisestä valtaan ja herruuteen muodostuu ongelmalliseksi kriittisen teorian herruutta kritisoivan itseymmärryksen kannalta. Tulisiko myös kriittinen teoria nähdä herruuden ilmentymänä? Miten tieteen kriittinen itseymmärrys voi ylipäätään olla mahdollinen, jos siinä itsessään vaikuttavat samat voimat kuin sen kritisoimissa traditionaalisissa teorialähtökohdissa? Max Horkheimer (1977 [1937];, 521–575) myöntää, että myös kriittiseen teoriaan vaikuttavat yhteiskunnassa vallitsevat valtamekanismit. Erotuksena traditionaalisista teorialähtökohdista se ei kuitenkaan ole sokea niille. Tiedostaminen mahdollistaa vapautumisen tieteisuskosta ja tieteen autonomian harhaluulosta. Tiedostaminen ja kritiikki toimivat edellytyksinä sille, että kyetään toimimaan sen puolesta, että herruudesta voitaisiin tulevaisuudessa vapautua. Traditionaalinen teoriakäsite perustui täsmällisiin lauseisiin, niiden empiiriseen testaamiseen sekä teoreettisten lauseiden ja todellisuuden vastaavuuteen. Dialektisen teoriakäsityksen mukaan sekä tutkittavalla materiaalilla on vaikutuksensa teoriaan että teorialla materiaalien käsitteellistämiseen. Dialektinen teorianmuodostustapahtuma ei ole vain tieteen sisäinen asia, vaan myös laajempaan yhteiskunnalliseen kenttään taustoittuva ja yhteiskuntaan vaikuttava asia. Kriittinen teoria on luonteeltaan ristiriitoja esille nostava teoria, koska ihmisten historiallinen oleminen on ollut ja on luonteeltaan ristiriitaista.

Toiveet kriittisen tieteen harjoittamisen mahdollisuuksista näyttivät kuitenkin Horkheimerin & Adornon (1972) mukaan valuneen hiekkaan. Sama skeptisyys tiedon vapauttavaa voimaa kohtaan on löydettävissä myös Foucault"n (1976; 1977) (jälki)modernia tiedettä koskevasta teoriasta, jonka modernin jälkeisen tieteen tienraivaajat ovat kohottaneet täydellisen moraalisen ja eettisen relativismin voitonlipuksi. Marcusen (1964) tiede- ja teknologiakritiikistä sen sijaan johtaa kapea polku tiedon avulla tapahtuvaan vapautukseen. Modernin tieteen itseymmärryksen haasteeksi muodostuu, kuinka ylittää teknisen järjen yksiulotteisuus ja rakentaa tieteen perustaksi moniulotteisempi järjellisyys, jossa yhdistyvät tiedollinen, moraalinen ja esteettinen ulottuvuus. Habermas jatkaa Marcusen viitoittamaa linjaa esittäessään väitteen, etteivät modernit humanistiset ja yhteiskuntatieteet kokonaisuudessaan rakennu sosiaaliteknologiselle itseymmärrykselle, vaan sen kanssa kilpailevat yhteiseen ymmärtämiseen suuntautuneet, kriittiset lähtökohdat.

4.2.2 Välineellinen järki, valta ja intressisidonnainen tieteellinen tieto

Habermasin (1982) teoria modernista tieteestä rakentuu varhaisen kriittisen teorian kysymyksenasettelujen varaan. Hänen tavoitteenaan on rakentaa uudistettu yhteiskuntateoria kriittisen teorian traditiossa ja välttää varhaisemman projektin umpikujat. Eräs tällainen umpikuja on teesi välineellisen järjen kokonaisvaltaisuudesta ja herruuden läpäisemästä tieteestä.

Habermasin (1965) tiedonintressiteorian perussanoma on, että ihmislaji on historiansa aikana hankkinut tietoa intressien ohjaamana. Tällä näkemyksellään Habermas kritisoi modernia tiedettä vaivaavaa intressittömän ja ainoan oikean tieteen harhaa. Lajinkehityksellisiä intressejä on ollut kolmenlaisia: tekninen, praktinen ja emansipatorinen. Modernin tieteen historiaa ei voida kirjoittaa pelkästään välineellisen järjen ja herruuden näkökulmasta, vaan lisäksi on tarkasteltava tieteellisiä lähtökohtia, joiden tavoitteina ovat olleet ihmiskunnan historian, sosiaalisen todellisuuden ja ihmisen itsensä parempi ymmärtäminen (ks. myös Habermas 1968). Lisäksi tieteen historiaa voidaan kirjoittaa valistuksen alkuperäisten tavoitteiden mukaisesti tiedon vapauttavan voiman historiana. Ihmiskunnan tavoitteena on ollut vapautua tuotetuista ja tiedostamattomista, tarpeettomista pakoista, herruudesta, jotta se voisi kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä — jotta se voisi ensimmäistä kertaa tietoisesti päättää kohtalostaan. Habermasin näkemyksen perusteella on mahdollista muotoilla kriittiselle teorialle kriteerit, joiden ylle ei heijastu herruuden varjo. Vapauttavan tiedon perusta on muotoiltavissa herruudesta vapaan dialogin idealle. Tieteen historia näyttäytyy tällöin vähittäisenä perustelevissa väittelyissä muodostettujen yhteisymmärryksien historiana. Tätä linjaa ja sen ehtojen tarkempaa pohdintaa jatkaa kommunikatiivisen toiminnan teoria, jossa esitetään idea ideaalista puhetilanteesta ja rakennetaan perusteita diskurssieettiselle moraaliteorialle.

Habermasin (1982) avaama uusi näkökulma kriittisen tieteen mahdollisuudelle ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän katsoisi tällä ratkaisseensa modernin tieteen itseymmärryksen ongelmat. Kommunikatiivinen lähtökohta edustaa korkeintaan varauksellista, kriisitietoista optimismia. Tiede- ja teknologiakritiikki tulevat ymmärrettäviksi tätä taustaa vasten. Modernin asiantuntijakulttuurin hajoaminen erillisiksi osa-alueiksi, tieteeksi, moraaliksi ja taiteeksi, tuo mukanaan uhkatekijöitä. Moderni maailma saattaa menettää ne mahdollisuudet, joita kehitys on avannut. Se saattaa taantua yksiulotteisuuteen, jolloin tieteestä ja teknologiasta tulee uusi ideologia ja myyttinen maailmankäsitys, josta jo kerran vapauduttiin. Habermas heittää modernin tieteenharjoittajille haasteen, joka olisi mahdollista ottaa vastaan toimimalla siten, että tieteen yksiulotteisuus muuttuisi vähitellen kokonaisvaltaisemman järjellisyyden — kognitiivisen tiedon, moraalisen vastuun ja taiteellisen esteettisyyden uudeksi liitoksi.