5.1.1 Lähtökohta: kommunikatiivisen järjellisyyden idea

Luonnehdin vielä lyhyesti kommunikatiivisen rationaalisuuden käsitettä. Habermasilainen kommunikatiivisen järjellisyyden käsite on ideaalinen — siinä mielessä, ettei se kokonaisuudessaan ole todellistunut yhteiskunnallisena käytäntönä historiallisen kehityksen myötä. Kommunikatiivinen järjellisyys ei ole ilmentänyt itseään länsimaisten yhteiskuntien kehityksen valtavirrassa, vaikkakin siinä on osoitettavissa kommunikatiivisen järjellisyyden saarekkeita. Sen sijaan kommunikatiivinen toiminta on jatkuvasti ihmisten välisessä kanssakäymisessä todellistuva ilmiö. Kommunikatiivinen toiminta perustuu siihen historialliseen tosiasiaan, että ihmisyhteisöissä on aina ollut välttämätöntä saavuttaa yhteisymmärrys arvoista ja normeista keskinäisessä kommunikaatiossa. Kommunikaatio ohjaa ihmisten välistä sosiaalista toimintaa, jonka omalakiseksi osaksi myös kasvatustoiminta on luettavissa.

Modernisaatioprosessi ei ole ollut vain konfliktien ja konfrontaatioiden historiaa, vaan myös yhteisymmärryksen ja jaettujen merkitysten, arvojen ja normien, jopa toisista ihmisistä välittämisen ja solidaarisuuden historiaa. Kaikki nämä tekijät avaavat kommunikatiivisen järjellisyyden todellistamisen mahdollisuuksia — kommunikatiivisen järjellisyyden, joka on rationaalisuuden kattavampi ja kokonaisvaltaisempi laji. Tämä järjellisyyden laji sulkee sisäänsä sekä instrumentaaliset ja strategiset aspektit — joilla on ollut merkittävä rooli modernisaatiossa — että normatiiviset, eettiset, moraaliset ja esteettiset aspektit. Habermas (1981a, 464–465) argumentoi moniulotteisen järjellisyyden puolesta välineellisen järkiperäisyyden yksiulotteisuutta vastaan.

5.1.2 Modernisaatio kommunikatiivisen järjellisyyden lisääntymisenä

Habermas (1981a, 8; 1982, 201–218) myöntää, että kapitalistisen talouden ja modernin byrokraattisen valtion organisoituminen on vahvistanut itseään säilyttämään pyrkivien subjektien ja järjestelmien rajoittunutta välineellistä järkiperäisyyttä. Talouden ja hallinnon imperatiivien toimintalogiikka on siirtymässä kaikille yhteiskunnallisen elämän alueille. Habermas nimittää tätä prosessia elämismaailman kolonialisaatioksi (elämismaailman imperialistiseksi siirtoasuttamiseksi). Habermas jakaa osittain Horkheimerin & Adornon ideat ajatellessaan, että talous, maailman markkinat ja hallinto tuottavat dysfunktioita ja ajautuvat kriiseihin, jotka heijastuvat yksilöiden ja yhteisöjen itseymmärryksen kriiseinä. Tuloksena saattaa olla tietoisuuden pirstoutuminen ja elämismaailman (die Lebenswelt) kolonialisaatio kommunikatiivisesti jaetussa maailmassa ja ihmisten jokapäiväisessä elämässä. (Habermas 1981b, 522.)

Habermasin mukaan moderniteetin kriisien ratkaiseminen ei kuitenkaan vaikuta täysin mahdottomalta. Merkittävin ero suhteessa aikaisempaan kriittiseen teoriaan on tosiasia, etteivät vapautta rajoittavat mekanismit jää huomaamatta toimivilta subjekteilta. Kulttuurinen järkiperäistyminen herättää ihmiset huomaamaan kehityssuunnan, joka kulkee kohti vapauden menetystä, mikä toimii uhkatekijänä elämismaailmalle. Herruuden harjoittaminen ei ole näkymätöntä, vaan legitimiteetin manipulatiivinen tuottaminen epäonnistuu niin pian, kuin alistavasta vallasta tulee näkyvää. Merkityksiä ei ole mahdollista tuottaa hallinnollisesti eikä ihmisten intentioita ole mahdollista täydellisesti kontrolloida rahalla ja vallalla. Modernin maailmankuvan ja maailmanymmärtämisen muodostuminen ja validiteetin intersubjektiivisen ratkaisemisen vaatimus luovat vastavoimia vapautta rajoittavalle mekanismille. Taloudellisten ja hallinnollisten järjestelmien legitimiteetti ei ole enää itsestään selvää sen jälkeen, kun ihmiset ovat tulleet tietoisiksi diskursiivisuuden periaatteesta, jonka mukaisesti on mahdollista kyseenalaistaa oikeutus, jonka tavoitteena on vallitsevan järjestelmän ylläpitäminen. (ks. myös Habermas 1981a, 468–474.)

Objektiivinen mahdollisuus vastareaktioille on olemassa, koska ihmisten elämismaailma kokonaisuudessaan ei ole välineellisen järkiperäisyyden esineellistämä. Tämän rationaalisuuden lajin rinnalla toimii kommunikatiivinen järjellisyys, jolla on mielekkyyttä luovaa voimaa. Tätä yhteiskunnallisen taantumasuuntauksen kanssa kilpailevaa prosessia ei ole syytä aliarvioida. Esimerkiksi asiantuntijakulttuurit kilpailevat kriittisen arviointikyvyn katoamisen kanssa, koska tieteeseen, moraaliin ja taiteeseen erikoistuneissa asiantuntijakulttuureissa saavat ilmauksensa totuuden, oikeudenmukaisuuden ja autenttisuuden pätevyysvaatimukset — kommunikatiivisen järjellisyyden perusteet. (Habermas 1982, 201–218.) Habermasin (1981a, 467–468) mukaan kulttuurin osa-alueiden eriytyminen tieteeseen, moraaliin ja taiteeseen ei merkitse moderniteetin murhenäytelmää — mielekkyyden katoamista maailmasta. Esimodernin järjellisyyden yhtenäisyyden hajaantuminen ja desentralisoituneen maailmankuvan mahdollistanut diskursiivisuuden vaatimus ovat edistyksellisiä tekijöitä. Eriytyminen ei merkitse kritiikin mahdollisuuden menettämistä, vaan vahvistumista, koska ongelmat on ratkaistava intersubjektiivisesti kommunikatiivisen järjellisyyden mukaisesti.

Prosessi kuitenkin sisältää sen vaaran, että eriytyneet järjen osa-alueet taipuvat välineellisen järkiperäisyyden palvelijoiksi. Moderni tiede, yleismaailmallinen moraali ja autonominen taide eivät ole luovuttaneet välineellisen järkiperäisyyden edessä, vaan kommunikatiivinen järjellisyys ilmentää sen lisäksi itseään modernisaatiossa. Kommunikatiivinen järjellisyys ilmenee oikeuksien ja moraalin yleismaailmallisissa perusteissa, oikeusvaltion instituutioissa, demokraattisessa tahdonmuodostuksessa ja päätöksenteossa sekä identiteetin muodostamisen yksilöllisissä muodoissa. (Habermas 1981a, 485; 525–534; Habermas 1982.)

5.1.3 Modernisaatio demokratisoitumisena

Jürgen Habermasin (1981a, 462–463) tulkinta kulttuurisesta järkiperäistymisestä eroaa perustavanlaatuisesti Max Weberin[1]sekä Max Horkheimerin & Theodor W. Adornon tulkinnoista. Kulttuuristen osa-alueiden eriytyminen ja maailmankuvan desentralisaatio eivät välttämättä johda elämän mielekkyyden katoamiseen. Päinvastoin, prosessi on moderniteetin todellisen edistyksellisyyden ilmentymää. Se tuottaa objektiivisen mahdollisuuden validiteetin ja oikeutuksen diskursiiviseen ratkaisemiseen (Habermas 1981a, 486). Modernisaatio on tuonut mukanaan ennen näkemättömiä mahdollisuuksia evoluutionääristen oppimisprosessien ja demokratisoitumisen todellistamiseen, millä puolestaan on pikemminkin elämismaailmaa rikastuttava vaikutus kuin sitä köyhdyttävä tai mielekkyyttä tuhoava vaikutus. (Habermas 1982.)

Habermasin mukaan moderniteetti on yhteiskunnallisen kehityksen taso, joka tuottaa objektiiviset mahdollisuudet demokratisoitumisprosessille. Yhteiskunnalliset kysymykset on ratkaistava diskursiivisesti, missä tapauksessa mahdollisuudet esimerkiksi tradition tai hallintokoneiston toteuttamalle autoritaariselle alistamiselle vähenevät. Modernisaation mukanaan tuomat muutokset mahdollistavat aikaisempien pessimististen teesien lisäksi, joiden mukaan vapaus ja mielekkyys joutuvat uhanalaisiksi, kolmannen optimistisemman teesin: järkiperäistyminen määrittyy laajentuneena mahdollisuutena kollektiiviseen oppimiseen ja kommunikatiivisen järjellisyyden vähittäiseen institutionalisoitumiseen yhteiskunnassa. Modernin projekti on Habermasin mukaan avoin projekti. Oppimisprosessit, jotka suuntautuvat kommunikatiivisen järjellisyyden todellistamiseen demokraattisempana yhteiskuntana ja solidaarisuutena, ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä. (Habermas 1981a, 530–533.)

5.1.4 Modernisaatio ja yhteiskunnallisen oppimisen moraaliset potentiaalit

Habermas väittää, että kriittinen teoria on ajautunut umpikujaan yhteiskunnallis-historiallista kehitystä koskevien pessimististen näkemystensä vuoksi. Modernisaation edistykselliset ainekset olivat jääneet havaitsematta — ainekset, jotka kykenisivät oikeuttamaan objektiivisen mahdollisuuden ihmiskunnan kehitykselle järjelliseen ja demokraattiseen suuntaan. Paradigma, joka kokonaisvaltaistaa välineellisen järkiperäisyyden, ei yksinkertaisesti voi toimia kriittisen teorian oikeuttajana, koska se ei tuota kritiikille sellaisia normatiivisia perusteita, joiden yhteiskunnallis-historiallinen ilmeneminen olisi todistettavissa. Modernisaatio on merkinnyt sekä välineellisen että kommunikatiivisen rationaalisuuden todellistumista, ei välineellisen järkiperäisyyden kokonaisvaltaistumista, kuten Horkheimer & Adorno ovat Habermasin (1981a, 525) mukaan väittäneet.

On kuitenkin todettava, että Habermas ylikorostaa Horkheimerin & Adornon näkemyksiä välineellisen järkiperäisyyden kokonaisvaltaistumisesta, vaikka hän toisaalta tuokin esille Horkheimerin & Adornon teesin siitä, että "mimeettinen luovuus" (Mimesis) toimii välineellistä järkiperäisyyttä vastaan (Habermas 1981a, 514).

"Aber an den mimetischen Leistungen läßt sich der vernünftige Kern erst freilegen, wenn man das Paradigma der Bewußtseinsphilosophie, nämlich ein die Objekte vorstellendes und an ihnen sich abarbeitendes Subjekt, zugunsten des Paradigmas der Sprachphilosophie, der intersubjektiven Verständigung oder Kommunikation aufgibt und den kognitiv-instrumentellen Teilaspekt einer umfassenderen kommunikativen Rationalität einordnet." (Habermas 1981a, 523).

Tosin "Dialektik der Aufklärung" -teoksen historiallinen konteksti ei tule riittävästi huomioon otetuksi. Teos oli vahvasti kansallissosialistisen hallinnon alaisuudessa ilmenevän länsimaisen rationaalisuuden analyysia. Seuraavanlaiset Adornon esittämät modernisaatiota koskevat luonnehdinnat kuvaavat hyvin sitä, mikä todella oli klassisen kriittisen teorian näkemys modernisaatiosta. Se oli synkkä, muttei toivoton.

"Der Doppelcharacter des Fortschritts, der stets zugleich das Potential der Freiheit und die Wirklichkeit der Unterdrückung entwickelte, ..." [2] (Adorno 1993, 193).

"Durch die Anpassung an die Schwäche der Unterdrückten bestätigt man in solcher Schwäche die Voraussetzung zur Herrschaft und entwickelt selber das Maß an Grobheit, Dumpfheit und Gewalttätigkeit, dessen man zur Ausübung der Herrschaft bedarf." (Adorno 1945, Ts. 1410).

"Das letzte groß konzipierte Theorem den bürgerlichen Selbstkritik ist zu einem Mittel geworden, die bürgerliche Selbstentfremdung in ihrer letzten Phase zur absoluten zu machen und noch die Ahnung der uralten Wunde zu vereiteln bei der Hoffnung eines Besseres in der Zukunft liegt." (Adorno 1945, Ts 1485).

"Dialektik der Aufklärung" -teoksen moraaliseen lohduttomuuteen ja skeptisismiin Habermasin (1993, 136–137) kritiikki sen sijaan osuu. Habermasin tavoitteena on ratkaista välineellisen järkiperäisyyden kokonaisvaltaistumisen ongelma väittämällä, että kommunikatiivisen järjellisyyden pätevyysvaatimukset ovat syvälle juurtuneet modernisaatioprosessiin. Ne ilmenevät sosiaalisen kanssakäymisen ja kommunikaation diskursiivisten muotojen normatiivisissa kriteereissä siten, että ihmiskunnan historiassa ilmenevä järjellisyys ei kokonaisuudessaan asetu kontrollin ja alistavan herruuden palvelukseen. Ihmiskunnan on ollut välttämätöntä luontoon kohdistuvan välineellisen toiminnan lisäksi validoida totuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksensa kyetäkseen ylipäätään uusintamaan itsensä. (Habermas 1981a, 530–533; Habermas 1993, 155–157.)

Oikeuttaminen on ollut mahdollista vain kommunikatiivisen toiminnan sääntöjen alaisuudessa, jolloin validiteetin määrittäminen edellyttää diskursiivista päätöksentekoprosessia ja intersubjektiivista tunnustamista, mitkä toimivat ensimmäisinä edellytyksinä oppimisprosesseille, jotka suuntautuvat demokratisoitumiseen. Validiteettivaatimukset ovat totuus, oikeudenmukaisuus ja aitous. Ne ilmenevät enemmän tai vähemmän toteutuneina myös modernisaatioprosessissa, vaikkakin ideaalin puhetilanteen konstruktio on periaate, joka säätelee "korkeammantasoista" kommunikaatiota. Se ei koskaan ole todellistunut ideaalissa muodossaan. (Habermas 1975, 243–256; Habermas 1976a, 257–269.) Modernisaatio sisältää myös kriisiytymistendenssejä, jotka johtavat elämän mielekkyyden ja toiminnan vapauden katoamisen suuntaan, mikä aiheuttaa elämismaailman kolonialisoitumisen uhkan. Kriisiytyminen ei kuitenkaan ole kokonaisvaltaista, vaan modernin projekti on samanaikaisesti tuottanut kriisien ratkaisemisen keinoja. Elämismaailman, ihmisten arkielämän, järkiperäistyminen on avannut mahdollisuuksia niiden ratkaisemiseen, koska ihmiset ovat sen myötä oppineet kyseenalaistamaan. (ks. myös Kiss 1987, 25.)

Benhabib (1981) kritisoi Habermasin ideaalin puhetilanteen (eli mahdollisimman järkevän kommunikaation ehtojen) muotoilua siitä, ettei tällainen diskursiivisuuden muoto kykene yhdistämään kriisin ja kritiikin näkökulmia, yhteiskunnallisten konfliktien potentiaaleja ja niiden tulkintaa tulevaisuuteen sijoittuvan emansipatorisen käytännön ja toiminnan valossa, mitä Habermasin ajattelussa kuitenkin tavoitellaan. On oikeutettua kysyä Benhabibin tavoin, kykeneekö Habermas esittämään mitään praktisia ehtoja toiminnalle, joka suuntautuu kriisien ratkaisemiseen. Kykeneekö asiantuntijakulttuurien argumentaatiossa ilmenevä järjen ykseys estämään järjen hajoamisen ja takaamaan sen, että mielekkyys säilyy arkipäivän kommunikatiivisissa käytännöissä?

Habermasin teesi kommunikatiivisen järjellisyyden ilmenemisestä ryhmäsolidaarisuudessa ja identiteetin muodostumisprosessissa perustelee mahdollisuuksia kriisiytymistendenssien ylittämiseen. Elämän mielekkyys ja vapaus toimia muutoksen puolesta eivät ole täysin kadonneet modernisaation myötä, vaikkakin elämismaailman kolonialisaation uhka on olemassa. Historiallisesti toteutuneesta elämismaailman kolonialisaatiosta Habermas (1981a, 494) mainitsee Horkheimeria (1992, 142–152) lainaten esimerkkinä kansallissosialistien toteuttaman manipulaation, jossa käytettiin hyväksi saksalaisten tukahdutettuja toiveita ja jonka kautta eri väestöryhmistä tuli taloudellisten palkintojen toivossa instrumentaalisen järkiperäisyyden kantajia ja uhreja. Herruudesta vapaan kommunikaation kontrafaktuaalinen eli toteutunutta asiaintilaa vastaan asettuva idea oikeuttaa tästäkin historiallisesta evidenssistä huolimatta emansipaation ihanteen, joka saa ilmauksensa diskursiivisen järjellisyyden muodossa. Kykeneekö se kuitenkaan oikeuttamaan emansipatorista käytäntöä? Jos sekä välineellinen että kommunikatiivinen rationaalisuus vaikuttavat samanaikaisesti ihmisten elämismaailmassa, millaisten ehtojen alaisuudessa kommunikatiivisesta järjellisyydestä voi muodostua toiminnan perusta. Epäilys tietoisuuden ja ihmisten välisten suhteiden esineellistymisestä ei täysin hälvene.

5.1.5 Kasvatus ja demokratisoituva yhteiskunnallis-historiallinen oppiminen

Habermasin teorian perustalta on mahdollista muodostaa mielenkiintoinen näkemys kasvatuksesta. Yhtäältä se näyttää olevan kanava, jonka kautta ihmisten elämismaailman kolonialisaatio toteutuu. Toisaalta kasvatuksen avulla olisi mahdollista todellistaa modernisaation avaamia korkeammantasoisen oppimisen mahdollisuuksia, jotka edistäisivät sivilisaation kehittymistä korkeammalle tasolle ja suuntautuisivat edistyksellisempää inhimillistä tulevaisuutta kohti. Vapauden ja tukahduttamisen ristikkäiset mahdollisuusvarannot ovat toimineet myös Horkheimerin & Adornon muotoileman klassisen kriittisen teorian keskeisinä ristiriitoina. Kriittisen teorian eri sukupolvet etsivät ratkaisua modernisaation ongelmiin kiinnostavasta suunnasta: lumousta haihduttavasta prosessista eli valistuksesta. Näillä keskusteluilla on erityistä mielenkiintoa kriittisen kasvatusteorian kannalta. Horkheimer & Adorno (1972, 45–49) korostivat, että valistus olisi uudelleen toteutettava, tällä kertaa ilman alistavaa herruutta. Kaiken kaikkiaan he kuitenkin luottivat ihmiskunnan historiallisen oppimisen mahdollisuuksiin. Horkheimer (1970) näkee mahdollisuuden uuden sukupolven uudenlaisessa kasvatuksessa.

Kuten Young (1989) väittää, myös Habermasin teoria asettaa kasvatukselliset prosessit inhimillisen edistyksen mahdollisuuksien keskiöön. Se rakentaa toivonsa elämismaailman rationalisaation, kollektiivisten oppimisprosessien, sosialisaation uusien muotojen, korkeammantasoisten ja laaja-alaisempien kompetenssien — kommunikatiivisen järjellisyyden ilmentymien varaan. Moraaliset oppimisprosessit, kasvatus ja sitä koskeva tieto kykenevät avaamaan mahdollisuuksia paremman maailman ja tulevaisuuden yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen luomiseen. Moderniteetin kriisien ratkaiseminen on riippuvainen ennen kaikkea ihmiskunnan oppimiskyvystä. Oppimiskyky määrittää viime kädessä esimerkiksi taloudellisten tai ekologisten kriisien ratkaisemisen onnistumista tai epäonnistumista. Mahdollisuudet ratkaista taloudellisia, hallinnollisia, kulttuurisia tai kasvatuksellisia ongelmia ovat riippuvaisia siitä, kuinka vääristyneenä tai vääristymättömänä kommunikatiivinen järjellisyys historiallisesti kulloinkin ilmenee.

Tämän lisäksi on tosin perusteltua tarkastella kasvatuksellisia prosesseja myös ihmisten elämismaailman kolonialisaatiokanavina. Young (1989, 10–14) konkretisoi tämän ristivetoisuuden moderneissa yhteiskunnissa ilmeneviksi poliittisiksi taisteluiksi, jotka keskittyvät sivistyksellisiin ja kasvatuksellisiin kysymyksiin. Näiden kamppailujen perusvetoina toimivat yhtäältä yritykset edistää teknisesti suuntautunutta, taloudellisesti relevanttia oppimista sekä kasvatuksellisten ongelmien epäpolitisoimista ja traditionaalisten arvojen entisöintiä. Toisaalta on nähtävissä myös yritys edistää uudistuksellisia ohjelmia, joissa luotetaan edelleen mahdollisuuksiin kasvattaa lapsia osallistumaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen diskurssiin — yhteiskunnalliseen täysi-ikäisyyteen.

Habermasilaiset tavoitteenasettelut ovat kuitenkin hyvin ongelmallisia, kun ne asetetaan konkreettisiin yhteiskunnallisiin ja historiallisiin yhteyksiin. Nämä hyvin yleisentasoisesti moderniin yhteiskuntaan sijoittuvat sivistykselliset ja yhteiskunnalliset tavoitteet eivät vaikuta kovin uskottavilta, kun niitä ja niiden toteutumista tarkastellaan kansallissosialistisen yhteiskuntajärjestelmän taustaa vasten. Mikä takaa sen, että länsimaisten yhteiskuntien tulevaisuus tulee olemaan demokraattisempi? Modernisaatio käsitteellistyy uskottavasti yhteiskunnallis-historiallisena oppimisena. Mutta mitkä ovat olleet näiden oppimisprosessien sisällöt ja mitä ne tulevat olemaan tulevaisuudessa? Demokratiaa? Moraliteetin kehittymistä korkeammalle tasolle? Tasa-arvoa? Valtaa, herruutta, alistamista, autoritarismia? Habermasin kauniin ja toiveikkaan vision tulisi sisältää konkreettisemmat toteuttamisen ehdot ja ratkaista yksilöllisen, kollektiivisen ja yhteiskunnallis-historiallisen oppimisen yhteyksiin liittyvät ongelmat ollakseen vakuuttava.

Kuten Young (1989, 22–24; 1988, 47–59; 1990,471–482) väittää, kypsemmän yhteiskunnallisen ja yksilöllisen oppimistason todellistamisen tehtävä odottaa edelleen toteuttamistaan. Tällaisten kysymysten analysoiminen on tärkeää, koska elämme edelleen manipulaation vieraannuttaman kulttuurin keskellä. Manipulaation ja indoktrinaation käsitteet ovat avainkäsitteitä pohdittaessa demokraattisten oppimisprosessien edellytyksiä, koska manipulatiivinen toiminta, jota toteutetaan kasvatuksen nimissä estää demokratiaan suuntautuvat yhteiskunnallis-historialliset oppimisprosessit. Manipulaatiosta ja indoktrinaatiosta vapaa kasvatus avaa mahdollisuuksia yhteiskunnallis-historialliselle oppimiselle, joka suuntautuu demokratisaatioon. Tämä puolestaan edellyttää, että opitaan avointa ja refleksiivistä yhteisöllistä kommunikaatiota.

Moderniteetti on avannut monenlaisia yhteiskunnallisen oppimisen suuntia länsimaisessa kulttuurissa. Se sisältää demokratian oppimisen idut, mutta se sisältää myös sellaisen oppimisen idut, jotka mahdollistavat historian suunnan kääntymisen kohti totalitarismia. Tuhannet muut mahdollisuusvarannot (potentiaalit) odottavat toteuttamistaan näiden kehityssuuntien lisäksi. Demokratisaatioteorian järkevyyden puolesta puhuu se, että länsimainen maailma on tietoisesti yrittänyt kitkeä totalitarismiin johtavat tendenssit itsestään viime vuosikymmenien aikana. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen askel kohti demokratiaa. Modernien yhteiskuntien kehitykseen sisältyy suunnattomasti käyttämättömiä mahdollisuusvarantoja (potentiaaleja) ja inhimillistä kapasiteettia todellistaa tämä historian suunta. Ihmisille jää vapaus valita.

Mutta onko modernin projektin perustavoite — demokratia — yhä uskottava (jälki)moderniteetin taustaa vasten? Myös jälkimodernit diskurssit ovat juhlineet oppimiskapasiteettien vapautumista korostaen erilaisuutta, heterogeenisyyttä ja monimuotoisuutta. Kuten Lyotard (1979) ja McLaren (1994, 319–340) väittävät, tämä juhlinta voi saada vaarallisia ilmenemismuotoja, koska absoluuttinen relativismi ei kykene estämään esimerkiksi sitä, että jokin vähemmistö dominoi toisia. Se ei kykene tuottamaan mitään esteitä oppimisprosesseille, jotka etenevät kohti alistavaa herruutta, autoritarismia ja totalitarismia. Se takaa vapauden ja oppimispotentiaalien vapautumisen, mutta se ei kykene takaamaan demokratiaa eikä tasa-arvoa. Länsimaisen kulttuurin tukahduttavia ja alistavia merkityksiä ei ole syytä vapauttaa. Manipulatiivista ja indoktrinoivaa kasvatusta tukevia oppimisprosesseja ei ole syytä vapauttaa. Tärkein kriittisen teorian ja emansipatorisen pedagogiikan moraalinen sanoma on, että kasvatus vapauteen ilman moraalia ei voi johtaa demokratiaan.